IX.

Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia kultasirkuilleen.

Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan kultasirkkusten nokasta.

Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin, selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan aavistamatta herttuattaren läsnäoloa.

»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan hymyilevä.

Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti.

»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen varpusparven lymypaikkaan.

»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri.

»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita, pikku hirviöitä!»

»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa. He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.»

»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy äänessään.

»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään, minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset — kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.»

Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen juoksua.

»Mailman säätämä luokkajako —?»

»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.»

Herttuatar pudisti jälleen päätään.

»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta», huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili yhä vielä hymyn väike.

»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.»

»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.»

»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri.

»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.»

»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri.

»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta — että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.»

»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.»

»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en kuitenkaan soisi että _minun_ puutarhani olisi mailman yleistaistelun temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen laakson — ryöstettyjen pyhätön.»

»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin ryhtyä?»

»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.»

»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.»

Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat mustat, pikimustat!» kuiskasi hän.

»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani — »ryöstöhommissa».

Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään:

»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa — »ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat sitkeähenkisiä — sekä varpusia.»

»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle. Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä, jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä. Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.»

Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja, korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat. Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita, vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä.

Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti, puoleksi vakavasti.

»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?» toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.»

»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.»

Herttuatar naurahti.

»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat, lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä.

»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina joudun tappiolle», sanoi herttuatar.

Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen.

»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan, »tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.» Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin.

»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta miten —?»

»Viskatkaa», huudahti herttuatar.

Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar sieppasi sirosti lennosta.

»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään.

Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa säihkyi kullanruskeina kiehkuroina.

»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia.

Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa liikkeet olivat joustavat ja sulavat.

Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin merkitsevästi naurahtaen.

»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.»

»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä», vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden välikappaleena.»

»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä varpusena — teidän tuomiokunnassanne.»

»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen, jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään. Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi tyhjät kätensä.

»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte »kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän», sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja moittivat katseensa.»

»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!»

Ja hän viittasi kädellään.

Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä.

»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän.

»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan »kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa tehdä sen hieman ivallisesti.»

»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta», huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se soittelee.»

Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa: »Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään kuin hyvästiksi lensi tiehensä.

»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.»

Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa.

»Mikä _nainen_!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä. »Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!»

Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen.

»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri.

Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen! Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista hetkeä!»

»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin toivottomammin hukassa.»