XIX.

Koko illan kangasti Peetrin mielessä jotakin, jota hän ei tietänyt huomanneensa, sen ollessa hänen silmäinsä edessä, ja jota hän varmaankaan ei ollut yksityiskohtia myöten tarkannut. Hänen mielessään kangasti taukoamatta Ventirosen hauskasti järjestetty terassi, valkoinen telttakatos sinisen taivaan ja etäämpänä olevien aurinkoisten puiden puitteissa, permantoa peittävät lämminväriset matot, korituolit kirjavine tyynyineen, pöytä kirjoineen ja pikku tavaroineen — keltakantiset ranskalaiset kirjat, kilpikonnankuoresta tehty paperiveitsi, hopeinen paperipainin, kristallinen hajuvesipullo, maljakko nuokkuvine unikkoineen — sekä sirojen lehvien ja köynnöskasvien koristama marmoriaitaus, jonka pilareita pitkin jasminit kiemurtelivat.

Kaikki tämä palasi yhä uudelleen hänen mieleensä muodostuen kokonaiskuvaksi, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — selväpiirteiseksi tunnelmakuvaksi. Samoin kuin linnan iloinen, säteilevä, monitorninen fasaadi näytti myöskin tämä olevan sopusoinnussa _hänen_ olemuksensa kanssa, siinä oli tavallaan _hänen_ personallisuutensa leima. Tämä pieni terassin sopukka oli osa _hänen_ jokapäiväistä ympäristöään; nämä esineet olivat _hänen_ tovereitaan, kertoivat erinäisistä hetkistä _hänen_ elämässään, olivat osia _hänestä_ itsestään, tähän saakka Peetriltä salattuja; ne olivat ystäviä, jotka kertoivat _hänen_ yksinäisyydestään, hänen hiljaisista hetkistään, olivat tavallaan _hänen_ uskotuitaan. Ne eivät siis ainoastaan kuvanneet _hänen_ personallisuuttaan, ne olivat alituisesti aikeessa — olin vähällä sanoa — paljastaa _hänet_. Jos Peetri vain olisi voinut tulkita heidän äänetöntä kieltään, olisivat ne paljastaneet hänelle kallisarvoisia salaisuuksia. Ja siksi hän iloitsi siitä, että ne yhä uudelleen palasivat hänen mieleensä, hän muisteli ja mietiskeli niitä, ja ne tuottivat syvää, joskin sanatonta riemua.

Kun hän torstaina lähestyi linnaa, kultasivat mailleenmenevän auringon viimeiset hehkuvat säteet sitä — pitkä, säännötön rakennusryhmä loisti lukemattomissa eri värivivahduksissa, paikoittain vivahti se siniseen, paikoittain häipyvään punaiseen: harmaa kivi oli muuttunut tummaksi, sametinhienoksi indigonsiniseksi, vaaleanpunainen stukko pysyi edelleen vaaleanpunaisena, mutta sitä verhosi kuulakkaan sininen hämy, ja valkoinen marmori hohti kuin vaalea, säihkyvä ametisti. Jos häntä nyt huvitti tutkistella herttuattaren ympäristöä, saattoi hän sen tehdä sydämensä riemastukseksi: leveitä marmoriportaita, joita hän nousi ja niitä peittäviä tulipunaisia mattoja sekä taustassa olevaa suurta, hienoa taulua — mahdollisesti Titianin maalaamaa — suurta salonkia, jossa hänet vastaanotettiin, sen kiiltävää mosaikkipermantoa, katossa olevia maalauksia, valkoisia, kullalla kirjailtuja seinämiä, kultakuteisia silkkiverhoja ja silkkisellä kultakirjakankaalla verhottuja huonekaluja, atlaspuupöytiä ja tuoleja, pronsseja, posliineja, koruompeluksia, varjostimia ja kuvastimia, avaraa ruokasalia korkeine, suippoine ikkunoineen, kaarikattoa kannattavia siroja marmoripylväitä, säteileviä valoja himmeissä venetsialaisissa kruunuissa ja seinälampuissa, kauniisti katettua pöytää kukkineen, väreineen ja tuoksuineen.

Hän saattoi nyt todellakin tutkia _hänen_ ympäristöään sydämensä riemastukseksi — tai sydänsurukseen. Sillä kaikki tämä vaikutti itse asiassa _häneen_ kylmästi ja painostavasti. Kaikki oli kovin komeata, hienoa ja iloista, se oli, toisin sanoen, sopusoinnussa _hänen_ olentonsa kanssa, oli tavallaan ja osaltaan ilmauksena _hänen_ personallisuudestaan. Mutta siltä kannalta katsottuna pisti Peetrin silmään muuan puoli hänessä, muuan puoli, jonka Peetri aivan vaistomaisesti oli ottanut tavakseen unohtaa ja joka hänen mielestään ei tehnyt rohkaisevaa vaikutusta. Se ilmaisi ja ikäänkuin työnsi näkyviin herttuattaren rikkauden ja hänen korkean säätynsä; se alleviivasi mailman kannalta katsoen kuilun, joka erotti heidät toisistaan, alleviivasi yhteiskunnan asettamat esteet.

Entä herttuatar...

Hän oli erittäin herttainen, kovin vaatimaton ja ystävällinen — hän oli sama kuin ennenkin — ja kuitenkin — kuitenkin —. Niin, kyllä hän kuitenkin oli hiukan erilainen. Häntä katsellessa pistivät vieläkin selvemmin silmään kuilu ja esteet. Hän oli kovin herttainen ja ystävällinen ja kuitenkin — sinä iltana oli hän aivan ilmeisesti _ylimysnainen_, aivan ilmeisesti _herttuatar_...

»Veli veikkoseni», sanoi Peetri itselleen, »kyllä sinä mahdoit olla hullu, kun hetkeäkään saatoit uskoa että jotakin joskus mailmassa tapahtuisi.»

Paitsi kardinaalia, monsignore Langshawea ja Peetriä vieraili linnassa kaunis, valkeatukkainen ranskatar, rouva de Lafère, joka asui läheisessä huvilassa, sekä nuori, kaunis, puhelias irlantilainen, rouva O'Donovan Florence muutamasta Spiaggian hotellista. Naiset eivät olleet juhlapuvussa — kenties kunnioituksesta molempia kirkonmiehiä kohtaan. Eikä naisille tarjottu käsivartta päivällispöytään mentäessä. Päivällinen oli mitä yksinkertaisin, Peetrin mielestä ihmeteltävän yksinkertainen ja tämän hän tietysti luki herttuattarensa hienon aistin ansioksi. Hän ei ollut vielä perehtynyt Italian »mustan ylimystön» elintapoihin eikä niin ollen tietänyt, että ruuan ja juoman yksinkertaisuus heidän piirissään oli hyvän sävyn tunnusmerkkinä samoin kuin ylellisyys ja komeus englantilaisia matkivien »valkoisten» joukossa.

Keskustelun luonteen määräsi etupäässä rouva O'Donovan Florence. Eloisasti ja leikkisästi ja aivan ihmeteltävän rohkeasti ja pirteästi iski hän kardinaaliin moittien tätä siitä, että Rooman vallanpitäjät leväperäisyydessään antoivat hänen syntymäsaarensa surkastua. »Se on kolmen hemisfeerin maista katolismielisin», sanoi hän. »Jokaisen tuuman maata ovat marttyyrit hurmeellaan kostuttaneet. Minä näen, että te punastutte ajatellessanne, etteivät vallanpitäjät vuosikausiin ole panneet kalenteriin ainoatakaan irlantilaista pyhimystä ja että te olette yhtynyt kerettiläisanglosaksilaisiin vastustaaksenne meitä taistelussamme »home rulen» [itsehallinnon] puolesta — minä moitin _teitä_ siitä, vaikkakin minä itse, ollen ulkomailla oleskeleva maanomistaja, suosin petollista liittovaltapolitiikkaa.»

Kardinaali vastasi hymyillen, että irlantilaiset olivat siksi herkkämielistä, haaveellista ja runollista rotua, ettei niitä hennonut rasittaa valtiota ja hallitusmuotoa koskevilla arkipäiväisillä kysymyksillä. Tuollaiset asiat voivat he kernaasti jättää käytännöllisille englantilaisille ja käyttää sillä tavalla voitettua aikaa harrastaakseen ja kehittääkseen yhä enemmän niinkutsuttua »kelttiläisen luonteen tähtitulta». Irlannin tulisi pitää Englantia taloudenhoitajanaan. Ja mitä taas pyhimysten ottamisesta kalenteriin tulee, oli heidän suunnaton lukumääränsä jo ennestäänkin loukkauskivenä. Niitä on aivan hämmästyttävän viljalti. Jos kerran alkaisimme, emme voisi lopettaa, ennenkuin olisimme pyhäksi julistaneet yhdeksän kymmenettä osaa manalle muuttanutta väestöä.

Monsignore Langshawe, joka otti kaikki vakavalta kannalta, puuttui keskusteluun puhuen Skotlannin hyväksi ja valitti suuresti, että yhä vielä vitkasteltiin julistaa »siunattu Maria» pyhimykseksi. »Tarkoitan julkisesti», selitti hän, »sillä jokainen tosi katolismielinen skotlantilainen palveli häntä sydämessään pyhimyksenä jo sinä päivänä, jolloin verinen Elisabet hänet murhasi.»

Ja rouva de Lafere taasen puolsi Ludvig XVI:ta, Marie Antoinettea ja pientä perintöprinssiä.

»Siunattu Maria — verinen Elisabet», naurahti herttuatar kääntyen Peetrin puoleen. »Kerrassaan sopimattomia sanoja protestanttisen englantilaisen läsnäollessa.»

»O-o-h, olen tottunut »veriseen Elisabetiin», sanoi Peetri. »Muistaakseni kardinaali Newman ensimäisenä käytti tuota lausetapaa.»

»Niinpä minäkin luulen», vastasi herttuatar. »Ja koska jokainen on esittänyt ehdokkaansa pyhimyskalenteriin, niin olette te nyt maininnut minun pyhimykseni. En usko, että mailmassa on ollut suurempaa pyhimystä kuin kardinaali Newman.»

»Mille kannalle teidän ylhäisyytenne asettuu seka-avioliittokysymykseen nähden?» kysyi rouva O'Donovan Florence.

Nyt heristi Peetri korviaan.

»Tämä kysymys ei Italiassa nykyään ole aivan yhtä polttava kuin Englannissa. Mutta yleensä, lukuunottamatta poikkeustapauksia, asetun minä luonnollisesti vastustavalle kannalle.»

»Mutta onhan hurskaalla katolilaisella tytöllä, joka menee naimisiin protestantin kanssa, tuhannet mahdollisuudet käännyttää miehensä», väitti nuori rouva.

»En tiedä», sanoi kardinaali. Eiköhän siinä tapauksessa ole varmempaa, että kääntymys tapahtuu ennen naimista. Pelkäänpä, että miehellä jälestäpäin on tuhannet mahdollisuudet tehdä naisesta luopio tai ainakin laimentaa vaimonsa innostusta.»

»Eipä suinkaan, jos naisessa on vähänkään tosi intoa», sanoi rouva O'Donovan Florence. »Vaimo voi kylläkin katkeroittaa miehensä elämän ja tehdä sen aivan sietämättömäksi, jos hän vain oikein tunnollisesti pyrkii siihen. Mies antaa mielellään lopuksi myöten kotirauhan saavuttamiseksi. Minä usein kaiholla ajattelen inkvisitsionin muinaisia, hyviä aikoja. Mutta kotielämän eristetyssä piirissä voi onneksi vielä nytkin käyttää kiristyspenkkiä ja peukaloruuvia lievennetyssä muodossa. Tunnen tusinan nuoria, kunnon protestantteja Lontoossa, jotka olen ottanut käännyttääkseni ja onnistumistani estää vain se seikka, etten ole siinä asemassa, että sanan täydellisessä merkityksessä voisin viedä heidät alttarin ääreen.»

»Koko tusinanko?» toisti kardinaali hymyillen. »Te varmaankin äsken erehdyksestä puhuitte seka-avioliitosta — tarkoititte tietenkin moniavioisuutta?»

»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, se oli vain pieni irlantilainen liioittelu», naurahti nuori rouva. »Mutta käännyttäjän tointa vaikeuttaa aivan erikoisesti itse oppi. Jos me vain käyttäisimme hyväksemme verukkeita ja petosta, josta protestantit meitä syyttävät, niin kyllä me silloin keinuisimme ruusuilla. Minkätähden emme saa antaa tarkoituksen pyhittää keinoja?»

»Katsokaahan setääni», kuiskasi herttuatar Peetrille. Kardinaalin hienot, vanhat kasvot säteilivät hilpeyttä. »Setäni on tavannut hengenheimolaisen, joka samoinkuin hän itse on taipuvainen ottamaan asiat leikilliseltä kannalta.»

»Sekä kirkolle että kansoille on koittava ihana päivä, kun saamme irlantilaisen paavin», jatkoi rouva O'Donovan Florence. Hyvä, voimakas, sotaisa irlantilainen on tarpeen, että saataisiin kaikki oikealle tolalle. Hänen sointuisa irlantilainen äänensä palauttaisi eksyneet lampaat, ja hänen voimakas käsivartensa karkoittaisi sudet lammashuoneesta. Hän olisi omiaan pyyhkäisemään pois italialaiset Roomasta.»

»Tapahtumien luonnollinen kehitys pyyhkäisee kyllä pian italialaiset Roomasta», sanoi kardinaali. »Muuan tuttavistani, irlantilainen piispa, väittää aivan jyrkästi, että meillä tietämättämme on ollut useita irlantilaisia paaveja. Kun vain on kysymys mainehikkaimmista paaveistamme, sanoo hän paikalla: »Heidän suonissaan virtaili varmaankin irlantilaista verta.» Hän on varmasti vakuutettu, että Pius IX oli irlantilainen. Hänen nimensä, tarkoitan hänen ristimänimeään, Ferretti, oli muka aivan yksinkertaisesti irlantilainen Farrity, joka äännettiin italiankielen mukaisesti, sanoo tuo kunnon piispa. Ainoastaan irlantilainen, väittää hän edelleen, saattoi olla siihen määrin säkenöivän sukkela.»

Rouva O'Donovan Florence näytti tuokion aikaa kovin miettivän näköiseltä... »Minä tässä tuumiskelen, mistä alkuperäisestä irlantilaisesta nimestä Udeschini johtuu», selitti hän.

Kaikki purskahtivat nauruun.

»Tarkoittiko teidän ylhäisyytenne käyttäessään »pian» sanaa, että saamme toivoa italialaisten jo meidän päivinämme tulevan karkotetuiksi Roomasta?» kysyi rouva de Lafère.

»He ovat perikadon partaalla — synteinsä takia», vastasi kardinaali. Kun yllättävä mullistus tapahtuu — ja varmasti tapahtuu se jo muutaman vuoden kuluttua — niin järjestetään olosuhteet pakostakin toisin. En usko kristikunnan omantunnon sallivan, että Pietarilta vielä kerran ryöstetään hänen perintöosansa.

»Jumala suokoon sen onnellisen päivän pian koittavan», puuttui puheeseen monsignore Langshawe.

»Jos minun silmäni saavat nähdä sen päivän, jolloin Rooma palautetaan paaville, niin ummistan ne mielelläni ikuiseen uneen, vaikkakaan en saa nähdä Ranskan palauttamista kuninkaalle», sanoi vanha ranskatar.

»Ja minä myöskin, vaikken saisikaan nähdä brittein kääntymistä tosi-uskoon», sanoi monsignore.

Herttuatar katsahti Peetriin hymyillen.

»Mihinkä muurahaiskekoon olettekaan joutunut, siinä vilisee äärimmäisyyteen asti piintyneitä montanalaisia ja taantumuspuoluelaisia», sanoi hän hiljaa.

»On virkistävää tavata ihmisiä, joilla on vakaumus», sanoi Peetri.

»Silloinkin kun teidän mielestänne vakaumus on väärä?» kysyi herttuatar.

»Niin, silloinkin», vastasi Peetri. »Mutta en tiedä varmasti, ovatko nämä tänä iltana kuulemani vakaumukset minusta vääriä.

»Niinkö —?» ihmetteli herttuatar. »Tahtoisitteko _te_ nähdä, että Rooma palautettaisiin paaville?»

»Tahtoisin», vastasi Peetri, »tahtoisin kylläkin — esteettisistä syistä, jollen muista.»

»Otaksun, että on olemassa esteettisiä syitä», myönsi herttuatar. »Mutta me tietysti uskomme, että on painavampiakin, oikeuteen perustuvia syitä.»

»Minä en epäile, että myöskin on olemassa painavampia, oikeuteen perustuvia syitä», myönsi Peetri.

Päivällisen jälkeen istuutui herttuatar kardinaalin pyynnöstä soittokoneen ääreen ja soitti Bachia ja Scarlattia. Hänen siinä vahakynttilöitten pehmeässä valossa soittaessaan loistavaa, kuulakasta musiikkia muistuttivat hänen kasvonsa Peetrin mielestä... Mutta mitä kaikkea, kuvastuukaan rakastuneen mielestä lemmityn kasvoilla, kun tämä lempeässä valossa nostaa katseensa soittokoneesta —

Hyvästellessään sanoi rouva O'Donovan Florence: »saan kiittää teidän ylhäisyyttänne kahdesta elämäni onnellisimmasta päivästä. Toinen niistä oli se päivä, jolloin sanomista luin teidän »kardinaalihatustanne» ja sain kerskailla kaikille tuttavilleni olleeni veljentyttärenne tovereita luostarikoulussa. Ja tämä päivä on se toinen, sillä tästälähin voin aina ylvästellä siitä, että minulla on ollut kunnia saada kumartaa teidän ylhäisyydellenne.»

»Vai niin», ajatteli Peetri, kulkiessaan kotiin iltamyöhällä kasteisen puiston kautta, tähtien tuikkiessa ja yön viileitten tuoksujen hyväilemänä, »vai niin, kardinaali ei hyväksy seka-avioliittoja — tietysti on hänen veljentyttärensä samaa mieltä. Mutta mitäpä minä siitä? Niinpä vainenkin — oikeassa kardinaali olikin — eihän tuolla kysymyksellä tässä maassa ole mitään merkitystä.»

Ja Peetri pisti tupakaksi.