VIII.

Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle:

»Haluatteko kahvia, signorino?»

Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille.

»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?»

»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta.

»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri.

»Eivät, signorino», vastasi Marietta.

»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri.

»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen yleispätevyyteen.

»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.»

»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä.

»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin — jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa kultaa kalliimpaa.»

Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin huolestuneiksi.

»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana.

»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne. _Laggiù, laggiù_.»

Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen.

»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi», neuvoi tuo katolilainen velho.

»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri.

»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta.

»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri.

»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti.

»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri.

»Ei suinkaan», intti Marietta.

»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.»

»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi. »Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään Paduan pyhä Antonio.»

»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?»

»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin vakuuttavasti.

»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti Peetri.

Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään.

»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte huoleti luottaa vaitiolooni.

»E del mio cuore la carina, E dimor' nella nostra vallettina»,

hyräili hän hiljalleen.

»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.»

Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti katseensa taivasta kohden.

Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo kohisevan Acon vastakkaisella rannalla.