XXI.

»No, ystäväiseni, joko sinua saa onnitella?» kysyi rouva O'Donovan Florence.

»Onnitellako minua —? Minkä vuoksi?» kysyi Beatrice.

»Minkäkö vuoksi?» toisti tuo pirteä irlantilaisrouva. »Älä uskokaan voivasi lumota minunkaltaiseni kokeneen sotaherran silmiä.»

Beatrice näytti ällistyneeltä.

»En ymmärrä sinua vähääkään», sanoi hän.

»Sinäpä vasta olet mahdoton, sinä», huudahti rouva O'Donovan Florence uhaten häntä päivän varjostimellaan. »Tietysti tarkoitan kihlauksesi johdosta herra — mikä hänen nimensä onkaan — kanssa?»

Ja hän viittasi päällään suuntaan, johon Peetri oli kadonnut.

Beatrice oli näyttänyt ällistyneeltä. Kuullessaan ystävänsä sanat hän ensin säpsähti, mutta huudahti sitten lempeän säälivän ivallisesti:

»Voi, Kate raukkani! Oletko menettänyt järkesi?» Ja hän nyökäytti päätään huolestuneen näköisenä.

»En suinkaan», vastasi rouva O'Donovan Florence iloisen luottavasti. »Mutta minäpä tunnen erään pitkäkoipisen nuoren englantilaisen, joka asuu täällä läheisyydessä ja joka todellakin on menettämäisillään järkensä. Eikö hän vielä ole kosinut?»

»Oletko sinä hullu?» sanoi Beatrice tehden jälleen sääliviä eleitä.

»Vai ei ole? No, se on vain ajan kysymys. Kyllä hän sen kohta tekee. Nuo kaihoisat katseet, joita hän sinuun luo, kielivät hänen sydämensä salaisuuden. Minua sinä et niinkään hevillä petkuta. Vai uutinenko se sinulle olisi. Älä luulottelekaan minulle sellaista.»

»Uutinen!» ivasi Beatrice. »Lorua — lorua — hillittömän mielikuvituksesi leikkiä. _Herra Mikä hänen nimensä onkaan_», joksi sinä häntä kutsut, ja minä olemme aivan tavallisia tuttavia. Hän on nykyisin naapurimme ja on kesäksi vuokrannut Villa Florianon, virran toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse.»

»Niinkö? Todellako? Mutta enhän ole sitä kieltänytkään. Sehän vain lisää mielenkiintoa.» Rouva O'Donovan Florence hymyili hieman veitikkamaisen ivallisesti. »Tuo tosiseikka, että hän kesäksi on vuokrannut virran toisella puolella olevan talon, joka pilkistää näkyviin tuolta puiden lomitse, on kylläkin arvokas lisä tietovarastooni, mutta se ei kuitenkaan selitä syytä miehen kaihoisiin katseisiin — jollei hän ole joutunut pulaan vuokran suhteen: siinä tapauksessa ei hän kuitenkaan näyttäisi kaihoisalta, vaan huolestuneelta ja rukoilevalta. Minulla on myöskin vuokralaisia, niin että sen asian kyllä tunnen. Ei, ystäväiseni, kyllä sinä olet kuluttanut miesraukan sydämen hiljaisella tulella niinkuin runolliset persialaiset sanovat. Ja jollei hänen kielensä vielä ole sitä ilmaissut, niin kertoo hänen katseensa sen koko mailmalle aina kun hän kiinnittää sen magneettiinsa, sinun kasvoihisi. Jollet itse ole sitä huomannut, on syy varmaankin siinä, että sinun ylenpalttinen vaatimattomuutesi on silmäsi sokaissut. Tuo mies on korvia myöten rakastunut sinuun. Lorua tai tarua — mutta totta se on.»

Beatrice naurahti.

»Sääli, että minun täytyy särkeä kaunis romanttinen tarinasi, Kate kulta. Herra Marchdale ei nimittäin ole rakastunut minuun, vaan aivan hulluuteen asti toiseen naiseen. Hän kertoi juuri minulle hänestä vähää ennen sinun tuloasi.»

»Vai todellako? Kertoi sinulle, aivan tavalliselle tuttavalle!» virnisteli rouva O'Donovan Florence. »Hyvä», jatkoi hän sitten mietteissään, »jos hän todellakin on rakastunut toiseen naiseen, niin häviävät viimeisetkin epäilykseni. Sinä olet itse tuo toinen nainen.»

Beatrice pudisti päätään nauraen.

»Onko tuo olevinaan irlantilainen sukkeluus?» kysyi hän osoittaen kohteliasta uteliaisuutta.

»Irlantilainen sukkeluus on kyllä paikallaan, jos vain ajallaan osaa sitä käyttää», vastasi hänen ystävättärensä. »Tahtoisin kovin mielelläni tietää mainitsiko hän sattumalta — noin vain sivumennen tuon toisen naisen nimen?»

»Voi sinua itsepintaista ja uppiniskaista ihmisolentoa! Onhan aivan yhdentekevää, mainitsiko hän nimeä vai ei. Koska hän kerran on rakastunut toiseen naiseen, niin on tuskin luultavaa, että hän samalla kertaa olisi rakastunut sinuun tai minuun, vai mitä arvelet?»

»Riippuu siitä, miltä kannalta sen ottaa. Panenpa vaikka vetoa, että kuitenkin osaisin aivan tarkalleen arvata hänen nimensä. Ja mitä muuta hän sinulle kertoi tuosta naisesta? Minulle hän ei ole kertonut mitään; kuitenkin voisin varmasti piirtää hänen kuvansa. Hän on nuori englantilainen, siro varreltaan, ruskeatukkainen, harmaasilmäinen, viiden jalan ja kahdeksan tuuman pituinen. Hänen piirteensä ilmaisevat aivan selvästi huumoria ja veitikkamaisuutta ja päätään kantaa hän uhmailevan ylpeästi. Sitäpaitsi on hänessä päällepäätteeksi hieman ylimysnaista, esimerkiksi angloitalialaista herttuatarta. Hän on suunnattoman rikas ja päälle päätteeksi leski — tämä on kai sinulle yllätys. Ihmeellistä, miten miehet ovat mieltyneet leskiin. Minusta on kovin merkillistä, että ollenkaan pääsemme naimisiin, olematta sitä ennen leskiä. Kas siinä, jos suvaitset, on taas irlantilainen sanasutkaus. Mutta mitä minä näenkään? Impyeni poskille leviää vieno puna. Olenko osunut Akilleyn kantapäähän. _Onko_ hän leski? Onko hän kertonut sinulle, että hän on leski?... Mutta siunaa — ja varjele — mikä sinua vaivaa? Olet valkoinen kuin palttina. Mikä sinun on?»

»Hyvä Jumala!» pääsi Beatricen huulilta. Hän lepäsi tuolissaan selkänojan varassa aivan masentuneena ja tuijotti avaruuteen kauhistuneen näköisenä. »Armias — armias taivas, mitä minun on tekeminen?»

Rouva O'Donovan Florence kumartui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.

»Mikä sinun on, ystävä kulta? Mikä sinua vaivaa?» kysyi hän huolestuneena.

Beatrice vaikeroi hiljaa.

»Se on mieletöntä — aivan mahdotonta», sanoi hän. »Ja kuitenkin, jos sinä ilmeiseksi ihmeeksi olisitkin oikeassa, niin olisi kauheata.» Hän vaikeroi taas ääneensä. »Jos jonkun ihmeellisen sattuman kautta olisit oikeassa, niin hän tietysti ei voi uskoa muuta kuin että minun tarkoitukseni oli rohkaista häntä.»

»_Rohkaistako häntä!_» Rouva O'Donovan Florencen oli kovin vaikeata hillitä riemuisaa hilpeyttään. »Ei ole epäilystäkään, etten olisi oikeassa», sanoi hän rauhallisesti. »Hänen sydämensä kuultaa nenälasien läpi, ken tahansa, joka hänen tielleen sattuu, voi lukea siitä.»

»Jos todellakin —» alkoi Beatrice epätoivoisena... »Ei, ei», keskeytti hän puheensa. »Sinä olet varmaankin väärässä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta. Maltahan, kun kerron sinulle koko jutun. Saat itse päättää.»

»Alota», sanoi rouva O'Donovan Florence ruveten asentoon, joka osoitti mitä hartainta tarkkaavaisuutta, ja pysyi siinä Beatricen kertoessa — katkonaisesti ja empien — tuon liikuttavan tarinan Peetrin romaanista ja naisesta, joka oli ollut Paulinen esikuvana.

»Sehän on aivan päivän selvää», huudahti irlantilainen rouva Beatricen vaijettua. Ja tällä kertaa hän ei hillinnyt riemuaan. »Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Mies ei olisi hiiskunut sanaakaan koko jutusta ainoallekaan muulle olennolle kuin sankarittarelle itselleen — eikä siis myöskään sinulle, jollet sinä ja hän olisi sama henkilö. Jos vielä lisäksi otat huomioon nuo katseet, joita hän sinuun luo, on asia epäämättömän selvä. Sinun olisi pitänyt arvata se jo hänen ensi sanoistaan. Ja kun hän sitten kertoi hänen korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan ja satumaisesta rikkaudestaan! Voi sinä pyhä yksinkertaisuus! Voi sinä viaton, pieni karitsa! Ja sinä olet Trixie Belfont! Minne on kuuluisa älysi häipynyt? Minne arvaamiskykysi kadonnut?»

»Mutta etkö sinä käsitä», vaikeroi Beatrice, »mihin inhoittavaan asemaan minä olen joutunut? Minä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän kertoisi tarinan ihailunsa esineelle. Minä sanoin — voi, mitä kaikkea minä sanoinkaan!» Beatricea puistatti aivan silminnähtävästi. »Minä sanoin, etteivät sääty ja rikkaus merkitse niin mitään.» Beatrice hymyili surunvoittoisesti. »Minä sanoin, että hän luultavasti vastaisi myöntävästi, sanoin, että hän tietysti... Oi rakas ystävä! Nyt hän tietysti uskoo — ei suinkaan voi olla uskomatta — että minä tahallani rohkaisin häntä — että puolitiessä tulin häntä vastaan.»

»Maltahan toki mielesi! Eiväthän asiat sentään noin surkealla kannalla liene», rauhoitti häntä ystävätär. »Sillä mikäli minä ymmärrän, ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, että sinä tiesit hänen puhuvan itsestään. Puhuihan hän aina ystävänsä kirjasta, etkä sinä tietysti ilmaissut hänelle tulleesi hänen salaisuutensa perille.»

»Beatrice rypisti otsaansa asettaessaan tämän asianhaaran paikoilleen aivoihinsa, joissa ajatukset sekaisin myllersivät. Sitten äärettömän helpoituksen tunne äkkiä kirkasti hänen kasvonsa.

»Jumalan kiitos!» huoahti hän. »Olin aivan unohtanut sen. Ei, hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Mutta voi, miten kamalasti säikähdin!»

»Kyllä hän sen sinulle vielä kertoo», sanoi rouva O'Donovan Florence.

»Ei, hän ei milloinkaan tule sitä minulle kertomaan. Tiedän olla varoillani. En anna hänelle tilaisuutta siihen», vastasi Beatrice.

»Et tietenkään. Päälle päätteeksi menet naimisiin hänen kanssaan», vakuutti ystävätär.

»Kate! Kuinka sinä viitsit puhua tuollaisia mielettömyyksiä», huudahti Beatrice.

»Sinä menet naimisiin hänen kanssaan», toisti rouva O'Donovan Florence vakuuttavasti. »Sinä menet naimisiin hänen kanssaan — jos olet inhimillinen. Ja harvoinpa olen tavannut sinua inhimillisempää ihmistä. On kerrassaan mahdotonta pysyä kylmäkiskoisena saatuaan osakseen sellaista ihailua kuin tuo mies on sinulle tuhlannut. Ensi työksesi luet romaanin vielä kerran. Muuten pyytäisin lainata sen. Olen luonnollisesti sangen utelias vertaamaan sirotekoista sormusta itse puhtaaseen kultaan — vaikka tietenkin puhdas kulta yksin jäätyään heti tuntee vetovoimaa sirotekoiseen sormukseen. Ja sitten myrkky tekee tehtävänsä. Ja juttu päättyy naimisilla.»

»Ensiksikään en koskaan mene naimisiin kenenkään kanssa», vastasi Beatrice vakuuttavasti. »Se on järkähtämätön päätökseni. Toiseksi en lue uudelleen romaania, minkä vakuudeksi luovutan kirjan tänään sinulle. Ja lopuksi en ollenkaan varmasti usko sinun olleen oikeassa siihen nähden, että minä olisin... voit yhtä kernaasti sanoa raaka-aine tai sulamaton malmi kuin puhdas kulta. Sehän on vain otaksuma. En unissanikaan ollut voinut aavistaa mitään sellaista. Mutta asiain näin ollen tulen olemaan varoillani ja tiedän estää asiain kehitystä.»

»Ensiksikään ei mikään mailmassa voisi pakoittaa minua ottamaan mukaani tuota kirjaa», sanoi rouva O'Donovan Florence yhtä vakuuttavasti. Odota, kunnes jäät yksiksesi. Tuhannet kirjaa koskevat kysymykset heräävät mielessäsi ja silloin olisit kovin onneton, jollei se olisi käsillä. Toiseksi vaikuttaa myrkky kyllä vähitellen. Sanottakoon mitä tahansa, niin imartelu aina voittaa meidät. Ja kolmanneksi kertoo hän sen sinulle. Lopuksi teet sinä hänestä hyvän katolisen ja nait hänet. On luonnotonta, niin, kerrassaan väärin, että sinun laisesi nuori ja kaunis nainen jää leskeksi. Onhan tuleva miehesi sitäpaitsi lahjakas, hieno käytökseltään, eikä ulkomuotokaan ole hulluimpia. Saadaanpa nähdä, aijotko yhä edelleen pitää kiinni arvonimestäsi. Vai oletko päättänyt aivan yksinkertaisesti kutsuttaa itseäsi rouva Marchdaleksi? Ei — _jalosukuiseksi_ rouva Marchdaleksi — suo anteeksi! — »Herra ja jalosukuinen rouva Marchdale.» Olen jo näkevinäni nimenne _Morning Postissa_. Jäätkö sinä Italiaan? Vai muutatko takaisin Englantiin?»

»Voi, Kate kulta, sinä parantumaton, vallaton veitikka, kuinka hupsu saatatkaan olla, pikku Kate, ollessasi tuollaisella päällä», naurahti Beatrice.

»Jatka sinä vain Kateasi; hän ei todellakaan ole hullumman näköinen. Hänellä on kaunis, notkea vartalo, hänen hipiänsä on hieno ja otsansa avoin. Ja joskin hänen nenänsä kaarevuus viittaa siihen, että hänessä on hieman ylpeyden vikaa, joskin hänen pystyviiksensä leimaavat hänet epäilijäksi ja joskin hänen neliskulmainen leukansa on ilmeinen itsepäisyyden merkki — ei sinun tule epäröidä — saat ottaa myöskin viat avujen kera. Tukka on miehellä mukiin menevä ja varsin tuuhea, niin ettei sinun tarvitse kaljupäisyyttäkään pelätä. Hänen pukunsa on aistikas, hänen esiintymisensä arvokasta. Sanalla sanoen teistä tulee kaunis pari. Voisin vaikka panna omaisuuteni pantiksi, että tiedän mitä kirjaa Trixie Belfont lukee, kun perhe iltapuhteella istuu yhdessä lampun ääressä», naurahti rouva O'Donovan Florence.

Ystävättärensä poistuttua istui Beatrice hetkisen liikahtamatta pää käden varassa ja tuijotti Monte Sfioritoa kohti. Sitten nousi hän paikaltaan ja käveli tuokion kiivaasti edestakaisin terassilla. Pysähtyi äkkiä ja nojasi marmoriaitausta vastaan, polkasi toisella jalallaan keveästi marmorilattiaa ja antoi katseensa jälleen harhailla vuorelle päin.

Hänen olisi todellakin kannattanut katsella maisemaa ja sen värivivahduksia: sineä, vehreätä ja kultaa. Katsella metsiä, vesiä, rusoittavia lumihuippuja ja laajakantoista avaruutta. Taivaalla liiteli tuhansia pieniä, pehmeitä pilvenhattaroita omituisten helmiäissiipisten lintujen lailla. Varjot pitenivät pitenemistään. Päivänsäteet kimmahtivat tunturijärven tasaiselta pinnalta aivan kuin kirkkaasta metallista ja lankesivat kalastajaveneitten kirjaviin purjeisiin pannen nämä hehkumaan kuin olisivat ne olleet tulipunaista silkkiä. Tahtoisinpa mielelläni tietää, minkä verran Beatrice kaikesta tästä huomasi.

Hän taittoi oleanderioksan aitauksella olevasta korkeasta uurnasta, painoi vaaleanpunaiset kukat kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä hengitti niiden tuoksua, antoi sitten oksan huomaamatta solua terassin alapuolella olevalle käytävälle.

»Se on mahdotonta», virkkoi hän ääneensä.

Vihdoin meni hän takaisin asuinrakennukseen ja nousi punaisen valkeaksi koristettuun yksityishuoneeseensa. Siellä otti hän kirjan pöydältä, vaipui mukavaan nojatuoliin ja alkoi selailla lehtiä.

Mutta kuullessaan läheneviä askeleita ulkoa käytävän kivipermannolta, sulki hän nopeasti kirjan, viskasi sen takaisin pöydälle ja otti toisen. Emilia Manfredin astuessa huoneeseen löysi hän Beatricen lukemasta Anatole Francen »L'étui de nacre'a».

»Emilia kulta, ole hyvä ja käännä minulle »Le jongleur de Notre Dame» italiankielelle», virkkoi hän.