Part 10

Rouva Bascomb siirsi laukun punasilkkiseen syliin ja katseli sitten pientä tyttöstä, joka silmäkulmat rypyssä tarkasteli sen sisältöä. Hän otti sieltä avainrenkaan, toiselta puolelta liimatun kangaskaistaleen ja pienen kynäveitsen, alkaen tutkia niitä pää kumarassa. Hänellä oli komea tukka, paksu, tumma ja pitkä. Se riippui suorina, harjaamattomina kiharoina hänen hartioilleen ja oli sidottu syrjään hänen otsaltaan tummanpunaisella nauhalla. "Mihin eläviinkuviin sinä aiot mennä, kultaseni?" kysyi rouva Bascomb. "Tiedätkö sen kappaleen nimeä?"

"Varmasti minä tiedän", sanoi lapsi vilkkaasti. "Sen nimi on 'Villiä rakkautta', niin se on." Hän näytti kangaskaistaletta. "Mihin sinä tätä käytät?" kysyi hän.

"Minä paikkaan sillä murtuneita esineitä. Katsohan nyt, tämä puoli on liimattu, ja tämä on hyvin vahvaa kangasta. Sillä voidaan korjata melkein millaisia rikkinäisiä esineitä tahansa."

"Enkö minäkin saisi liimata sillä jotakin?"

"Minä en näe mitään täällä", sanoi rouva Bascomb katsellen auton jokaiseen soppeen, "mutta aina on paljon sellaisia murtuneita esineitä, jotka ovat korjauksen tarpeessa. Jos vain voisit tulla minun kanssani kotiin hetkiseksi, löytäisin sinulle heti paljon liimattavia esineitä. Meillä olisi niin hauskaa. Minä leikin niin mielelläni paperinukeilla ja osaan niin paljon satuja. Oletko sinä kuullut satua hyvästä jättiläisestä ja pienestä pojasta, jolla oli nahkahousut?"

"Mistä jättiläisestä?"

"Ah, tuollaisesta hyvin, hyvin suuresta miehestä, joka on ison rakennuksen pituinen. Samanlaisesta jättiläisestä kerrotaan myös Jaakko Jättiläistentappaja nimisessä sadussa."

"Mikä se Jaakko Jättiläistentappaja oli?"

"Hyväinen aika, etkö ole koskaan kuullut puhuttavan Jaakosta? Hyvä on, minä kerron senkin sinulle."

Jäätelösoodat oli nyt juotu loppuun. Äänekäs joukko syöksyi pois rohdoskaupasta ja kokoontui yhteen ryhmään käytävälle jutellen, nauraen, tuijottaen ohikulkijoihin, tyrkkien toisiaan sinne tänne, kirkuen ja puristellen toisiaan, teeskennellen kuin he eivät olisi tienneet, että heihin katsottiin, ja kuunnellen siis lyhyesti sanoen: nauttien iltapäivälomastaan. Mamie Flacker huomasi molemmat autossa ja lähestyi heitä suopeasti hymyillen. "No niin, te molemmat näytätte tulevan mainiosti toimeen yhdessä", sanoi hän nojaten auton reunan yli ja koettaen kutittaa pienokaista, joka siirtyi lähemmäksi rouva Bascombia.

"Eikö hän ole sukkela tenava?" jatkoi Mamie, koettamatta lausua sanojaan lapsen kuulematta. "Mamma sanoo että hän on ikäisekseen vallan ihmeellinen. Hänen äitinsä tuo hänet meille usein ja jättää hänet äidin luo niin kauaksi aikaa kuin hän viipyy kaupungilla. Didsin isä on hieman hupsumainen ja hädissään senvuoksi, että hänen rouvansa kuljeskelee kaupungilla liian paljon, ja siksi rouva ei kerrokaan siitä hänelle. Jos Didsin äiti sattuu tulemaan kotiin ennen häntä, kertoo hän olleensa meillä ompelemassa äidin kanssa. Onhan olemassa paljon keinoja, joilla voi pettää liian juonikkaita miehiä." Hän nauroi ja laski ystävällisesti kätensä pienokaisen pörröiselle tukalle. "Dids on sellainen pieni hullunkurinen vekkuli, että hän naurattaa äidin useinkin melkein kuoliaaksi ovelilla tempuillaan. Kukaan ei voi aavistaakaan, mitä hän milloinkin aikoo sanoa. Me otamme hänet niin mielellämme mukaamme. Hän on sitäpaitsi hyvä pieni tyttö. Hän ei koskaan kantelisi äidistään, vai mitä, Dids?"

"En ikinä!" sanoi lapsi koettaen katsoa, kuinka avaimet saatiin pois renkaasta.

"Hän voi säilyttää salaisuuden yhtä hyvin kuin aikaihminenkin", sanoi Mamie lämpimästi. "Te voitte luottaa häneen siinä. Te ette ehkä voi uskoa sitä, mutta tämä on jo kolmas kerta, kun otimme hänet mukaamme eikä hän ole koskaan sanonut mammalleen muuta kuin että hän on ollut meidän talossamme koko ajan. Pojat haluavat hänet niin mielellään mukaansa. Hän vastaa heille aina niin terävästi, vaikka he koettaisivat pimittää häntä kuinka paljon tahansa. Hän naurattaa meitä kaikkia, vai mitä, Dids? Ja se onkin juuri parahiksi hänen äidilleen, kun niikseen tulee, koska hän ei ota Didsiä mukaansa lähtiessään huvittelemaan. Jos hänen äitinsä osaa pettää hänen isäänsä, osaa Dids luullakseni pettää äitiänsä, vai mitä, Dids?"

"Kyllä", vastasi lapsi hajamielisesti, kilistellen avainnippua.

"Kuulkaahan nyt, Mamie", sanoi rouva Bascomb, "tehän voisitte sallia Didsin tulla minun luokseni iltapäiväksi. Hän olisi vain haitaksi teille nuorille, kun menette eläviinkuviin. Luovuttakaa hänet minulle ja tulkaa sitten noutamaan hänet, kun olette valmiit lähtemään takaisin. Minä asun keskimmäisen koulurakennuksen vieressä, suuressa valkoisessa talossa, jossa on pitkät pylväät."

"Hyvä on, rouva", sanoi Mamie kevyesti. "Jos Dids vain haluaa, saa hän mennä. Haluatko sinä mennä mieluummin sinne, Dids? Tahdotko sinä lähteä mukaamme vai menetkö mieluummin isoäitisi luo?"

Lapsi ei vastannut. Hän painoi päänsä kumaraan näyttäen ensi kerran hieman ujolta.

"No, kultaseni, kummanko sinä valitset?" kysyi Mamie kumartuen hänen puoleensa. "Haluatko sinä mennä mummosi luo?"

Lapsi näytti melkein näkymättömästi pudistavan päätänsä.

"Hän sanoo lähtevänsä mieluummin eläviinkuviin", selitti Mamie, suoristaen selkänsä ja katsoen anteeksipyytävästi rouva Bascombiin. "Me lupasimme hänelle, että..."

Rouva Bascomb mumisi jonkin puolittain kuuluvan myöntymisen tähän päätökseen, suuteli lasta ja laskeutuen kadulle autosta kääntyi poispäin. Mutta kadunkulmassa hän kuuli hiljaista kapsetta takaansa ja tunsi pienen luisevan käden tarttuvan omaansa.

"Hän on luullakseni muuttanut mieltänsä", huusi Mamie nauraen. "Hyvä on, Dids. Sinä olet lääkärinä."

Rouva Bascomb tuli takaisin pari kolme askelta, puristaen pientä, likaista kättä lujasti omaansa. "Muistatte kai, Mamie, että se on seuraava talo koulurakennuksesta", toisti hän.

Jotakin juolahti Mamien mieleen juuri nyt, kun hän siirsi katseensa lapsesta entiseen opettajaansa, joka näytti kauhistuttavan puhtaalta raudanharmaassa, hyvin sopivassa puvussaan ja tahrattomassa liinakauluksessaan. Oma kouluaika muistui hänen mieleensä ja pani hänet nauramaan. "Kuulkaahan nyt, rouva Bascomb, minä tunnen teidät. Älkää puhdistako häntä älkääkä tehkö mitään muutakaan, koska hänen mammansa saa siinä tapauksessa kaikki ilmi. Minä en tahdo paljastaa hänen omaisilleen, että meidän on tapanamme ottaa hänet mukaamme. Teidän pitää jättää hänet sellaiseksi kuin hän nyt on. Minulla on hänen vanhat vaatteensa ja kenkänsä täällä mukanani, ja me puemme ne hänen ylleen palatessamme Gilmanvilleen. Teidän pitää jättää hänet yhtä tahraiseksi kuin hän nyt on, muutoin joudumme rettelöön. Lottie on kyllä hyväluontoinen, mutta hän joutuu helposti suunniltaan sattuessaan sellaiselle tuulelle... uskokaa vain _minua_..."

"Minä en koskekaan häneen", lupasi rouva Bascomb katsoen pienokaiseen.

Kun he lähtivät matkaan yhdessä, kysyi hän iloisella äänellä: "Tahtoisitko sinä, että kertoisin sinulle sadun nyt heti kävellessämme eteenpäin? Osaan erään hyvin mukavan kiltistä, pienestä räätälistä, joka tappoi seitsemän kärpästä yhdellä lyönnillä voileivälleen ja sai sitten jälkeenpäin kokea kaikenlaista jännittävää."

Pienokainen nyökkäsi ja heitti päänsä taaksepäin, voidakseen katsoa isoäitiä kasvoihin hänen puhuessaan.

He olivat lopettaneet tämän sadun päästessään rouva Bascombin huoneeseen, ja kun hän istuutui ja otti lapsen syliinsä, kysyi hän: "Mistä sadusta sinä nyt pitäisit?"

"Voi, en minä tiedä", sanoi tyttö epämääräisesti, hengähtäen syvään tyytyväisyydestä. Hän kiersi toisen käsivartensa rouva Bascombin kaulaan ja nojautui häneen.

"Millaisista saduista sinä enimmän pidät?" kysyi rouva Bascomb. "Keijukaissaduistako? Vai sellaisistako oikeista saduista, joissa kerrotaan oikeista lapsista?"

"Millaisia ne keijukaissadut ovat?" kysyi lapsi.

Rouva Bascomb vaikeni hetkiseksi. "Etkö ole milloinkaan kuullut kerrottavan keijukaisista, kultaseni?" kysyi hän hiljaa.

Pienokainen pudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa olivat niin vakavat kuin hän olisi syyllinen. "Minä en ole koskaan ennen kuullut mitään satuja", sanoi hän. "Rouva Flacker kertoi minulle vain kerran, kuinka hänen pieni poikansa oli polttanut kätensä melkein poikki."

Heidän silmänsä kohtasivat jälleen toisensa pitkässä, syvässä katseessa.

Rouva Bascomb mutisi umpimähkään: "No niin, luuletko sinä pitäväsi saduista?"

Lapsi nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä." Mutta kumpikaan ei ajatellut, mitä oli sanonut. Lapsen silmät avautuivat yhä suuremmiksi. Hänen herkkäpiirteinen suunsa värähteli, ja äkkiä hän purskahti niin äänekkääseen, katkeraan itkuun, että kyynelet valuivat virtanaan hänen kalpeille, likaisille poskilleen. Itkiessään hän kiersi yhä lujemmin käsivartensa rouva Bascombin kaulaan.

Hänen isoäitinsä ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän ei kysynyt lapselta itkun aihetta eikä koettanut hillitä nyyhkytyksiä. Liikutetun keski-ikäisen henkilön avuttomaan tapaan hän sieppasi vain nenältään silmälasit, joiden takana hänen omat silmänsä olivat täyttyneet kyynelillä, laski ne äkkiä pöydälle ja kiertäen molemmat käsivartensa lapsen ympärille puristi häntä lujasti ja hellästi.

Pienokainen, joka ilmeisesti itki niin katkerasti kuin vain taisi, painoi päänsä isoäidin rintaa vasten ja kaivautui kiinteämmin ympäröivien käsivarsien syleilyyni.

Hänen päänsä yläpuolella oli pidätetyn itkun irvistys vääntänyt rouva Bascombin kasvot kummallisen näköisiksi. Mutta hän ei itkenyt. Hän istui tyynesti paikallaan pidellen lasta, kunnes hänen omaa rauhallisuuttaan oli virrannut pieneen hänen sylissään lepäävään olentoon.

Lapsi lopetti itkunsa yhtä nopeasti kuin oli aloittanutkin ja suoristautui, hieroen nyrkeillä silmiään. "Sinä lupasit, että saisin liimata joitakin särkyneitä esineitä yhteen", sanoi hän tuttavallisuuden ja varmuuden tyynnyttämällä äänellä.

Hän katsoi isoäitinsä kasvoihin ja hymyili nyt ensi kerran.

Rouva Bascomb haukkoi ilmaa kuuluvasti huohottaen. Mutta hän sanoi heti vakavan iloisella äänellä: "Niin minä lupasinkin. Ja nyt minä näytän. Me liimaamme yhdessä paljon särkyneitä esineitä kokoon."

* * * * *

Kello viiden aikaan rouva Bascomb katseli auton jälkeen, heilutellen nenäliinaansa vastaukseksi pikku käden huiskutukseen. Hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin milloinkaan ennen Harristowniin tulonsa ja Ralphin naimisiinmenon jälkeen... ehkä tyynemmäksi kuin syntymästään saakka. Eikä hänen tietoisuudessaan ollut kuitenkaan muuta kuin varmuus, että hänen elämäänsä oli tullut käännekohta ja että hänen edessään oli uusi tie, joka vei jonnekin — hän ei tiennyt minne.

Hänen järkensä nousi sitä vastaan kiihtyneenä ja tarttui häneen koettaen temmata hänet takaisin tyhmyydestä, jos hän koettaisi saada aikaan jotakin, minkä hän itsekin tiesi mahdottomaksi. Mutta hän oli nähnyt liian paljon järkeilyn avuttomuutta. Olihan olemassa toinenkin ratkaisu kysymyksiin, joihin kiusattu järki ei kyennyt vastaamaan. Omituista, ettei hän ollut ajatellut sitä ennen.

Hän käänsi selkänsä järjelle ja poikkesi päättävästi uudelle polulle.

III osa

XX

Mutta huolimatta tästä uudesta varmuudesta hänen polvensa horjuivat hänen allaan, kun hän Gilmanvillessä kääntyi omaan kotiinsa vievälle kujalle. Talo näytti likaiselta ja ränstyneeltä, muuan luukku riippui katkenneen saranan varassa, maali alkoi varista maahan saman kesähelteen hyökkäyksestä, joka oli korventanut julkipuolen nurmikon ruskeaksi rikkaruohikoksi. Hän huomasi kaikki nämä puutteet, mutta nyt ne tuntuivat hänen mielestään perin mitättömiltä. Mitä tapahtuisi seuraavana tuntina? Vain se merkitsi jotakin.

Hän kiipesi maalamattomia portaita pitkin tomuiselle ja huonosti hoidetulle kuistille, jonka korikeinutuolit nojautuivat sivulle päin heikoilla jaloillaan. Hän soitti kelloa ja kuunteli niin tarkasti kuin hänen sydämensä kova sykintä salli, kenen askeleet sieltä lähestyisivät. Oven ruutujen läpi hän näki oman hallinsa ja arkihuoneensa, samat huoneet, missä hän oli seisonut lukiessaan Ralphin kirjettä ja nähnyt risaisen hampputupsun. Hän tajusi nyt epämääräisesti, että siellä oli kaikki tuon tupsun kaltaista; nukkavierua ja likaista; taulut oli otettu pois seiniltä, lattiat olivat tomuiset, ja nurkissa oli sanomalehtikasoja, läjittäin vanhoja vaatteita ja lasten leikkikaluja. Mutta se ei tehonnut hänen mieleensä. Joku oli avannut keittiön oven ja katsoi nyt varovasti sen takaa nähdäkseen, kuka oli soittanut.

"Hyväinen aika, äitikö siellä onkin!" huudahti Ralph hämmästyneenä. Hän tuli halliin ja pysähtyi hetkiseksi katsomaan tulijaa. Hän oli paitahihasillaan (paita oli melko likainen) pitäen kädessään likaista astiapyyhettä, pussihousujen riippuessa melko alhaalla hänen lanteillaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hieman pöhöttyneet, ikäänkuin hän ei olisi nukkunut hyvin; häneltä puuttui kaulus kuumuuden vuoksi, ja hänen kuiva tukkansa oli pöyhitty heinämäisiin tukkoihin. Säteilevän nuoruuden loistosta ei hänessä ainakaan tällä hetkellä ollut jälkeäkään. Hän näytti likaiselta ja heikolta ja nukkavierulta, juuri sellaiselta mieheltä, joita rouva Bascomb oli aina ylenkatseellisesti kammonut.

Kun hänen äitinsä katsoi poikaansa oven läpi, hänen takanaan häämöittävän ikävän huoneen ollessa taustana, ei hän nähnyt muuta kuin kasvojen ilmeen, tuntien surua ja sääliä. Hän nöyryytti itsensä tomuun saakka ajatellen: "Poikaparkani! Minun poikaraukkani! Minä en ole rakastanut Ralphia tähän hetkeen saakka."

Hän sanoi päättävän asiallisesti: "Halusin niin mielelläni tulla tervehtimään sinua ja Lottieta, hyvä Ralph." Hän odotti Lottien tulevan näkyviin millä hetkellä hyvänsä.

Ralph tointui entiselleen, kiiruhti avaamaan oven ja piti sitä auki äidin astuessa sisään. "Sepä oli mainio ajatus!" sanoi hän kummallisesti korostaen. "Tule vain sisään." Äidin mielestä oli hänen katseensa kummallinen, mutta vaikka kaikki hänen tunteensa olivat terästyneet toivottoman herkiksi, ei hän kuitenkaan voinut huomata pojan ilmeessä muuta kuin epävarmuutta ja hämmästystä.

Ralph lisäsi: "Lottie ei ole kotona juuri nyt. Minä luulen hänen ja Didsin pistäytyneen Flackereille. Lottie menee sinne useinkin ompeluksineen saadakseen seuraa."

Kuuman metallin hajua tunkeutui äkkiä halliin keittiöstä.

"Voi sentään!" huudahti Ralph pujahtaen sinne ovesta. "Minä jätin..."

Seurattuaan häntä rouva Bascomb näki hänen sieppaavan syvän kastikepannun kaasukeittiöltä unohtaen käyttää pidintä. Silloin Ralph heti kiljaisi polttavan varren vuoksi ja pudotti pannun lattialle.

Tämä temppu, hänen eleensä ja äitiin suunnattu katseensa, kun hän puhalteli palaneihin sormiinsa, murheellisesti nauraen omalle tyhmyydelleen, muistuttivat niin suuresti sitä poikaa, jollainen hän oli ollut, että hänen äitinsä unohti likaisen siistimättömän miehen, jonka hän oli nähnyt ovella. Hänkin purskahti hieman hermostuneeseen nauruun, ja Ralphin silmät, epäilevät ja varuillaan olevat tähän saakka, kirkastuivat.

"Minäpä olen suurenmoinen vanha kokki", sanoi hän kumartuen ottamaan pannua lattialta.

"Mitä sinä aioit tehdä sillä?" kysyi hänen äitinsä ja otti sen hänen kädestään.

"Oh, minä vain ajattelin panna hieman perunoita tulelle, niin että olisi jotakin alkua lämpimään ateriaan, kunnes Lottie ja Dids palaavat. Hän viipyy useinkin hyvin myöhään iltapäivisin Flackerien luona. Ja lääkäri on käskenyt antaa Didsille keitettyä ruokaa. Hänen ruoansulatuksensa ei ole oikein hyvä, eikä kylmä ruoka siis sovi hänelle."

Rouva Bascombin kuulo ja näkö, jotka tämän hetken kiusallinen jännitys oli terästänyt, huomasi hänen välttelevästä katseestaan ja kuuli hänen äänenpainostaan hänen tietävän vallan hyvin, ettei Lottie ollut Flackerien luona, vaikka hän moraalisesta väsymyksestä teeskentelikin toista. Oliko Lottie nöyryyttänyt hänet jo sille asteelle? Mutta toisaalta oli totta sekin, ettei Ralphilla luonnostaan ollut paljon vastustuskykyä.

Nyt välähti rouva Bascombin toivottomaan mieleen se katkera totuus, että hän itse oli huolellisesti harjoittanut poikansa niin vastustuskyvyttömäksi kuin suinkin, itse katseellaan tukahduttanut jokaisen alunkin itsenäisyyttä. Ralph ei ollut milloinkaan voinut vastustaa äitiään, ja nyt hän oli yhtä kykenemätön vastustamaan Lottieta.

Tämä ajatus salpasi hänen henkeään, ja hän koetti siitä vapautua. "Anna minun panna perunat tulelle, kun kerran olen täällä."

"Olkoon minusta kaukana, että tahtoisin kiistellä kenenkään kanssa perunain keittämisoikeudesta", vakuutti Ralph, pysyen vieläkin hetkisen hilpeän huolettomana, jollainen hän oli nuorena poikana ollut.

Pannun putoamisen kolina ja hänen äitinsä nauru olivat rikkoneet jotakin, mikä oli ollut heidän välillään. He katsoivat nyt toisiinsa luontevasti, valppaan epäilyn työntyessä hetkiseksi syrjään.

Rouva Bascomb käytti tätä hyväkseen... tilaisuus ei ehkä palaisikaan enää... ja tukahduttaen ahdistavan pelkonsa, mitä Ralph vastaisi, hän sanoi niin tyynellä ja rauhallisella äänellä kuin saattoi: "Ralph, minä olen viime aikoina ajatellut erota nykyisestä toimestani. Baker-kadun koulussa, täällä Gilmanvillessä, ihan tässä lähellä, on kuulemma avoinna muuan paikka, jonka saisin. Olen juuri käynyt siellä tiedustamassa. Ja sitten me kaikki voisimme asua jälleen yhdessä. Minä olen huomannut melkoisesti ikävöiväni sinua ja Didsiä."

Puhuessaan hän päästi kattilaan vettä ja sanoi nyt olkansa yli: "Te olette.. minullahan ei ole muuta kuin te."

Hän väänsi hanan kiinni, rohkaisi mielensä ja kääntyi katsomaan, miltä kannalta Ralph ottaisi tämän asian.

Hän oli tiennyt, että Ralph hämmästyisi, koska oli kuullut äitinsä sanovan satoja kertoja, ettei mikään voisi taivuttaa häntä opettajaksi tuon köyhälistökorttelin kouluun, se kun oli täynnä vain alhaison lapsia. Niin, hän oli tiennyt Ralphin hämmästyvän, mutta ei ollut osannut odottaa, mitä nyt näkyi... Ralph katsoi häneen niin typertyneenä kuulemastaan uutisesta, ettei voinut piilottaa mielenliikutustaan. Ja tämä mielenliikutus oli huojennusta... melkein peloittavaa huojennusta, sellaista kuin lapsi tuntee, joka avutonna taistelee liian vaikean työn kanssa ja näkee sen sitten siirtyvän aikaihmisen taitaviin käsiin.

"Jopa nyt jotakin, äiti..." huusi hän kovalla värähtelevällä äänellä.

Pari mielijohdetta juolahti rouva Bascombin mieleen melkein samalla kertaa, taistellen hänessä ylivallasta: toinen oli erään vanhan vaiston kirpeä vihuri — äkillinen huomio, että Ralph oli paljastanut itsensä tällä mielenkevennyksen huudahduksella — ja toinen miekkailijan hyökkäävä vaisto käyttää hyödykseen avausta, saada etua hänen hämmästyksestään ja liikutuksestaan, pakottaa hänet selvästi tunnustamaan, että hän uhrautui poikansa hyväksi. Hän avasi jo suunsa kysyäkseen häneltä uhmaavasti ja säälimättä: "Ah, sinä siis toivot minun tulevan takaisin? Sinä olet kaivannut minua, alkanut antaa hieman enemmän arvoa sille, mitä tein hyväksesi."

Niin, kaikki tämä välähti hänen mielessään. Mutta hänen sydämestään kumpusi esille niin rakastavaa sääliä Ralphia kohtaan, että hän huomasi silmiensä kyyneltyvän, katsoessaan poikaansa ääneti ja hymyillessään vapisevin huulin. Hän nyökäytti päätänsä, puri vapisevaa alahuultaan ja sanoi nöyrästi: "Minä luulen nyt voivani tulla paremmin toimeen, hyvä Ralph."

Häntä kauhistutti Ralphin syvästi liikutetun katseen hurja kummastus, ja hän johtui ajattelemaan, että jollei hänkään tähän saakka ollut todellisesti rakastanut Ralphia, oli tämä ehkä myös ensimmäinen hetki, jolloin todellista rakkautta tuli Ralphin taholta hänen osakseen. "Voi, äiti..." sanoi Ralph kuin torjuen ja antoi sitten hänen nöyryydelleen sen puolustuksen, jonka vaatimisesta hän oli luopunut: "Kuuleppa, äiti... sinä et ollut ollenkaan... se ei ollut sinun syysi", mutisi hän käheästi hiljaisella äänellä.

Rouva Bascomb antoi sen mennä kuin ei olisi kuullutkaan. Pojan silmistä kuvastunut hämmästynyt kiitollisuus hävetti häntä. Ralph ei ollut koskaan ennen katsonut äitiinsä sillä tavalla. Mutta estääkseen poikaansa lausumasta mitään lisää tähän suuntaan rouva Bascomb tarttui kiireesti talouspuuhiin.

"Nyt pitäisi panna perunat kiehumaan", sanoi hän tyynesti. "Missä niitä säilytetään?"

"Kukapa sen tietää!" vastasi Ralph epämääräisesti. "Kai jossakin."

He löysivät niitä paperipussista, joka oli lattialla nurkassa korventuneiden ja rasvaisten astiapyyhkeiden seassa. Rouva Bascomb alkoi huuhdella niitä pesupöydän ääressä, joka oli täynnä likaisia astioita, ja ajatteli, että hänen piti vielä astua erään kuilun yli. Vielä oli jotakin muuta puhuttava, mutta siihen ei saanut viitatakaan. Hän ei voinut kuvitella, millaisia sanoja sopisi käyttää siihen kysymykseen, jota ei saatu tehdä. Vihdoin hän turvautui rohkeimpiin ja lyhimpiin sanoihin, tarvitsematta käyttää edes niitäkään. Hän oli sanonut vain: "Tahtookohan Lottie...?" kun Ralph keskeytti hänet äkkiä, niinkuin olisi puhunut ensin:

"Hitto vie, sitä en tiedä!" sanoi hän alakuloisella äänellä kuin seinälle. Sitten hän lisäsi synkästi: "Se riippuu asianhaaroista."

Rouva Bascombin terästyneet aistit ilmaisivat hänen tarkoittavan, että se riippui siitä, millaisella tuulella Lottie sattui olemaan tullessaan kotiin.

Ralph liikahti, katsoi kelloon ja sanoi: "He ovat varmasti hyvin pian täällä. Ehkä olisi hyvä, että katamme pöydän."

He menivät yhdessä ruokasaliin, missä tahrainen liina oli vinossa pöydällä. Rouva Bascomb otti sen pudistellakseen ja näki samalla vaistomaisesti, mikä se niistä oli, hieno damastinen liina, jonka hän oli ostanut Bassetin huutokaupasta. Hän huomasi myös, että siihen oli poltettu lähtemättömiä hedelmätahroja ja että se oli levitetty pöydälle panematta huopaa sen alle. Talon tapa oli nähtävästi sellainen, koska vanhassa hienossa mahonkipöydässä oli valkoisia rakkuloita niissä paikoissa, mihin kuumat astiat oli laskettu. Hän tajusi Ralphin huomanneen hänen katsovan niitä, ja kun hän silmäsi poikaansa, järkytti tämän levoton ilme häntä, koska hän muisti Ralphin näyttäneen samanlaiselta pelätessään, että Lottie oli pahalla tuulella. Heränneen huomiokyvyn kaksiteräinen miekka kääntyi jälleen hänen kädessään. Se ilme ei ainoastaan kuvastanut Lottien töykeyden herättämää tunteellista pelkoa, vaan myöskin samaa hätää, joka oli Ralphin yllättänyt hänen ollessaan tunteellinen pieni poika ja avuton äitinsä edessä. Tämä pistos oli niin odottamaton ja tunkeutui niin syvälle, että se teki melkein sairaaksi. Hän koetti ajatella muutamia sanoja, joilla voisi saada Ralphin tuntemaan, kuinka vähän hän nyt välitti pöytäänsä ilmaantuneista pilkuista. Mutta hän käsitti, ettei sellaisia sanoja ollut, joihin Ralph uskoisi, koska tunsi äitinsä niin perinpohjin. Siihen tarvittaisiin vielä monen monta vuotta, ennenkuin hän voisi uskoa.

Ralph sanoi nyt levottomasti kuin puhuminen olisi tuntunut hänestä äärettömän vaikealta eikä hän kuitenkaan olisi tohtinut olla puhumatta: "Minä olen juuri ajatellut erästä asiaa... En oikein tiedä... ajattelin vain makuutiloja."

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä."

"Lapsi on näet niin iso nyt, ettei mahdu enää kehtoonsa. Hän nukkuu nyt oikein vuoteessa, toisessa makuuhuoneessa, minun entisessä sängyssäni."

Tämä este mykistytti rouva Bascombin hetkiseksi.

"Ehkä voisimme järjestää hänelle telttavuoteen omaan huoneeseemme?" ehdotti Ralph levottomana.

Tämä aate ei miellyttänyt hänen äitiään ollenkaan. "Ei, ei!" sanoi hän äkkiä. "Ei mitään sellaista!" Hän haki jotakin veruketta voidakseen piilottaa tarkoituksensa. "Hän on jo tarpeeksi vanha saamaan itselleen oman huoneen, jota hän voi oppia pitämään kunnossa. Jokaisella lapsella pitäisi tietysti niin olla."

Hän ajatteli hetkisen, keskittäen kaiken huomionsa esteeseen, joka oli tullut hänen epäitsekkään, välttämättömän päämääränsä tielle, ja tajusi sen sulavan olemattomiin samalla tavalla kuin se oli tiennyt kaikkein muiden esteiden katoavan nyt, kun hän ei enää itse panisi uralleen sulkuja. "Entä se ullakkohuone? Sinä nukuit siellä silloin, kun Dids syntyi. Se kelpaa kyllä minulle."

"Ullakkohuoneko?" huudahti Ralph eikä ollut uskoa korviaan.

"Niin, miksi ei?" kysyi hänen äitinsä reippaasti ja otti samalla esille veitsiä ja haarukoita hopealaatikossa vallitsevasta tavattomasta sekamelskasta, kattaakseen pöydän. "Tuollaisessa ullakkohuoneessa voi panna toimeen kaikenlaisia miellyttäviä, mukavia muutoksia. Raot sopii tukkia kalkkilaastilla, seinille liimata kauniit paperit ja ikkunoihin ripustaa uudet uutimet. Sinne voi myös hankkia uusia huonekaluja oikeata kokoa — saatpa vielä hämmästyä nähdessäsi, kuinka paljon sitä voi somistaa. Minä saan siitä itselleni koko talon kauneimman huoneen."

Hän keksi toisenkin puheenaiheen ja jatkoi huolettomasti: "Minulla on juuri nykyään koko joukko rahaa. Olen säästänyt näinä vuosina, ja nyt on juuri sopiva aika kuluttaa hieman talon kaunistukseksi. Sen olenkin laiminlyönyt viime aikoina. Minun olisi pitänyt toimittaa tarpeellisia korjauksia jo kauan sitten; luulenpa, että joka huoneeseen tarvitaan uudet seinäpaperit, ja uskon Lottien mielellään auttavaan minua niiden valitsemisessa. Ja lattiatkin on maalattava uudestaan. Tosiaankin olen viivytellyt liian kauan. Ja se on aina erehdys talon pidossa."

Nyt hän tunsi liioitelleensa — piti oppia puhumaan asioista kevyemmästi ja hienotunteisemmasti. Hyvä, hän oppisi sen, oppisi kaikki, mitä hänen pitäisikin oppia.

"Mitä muuta aioit suunnitella illalliseksi?" kysyi hän vaihtaakseen puheenaihetta.

"Enpä tiedä!" sanoi Ralph. "Joskus syömme säilytettyjä tomaatteja."

"Kuinka ne keität?"

"Me emme keitä niitä lainkaan. Nehän ovat jo keitettyjä ostaessa. Kaadamme ne pieniin kastikevateihin ja kastelemme leipäämme niihin."

"Mitä sanoisit, jos sensijaan valmistaisin tomaattikeksilientä?" kysyi hänen äitinsä. "Näin pullollisen maitoa jääkaapissa." Se oli ennen vanhaan ollut Ralphin herkkua.

"Paljonko luulet minun pitävän siitä?" sanoi Ralph nauraen. "Ehkä pelkäät minun inhoavan sitä?"

"Hyvä on, juokse pyytämään rouva Baumannilta hieman salaattia hänen puutarhastaan, koska aion valmistaa hieman sitäkin", rouva Bascomb, ja kun Ralph poistui takaovesta, riisui hän hatun päästään, meni keittiön ulvovaan autiuteen ja alkoi puuhata.

Oli jo melko myöhä, kun hän näki Lottien ja Didsin laskeutuvan kadunkulmaan pysähtyneestä raitiovaunusta ja tulevan hitaasti kotiin päin, laahaten väsyneesti jalkojaan.

"Lottie kärsii niin kovasti kuumuudesta", sanoi Ralph katsoen häneen ikkunasta. Jo nähdessäänkin Lottien kaukaa hän sai ääneensä anteeksipyytävän, selittävän, puolustavan väsyneen kaiun, joka oli hänen äidilleen niin tuttu ja jälleen teki sydämen lyijynraskaaksi. Ralphilta ei voinut toivoa mitään apua siihen taisteluun, joka oli tulossa.

"Minä alan tuoda ruokia pöytään ja valmistan myös jääteetä", sanoi rouva Bascomb.

"Ah, saammeko sitäkin?" virkkoi Ralph lapsellisen iloisella äänenpainolla. "Minä kai menen heitä vastaan", lisäsi hän sitten epäröiden.

Se on mainio ajatus", vastasi äiti palaten keittiöön.

Hänen polvensa vapisivat jälleen, hänen allaan kun hän liikkui edestakaisin keittiön ja ruokasalin väliä ja kantoi liemilautasia ja korkeaa, kilisevää jääteekannua.

"Se riippuu asianhaaroista", oli Ralph sanonut. Se riippui myös siitä, ajatteli rouva Bascomb, voisiko hän itse pyyhkäistä näkymättömäksi sen ylenkatseen, jonka Lottien ilmestyminen näkyviin oli kohottanut pinnalle kuin ilkeän maun hänen suuhunsa, kuin jonkin kauhean rohdon hajun hänen sieraimiinsa. Joutua jälleen riippuvaiseksi Lottien oikuista päästäkseen hetkeksikään rauhaan... näiden oikkujen herättämä kauhu vapisutti häntä entiseen tapaan. Mutta tulkoon, mitä tuli, hänen piti malttaa mielensä, olla tyyni ja rauhallinen osatakseen esittää asiat oikein, saadakseen kaikki näyttämään siltä, ettei hän vaatinut mitään, vaan päinvastoin tarjosi kaikkea, tahtoi tehdä itsensä pieneksi, hyvin pieneksi senvuoksi, että hänellä oli muuan päämäärä, jonka rinnalla hän itse ei ollut mitään, ja että hän kerta kaikkiaan myönsi Lottien olevan kaikin puolin oikeassa.

Hän näki ikkunasta Ralphin menneen Lottieta vastaan kertoakseen uutisen. He seisoivat käytävällä jutellen keskenään. Lottien hahmo, huolimatta kuumuuden tuottamasta väsymyksestä, oli kuosikas ja hieno, kuten se aina oli hänen pukeuduttuaan kaupungillemenoa varten. Tietäisikö Ralph, kuinka pitää esittää asiat oikealla tavalla? Muistaisiko hän sanoa, mistä oli äsken ollut puhe... että Lottien anoppi olisi vaatimaton, ei odottaisi mitään itselleen, vaan antaisi heille kaiken omaisuutensa, sijoittuisi mielellään ullakkohuoneeseen, ei pyytäisi mitään parempaa kuin saada jälleen suorittaa talousaskareet, ei välittäisi siitä, kuinka hänen kalustoaan oli käsitelty, että hänellä oli rahaa, jota Lottie saisi käyttää talon kaunistamiseen, ja että... äkillinen aavistus ilmaisi rouva Bascombille tämän viimeisen vaikuttavan enemmän kuin minkään muun että hänellä oli hyvä illallinen valmiina tänä kuumana iltapäivänä, niin että Lottien tarvitsi vain istuutua ruokapöytään.

Tuijottaessaan heihin hän näki lapsen, joka oli uupuneena tallustanut äidin taluttamana, katsovan äkkiä isäänsä kuin olisi ymmärtänyt jotakin hänen sanoistaan. Sitten pikku tyttö käänsi päänsä taloa kohti ja vetäistyään kätensä irti lähti huomaamatta juoksujalkaa käytävää pitkin. Hän työnsi auki oven, pysähtyi ujona ja katseli isoäitiään kirkkailla tummilla silmillään.

"Päivää, pikku Dids", sanoi rouva Bascomb ojentaen kätensä lasta kohti.

Hänen äänensä sointu sai pienen tytön tarkkaavaiset kasvot äkkiä loistamaan, ja niihin ilmestyi isoisän hurmaava hymy.

Rouva Bascombin sydäntä ihan riipoi. Hän halusi syöksyä lapsen luo, puristaa häntä hurjasti rintaansa vasten, peittää hänet suuteloilla ja itkeä ääneen. Mutta hän sanoikin vain iloisesti: "Eikö sinun ole nälkä? Tule mukaani, niin saat hieman punaista lientä. Minä olen pannut sinun osasi lautaselle, jossa on norsun kuva."

Dids antoi paukahtaa, oven kiinni takanaan ja astui isoäitinsä luo.

"Tahdotko kertoa minulle taas jonkun sadun?" kysyi hän.

"Ah, montakin mielelläni", vastasi rouva Bascomb nostaen hänet syliinsä. "Minut on kuin luotu saduista."

Lapsi käytti hyödykseen asemaansa ja kurottautui sanomaan hänen korvaansa, ollessaan hänen kasvojensa tasalla:

"Minä en kertonut heille, että kävin luonasi. Sitä en ole puhunut kellekään."

Tämä kuiskaus värisytti rouva Bascombia. Hän puristi tyttöstä lujasti ja sanoi murtuneella, vapisevalla äänellä: "Jumala auttakoon minua! Jumala auttakoon!"

"Mitä sinä sanot?" kysyi Dids.

Hänen isoäitinsä ei vastannut. Hän oli nähnyt ikkunasta Lottien ja Ralphin tulevan nyt sisälle, laski lapsen äkkiä lattialle ja siirtyi hieman syrjään.

Lasioven läpi hän näki Lottien kiipeävän kuistin portaita ylös, jotka narisivat hänen allaan. Lottie oli paljon lihavampi kuin ennen. Hänen pulleutensa oli selvästi liiallista rasvaa, ja kureliivien nauhat oli vedetty melko tiukalle. Puku oli sinistä silkkiä, jossa oli suuria valkoisia täpliä, ja päässä oli pieni kuosikas, halpa olkihattu.