Part 5

Sitten hän tunsi yhtä herkästi kuin se olisi vaikuttanut hänen omaan paljaaseen ihoonsa, sen suloisen lämmön, joka heti hillitsi lapsen itkun, sai sen lepäämään jalat ojennettuina ja liikuttelemaan varpaitaan hiljaa, samalla kun se katsoi hyvin tyytyväisenä kattoon. He molemmat riemuitsivat yhdessä, kun oli niin hyvä olla. Rouva Bascombin toimelias mieli oli yhtä tyhjä ajatuksista kuin lapsenkin kasvot. Hänen lemmikkinsä oli lämminnyt ja rauhallinen, ja hän itsekin oli nyt täynnä rauhaa ja lämmintä, vaikka oli hetkinen sitten ollut kylmän ja vihan vallassa.

Vähän myöhemmin hän kurotti ottamaan lämminneen vaatteen käteensä ja kiinnitti sen lukkoneuloilla niin lujasti lapsen ympärille, ettei se voinut solua alas. Hänen sormensa koskettivat lapsen hienoa ihoa, ja hän kumartui kiihkeästi suutelemaan sen pieniä jalkoja.

Kun hän silitteli pitkää kolttua, huomasi hän sen rutistuneeksi ja likaiseksi, ja sen rintamus oli jäykkä hapanneen maidon jättämistä ilkeänhajuisista täplistä. Hän vetäisi vaatekappaleen lapsen yltä yhdellä nykäyksellä ja kantaen lasta olallaan kiiruhti halliin valkoiseksi maalatun lipaston luo, jonka hän oli ostanut viikkoa myöhemmin kuin lapsi oli syntynyt. Hän avasi ylimmäisen laatikon ja sai näkyviinsä sotkuisen kasan rutistuneita vaatteita, likaisen punaisen sukan ollessa päällimmäisenä. Hän sulki laatikon tarmokkaasti ja avasi seuraavan. Se oli tyhjä, paitsi ilkeältä lemuavaa pientä käärittyä peitettä. Hän aukaisi ja sulki nopeasti kaikki mautkin laatikot. Alimmainen oli ihan täynnä likaisia vaatteita. Siellä ei ollut ainoatakaan puhdasta pukua lapselle milloinkaan, vaikka piti olla tusinoittain joka lajia. Rouva Bascomb puri hampaansa yhteen.

Kylpyhuoneen ovi aukeni. Sotaisa ilme haihtui rouva Bascombin kasvoista. Loistavasti käherretylle Lottielle, joka seisoi siinä, toisen valkoisen pyöreän olkapään näkyessä vartalon ympärille kietaistun aamunutun alta, anoppi sanoi varovaisella äänellä: "Lapsen kolttu ei ole kovinkaan puhdas. Muistaakseni puin hänen ylleen puhtaan aamulla."

Mutta hän ei kai puhunut tarpeeksi varovaisesti. Tai ehkä oli laatikoiden vihainen kiinnityöntäminen kuulunut kylpyhuoneeseen. "Ei ole enää puhtaita", sanoi Lottie uhmaavasti. "Ei kukaan ihminen jaksa pitää vaatteita puhtaina sellaiselle lapselle, joka viskelee ruokaansa ympärilleen sillä tavalla kuin hän tekee. Mitä hänen vaatteittensa alituinen vaihtaminen hyödyttää? Hän likaa ne jälleen minuutissa." Hän katsoi lapseen, joka lepäsi mukavasti isoäitinsä sylissä, ja sitten tämän kasvoihin. Hänen omat kasvonsa synkistyivät. Hän ojensi kätensä ja otti lapsen kovakouraisesti syliinsä. "Antakaa hänet minulle. Hän on jo varmasti nälissäänkin."

"Onko nyt hänen ruoka-aikansa?" kysyi rouva Bascomb soinnuttomalla äänellä.

"En ole katsonut kelloon", vastasi Lottie kiivaasti ja vei lapsen etusivun huoneeseen.

Rouva Bascomb meni takaisin omaan huoneeseensa sulkien oven. Hänen sormensa vapisivat, niinkuin ne usein tekivät siitä ponnistuksesta, jolla hän pakotti itsensä vaikenemaan. Hän ripusti päällystakkinsa vaatekomeroon, otti hatun päästään ja pani sen ja sormikkaansa syrjään. Hänen tuli noudattaa tarkkaa järjestelmää voidakseen pitää edes jossakin kunnossa tätä pientä huonetta, johon täytyi mahtua kaikki hänen omat tavaransa ja paljon lapsenkin kapineita. Hän pakotti itsensä ajattelemaan ja katsomaan, mitä muita pieniä töitä voisi vielä tehdä päästäkseen ajattelemasta. Lapsen epäjärjestykseen joutunut kehto. Hän otti siitä pois sekaiset peitteet, pudisteli ne suoriksi ja kurottautuen ikkunasta ripusti ne tuulettumaan nuoralle, jonka oli väkipyörän avulla kiinnittänyt ikkunan pielestä likellä kasvavaan puuhun. Mutta mitä hän sitten tekisi? Hän voisi ehkä keksiä jonkun keinon saada puhtaan koltun lapselle, jolla ei nyt ollut yllään muuta kuin pieni flanellinen röijy. "Flanellia on niin vaikea pestä puhtaaksi sille kaatuneesta maidosta", sanoi rouva Bascomb itsekseen. Mutta hän ei ajatellut sitä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin seuraavassa huoneessa oleskelevaa lasta, joka nyt imi äitinsä kaunista valkohipiäistä sinisuonista rintaa. Hänen omia rintojaan pakotti ikävä.

Hän sanoi päättäväisesti itselleen: "Mutta siellähän on vielä pieni sininen flanelliriepu. Ehkä se on puhdas." Hän ajatteli: "Eikö hän milloinkaan luovuta lasta takaisin minulle?"

Samalla sanoikin Lottie oven takaa: "Haluatteko nyt lapsen luoksenne? Hän ei viitsi syödä enää."

Rouva Bascomb ei voinut hillitä jalkojaan nopeasta syöksystä eikä käsiään vapisemasta, kun hän avasi oven.

Lottie näytti hyväntuuliselta. Muuan hänen selittämättömiä mielenmuutoksiaan. Ehkä lapsen imettäminen oli huojentanut hänen mieltään. "Te saattekin pitää häntä luonanne, jos vain haluatte", sanoi hän lempeästi korostaen kuin olisi osoittanut suosiotaan. "Minun täytyy lopettaa pukeutumiseni." Hän palasi omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Rouva Bascomb puristi hennon, terveen ja hyvin ruokitun olennon syliinsä syvään hengähtäen. Hän istuutui kiikkutuoliin ja alkoi keinua edestakaisin painaen lasta olkaansa vasten. Pikku vauva viihtyi siinä hyvin, hapuili pienillä käsillään saadakseen mukavamman asennon, painoi otsansa isoäidin niskakuoppaan ja vaipui huokaisten hyvinvoinnin hurmiotilaan. Isoäiti kuhersi itsekseen hiljaisella äänellä jotakin, millä ei ollut ilmettä eikä sanoja, mutta se tuli suoraan hänen sydämestään, kuten kyyneleetkin, jotka kohosivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt mitään laulustaan eikä kyynelistään, ei mistään muusta kuin välttämättömyydestä helliä ja suojella tätä elämän lämmintä tainta, tätä niin pientä ja elävää ja kuitenkin niin suurta. Hän oli unohtanut oman olemassaolonsa, koko elämäntarmon virratessa sylissä lepäävään pienokaiseen.

Hetkisen kuluttua, havahduttuaan hieman horroksestaan, hän laski lapsen syliinsä ja katsoi siihen. Sen pyöreät kasvot eivät usein näyttäneet miltään muulta kuin mitä ne olivat — ruusunväriset, ilmeettömät lapsenkasvot, piirteetön ihmistaikina, epämääräinen persoonaton jonkin alku. Mutta joskus sentään (kolmasti tai neljästi tämän pari kuukautta kestäneen elämänsä aikana), kun se vääntäytyi toisesta asennosta toiseen ja valo sattui tällä tai tuolla tavalla sen kasvoihin, oli isoäidin ollut pakko tukahduttaa huudahduksensa nähdessään sen samannäköisyyden, joka toi miesvainajan hänen mieleensä.

Hän ei huomannut sitä tänään. Lapsi lepäsi kuin tyytyväisyyden perikuvana, potkien pitkän flanellipaitansa laahustavia laskoksia ja ähkien hiljaa silloin tällöin, kasvojen ainoan ilmeen kuvastellessa hennon ruumiin erilaisia ja epämääräisiä, mutta ei ollenkaan vastenmielisiä tunteita. Rouva Bascombin sen puoleen kumartuneihin kasvoihin ilmestyi ihan uusi ilme; ne näyttivät nyt miettiväisen huvitetuilta. "Sinä pikku nasu!" sanoi hän ihailevasti. "Sinä pieni pitkähiuksinen nasu!" Vastaukseksi lapsi ähkäisi kerran vielä, ja isoäiti nauroi ääneen.

Mutta heti hän säikähti omaa nauruaan. Hän ei usein nauranut. Ja alakerran kello suvaitsi samalla lyödä viisi. Oli jo aika lopettaa tämä mieletön seurusteleminen lapsen kanssa ja lähteä alakertaan valmistamaan ruokaa. Hän puki lapsen pieneen siniseen villakolttuun, kuten oli suunnitellutkin, ja vei mukanaan keittiöön.

Lottien puolisesta jääneet likaiset astiat oli kasattu pesupöydälle. Hän sanoi aina, ettei oikeastaan kannattanut pestä niin pientä määrää, vaan että oli parempi lykätä se tuonnemmaksi, kunnes kaikki voitiin pestä samalla kertaa. Silloin niitä ei huomattukaan muiden joukossa, sanoi hän. Rouva Bascomb katsoi niihin raivoisasti, unohtaen lapsen. Hän sanoi itselleen, ettei hän suorastaan tahtonut pestä niitä toista kertaa. Se tapa, kuinka Ralph ja hän mukautuivat Lottien oikkuihin, ei ollut muuta kuin raukkamaista heikkoutta. Hän vaatisi itselleen inhimillisen olennon oikeuksia, muistuttaisi Lottielle, että tämä oli hänen kotinsa, ja myöskin, että he saivat asua siellä armosta suurimmaksi osaksi hänen kustannuksellaan. Hän palauttaisi miniän järkiinsä yhdellä ainoalla pyörähdyksellä. Ennenkuin hän pesisi nuo astiat jälleen, sanoi hän sisimmässään, antaisi hän niiden olla siinä, kunnes ne rupeisivat löyhkäämään. Tämä vahva, raaka sana ilahdutti häntä. Ja häntä ilahdutti tämä paatuneen sydämen tekemä päätöskin.

Liikkuen sinne tänne keittiössä ja käytellen toista kättään kömpelösti, pitäen samalla lasta toisella käsivarrellaan, hän alkoi valmistaa ateriaa. Hän oli vihainen siitä, ettei Lottie tullut auttamaan, ja äärettömästi huojentunut, ettei hän ollut keittiössä kolistelemassa ja pudottelemassa särkyviä esineitä, jättämässä kaasua pienentämättömänä palamaan tyhjän kattilan alle, ripottamassa jauhoja lattialle, kuivaamassa rasvaista paistinpannua hienolla pellavapyyhkeellä, polttamassa reikää esiliinaansa käyttämällä sitä pitimenä (reikää, jota ei milloinkaan korjattaisi, ennenkuin rouva Bascomb tarttuisi neulaansa), tekemässä kaikkea päin seiniä ja nostamassa harjaksiaan pystyyn päästä jalkoihin asti uhmasta, kuullessaan hyvinkin varovaisesti lausutun huomautuksen tahi neuvon.

Kuinka kauhistuttavia olivatkaan kohtaukset, jolloin Ralph niin usein oli avannut oven ja nähnyt vaimonsa puolittain itkevänä ja puolittain raivoissaan, punastuneena hiusmartoa myöten, ja äitinsä tyynenä ja kalpeahuulisena ja vapisevana hiljaisesta vihasta!

"Hyväinen aika, mikä nyt on hätänä?"" kuului hänen tavallinen huomautuksensa lausuttuna sellaisen väsyneen miehen perinnäiseen tapaan, joka on palannut järjettömien, riitelevien naisten luo.

Lottie oli aina oikeassa ja hänen äitinsä aina väärässä. Luonnollisesti oli Lottie aina oikeassa, hän, joka puristi nuoren sykähtelevän ruumiinsa Ralphia vasten, kiersi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen nuorelle suulleen huuliensa kostean, sulattavan pehmeyden.

"Minä käytin pyhää hopeahaarukkaa perunain hämmentämiseen!" saattoi hän huutaa, ja Ralph katsoi äitiinsä olkansa yli moittivasti, hämmästyneenä sellaisesta pikkumaisuudesta.

"Kuulehan nyt, äiti, etkö sinä voisi olla talouspuuhissasi hieman tyynempi?"

Rouva Bascombia hämmästytti alituisesti se, että henkilö, joka oli aina oikeassa hänen tapaansa, voitiin niin usein panna näyttämään siltä kuin olisi väärässä.

Niin, vaikka hän siten saikin kaikki työt osalleen, oli silti paljoa parempi, että Lottie pysyi yläkerrassa puuteroimassa ja voitelemassa hajuvesillä korvanlehtiään ja silmäluomiaan ja järjestämässä uudestaan tukkaansa tuhansia kertoja ja vaihtamassa läpinäkyviä silkkisukkiaan toisesta jalasta toiseen, niin ettei kantapään reikä näkyisi niin selvästi. Lottien anoppi järjesti pieluksista pesän lapselle arkihuoneen sohvalle ja kiiruhtaen nyt niin paljon kuin suinkin hyppäsi edestakaisin ruokasalin ja keittiön väliä. Seurakunnan kerhon luentokurssien oli määrä alkaa sinä iltana, eikä hän halunnut niistä myöhästyä. Hän oli käynyt niillä säännöllisesti kymmenenä vuonna.

Ralph tuli kotiin puolikuuden aikana, avaten oven varovasti ja kysyen heti: "Missä Lottie on?"

Hänen äitinsä ilmoitti hänelle hyvin asiallisesti, ettei Lottie ollut vielä tullut alakertaan. "Hän pukeutuu parhaillaan." Tämän toteamisen suoma tyydytys perustui siihen, ettei Lottie ollut suvainnut auttaa häntä ruuan valmistuksissa. Hän luuli Ralphinkin huomaavan sen. Mutta se näytti merkitsevän hänelle jotakin muuta. Hänen kapeat hartiansa menivät kumaraan väsymyksestä, kun hän jäi hetkiseksi seisomaan äitinsä eteen. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat tahrautuneet konttorin ja kadun liasta. "Sanoiko hän mitään siitä, että hän haluaa mennä eläviinkuviin?" kysyi hän.

Hänen äitinsä säpsähti. Hän oli monta kertaa puhunut Ralphille ja Lottielle noista luennoista ja ilmoittanut heille, kuinka kiihkeästi hän niitä odotti. "Ei, hän ei puhunut mitään siitä", vastasi hän.

Oliko mahdollisia, ajatteli hän, että he noin vain jättäisivät luennon huomioon ottamatta ja eristäisivät hänet siitä ainoasta huvista, joka hänellä oli jäljellä?

Ralph ripusti ääneti hattunsa naulaan. Hänen ja hänen äitinsä välinen keskustelu supistui nykyään siihen, että he antoivat toisilleen tietoja jokapäiväisen elämän pikku asioista, pitäen jyrkästi salassa, mitä heillä oikeastaan oli mielessä.

"Minä menen luullakseni peseytymään", sanoi Ralph. Lottie kertoi alituisesti niiden miesystävien hyvin hoidetuista käsistä, joita hänellä oli ollut Harristownissa.

"Minä olen valmis tarjoilemaan muutamien minuuttien kuluttua", sanoi hänen äitinsä. "Sinä saat ilmoittaa sen Lottielle." Sitten hän lisäsi, vaikka Ralph ei ollut kysynytkään: "Toin lapsen mukanani alakertaan, ja se nukkuu nyt ruokasalin sohvalla."

Ralph kiipesi laahustavin askelin yläkertaan.

Rouva Bascomb otti perunat uunista, ammensi herneet vatiin ja kaasi vispilöidyt munat munakaspannuun. Hän koetti sulkea korvansa yläkerrasta kuuluvalle muminalle, joka oli alkanut samalla, kun Ralph oli avannut makuuhuoneen oven, hiljaiselle, puolittain tunteelliselle, puolittain aistilliselle muminalle, jota hän sai kuunnella joka yö makuuhuoneessaan. Hän muuttui hyvin ankaran näköiseksi ja käänsi munakkaan kätevästi kuumennetulle vadille.

"Ruoka on valmis!" huusi hän portaitten yläpäähän, ja hänen tiukka korostuksensa lopetti heti muminan.

Ralph ja Lottie tulivat alakertaan. Ralphin vastapestyt, hienopiirteiset kasvot olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärystät tummat, huolimatta saippuasta ja vedestä. Lottie oikein kukoisti nuoruudesta ja kaunistusaineista. Hänen ruskeat silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja kosteat kuin oravan. Hänen pyöreät käsivartensa olivat maidonvalkoiset, ja niskan hipiä oli kuin hienointa valkoista samettia.

Kun rouva Bascomb kantoi sisään perunat, näki hän vilahdukselta omat kasvonsa kuvastimessa, vakavat keski-ikäiset kasvonsa ja kuihtuneen, kellastuvan ihon. Hän oli ainoa henkilö, joka sen huomasi.

Lottie näki pieluskasan sohvalla ja hyökkäsi sitä kohti.

"Varo! Minä luulen pienokaisen nukkuvan", varoitti rouva Bascomb tiukasti.

Lottie kohotti pienen siniseen flanellikolttuun puetun käärön korkealle päänsä yläpuolelle. "Äidin pieni kulta!" sanoi hän. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettei isä ole vielä katsonutkaan pientä tyttöstään. Tule tänne, ilkeä isä!"

Pienokainen, herännyt kun oli syvästä unesta, vääristi hullunkurisesti pieniä kasvojaan, venytteli ja haukotteli niin hämmästyttävän inhimillisesti kuin vauvojen on tapa ja kohotti kulmiaan, koomillisesti esittäen maailmantuskan tuottamaa väsymystä. Nuoret vanhemmat nauroivat hillittömästi ja alkoivat leikkiä hänen kanssaan kuin lapset jollakin lelulla. "Eikö hän näytä kuvaamattoman suloiselta tässä sinisessä koltussaan?" huudahti Lottie. "Minä luulen sinisestä tulevan hänen mielivärinsä — etkö sinäkin luule samaa, Ralph?"

"Ruoka on pöydällä", sanoi isoäiti melkein kiivaasti. (Kuka olikaan löytänyt sinisen koltun ja pukenut lapsen siihen?)

Nuoret katsoivat toisiinsa, ja heidän silmiensä ilmeestä rouva Bascomb huomasi vielä kerran olevansa kuiva ja töykeä Gorgon.

"Hänkin tulee illalliselle kanssamme, tulee ihan varmasti!" sanoi Lottie, tuoden lapsen mukanaan pöytään.

He istuutuivat, Lottien pitäessä lasta sylissään ja koettaessa tulla toimeen toisella kädellään. Mutta hänen oli mahdotonta juoda teetä sillä tavalla.

"Hyväinen aika!" huudahti hän heti, koettaessaan hoidella kuppiaan ja kumartuessaan kömpelösti lapsen pään yli. "Ei, tämä ei kelpaa! Minähän en saa mitään suuhuni."

Hän työnsi tuolinsa takaisin ja vei lapsen pieluskasalle sohvalle. Sieltä alkoi heti kuulua itkua, joka yhä kiihtyi.

Isoäiti nousi puolittain pöydän äärestä ja laski lautasliinansa pöydälle. "Minä pitelen häntä", sanoi hän nopeasti.

"Ei, minä en halua juurruttaa hänen sellaista ajatusta, että hänen pitää aina päästä tahtonsa perille", sanoi Lottie ratkaisevasti; "hänen pitää oppia lepäämän hiljaa, kun ei ole mitään hätää. Huutaminen ei vahingoita häntä ollenkaan." Hän katsoi anoppiinsa tiukasti ja toisti harkitulla äänellä, pysähtyen hetkiseksi jokaisen sanan välillä: "Minä tahdon, että hänet jätetään sinne."

Pienokainen huusi yhä pahemmin. Lottie korotti äänensä ja puheli vilkkaasti. Hän oli saanut kirjeen eräältä naimisissa olevalta serkultaan, jonka mies työskenteli Fordin tehtaassa Detroitissa. Hän sanoi: "Marie sanoo, että Tomin esimies käy vain yhä ilkeämmäksi, eikä hän tiedä muuta kuin että Tomin täytyy ehkä lopettaa työnsä. Hänen esimiehensä vaimo ja Marie ovat jollakin tavalla riitautuneet, ja Marie sanoo häntä sellaiseksi ihmiseksi, joka aina hakee selkkauksia, ja sittenkun hänen veljensä oli saanut jonkunlaisen toimen kaupungintalolla — ei, se ei ollutkaan muistaakseni hänen veljensä, vaan hänen miehensä veli. Minä tiedän heistä kaikki, kun he asuivat ihan meidän vieressämme jonkun aikaa. Eikö se ollutkin naurettavaa, että hekin muuttivat Detroitiin niinkuin Marie ja Tom? Minä muistan hänen kerran koulussa kannelleen opettajalle, että muutamat meistä vaihtoivat kirjeitä, ja siitä tuli hyvin ilkeä hälinä..."

Lapsi huusi yhä. Rouva Bascomb ei syönyt palastakaan. Ralph söi nopeasti ja hermostuneesti, hartiat kumarassa.

"Vain senvuoksi", sanoi Lottie, "ettei kukaan pojista antanut hänelle yhtään kirjettä. Mutta me kuittasimme sen hänelle täydellisesti. Muuan poika kirjoitti hänelle kujeilevan kirjeen kuin olisi ihan hullusti pihkaantunut häneen, ja kun hän vastasi siihen, pudotti hän kirjeen sellaiseen paikkaan, mistä opettaja voi löytää sen, ja..."

Pienokaisen itku muuttui nyt kirkunaksi.

"Hitto vie, minä en kestä tätä!" huusi Ralph. "Minä otan nyt lapsen syliini."

"Tee niin, jos sinua haluttaa", myönsi Lottie kuin olisi antanut jonkin oikeuden. "Mutta en ymmärrä, että sinun tarvitsee senvuoksi kiroilla."

Räpytellen silmiään ja tuhautellen nenäänsä istuessaan isänsä tottumattomilla käsivarsilla lapsi hieroi kasvojaan unisesti nyrkeillään, kallistui toisesta epämukavasta asennosta toiseen, mutta ei itkenyt, tuijotti vain jäykästi kirkkaaseen sähkövaloon. Ralph söi, mitä voi lapsen yli ja ympäri ja lopetti ateriansa melkein samalla kuin Lottie kertomuksensa. Vihdoin Lottie keskeytti puhelunsa sanoakseen kellon lyödessä seitsemää: "Hyväinen aika, kuka olisi voinut luullakaan, että on jo näin myöhä!"

Hänen korostuksensa oli erikoinen. Hän odotti toivovasti.

Hetkisen kuluttua koetettuaan olla sanomatta mitään Ralph kysyi: "No niin, haluatko mennä jonnekin tänä iltana?"

Lottie tiuskasi hänelle kiivaasti: "No, mitä sinä ajattelet? Minä puolestani luulisin sinun tahtovan mennä jonnekin tai tehdä jotakin, jos olisit saanut olla kotona koko päivän raatamassa kuin neekeri ja hoitamassa lasta ilman puhetoveria, kunnes on tulemaisillaan hulluksi. Mistä sinä luulet, että minut on luotu?"

Rouva Bascomb nousi ja meni nopeasti keittiöön, kuullen kuitenkin mennessään: "Sinulla ja äidilläsi ei ole mitään valittamista. Te pukeudutte joka aamu ja saatte sitten seurustella ihmisten kanssa koko päivän. Sinä et voi aavistaakaan, millaista täällä kotona on. Minä tahdon mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Miksi en tahtoisi?"

Keittiössä hänen anoppinsa kuivaili kylmiä vapisevia käsiään käärepyyhkeeseen yhä uudestaan, vaikka ne olivatkin ihan kuivat. Hän oli purrut alahuulensa lujasti hampaitten väliin, mutta hänen leukansa vapisi niin, että se joskus pääsi irti. "Minä en voi sietää tätä. Minä en voi kestää minuuttiakaan enää!" sanoi hän itsekseen jäykkänä vihasta.

Hän katsoi käärepyyhkeen ruttuisen pinnan läpi ja näki seurakuntatalon kirkkaasti valaistun iloisen luentosalin ja mukavilla istuimilla tuttuja ihmisiä, jotka olivat hänen kaltaisiaan keski-ikäisiä, kauniisti puettuja, hienostuneita, hyviä kansalaisia ja hänen tapaansa harrastivat henkistä sivistystä. Luennon aiheena oli "moraalinen kasvatus", ja Harristownin N.M.K.Y:n sihteeri, herra Bancroft, puhuisi siitä. Hän oli aina niin innoittava. Ja kaikki hänen tuttavansa olisivat siellä.

Ruokasalista kuului Lottien itkua ja Ralphin liikutettua, uhmaavaa ja anteeksi pyytävää puhetta. Hänen äitinsä vapisi halveksimisesta pojan heikkoutta ja vihasta miniää kohtaan.

"Minä puen vain ylleni ja menen!" sanoi hän itsekseen päättävästi, kääntyen ovea kohti. "Minä jätän heidät kärventymään omaan rovioonsa."

Hän ei ollut tiennyt tuntevansa sellaisia raakoja puhetapoja, joita näinä päivinä alituisesti juolahti hänen mieleensä.

X

Hän ei ehtinyt vielä poistua askeltakaan käärepyyhkeen luota, kun uusi ajatus pyyhkäisi kaikki pois hänen mielestään — hän muisti pienokaisen likaiset vaatteet, jotka piti pestä. "Jos vain saisin talon kokonaan haltuuni, voisin pestä, silittää ja panna talteen kaikki hänen pienet vaatteensa, ennenkuin he palaavat elävistäkuvista. Lottie ei ehkä huomaisi sitä, ja jos huomaisikin, olisi hänen pahantuulisuutensa haihtunut palatessani kotiin koulusta huomenna." Lottie ei voinut milloinkaan kiinnittää mieltään mihinkään, ei edes suuttumukseensa.

Hän saisi kaikki kuntoon. Hänen kuvittelunsa hypähti eteenpäin — hän oli näkevinään pienokaisen pyöreät kasvot pilkistämässä esille viileän puhtaalta tuoksuvasta valkoisesta koltusta, jollaista se ei ollut saanut pitää päiväkausiin, pikku jalat puhtaissa punaisissa sukissa ja pienen kudotun peitteen, joka nyt lojui likaisena ja ilkeältä lemuavana yläkerran lipaston laatikossa, puhtaana ja untuvanpehmeänä pienen ruumiin ympärillä. Hän nautti tästä kuvitelmasta kuin herkullisesta ruoasta.

Niin, hän voisi sen tehdä, jos he vain jättäisivät hänet yksikseen. Hänellä olisi kyllin aikaa. Ralph ja Lottie viipyivät aina myöhään kaupungilla. Lottie halusi pistäytyä johonkin tanssisaliin voidakseen pyörähtää siellä pari kierrosta ennen palaamistaan kotiin. Aikaa olisi kyllä tarpeeksi. Hän tunsi lämpenevänsä, taipuvansa ja kiihoittuvansa. Hän huusi keittiöstä ruokasaliin: "Älkää jääkö kotiin minun vuokseni. Minä en luullakseni haluakaan lähteä luennolle."

Hetkisen kestävä syvä hiljaisuus ilmaisi hänelle, että heidän oli pakko ensin muistella, mistä hän oli maininnut. Ah, he olivat kokonaan unohtaneet hänen halunsa mennä luennolle! Mikä lienee ollutkaan heidän kaupungille lähtönsä esteenä, ei se ainakaan ollut johtunut siitä, että he ajattelivat häntä, kuten hän oli luullut. Tässä oli taas yksi niistä alituisesti uudistuvista pistoista, joilla he näyttivät, kuinka täydellisesti he laiminlöivät hänet. Mutta tämä ei tunkeutunut värisevään, arkaan kohtaan, kuten useimmat muut. Hän oli loukkautunut, mutta vain epämääräisesti — hän käsitti heikosti tämän täydellisen väärinkäsityksensä leikillisenkin puolen — ensimmäisen kerran keksien itsessään jotakin huvittavaa.

"Sepä se!" sanoi Lottie Ralphille, tointuen ensin. "Siinä sen nyt näit. Sen pitäisi jo ratkaista asia. Ellei mamma tarvitse meitä täällä, riennän yläkertaan ja otan päällystakin ylleni. Me tulemme kyllä hieman liian varhain, mutta mehän voimme mennä Grahamille juomaan soodaa."

Sen hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi Lottien menoa yläkertaan, rouva Bascomb ajatteli heitä sellaisina kuin oli nähnyt heidät usein heidän avioliittonsa ensi kuukausina istumassa Grahamin rohdoskaupan perällä pyöreän marmoripöydän ääressä. Lottie sai soodansa riittämään pitkäksi ajaksi imien sitä hitaasti olkipillin läpi ja tuijottaen kaikkiin kauppaan tulleihin ja sieltä poistuviin henkilöihin, tirskuen ja tehden huomautuksia naisten vaatteista Ralphin korvaan. Kun sinne tuli joku mies ostoksille tahi juomaan lasillisen soodaa, muuttui hänen käytöksensä kokonaan. Hänen silmänsä tarkastelivat vierasta tutkien. Jos mies oli nuori, yksinäinen ja hyvin puettu, katsoi hän mieheen niin kauan aikaa, että miehenkin katse suuntautui häneen, jolloin hän vangitsi sen niin pitkäksi ajaksi, kunnes miehen silmät alkoivat kiilua määrätyllä tavalla ja kasvoihin ilmestyi määrätty ilme, hänen tuijottaessaan häpeämättömästi takaisin. Heti, kun se tapahtui, keikautti Lottie päätänsä, katsoen ylpeästi syrjään, tai laski kätensä mielenosoituksellisesti Ralphin käsivarrelle, siirtyen lähemmäksi häntä ja alkaen puhella hänelle liioitellun kiihkeästi. Joskus sellaisina hetkinä hän ei voinut hillitä kiihkeän riemun vaikuttamaa omituista pientä hirnuvaa naurahdusta. Se ei ollut ilveilyn onnistumisesta johtunutta hauskaa naurua eikä oikein todellistakaan, vaan sellaista, mikä pakotti jokaisen kaupassa olevan miehen kääntämään päätään, katsomaan häneen ja sitten tuijottamaan hetkisen.

Ah niin, rouva Bascomb tiesi mainiosti, miksi Lottie halusi lähteä aikaisin ja juoda soodansa Grahamin kaupassa. Hän oli huomannut koulunsa vanhahkon johtajan katsovan Lottieta, kuten kaikki kokeneet opettajat katsovat erityiseen lajiin kuuluvia tyttöjä. Hän tiesi hyvin, mitä ihmiset ajattelivat Ralphista ja Lottiesta, tiesi, kuinka se maine, jonka hän oli vakiinnuttanut vuosikausia kestäneellä tahrattomalla elämällään, oli vedetty lokaan.

Hän kuuli Ralphin tulevan keittiötä kohti ja ajatteli: "Kuinka hän kehtaa katsoa minua silmiin sellaisen paluun jälkeen, jolla hän on korvannut minulle kaikki hänen hyväkseen tekemäni uhraukset?"

Ralph tuli sisään. Lapsi oli vieläkin hänen sylissään, vieläkin hereillä, vaikkakin surkuteltavasti väsyneenä. Se haukotteli hieroen litteää nenäänsä edestakaisin kömpelön käsivartensa oikullisilla liikkeillä ja sätkytteli levottomasti, mutta oli liian uninen itkeäkseen ääneen. Hänen isänsä taitamattomasti pidellessä oli pieni luuton ruumis vaipunut raskaasti kokoon auttamattoman epämukavaan asentoon.

Rouva Bascomb riensi hänen luokseen ja sieppasi lapsen hänen sylistään. Hänen omaa selkäänsäkin pakotti, kun hän näki, kuinka lapsen selkä oli taipunut ja käyristynyt. Pienokainen saattoi tuskin hengittää.

Isoäiti sovitti lapsen olkapäätään vasten ja taputteli pientä selkää, tuntien käpristyneen pikku ruumiin suoristautuvan ja höltyvän ja itsekin nauttien suloisesta helpotuksesta. Entä sitten, kun lemmikki olisi puhdas päästä jalkoihin asti!

Ralph puhui hänelle jotakin. Ah niin, siitä vain, että hän oli luopunut luennolle menostaan. Hän oli unohtanut koko luennon.

Lottie tuli alakertaan ja hänen samettinen mallihattunsa oli veikeästi vinossa. "Minä luulen, että koulutyön jälkeen tunnette itsenne liian väsyneeksi mennäksenne ulos", sanoi hän ystävällisesti anopilleen keittiön ovelta.

Hänen takanaan oli epäjärjestykseen saatettu ruokapöytä, ja hänen edessään oli samanlaisessa kunnossa oleva keittiö.

"Se tekee teille ehkä hyvääkin, että saatte viettää tyynen, rauhallisen illan ihan yksinänne", jatkoi hän vetäisten muutaman kiharan otsalleen, "Tule nyt, Ralph! Minä kaipaan niin hurjasti päästä pois tästä talosta katselemaan jotakin vilkkaampaa."

Pääovi sulkeutui heidän takanaan.

Rouva Bascomb tunsi vapisevansa raivosta kuin myrskyn vihurit olisivat hyökänneet hänen kimppuunsa kaikilta suunnilta yhtaikaa. "Tyynen, rauhallisen illan...!"

Lapsi kirkaisi hänen sylissään ja huohotti, ja hän huomasi käsivartensa puristautuneen hermostuneesti, niin että pieni raukka tuskin jaksoi hengittää. Hän kauhistui, kun pelkäsi tehneensä pahaa lemmikilleen, ja muutti lapsen asentoa, kumartuen katuvaisesti hänen puoleensa. Vetäen syvään henkeään kapaloitu pienokainen suoristautui uudelleen, ja epämääräiset piirteet silisivät jälleen tyyneksi Buddha-ilmeeksi.

Isoäiti tuijotti jäykästi tyyniin, nukkuviin kasvoihin, tähän ulvovan myrskyn keskelle joutuneeseen suloisen rauhan hiukkaseen. Hän ei voinut siirtää katsettaan muualle... ummistuneiden luomien rauhallisuudesta, kukkanupun tapaan sulkeutuneen suun viehkeydestä, pienistä ylöspäin kääntyneistä hervottomista ja pehmoisista käsistä. Raivon puuskaiset vihurit tyyntyivät samalla kuin hänen suoniensa rajut sykähdykset. Hän tunsi niiden tahdin hidastuvan ja vakaantuvan... se muuttui syväksi, poljennolliseksi, tullen ja mennen kuin voimakas vuoksi hänen ja sylissä lepäävän pienen ruumiin läpi, ikäänkuin he olisivat kuuluneet yhteen. Hän oli nyt lähellä rauhallisuuden sisintä olemusta.

Hän oli unohtanut hengittää ja veti nyt ilmaa keuhkoihinsa syvään huokaisten, mikä kohotti hänen rintaansa. Kirkas sumu suli hänen silmiensä edestä. Hän räpytteli silmiään hieman, kumartui ja suuteli lapsen poskea niin hellävaroen kuin olisi koskenut siihen perhosen siiven kärjellä.

Nyt hän tunsi olevansa voimakas ja innokas toimimaan. Hänen suunnitelmansa illan kuluttamiseksi juolahtivat hänen mieleensä, suoden hänelle kiihkeää edeltäpäin aavistettua nautintoa. Niin, hän muisti suunnitelleensa, että hän aloittaisi työn pesemällä kaikki pienet vaatekappaleet ensin ja suorittamalla talousaskareet sitten jälkeenpäin niiden kuivaessa.

Hän laski pienokaisen sohvalle nukkumaan ja riensi yläkertaan valkoisen lipaston luo, jonka sisällön hän tyhjensi pienokaisen kehdosta ottamaansa likaiseen lakanaan. Sitten hän meni varovasti etusivun huoneeseen, kääntäen silmänsä pois Lottien haamusta, joka aina seisoi siellä raa'assa riemussaan, ja kokosi sieltä täältä lapsen vaatteita kaiken suunnattoman epäjärjestyksen keskeltä. Hän tarkasti kylpyhuoneenkin, kooten myös sieltä kaikenlaista lapsen jäljiltä jäänyttä tavaraa, kuten märkiä yhteen kasaan heitettyjä vaatteita ja pullon, jonka imuke oli täynnä kuivunutta maitoa. Lottie antoi näet nykyään lapselle useita pullollisia maitoa päivässä senvuoksi, että saisi vapaasti lähteä kaupungille iltaisin ja ettei hänen yölepoaan mitenkään häirittäisi. Pienen kehdon paikka oli vieläkin isoäidin vuoteen vieressä, ja hänen piti aina herätä kello kolmen aikaan aamulla syöttämään lasta.

Rouva Bascomb katsahti kelloon kiiruhtaessaan portaita pitkin alakertaan. Hän ei saanut tuhlata hetkistäkään. Hän avasi kiinteiden ammeiden kannet ja aloitti reippaasti pyykinpesun, tarkaten yhä uudestaan toisella silmällä kelloa, ja oli iloinen nähdessään, kuinka nopeasti työ edistyi — tällaisten pienten vaatteiden peseminen ei tuntunut juuri miltään hommalta. Kas niin, nyt hänellä oli kaikki valkoiset vaatekappaleet valmiina pantaviksi kuumaan veteen. Ja sitten käsiksi flanelleihin. Kello oli neljännestä vailla kahdeksan, kun nekin oli pesty. Jäljellä olivat enää vain peitteet. Viisi minuuttia vailla kahdeksan oli kaikki villaisetkin kappaleet pesty ja ripustettu kuivamaan.

Pöytä oli tyhjennettävä — nopea poikkeaminen nukkuvan lapsen luo, joka sai toisen perhosmaisen suukkosen.

Kello kahdeksan — aika huuhdella ja ripustaa valkoiset vaatteet kuivamaan. Suurenmoista! Elävätkuvatkaan eivät ala ennenkuin neljännestä yli. Hän kiiti höyryävän keittiön ja ruokasalin väliä, kantaen ruokia ja astioita, ensin likaisia ja sitten puhtaita. Puoliyhdeksän hänen nopeat jalkansa pysähtyivät, hänen suunnitellessaan seuraavia tehtäviä. Hänen piti nyt sytyttää tuli uuniin, niin ettei olisi pakko keskeyttää lapsen kylpyä. Hänen täytyi viedä peitteet tuulettumaan yläkertaan nuoralle, laittaa maitopullo kuntoon kylvyn jälkeistä ateriaa varten ja panna pyyhkeet lämpöpatterille lämpiämään.

Kuin pätevä sotapäällikkö hän lähetteli näitä määräyksiä itselleen ja niiden lopussa oli käsky: "Eteenpäin, mars!" mikä pani hänet kiiruhtamaan kellarin portaita pitkin alas kohentelemaan uunia.

Hän ei viivytellyt kauan iltakylvyssä, niin paljon kuin pitikin tästä päivän hetkestä. Heille oli tullut tavaksi kylvettää lapsi iltaisin senvuoksi, että, kuten Lottie sanoi vieraille, "mamma on niin hurjasti kiintynyt lapseen, että olisi halpamaista kylvettää hänet aamuisin, jolloin mamma ei voi olla kotona".