Part 7

Se päättyi sellaisella paukauksella, joka säikähdytti heitä, sillä se vavisutti maata heidän omien jalkojensakin alla. Riidan puolivälissä sai Harristownin johtaja eräästä varakkasta Tyynen valtameren rannikolla sijaitsevasta kaupungista pyynnön, että hän perustaisi sinne edistysmielisen, nykyaikaisen koulun. Se oli runsas, rahoilla lastattu Tyynen valtameren rannikon tarjous, jonka hyväksymisen hän lukuvuoden viime kokouksessa lennätti liioitellun kerskailevasti Idän koulun saidan ja vanhoillisen johtokunnan eteen, ojentaen sille samalla erohakemuksensa yhtä riemuitsevalla eleellä kuin ammattinyrkkeilijä antaa vastustajalleen lopullisen iskun. Mutta siihen sisältyi vielä enemmänkin. Hän vei mukanaan sellaisille palkoille, jotka kohtuuttomasti ylittivät Harristownissa maksetut, ne kuusi opettajaa, jotka olivat olleet hänen puolellaan. Nämä seitsemän katosivat samanaikaisesti, ja siinä oli sellaista nenälle käypää julkeutta, ettei Harristownin johtokunta voinut sitä sietää. Se ei tuhlannut aikaa, vaan kääntyi alentuvasti pienemmän, köyhemmän Gilmanvillen puoleen lahjoineen, ja Main-kadun koulun opettajat hämmästyivät kuullessaan, että herra Kennedylle, heidän omalle Kennedylleen, johon he olivat luottaneet kuin vuodenaikojen palautumiseen, oli tarjottu niin suuri palkka Harristownin autioituneen koulun haltuunsa ottamisesta ja uudestaan järjestämisestä, että hän oli suostunut.

* * * * *

"Rouva Bascomb, saisinko puhutella teitä hetkisen kello kahdeltatoista?" oli herra Kennedy sanonut, ja siellä hän nyt oli johtajan konttorissa suljetun oven takana ja ihmetteli, mitä oli tulossa.

Herra Kennedy selitti sen sellaisella virallisen jäyhällä tavalla, jolla hän oli kyennyt johtamaan ja hillitsemään kaikkien näiden helposti kiihoittuvien naisten luonteita. Hän selitti sen ikäänkuin rouva Bascomb voisi katsella sitä yhtä tyynesti kuin hän itsekin, ikäänkuin se ei olisi lainkaan mahdotonta — mutta tietysti hän ei ollut selvillä siitä, mitä rouva tiesi tai toivoi, odottaen sen varmasti tapahtuvan tavalla tai toisella. Hän pyysi rouva Bascombia eroamaan nykyisestä toimestaan ja kodistaan ja lähtemään hänen ja neljän nykyisen opettajatoverinsa kera Harristowniin, esittäen siitä koituvat edut hyvin selvästi: "Vuosipalkka on viisisataa dollaria suurempi ja työ helpompi. Luokalla ei ole koskaan viittäkolmatta oppilasta enempää, ja kaikki ovat varakkaista kodeista. Siellä ei ole työläisten, vaan ainoastaan hienojen kotien lapsia."

Hän keskeytti antaakseen tämän vaikuttaa. Koska hän oli tarkastellut rouva Bascombia yksitoista vuotta, tiesi hän, että tämä puoli asiaa painoi enemmän kuin raha. Mutta rouva ei sanonut mitään, eipä näyttänyt edes innostuvan.

No niin, johtajalla oli varastossaan toinenkin ammus ja vielä pari kolme lisäksi.

"Elämän mahdollisuudet ovat erittäin miellyttävät Harristownin hienossa osassa", jatkoi hän. "Vähän matkan päässä koulusta on niin hieno täysihoitola, etten ole milloinkaan hienompaa nähnyt, ja sitä hoitaa todellinen herrasnainen omassa hienossa vanhassa talossaan. Ja tehän tiedätte, millaisia etuja Harristown tarjoaa teidänlaisellenne, älyllisiä pyrintöjä kannattavalle naiselle, eikä meillä täällä Gilmanvillessä ole läheskään siihen verrattavaa: hienoimpia luentoja, parhaita kappaleita New Yorkin teattereista, Sothern ja Marlowe Shakespearen näytelmissä, Sembrich lausujana..."

Rouva Bascombin ilme hämmästytti häntä. Hän ei päässyt siitä selville eikä voinut käsittää, miksi rouva Bascomb ei empimättä rientänyt pakoon siitä sekamelskasta, jonka hänen poikansa avioliitto oli tuonut hänelle kotiin. Hän oli näyttänyt kalpealta koko talven. Tässä tarjoutui hänelle tilaisuus pelastua kaikesta arvokkaasti. Siihen herra Kennedy oli luottanut.

Rouva Bascomb vastasi tyynesti: "Kiitoksia vain siitä, että muistitte minua, herra Kennedy. Annan sille suuren arvon, mutta en voi ajatellakaan sen hyväksymistä. Minua tarvitaan kotona." (Hän oli sanomaisillaan: "Minua tullaan tarvitsemaan kotona.")

Herra Kennedy ei olisi voinut saada parempaa tilaisuutta viimeiselle laukaukselle. "Rouva Bascomb", sanoi hän kumartuen eteenpäin, "sallitteko minun puhua vanhan ystävän vilpittömään tapaan? Sallitteko minun sanoa, mitä luonnollisesti itsekin tiedätte... ettei sellainen suunnitelma ole milloinkaan hyväksi, että äiti asuu yhdessä avioliittoon menneen poikansa kanssa. Siihen liittyy aina onnettomuutta. Mitä tähän tapaukseen tulee... tiedän sen... yhtä hyvin kuin kaikki muutkin... ettei tuo... hm... onnettomuus ole teidän syytänne. Te... hm... teillä on ollut myötätuntomme puolellanne. Mutta kaikki olemme tajunneet... hm... jos saan sanoa niin... että nuorten naineiden ihmisten on itsensä paras ottaa vastuu niskoilleen. Ihmiset, jotka menevät naimisiin" — hänen äänensä muuttui puuromaiseksi, ja hän keskeytti, hakien epäröiden sanoja — "ihmiset, jotka menevät naimisiin, ottavat itselleen erinäisiä velvollisuuksia, jotka heidän pitäisi..."

Tämä oli mieletöntä, ajatteli rouva Bascomb. Kuinka johtaja saattoi sovittaa tuollaisia ummehtuneita vanhoja jokapäiväisyyksiä tähän tapaukseen? Hän ei aikonut sietää sitä hetkistäkään lisää. Hän nousi lopettaakseen kaikki selittelyt. Mutta ei kuitenkaan vihaisesti. Hän oli liian varma asiastaan tunteakseen suuttumusta. Eikä herra Kennedy, voimatta tietää, mitä oli tulossa kotona, voimatta nähdä sitä toivon ovea, joka hitaasti avautui, saattanut tietää, kuinka väljähtyneiltä hänen pienet valmiiksi ajatellut mietelmänsä kuulostivat.

Hän sanoi: "Joskus on sellaisia erityisiä olosuhteita... ei, minä luulen, että minua tullaan tarvitsemaan kotona liian paljon, voidakseni ottaa vastaan paikan muualta." Ärtyneenä toisen tietämättömyydestä, vaikka itse ei kertonut kaikkea, hän lopetti hieman jäykästi: "Luulen kykeneväni yhtä hyvin arvostelemaan omia asioitani kuin — kuin muutkin ihmiset."

Herra Kennedy ei tunnustanut häviötään. Hän tarvitsi todellakin rouva Bascombia. Hän saisi kyllä tarpeeksi tekemistä Harristownissa, vaikkei palkkaisi toimeen jotakin kokematonta nuorta opettajaa, mikä ehkä ei päättyisi hyvin. Niinpä hän sanoi herttaisesti, välittämättä kieltäytymisestä: "No niin, rouva Bascomb, ajatelkaa kuitenkin asiaa, ajatelkaa sitä joka tapauksessa. Minä säilytän teille sen toimen avoinna viikon. Ei kukaan järkevä ihminen voi päättää mitään vähemmässä kuin viikossa. Tulkaa tänne ensi keskiviikkona ja ilmoittakaa minulle silloin lopullinen päätöksenne."

Kun rouva Bascomb astui keittiöön sinä iltapuolena, ei arkihuoneesta kuulunut ääntäkään. Herra Bosch ei nähtävästi ollut tullut. Mutta mennessään sen kautta halliin hän kuuli verhojen takaa äkillistä säikähtynyttä liikettä, tuoli narahti, astuttiin nopeasti pari kolme askelta, ja samalla alkoi kuulua hengästyneitä, mutta sujuvia ääniä kuin siellä puheltaisiin vain ylimalkaisista asioista. Hän pysähtyi epävarmana. Lottien ääni sanoi: "Tekö siellä olette, mamma? Hyväinen aika, ettekö tule kotiin liian varhain? Herra Bosch ja minä sanoimme juuri, kuinka tämä ihana kevätilma panee ihmisen rientämään!"

Lottie seisoi siinä työntäen verhoa syrjään. Hänen anoppinsa nojautui seinään, voidakseen riisua kalossinsa, ja suuntasi katseensa syrjään heistä. Hän ei katsahtanutkaan Lottieen, mumisi vain jotakin lapsesta ja meni yläkertaan.

Takaansa hän kuuli Lottien huojentuneen äänen sanovan: "Ei, hän ei huomannut..." Lottie luuli häntä varmaankin hölmöksi. Sitä parempi. Hän sanoi itsekseen:

Kaikki ne, jotka vihaavat, joutuvat häpeään, eikä jumalattomien telttaa ole enää olemassa.

"Mummi! Mummi!" huusi lapsen ääni. Hän oli niin älykäs, tuo pieni lemmikki. Tiesi täsmälleen ajan, milloin sai ruveta odottamaan isoäitiä ja kaivattua kävelyretkeä. Hän tunsi jo portailta kuuluvat askeleet.

Pienen makuuhuoneen ovi oli auki. Lapsi seisoi nojautuen pienen karsinansa aitaukseen käsivarret ojossa ja polkien pieluksia kärsimättömästi. "Mummi! Mummi! Ulos! Ulos!"

Ikkunasta tulviva valo, joka kimmahti takaisin valkoisesta ovesta, osui kirkkaana lapsen kauniiseen korkeaan otsaan, jättäen silmät varjoon ja tuoden näkyviin poskien ja leuan ääriviivat, jotka tavattomasti muistuttivat isoisää. Rouva Bascomb hillitsi huudahduksensa ja painoi kädellä sydäntään, johon oli koskenut kovasti. Hyväinen aika, nehän olivat Johnin omat kasvot, hänen todellinen ilmeensä! Vainaja oli siellä ja katsoi häneen noista rakastavista, elävistä silmistä tervehtien...

Hän sieppasi lapsen syliinsä ja tarkasteli hänen kasvojaan.

"Ulos! Ulos!" huusi pienokainen pomppien maltittomana ja suoristaen pienen voimakkaan selkänsä terveen lapsen hämmästyttävän voimakkailla tempauksilla. Hento keski-ikäinen nainen jaksoi tuskin pidellä häntä sylissään. Säikähtyneellä isoäidillä, jonka sydän vieläkin sykki hurjasti yhdennäköisyyden järkytyksestä, ei ollut muuta kuin yksi toivo — saada puristaa hänet kovasti syliinsä, peittää hänet suuteloilla, tunnustella häntä ja joutua hänen tunnusteltavakseen.

Mutta pienokainen ei halunnut mitään sellaista, vaan tahtoi päästä ulos katsomaan maailmaa ja hengittämään raitista ilmaa. Hän ei vaatinut isoäidiltään muuta kuin palveluksia.

Rouva Bascomb höllensi kaipauksesta pakottavien käsivarsiensa otetta, laski lapsen kehtoon ja ryhtyi etsimään pientä lakkia ja päällystakkia.

XIII

Lottien kanssa oli melkein mahdotonta tulla toimeen muutamina seuraavina päivinä. Hänen mielentilansa purkautuivat alituisesti esille tunteenpuuskina, joita hänen anoppinsa ei ymmärtänyt, ja vaihtelivat nyt melkein joka hetki sen sijaan, että niiden välillä oli ennen tavallisesti ollut tunti. Mitä ikinä joku teki, oli se väärin: jos puhui tai oli puhumatta, otti lapsen syliinsä tai antoi sen olla alallaan, ehdotti kaupungille lähtöä tai kotona pysyttelemistä. Hän vihastui hirveästi, kun rouva Bascomb, ajatellen ilman muuttuneen aamusta, riisui paksun villapuseron, jonka Lottie oli pukenut lapsen ylle, ja otti sen sijalle kevyen röijyn, jonka itse vasta äskettäin oli ostanut.

"Hän on minun lapseni!" oli Lottie tiuskaissut, riisuen kiireesti röijyn, heittäen sen lattialle ja tunkien lapsen käsivarret takaisin villanutun hihoihin.

Kun hän sai selville, että Ralph oli kuluttanut puolituntisen pallokentällä (avajaiskilpailuissa, ensi kerran toista vuotta kestäneen poissaolon jälkeen), aloitti hän äkäisen murjotuksen, jota Ralph, puolustellen itseään, katuen, kiusaantuneena turhaan koetti murtaa pitkillä toistetuilla selityksillä, kuinka kaikki tapahtui, kuinka hän ei ollut ehtinyt soittaa hänelle eikä ottaa häntä mukaansa, kuinka päällikkö oli tullut puoli tuntia ennen sulkemisaikaa hänen luokseen ja sanonut: "Kuulkaa, Bascomb, lähdemmekö kilpailuun?" Rouva Bascomb raivostui Ralphiin, nähdessään kuinka tuskaisena hän tarkkasi Lottien kasvoja, kuinka hän hätääntyi huomatessaan niissä tyytymättömyyden varjon, kuinka levoton hän oli, kunnes Lottie suvaitsi leppyä ja jälleen hymyillä. Lottien tarvitsi vain katsahtaa häneen voidakseen hallita häntä, ajatteli rouva Bascomb vihoissaan.

Ja kuitenkin rouva Bascomb sattui näiden myrskyjen, ärtyisyyden ja järjettömyyden puuskien keskivaiheilla näkemään vilahdukselta Lottien toisenlaisena kuin milloinkaan ennen. Hän kulutti tavallisesti lauantai-iltapäivän ulkosalla lapsen kanssa, Ralphin ja Lottien mentyä jonnekin tekemään jotakin, ellei muuta, niin ainakin katselemaan eläviäkuvia. Mutta Ralph ei ollutkaan vapaa eräänä lauantai-iltapäivänä toukokuussa. Hän oli soittanut konttorista, että hänen piti olla ylityössä koko iltapäivä. Se oli aina tervetullutta, koska se tarkoitti lisätuloja. Lottie oli pukeutunut ja lähtenyt kaupungille heti puolisen jälkeen. Rouva Bascomb oli sopinut hammaslääkärinsä kanssa kello kolmen ajasta. Siinä ei ollut muuta neuvoa kuin ottaa lapsi mukaan kokoon taitettavissa vaunuissa, jotka hän jaksoi kantaa yksinään portaita ylös ja alas.

Hän saapui juuri ajoissa hammaslääkärin vastaanottohuoneeseen hän ei koskaan myöhästynyt mistään — mutta lääkäri ei voinutkaan ottaa häntä vielä vastaan. Tavallisesti istuessaan siellä hänen hitautensa viivyttämänä, kun hän oli rientänyt tulemaan ajoissa, hän vaivasi aivojaan morkkaamalla maailman pahanilkisyyttä. Mutta tänä iltapäivänä hänen täsmällisyyttään kohdannut vääryys näytti liukuvan hänen ohitseen pistämättä kipeästi. Hän ei voinut kohdistaa siihen ajatuksiaan. Kummallista! Ehkä se johtui siitä, että pienokainen häiritsi hänen tarkkaavaisuuttaan hämmästyttävällä harrastuksellaan kuviin, ollen siinä paljon edellä iästään. Hammaslääkärin pöydällä lojuvien vanhojen, pehmenneiden aikakauskirjojen joukossa oli muuan risainen kuvakirjakin. Isoäiti hämmästyi nähdessään, kuinka näppärästi pienet kädet kääntelivät lehtiä, kuinka tarkkaavaisesti kirkkaat silmät katselivat hevosien ja kamelien ja sikojen hauskoja kuvia.

"Enpä ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin taitavaa lasta!" ajatteli hän ylpeästi. Ja sitten hän uudesta mielijohteesta hymyili itselleen huvitettuna. Hyväinen aika, hänhän oli ihan samanlainen kuin mautkin hassahtaneet isoäidit.

Hän ajatteli nyt ensi kerran, että hän sentään jossakin suhteessa oli hieman muiden ihmisten kaltainen.

Hän siirsi katseensa hetkiseksi pienokaisesta syrjään. Hammaslääkärin vastaanottohuone oli alakerrassa. Katukäytävä oli juuri hänen ikkunansa edessä. Ryhmä työläistyttöjä seisoi siellä nauttien lauantai-illan suomasta miellyttävästä laiskottelemisesta, jutellen kevyesti ja näyttäen papukaijaparvelta kirkkaanvärisissä hatuissaan ja puvuissaan. Heidän kimeät, sivistymättömät, varomattomat nuoret äänensä kuuluivat avonaisesta ikkunasta sekavina ja hajanaisina joutavan ja tyhmän keskustelun katkelmina.

"Minä sanoin hänelle, minä sanoin: 'Sinun on parasta pitää huolta omista asioistasi!' minä sanoin."

"Hän sanoi minulle: 'Vaaleanpunainen on sinun värisi äläkä sinä milloinkaan välitä siitä, mitä muut sinulle sanovat.'"

"Hän aikoi suuttua, mutta ei voinut silti olla purskahtamatta nauruun."

"Se uusi askel, jonka hän näytti minulle..." "Musta satiiniröyhellys ompeleita pitkin..." "Jos vain kärvennät päät..."

He tirskuivat ja työnsivät päänsä yhteen kuiskaillakseen, purskahtaen sitten kovaan nauruun, heiluen korkeilla kannoillaan, heidän sileiden valkoisten nuorten kurkkujensa taipuessa taaksepäin kuin visertämään rupeavien lintujen kaulat.

Rouva Bascomb näki vilahdukselta erään kasvot, verhojen muodostaessa hetkiseksi puitteet niiden ympärille — kauniit, lapselliset, tyhmät kasvot, jotka olivat ihan kukkuroillaan mielihyvää, jonkun leikkikentälle välitunniksi rientäneen tytön kasvot, jotka olivat täynnä kalliiden, läksyistä vapauttavien minuuttien riemua.

Verho lennähti syrjään. Tyttöjoukko maleksi tiehensä, heidän ääntensä lakatessa vähitellen kuulumasta. Nuo kasvot olivat olleet tutut. Missä hän oli ne nähnyt?

Kah, se tyttöhän oli Lottie!

"Kaikki valmista, rouva Bascomb", sanoi hammaslääkäri avaten oven hänen takanaan. "Olen hyvin pahoillani siitä, että olen antanut teidän odottaa."

Tuntien rouva Bascombin vanhastaan hän lausui anteeksipyyntönsä peläten ja oli iloinen, kun rouva Bascomb ei huomauttanut ollenkaan hänen viipymisestään.

Kotona sinä iltana Lottie oli kummallisempi ja oikullisempi kuin koskaan. Rouva Bascomb, kylvetettyään lapsen, ruokki hänet ja pani hänet vuoteeseen, istuutuen sitten, mitä harvoin teki kotonaan, puoleksi tunniksi lukemaan jotakin kirjaa. Hän ei milloinkaan enää halunnut istua arkihuoneessa iltaisin. Hänelle kuuluva osa talosta oli supistettu tähän pieneen makuuhuoneeseen, jonka hän jakoi lapsen kanssa. Tänä lämpimänä kevätiltana hän antoi ikkunan ja oven olla auki, että ilma vaihtuisi, ja istuutuen lampun viereen, joka oli käännetty varjostamaan lapsen silmiä, hän avasi kirjan ja alkoi lukea.

Se oli Kansallisen kasvatusyhdistyksen valiokunnan laatima selostus niin sanotusta itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamistavasta. Herra Kennedy oli antanut sen hänelle ja pyytänyt häntä lausumaan siitä mielipiteensä seuraavassa opettajain kokouksessa. Se oli tapahtunut jo monta viikkoa sitten, mutta hänen väkisin hillitty vihansa, toivonsa ja kärsimättömyytensä olivat tehneet hänet niin hajamieliseksi, ettei hän ollut kyennyt koko asiaa ajattelemaan. Tämän uuden menetelmän väitettiin voivan lyhentää kolmella viikolla vähennyslaskun opettamiseen tarvittavaa aikaa, joten jäisi paljon enemmän tilaisuutta kertomataulun opettamiseen. Sellainen säästö oli luonnollisesti tärkeä.

Kun hän istui siinä koettaen kiinnittää tarkkaavaisuuttaan menetelmän asialliseen, johdonmukaiseen selitykseen, oli hän epämääräisesti tietoinen Lottiestakin, joka harhaili levottomana huoneissa, liikkuen edestakaisin huoneensa ja kylpyhuoneen väliä, läiskien ovia, avaten laatikoita ja paukutellen niitä kiinni. Oli selvää, ettei hän tiennyt, mihin hän oikeastaan ryhtyisi, vaikka talossa olikin suunnattomasti tehtävää.

Kun tätä rauhatonta liikehtimistä jatkui, ihmetteli rouva Bascomb, oliko Ralph ehkä ihmeeksi mennyt kaupungille ilman Lottieta. Hetkisen kuluttua, kun tämä mielijohde kohosi korkeammalle hänen tietoisuuteensa, laski hän kirjansa syrjään ja meni alakertaan muka juomaan lasillisen vettä. Ralph istui arkihuoneessa vaipuneena syvälle nojatuoliin ja piteli, käsivarret levitettyinä leveälle eteensä, sen newyorkilaisen lehden suuria sivuja, jota hän aina halusi lukea pirteiden urheilu-uutisten vuoksi. Rouva Bascomb oli nähnyt hänet tällä tavalla tuhansia kertoja ja nytkin kiinnitti sivumennen huomionsa tähän tuttuun kuvaan. "Hyväinen aika", ajatteli hän. "Ralph onkin kotona! Mikähän minut pakotti ajattelemaan, että hän oli mennyt ulos?"

Itävaltalainen vähennyslaskun opettamistapa palasi heti hänen mieleensä. Hän alkoi muistella muutamia nykyisen luokkansa erityisiä lapsia, joille laskento oli hyvin vaikeata. Huojentaisiko tämä menetelmä todellakin heidän opintojaan?

Hän istuutui vielä kerran lampun ääreen kirja kädessään, unohtaen melkein kokonaan Lottien ja hänen laiskan, tarkoituksettoman häärimisensä. Hiljaisuus.

Oliko yhteenlaskun käsite todellakin helpompi kuin vähennyslaskun, oleellisempi tavallisen lapsen tavalliselle järjelle? Hän muisteli menneiden vuosien opettajakokemuksia, punniten tätä asiaa vakavasti.

Sitten säpsähdytti häntä se vaikutelma, että joku katsoi häneen kiinteästi. Hän käänsi äkkiä päätänsä ja näki Lottien seisovan ovella. Rouva Bascomb taivutti päänsä kumaraan, niin että sopi katsella silmälasien yli, saadakseen selville, mitä Lottie halusi.

"Kysyitkö sinä minulta mitään, Lottie?" sanoi hän.

"Olen seisonut tässä ihmetellen, mitä kirjaa te luette", sanoi Lottie odottamatta.

Hän oli pukeutunut rypistyneeseen aamunuttuun, eivätkä hänen kasvonsa olleet oikein puhtaat. Kotona ei tavallisesti ollut sellaista iltaa, ettei Lottie viettänyt tuntikausia kuvastimen ääressä.

"Mitäkö minä luen", toisti rouva Bascomb hämmästyen aika lailla ja tuskin uskoen, että oli kuullut oikein. Hän katsoi Lottieen ja sitten jälleen kirjaansa. "Tämä on vain Kansallisen kasvatusyhdistyksen toimittama julkaisu itävaltalaisesta vähennyslaskun opettamismenetelmästä", sanoi hän.

Tällaisen tosiseikan selvällä toteamisella oli ennenkuulumaton vaikutus Lottieen. Hän heilautti käsivartensa päänsä yläpuolelle ja huudahti kiihkeästi: "Ah, hyvä Jumala!" Sitten hän purskahti itkuun ja hyökäten takaisin omaan huoneeseensa läimäytti oven kiinni takanaan.

Rouva Bascomb ei ollut milloinkaan hämmästynyt näin vilpittömästi eikä ikinä joutunut tällaiseen neuvottomuuteen. Tuntui siltä kuin hän olisi kertonut neljä neljällä ja nähnyt sen silmiensä edessä tekevän viisitoista. Ei kannattanut koettaakaan ymmärtää Lottieta — saada selvää hänen tempuistaan. Se oli samanlaista kuin koettaisi ymmärtää kissaa tai koiraa.

Eikä piakkoin olisi enää tarvis sitä koettaakaan.

Tyyntyneenä ja ylenkatseellisena rouva Bascomb jatkoi niiden menetelmien tutkimista, joita itävaltalaisissa kouluissa sovellettiin vähennyslaskun opettamiseen.

XIV

Rouva Bascomb oli usein kysynyt itseltään levottomana, mille kannalle hänen olisi parasta asettua, jos... kun... Hän pelkäsi, ettei hän voisi teeskennellä hämmästystä, koska oli niin monta kertaa miettinyt kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joilla se voisi tapahtua, ettei mikään niistä voinut olla hänelle tuntematon. Ja Ralphin mielestä se varmaankin olisi omituista, ellei hän hämmästyisi.

Mutta sen tapahtuessa hän huomasikin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä tarkkaavaisuudesta, jota Ralph hänelle osoittaisi. Se selvisi hänelle sinä hetkenä, jolloin hän maanantai-iltapäivänä avasi oven ja näki Ralphin seisovan siellä lapsi sylissään, kasvot kalpeina silmien leimutessa.

Hänen ilmeensä ja sekin, että hän oli siellä siihen aikaan päivästä, säikähdytti häntä niin, että hän huusi kuin ei olisi ennakolta tiennyt hänen vastaustaan: "Voi, Ralph! Mitä on tapahtunut?"

"Lottie on mennyt tiehensä", tiuskaisi Ralph käheällä äänellä. "Karannut. Lähtenyt sen Boschin mukana, joka kerran vieraili täällä hänen luonaan. Hän lähetti sanan konttoriin, että minun piti tulla kotiin heti, koska lapsi jäisi muuten yksikseen. Ja kun tulin tänne, oli täällä kirje häneltä."

"Ah, Ralph!" huusi hänen äitinsä, jonka polvet horjuivat. Hän vaipui istumaan, suunnaten katseensa tarkkaavaisesti pojan kasvoihin. Miltä kannalta Ralph tämän asian ottaisi?

Ralph luuli äidin huudahduksen johtuneen myötätunnosta ja torjui sen raa'asti. "Pyh, minä en välitä siitä!" sanoi hän hurjasti. "Sinun ei tarvitse luulla sen merkitsevän minulle mitään. Antaa hänen mennä!"

Hänen äitinsä kalpeat, säikähtyneet kasvot näyttivät hämmästyttävän häntä, tekevän hänet toivottomaksi. "Hyvä Jumala, äiti" sanoi hän vihaisesti. "Sinun on täytynyt huomata, millainen helvetinmoinen erehdys se oli. Millainen hölmö, millainen kirottu ääliö mies sentään voi olla!"

Hänen äitinsä nautti hänen sanoistaan kuin nektarista. Hän tunsi rintansa kohoilevan rajusti ja alkoi käsittää, mitä oli tapahtunut. Se oli siis lopussa, uskomaton painajainen oli haihtunut. Hän oli hengissä päässyt sen läpi. Eikä Ralph välittänyt koko asiasta, ei ollut ennenkään välittänyt. Hän oli saanut Ralphin takaisin jälleen, oman Ralphinsa. Ja hänellä oli lapsi, Johnin pojantytär. Vuosia aukeni hänen eteensä ja niiden kultainen portti helisi.

"Ah, Ralph", huudahti hän jälleen, kyynelien virratessa poskille. "Rakas poikani, rakas poikani!"

Ralph oli hänen poikansa jälleen, vapautunut siitä saastaisesta tilasta, joka oli pannut hänet näyttämään niin halveksittavalta ja erottanut heidät molemmat säädyllisistä ihmisistä, säädyllisistä elämäntavoista, ja voisi aloittaa kaikki uudestaan, poika parka, elää niin, että olisi kunniaksi sekä itselleen että hänelle. Hän tunsi entisen äidinrakkautensa palaavan yhtä puhtaana kuin hän koskaan oli sitä tuntenut.

"Rakas, rakas poikani!" huusi hän kyyneltensä läpi ja astui kiihkeänä Ralphin luo. "Äitisi on täällä luonasi. Me voitamme sen kyllä yhdessä ja unohdamme kaikki. Jokainen unohtaa sen pian. Ja meillähän on lapsi. Hän on jättänyt meille lapsen." Hän kiersi käsivartensa Ralphin ja pienokaisen ympärille, puristaen heitä molempia rintaansa vasten. Hän rakasti poikaansa sanomattomasti senvuoksi, ettei tämä välittänyt Lottien karkaamisesta.

Ralph seisoi jäykkänä ja kylmänä hänen syleilyssään, ja hän tunsi... mitä hän tunsikaan? Jotakin, mitä heidän toisiaan koskettavat ruumiinsa ilmoittivat hänelle, jotakin, mitä ei ollut huomannut hänen kasvoissaan eikä kuullut hänen äänessään, jonkin hänen ruumiistaan tulleen viestin, joka ei mennyt aivojen läpi — jotakin, mitä hän hetkistä myöhemmin kieltäytyi myöntämästä tunteneensa. "Anna minulle lapsi", sanoi hän. "Sinun pitää mennä yläkertaan pesemään kasvosi ja kätesi. Se tekee sinulle hyvää." Sillä pari polttavaa kyyneltä oli vierähtänyt Ralphin silmistä ja juovittanut hänen kalpeat poskensa.

Ralphin mentyä hän ajatteli: "Hän on yksinkertaisesti ihan suunniltaan äärettömästä huojennuksesta. Se on luonnollisesti hermostuttava järkytys, kuten ainakin suuri muutos. Minun täytyy valmistaa illallinen tavallista aikaisemmin. Hän on ruoan tarpeessa."

Kun Ralph tuli alakertaan, lähetti rouva Bascomb hänet takapihalle lapsen kanssa, joka jo tähän aikaan alkoi seisoskella yksinään ja astua muutamia askelia. Hän itse ryhtyi hääräilemään keittiössä ja ruokasalissa. Hänen jalkansa eivät tuntuneet koskettavankaan lattiaan, ja hän uskoi voivansa yhdellä ainoalla ponnahduksella hypätä tuolin tai pöydän yli. Sellainen hurja helpotus oli peloittava. Ei ollut ihmekään, että Ralph näytti järkkyneeltä. Ei olisi hyvä sallia hänen puhua siitä liian paljon, vaan suunnata hänen ajatuksensa rauhallisiin, iloisiin tulevaisuuden suunnitelmiin.

"Tulevaisuus!"... Tämä sana pani pasuunan soimaan hänen sydämessään. Hän ja Ralph ja lapsi. He voisivat nyt sanoa häntä Joannaksi, nimittää häntä oikealla nimellään. He saisivat pitää hänet kokonaan itseään varten, rakastaa, kasvattaa ja kehittää häntä kuin mahdollisuuksien rikasta puutarhaa, jollainen hän oli. Kaikki hänen omat kokemuksensa kasvattajana ja äitinä voitaisiin nyt panna kehittämään hedelmiä rakkaassa lapsessa, Johnin pojantyttäressä...

"Tule, Ralph", huusi hän, "illallinen on valmis".

Sellainen illallinen! Saada syödä ateriansa väittelyittä ja juoruitta, ilman pitkiä mutkallisia kertomuksia viimeisten elävienkuvien juonesta, tarvitsematta hermostuneesti pelätä selittämättömiä äkillisiä vihanpuuskia, ilman loppumattomia, epäjohdonmukaisia juttuja tuntemattomista ja halveksittavista arki-ihmisistä, jotka kuuluivat Lottien menneisyyteen! Oli uskomatonta, kuinka suurta mielihyvää rouva Bascomb tunsi katsellessaan korkeassa tuolissaan istuvaa lasta, joka söi tyynesti eteensä pantua terveellistä, ravitsevaa ruokaa, rimpuilematta minkään aiheettoman tyhmän vallattomuuden takia ("Kas niin, mamman pikku tytönkin pitää saada säilykkeitä, jos hän vain haluaa.") tai joutamatta ilman syytä äkillisen ankaruuden uhriksi ("Voi, sinä ilkeä pieni tenava, kuinka sinä kehtaat sotkea sylisi tuolla tavalla! Ihan tulen sairaaksi katsellessani sinua. Istu suorana siinä, tai minä näytän sinulle. Enpä ole milloinkaan nähnyt mokomaa ruokotonta lasta.")

Rouva Bascomb koetti nyt parhaansa mukaan pitää keskustelua tyynenä ja rauhallisena eikä maininnut Lottieta, vaan puheli lapsen reippaista, hullunkurisista pikku tempuista. Hän pani lapsen yhä uudestaan toistamaan kaikki sen tuntemat sanat, ja kun hän kuuli sen liittävän pari sanaa yhteen tehdäkseen niistä lauseen, huudahti hän kuin se olisi jotakin ihmeellistä.

"Vauva kuuma", sanoi pienokainen selvästi kuin ilmaistakseen, miksi oli sylkenyt suustaan ensimmäisen lusikallisen lientä.

"Kuulehan, Ralph", sanoi hänen isoäitinsä, "minä en muista milloinkaan kuulleeni noin nuoren lapsen kyenneen..."

Ralph sanoi puuromaisella äänellä: "Missä hän on voinut seurustella sen miehen kanssa? Ei ainakaan kadulla. Siitä olisin kyllä kuullut puhuttavan."

Kun hänen äitinsä pelokkaasti katsoi häneen, tiuskaisi hän vihaisesti: "Eipä silti, että minä _välittäisin_ siitä! Jos _mies_ vain on sellainen, jollaisista hän pitää."

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hänen äitinsä. "Me emme syö mitään jälkiruokaa tänä iltana. Meillä ei ole kummallakaan ruokahalua. Sinun pitää leikkiä lapsen kanssa vähän aikaa, ja minä suoritan askareet. Vuode on meille nyt paras paikka. Me olemme enemmän itsemme kaltaisia aamulla."

Mutta nopeasti puuhatessaan keittiössä hän ajatteli, ettei hän milloinkaan voisi tuntea itseään enemmän kaltaisekseen kuin nyt. Niin, hän oli oma itsensä kerran vielä, oltuaan kuukausia kuin täynnä kipeitä ruhjehaavoja.

Riemun aallot vyöryivät huoneeseen, hukuttaen hänet ja taas kohottaen ylös. Lottie oli mennyt matkoihinsa. He eivät näkisi häntä milloinkaan enää. Ralph oli hänen omansa vielä kerran, ja hänet voitiin nyt muovailla hyödylliseksi, kunniaa tuottavaksi mieheksi, kuten hän aina oli suunnitellut. Ja hänellä oli lapsikin. _Hänen_ lapsensa nyt. Johnin oma Japsi.

"Ihmeelliset ovat Herran tiet", lauloi hän hiljaa sydämessään, niellen iloiset kyynelensä. Häntä järkytti se vanhurskas tapa, kuinka Jumala lopulta oli toimittanut hänelle palkinnon. "Tämä on kuin Jobin historia", ajatteli hän hartaasti. "Jumala koetteli minua saadakseen nähdä, voinko kestää."

Hän pesi, ripusti rievut kuivamaan ja väännettyään valon sammuksiin meni ruokasalin läpi arkihuoneeseen. Hän ei ollut sieltä kuullut mitään ääntä vähään aikaan, arvaten siitä lapsen käyneen uniseksi, ja näkikin hänen nyt nukkuvan sikeästi isänsä sylissä. Ralph istui jäykkänä suoraselkäisellä tuolilla, tuijottaen lapsen pään yli vastapäiseen seinään. Kun hänen äitinsä astui sisään, ei hän vähään aikaan liikahtanutkaan. Mutta sitten hän säpsähti, katsoi äitiinsä omituisesti, melkeinpä odottavasti kuin ei aluksi olisi käsittänyt, kuka hän oli. Toinnuttuaan siitä hän sanoi pudistaen uhmaavasti päätänsä ja hartioitaan: "Minä istuin tässä ajatellen, kuinka hyvä asia se on, että hän on mennyt matkoihinsa." Hän puhui kovemmin kuin oli tarpeellista pienessä huoneessa ja jatkoi samanlaisella kimakalla äänellä: "Me olisimme vain hieroneet toisemme vereslihalle. Onpa tosiaan mukavaa, että se nyt on lopussa!"

Hänen äänessään oli kaikua siitä sanattomasta viestistä, jonka äiti oli saanut häntä syleillessään, ja se herätti jälleen levottomuutta. Rouva Bascomb otti nukkuvan lapsen hänen sylistään ja sanoi: "Sinun on nyt parasta mennä nukkumaan, Ralph. Mielenliikutus on varmaankin väsyttänyt sinut kokonaan."

"Kenet? Minutko?" sanoi Ralph kovaa. "Ei likikään! Se ei merkitse minulle mitään, sanoinhan jo sinulle. Hän on mennyt jonkun omaan lajiinsa kuuluvan miehen mukana."

"Sinun on parasta mennä vuoteeseen, Ralph", toisti hänen äitinsä levottomana.

"Ehkä niin..." vastasi Ralph epäröiden.

He menivät yhdessä yläkertaan. Kello puolikymmenen aikaan talo oli niin pimeä ja rauhallinen kuin jokainen siellä nukkuisi yhtä sikeästi kuin lapsikin.

Mutta Mary Bascomb ei nukkunut. Tämä hetki oli liian kallis. Sen voimakas maku korvasi sapen, jolla hän oli elänyt. "_Makeammat hunajaa ja mesileipää..._" Hän ei voinut edes levätä vuoteessaankaan makuuasennossa. Kiihkon valtavat tyrskyt olisivat tukehduttaneet hänet, jollei hän olisi ollut pystyssä vastustamassa niitä. Hän nousi istualleen. Mutta sekään ei riittänyt. Hän siirtyi seisomaan lattialle lämpimänä varhaiskesän yönä ja tunsi huoneen äkkiä täyttyvän intohimon nousuvedellä. Yö, koko yökään ei olisi tarpeeksi pitkä pakottaakseen hänet uskomaan tähän riemuun, muuttaakseen sen osaksi hänestä itsestään.

Jokin sen uusi puoli juolahti hänen mieleensä alituisesti, muuan mitätön, mutta merkityksellinen, heitettynä sikinsokin yhteen — kylpyhuone. Hän löi kätensä yhteen ilosta ajatellessaan, että hän nyt saisi pitää kylpyhuoneen siistinä jälleen. Hän aikoi nousta päivänkoitteessa ja ennen kouluun lähtöä heittää roskalaatikkoon kaikki kuvottavasti tuoksuvat valmisteet, jokaisen tölkin ja pullon ja purkin ja punaiseksi tahritun rievun. Ennenkuin Ralph heräisi aamulla, olisi hän heittänyt menemään ja polttanut kaikki Lottien kauttakulun taloon jättämät merkit.

Sitten hän aikoi uudestaan maalauttaa talon, hankkia uudet seinäpaperit ja korjauttaa tuolit. Uudet verhot. Uudet kuvat seinille. Vaikka hänen pitäisikin ottaa rahoja pieneltä säästökassatililtään, tahtoi hän sisustaa talonsa uudestaan, puhdistaa sen valmiiksi uutta elämää varten. _"Sillä kas, talvi on ohi, sade on lakannut ja päättynyt, ja laulun aika on koittanut."_