Part 20

Hän ei ymmärtänyt niitä nytkään samalla tavalla kuin muita aatteitaan. Mutta pitkinä miettimisen hetkinä pimeässä hän ei enää ollut huolissaan eikä ymmällä senvuoksi, ettei oikein ymmärtänyt näiden salattujen, jyrkkien lauseiden merkitystä. Ehkä se hänen osansa, joka todella ymmärsi ajatuksia, oli nukahtanut väsyneenä päivän vaivoista. Mutta se hänen osansa, joka oli vielä hereillä, näytti katselevan äärettömän kaukaa päivän tapahtumia ja outoa hehkua sanaryhmästä, joka oli yhtä arvoituksellinen ja tarkoitukseton hänen järjelleen kuin loitsu, mutta hänen ymmärryksensä pysyessä toimetonna valaisi häntä kuin auringonpaiste.

_Mutta jos se kuolee, tuottaa se paljon hedelmiä. Hän, joka teidän keskuudessanne tahtoo olla ensimmäinen, olkoon kaikkien käskyläinen. Sillä joka tahtoo pelastaa henkensä, on sen kadottava._

Illalla sen jälkeen kun hän oli saanut tuntea sanomatonta iloa siitä, että Ralph nojautui häneen, hän makasi vuoteessaan ajatellen tätä onnea ja kokien sen toistamiseen. Hän oli hyvin väsynyt, niinkuin aina iltaisin, ja unisuus sai piankin valtaansa hänen uupuneen ruumiinsa. Samalla kun hänen tajuntansa turtui, vedettiin kuin verho hänen silmiensä edestä. Ja kuitenkin hänen ruumiilliset silmänsä olivat ummessa lyijynraskaina väsymyksestä.

Hän tunsi alkavan unen sumentavan ajatusten kirkkaita, teräviä reunoja, ja sumentumisen ohella väistyi toinen verho hänen ymmärtämyksensä tieltä. Hänen suljetut silmänsä näkivät selvemmin.

Ne näkivät hänen kerran vielä alkaneen rakastaa elämäänsä.

Hänen poikansa vaimo

Kuinka kauan hänen kestikään sitä oppia! Hän oli yhtä tunteellinen ja tyytyväinen kuin ennenkin. Hän oli luullut äidinrakkaudeksi sitä nautintoa, jonka Ralphin nojautuminen häneen oli suonut. Ikäänkuin nämä viimeiset, hurjasti varoittavat vuodet ja hänen rakkautensa Didsiin eivät olisi opettaneet hänelle, ettei äiti ole se henkilö, johon nojataan, vaan se joka tekee nojaamisen tarpeettomaksi.

_Tätä pahaa henkeä ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla._

Hän päästi pitkän huokauksen, joka oli puolittain voihkaisu ja rukous, ja kyyneliä valui hänen suljetuista silmistään, mutta hän ei tiennyt, oliko hän hereillä vai näkikö hän unta, sillä niin täydellisesti nukuksissa oli hänen väsynyt, ennen aikojaan vanhentunut ruumiinsa.

Ja sitten hänen huoneensa kylmästä pimeydestä kuului herätyskellon soitto ankarana ja piti nousta. Niin, hän oli kai nukkunut.

Pari päivää tämän jälkeen hän ja Ralph istuivat vähän aikaa kahden kesken illallispöydässä aterian loputtua ja Didsin mentyä yläkertaan toimittamaan tavallisia iltatehtäviään, auttaakseen äitiään yökuntoon. Rouva Bascomb sanoi: "Ralph, sinähän et ole milloinkaan pitänyt nykyisestä toimestasi?"

"Pitäisinkö?" sanoi Ralph hämmästyen sellaista luuloakin.

"Minä olen ajatellut", jatkoi rouva Bascomb, "ja luulen keksineeni erään suunnitelman. Nyt tahdon puhua siitä sinulle, ja sinun pitää luvata kuunnella loppuun saakka ennenkuin sanot sanaakaan. Sen kuunteleminen ei ole sinulle vahingoksi, vaikka se sinusta alussa tuntuisikin tyhmältä."

"Anna tulla!" sanoi Ralph kylmäkiskoisesti.

Hän kuunteli ääneti äidin selostaessa suunnitelmaansa, ja hänen silmissään oli masentava, ivallinen katse, jollaisen muutamat miehet luovat suunnitelmiaan selostaviin naisiin varmoina siitä, että koko juttu on mahdoton, ennenkuin siitä puhutaankaan. Rouva Bascombia vastassa oli pojan itsepäinen yritys nolata jo ennakolta hänen ponnistelleen mielikuvituksensa tulos, joka tarkoitti nousua parempaan toimeen, ja tässä taistelussa hänen oli vaikea pysyä selityksensä loppuun asti niin toiveikkaan varmana kuin hän oli sen aloittanut.

Kun hän lopetti, ei Ralph sanonut mitään, ei näyttänyt miltään.

"No, mitä sinä arvelet?" kysyi rouva Bascomb.

"En tiennyt, sopiko minun jo puhua", sanoi Ralph. "Tahdotko todellakin tietää, mitä siitä arvelen?"

"Luonnollisesti!" vastasi hänen äitinsä, vasten tahtoaankin ärtyneenä, sillä hänen vanha kiivautensa oli noussut.

Ralph nousi tuoliltaan ja kiersi pöydän ympäri hänen luokseen. "Minun mielestäni se on hassuin suunnitelma, mitä eläissäni olen kuullut esitettävän, paitsi yhtä", sanoi hän kuivasti, mutta kumartui lieventämään sanojensa vaikutusta hyväilemällä hänen poskeaan.

"Mutta minähän toistin sinulle Willie Cranen sanat, että taitavia urheiluosaston toimittajia on vaikea löytää ja että he ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", väitti äiti itsepäisesti.

"Yhtä harvinaisia ovat suurien rautatieyhtiöiden taitavat johtajat, ja hekin ovat rahan arvoisia, kun heidät löydetään", sanoi Ralph nauraen. "Miksi et ehdota, että lähtisin koettamaan onneani sillä uralla. Se olisi ihan yhtä järkevää."

Rouva Bascomb vetäisi hänet eteensä ja katsoi häneen tiukasti, keskittäen koko persoonallisuutensa voiman silmiinsä. "Ei, se ei olisi lainkaan yhtä järkevää, ja sinäkin tiedät sen", sanoi hän reippaasti. Sitten hän antoi asian jäädä, mitä ei olisi voinut tehdä parikymmentä vuotta takaperin.

Ralph koetti jatkaa puhelua ja ivata koko suunnitelmaa: "Enpä ole milloinkaan kuullut niin hurjaa ehdotusta... Minä en ole ikinä kirjoittanut riviäkään — siitä saakka kun yliopistossa kyhäilin ainekirjoituksia... onko kukaan kuullutkaan, että..."

Mutta äiti keskeytti hänet sanoen: "Älä rupea nyt väittelemään. Siitä ei ole mitään hyötyä, ennenkuin olet ehtinyt sitä ajatella."

"Väittelemäänkö siitä?" huudahti Ralph puoleksi nauraen, puoleksi raivoissaan. "Enhän minä väittele. Minä vain selitän sinulle, kuinka mieletöntä se on."

"Eikö yksi kerta riitä sitä ilmaisemaan?" huomautti rouva Bascomb, jättäen hänet hautomaan uutta suunnitelmaa.

Pian tämän jälkeen rouva Bascomb tapasi jälleen Willie Cranen, kuten hän vieläkin nimitti tätä miestä, joka viisikolmatta vuotta sitten oli ollut hänen viidennellä luokallaan ja joka, perittyään Harristownin Daily Heraldin isoisältään oli eronnut erään suuren clevelandilaisen lehden toimituksesta ja nyt koetti kehittää tuota vanhaa lehteä nykyajan vaatimusten mukaan.

"Kuulkaahan, rouva Bascomb", sanoi hän tavoittaen hänet takaapäin, "minä olen ajatellut teidän suunnitelmaanne ja luulen sen kelpaavan johonkin. Varmasti Ralph voisi siitä suoriutua. Totisesti minä tarvitsen häntä, jos hän vain voi."

Rouva Bascomb pysähtyi katsoen häneen tyynesti. "Kyllä hän voisi siitä selvitä, sitä ei tarvitse epäilläkään", sanoi hän sellaisen henkilön ratkaisevaan tapaan, jonka vakaumus on niin järkkymätön, ettei hän tunne tarvetta huutaa sitä julki. "Mutta hän ei tahdo ajatella sitä. Mainitsin siitä hänelle joku päivä sitten kuin pelkästä mahdollisuudesta. Mutta hän torjui sen heti, sanoen sitä mielettömäksi suunnitelmaksi."

"Ehkä se johtui siitä, että niin äkkiä yllätitte hänet", vihjaisi toinen.

"Ehkä", myönsi rouva Bascombkin, suoden hänelle kunnian tästä ajatuksesta.

"Minä en tiedä konttorissa ketään, jolla olisi tarpeeksi tarmoa nousta tuoliltaan", valitti uusi päätoimittaja. "Isoisä toimitti ehkä hyvää lehteä Yrjö Washingtonin aikana, mutta vuoden 1812 sodan jälkeen hän on koonnut vain muumioita. Minä haluaisin esikuntaani jonkun innostuneen uuden miehen. Mutta Ralphin pitäisi siinä tapauksessa vaihtaa varma toimeentulonsa epävarmaan... ja koska hänellä on sairas vaimokin..."

"No, minä olisin kyllä auttamassa, niin ettei sairaasta vaimosta olisi hätää", sanoi rouva Bascomb, "ja voisihan Ralph aina saada jotakin muuta työtä, ellei tämä näyttäisi menestyvän".

"Hän tietää enemmän urheilutapahtumista kuin kukaan toinen ihminen tässä kaupungissa", ajatteli herra Crane ääneen.

"Hän ei varmastikaan ole ollut poissa ainoastakaan sen jälkeen kun sai pitkät housut", sanoi hänen äitinsä lempeästi.

Willie Crane nauroi ja tämä leikillinen huomautus palautti hänen mieleensä rouva Bascombin persoonallisuuden. Niinpä hänen katseessaan nyt oli sitä mielihyvää (kajastusta hellyydestä omaa menneisyyttä kohtaan), jota muutamat miehet tuntevat vanhoja hoitajattariaan, kokkejaan, opettajiaan, vieläpä joskus äitejäänkin kohtaan. "Olisiko teistä mieluista, jos hän vaihtaisi alaa?" kysyi hän sellaisella äänenpainolla, joka teki vastauksen tärkeäksi.

Rouva Bascomb näki hänen katseensa ystävällisyyden ja pitäen häntä tarkasti silmällä pani siihen niin paljon painoa kuin luuli sen tarvitsevan. "Kyllä olisin, Willie, todellakin hyvin mielissäni", vastasi hän tunteellisesti.

"Tehän tiedätte, kuinka tukalaa Ralphilla on ollut koko ajan. Hän ei ole koskaan pitänyt siitä kirjapainotyöstä, jota hän nyt tekee. Hän sattui suostumaan siihen vain senvuoksi, että hänen piti hankkia itselleen työtä niin äkkiä, tai siksi, että me luulimme sitä tarpeelliseksi. Hän menestyisi paljoa paremmin jossakin sellaisessa työssä, josta hän todella pitää. Ja minä uskon tämän toimen, josta olemme keskustelleet, sopivan hänelle. Olen tuntenut hänet yhdeksänkolmatta vuotta ja huomannut hänen harrastuksensa jatkuvasti kohdistuneen kaikista vastuksista huolimatta vain urheiluun. Minun oli tapanani ajatella, että hän pääsisi siitä aikaa myöten eroon, mutta se näyttää merkitsevän hänelle yhä enemmän. Se on hänen uskontonsa. Miksi hän ei voisi saavuttaa menestystä kertomalla muille ihmisille siitä, mitä hän rakastaa, mistä hän todella välittää?"

Hänen vakaumuksensa lämpö iski kipinän hänen kuuntelijastaan. "Totta vie minäkin uskon hänen voivan!" sanoi Heraldin uusi toimittaja.

"Mutta, hän ei itse kuitenkaan näytä ajattelevan niin", sanoi rouva Bascomb ja kaadettuaan tämän öljyn siihen tuleen, jota hän sytytteli, jatkoi matkaansa, pilaamatta nytkään saavutettua vaikutusta hihalyönnillä.

Sitten eräänä iltana hän huomasi Ralphin tähystelevän puolittain leikillisesti pöydän yli ja tiesi siitä, että Willie Crane oli häntä puhutellut.

"Hän aloitti sen", sanoi hän rohkeasti arvaten. "Hän tuli rinnalleni takaapäin enkä voinut karkoittaa häntä."

"Tokkohan koetitkaan?" sanoi Ralph. Mutta nyt hän ei puhunut synkästi tai vihaisesti. Painaen hänen äänensävynsä mieleensä ja eritellen sen hitaasti palasiksi jälkeenpäin rouva Bascomb uskoi siinä olleen jotakin tahdotonta keveyttä. Hän alkoi toivoa. "Minä olen aina pitänyt Willie Cranesta", sanoi hän itsekseen, vaikka todellisuudessa olinkin vuosikausiksi, hänen palaamiseensa asti, kokonaan unhottanut sellaisen henkilön olemassaolon.

Nyt seurasi sellainen ajanjakso, jolloin hän säästääkseen Ralphia häpeämästä katsoi aina muualle, eikä ollut mitään huomaavinaan.

"Hän ei halua erota entisestä toimestaan, ennenkuin on hieman koetellut voimiaan uudessa", kertoi Willie Crane hänelle muutamia viikkoja myöhemmin, kohdattuaan hänet kuten ennenkin kadunkulmassa. "Hän koettaa kykyään selostamalla koripallokilpailuja (miesten kilpailuja, kun ei sano viitsivänsä mennä katsomaan tyttöjä). Ei kuitenkaan julkaistavaksi, vaan ainoastaan nähdäkseen, mihin hän kykenee."

"No kuinka hän saa sen luonnistumaan?" kysyi hänen äitinsä innostuneena ja kuitenkin harmissaan, kun hänen oli pakko kysyä tätä sivulliselta.

"Ei kovinkaan mainiosti", vastasi Willie siekailematta. "Vajoaa usein melko syvälle suohon. Siinä ei ole vauhtia juuri ollenkaan. Se on kuin vedessä liotettua. Mutta hän on jo päässyt hajulle, kuinka hänen pitää kirjoittaa omalla tavallaan. Ja se on jo jotakin. Jos hän saa kiinni sen oikeasta päästä, voi hän ehkä kiskoa sen irti."

Se oli kovaa rouva Bascombin ylpeydelle, että hän näin sai sivulliselta ainoan ilmoituksen siitä, mitä oli tapahtumassa Ralphin sisimmässä, että Ralph taistellessaan näin vielä kerran pysyi hänestä loitolla. Hän ei ollut, ajatteli hän joskus surullisesti, ansainnut tätä Ralphin puolelta.

Mutta hänen viime vuosina ylläpitämänsä kuri ei ollut yllyttänyt häntä mietiskelemään, mitä hän oli tai ei ollut ansainnut saada. Valittamatta ja sanatonna hän matkan päästä piti silmällä Ralphia istuessaan pöydän toisella puolen, vastapäätä kasvoja, jotka olivat omista ajatuksista hajamieliset, tai suoritellessaan talousaskareita, kun Ralph huoneensa oven toisella puolen istui iltamyöhään rimpuilemassa kynänsä ja paperiensa kanssa. Lottie valitti, että Ralph yhä vähemmän seurusteli hänen kanssaan päivisin, ja Ralphin äidin piti yhä enemmän täyttää hänen paikkansa voimatta edes osoittaa hänelle sanatonta myötätuntoa.

Sillä hauteessaan mietteitään eräänä pitkänä, tyhjänä hetkenä ennen nukkumistaan hän oli huomannut, että hänen myötätuntonsakin oli nyt tunkeilemista, että Ralphilla nyt oli syytä loitota hänen luotaan, että nyt. Ralphin piti seistä yksinään tai ei ollenkaan, että nyt sekä hänen äitinsä että muidenkin sivullisten auttajien tuli pysyä syrjässä.

Se kestävyys, jota Ralph osoitti työssään, liikutti ja hämmästytti häntä. Sen perusteella, mitä hän oli nähnyt pojassaan, hän oli luullut, että kaikista luonteenominaisuuksista kestävyys jonkin saavuttamiseksi kuului niihin, joihin hän vähimmin kykeni. Hän tajusi nyt, ettei hän koskaan ennen ollut nähnyt Ralphin suuntaavan ponnistuksiaan mihinkään sellaiseen, mitä hänen todellakin näytti kannattavan harrastaa. Että sen piti olla urheilua! Vakavamielinen vanhahko nainen oli siitä ihmeissään. Mutta kuinka hän oli tähän asti voinut olla sitä huomaamatta? Kaikkina näinä vuosina se oli huutanut hänelle vasten kasvoja. Hän ei ollut halunnut nähdä sitä, ja juuri senvuoksi hän oli näin erehtynyt, sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut kyennyt, ennenkuin hänen poikansa oli kolmikymmenvuotias, myöntämään sitä mahdollisuutta oikeaksi, että hänen poikansa voi ehkä olla ihan erilainen henkilö kuin hän itse.

* * * * *

"Hän alkaa voimistua", sanoi Willie Crane keskikesällä kujeilevan salaliittolaisen näköisenä. "Se herkullinen selostus Harristownin poikien ja meidän joukkueemme ottelusta oli hänen kynästään. Hän on luullakseni iskenyt hampaansa siihen ihan oikealla tavalla."

Kun hän huomasi tunteellisen, naisellisen mielihyvän, joka kirkasti rouva Bascombin kasvoja, heräsi oikean liikemiehen varovaisuus eloon hätääntyneenä. "Tietysti teidän pitää ymmärtää", jatkoi hän tahtoen kiihkeästi supistaa kuulijansa toivomuksia, "ettei pienen, viiden pennin lehden kannata maksaa suuria palkkioita. Hänen tulonsa pysyvät ehkä hyvinkin vaatimattomina jonkun aikaa, ja alussa hänen on pakko laatia muitakin selostuksia, kirjoittaa kaikenlaisista asioista, kuten tulipaloista, oikeusjutuista ja murtovarkauksista, mutta se tarjoaa hänelle mahdollisuuden, jos hän vain edistyy. Urheilusivulla on kyllä tilaa miehen koko ajalle. Senvuoksi juuri kaikki miehet, kaikkien äitien pojat, ostavatkin lehden. Te näette heidän lukevan juuri sitä sivua raitiovaunuissa. Tietysti pitää minun vieläkin ostaa lehtitoimistolta urheilusivuainesta, mutta se ei vie Heraldia ollenkaan eteenpäin. Jokainen lukija saa samat tiedot mistä tahansa valveutuneesta lehdestä. Mutta erityisesti olisi tarpeen, että Ralph kohottaisi koko tämän piirikunnan paikallisia joukkueita koskevat selostukset samalle tasolle. Ei edes yksi sadasta meidän lukijastamme ole katsellut suurta liitto-ottelua. Mutta se ei estä heitä mielellään lukemasta hauskoja persoonallisia piirteitä Walter Johnsonista tai Ty Cobbista. Eikö se otaksuma siis tunnu järkevältä, että he samalla tavalla ihastuisivat niihin miehiin, jotka todellakin nyrkkeilevät heidän nähtensä? Minä voin palkata jonkun kyhäämään keskinkertaisia kuvauksia, kuten muutkin lehdet, mutta jos Ralph voi liittää selostuksiinsa jotakin persoonallista, vie se Heraldin piirikunnan jokaiseen sanomalehtimyymälään. Meillä on hyvin vähän urheilualalta, vaikka sitä pitäisi olla paljon. Mutta jos hän jättää sikseen, ei siitä suunnitelmasta tule mitään, ja kun hän on kiinnitetty sairaaseen vaimoon ja kahdeksanvuotiaaseen lapseen, olisi rikollista, jos hänen annettaisiin panna vaaraan liian paljon."

Rouva Bascomb avasi jo suunsa sanoakseen: "Hän ei voisi ansaita paljon vähemmän kuin nykyäänkään", mutta hänen edessään seisovan miehen ajatusten tarkka lukeminen esti hänet tästä avomielisestä tunnustuksesta ja pakotti hänet sanomaan pontevasti: "Jos hän nauttii työstään, tekee hän sen ehkä hyvin ja ansaitsee pian enemmän." Hän muisti, ettei Willie Crane ollut poikana koskaan jäänyt toisen petettäväksi marmorikuulien kaupassa.

* * * * *

Useita kuukausia myöhemmin muutos oli todella tapahtunut, ja Ralphin mieli oli ylenmäärin täynnä tämän taistelunsa, menneen ja tulevan kiihkoa ja harrastusta, mutta vieläkin hän esteli suoraan tunnustamasta äidin osuutta siihen, mikä merkitsi hänelle niin paljon. Sensijaan hän kerran mukaantui selittämään tätä uutta työtään sanomalla äidilleen jalomielisesti: "Kuulehan, minä en usko, että olisin koskaan ajatellut sitä muutoin kuin sinun mieliksesi."

Rouva Bascombin ei tarvinnut ollenkaan ponnistaa voidakseen salata huvitetun hymynsä, sillä hän kuuli tuskin hänen sanojaan, koska hänen kiihkeiden elämäntäyteisten kasvojensa kirkkaus vetosi niin äänekkäästi hänen sydämeensä. "Tämä on hänen oikea rakkautensa", sanoi hän itsekseen ja ajatteli, että jos hän oli melkein unohtanut äitinsä olemassaolo, hän oli kaiketi melkein unhottanut myös Mildred Deweyn, kuten hän oli unohtanut Margaret Hillin vuosia sitten ja kuten Lottiekin oli hävinnyt hänen todellisesta elämästään. Nyt hän oli vapaa mies, vapautettu äidistään niinkuin kaikista muistakin naisista.

"Sanomalehden reportteri!" sanoi Lottie hämmästyneenä. "Urheiluosaston toimittaja! Voi, kuinka hullunkurinen toimi! Kuinka suuren palkan sinä saat siitä?"

XXXVIII

Ralph oli ollut sanomalehtityössä kahdeksan vuotta, ennenkuin rouva Bascombin mieleen hiipi hitaasti, melkeinpä salavihkaa, muuan kuvitelma sellaisesta mahdollisuudesta, että hän ehkä sittenkin vielä voisi pelastaa itselleen muutamia elinvuosia, että hän vielä saisi viettää muutamia harvoja tunteja omassa vapaudessaan, kenenkään odottamatta mitään palveluksia hänen puoleltaan. Näinä kahdeksana reportterivuonna oli Ralphin ansaitsemiskyky yhtä mittaa lisääntynyt. Hän sai hyvän palkan Harristown Heraldisia ja oli vilkkailla selostuksillaan kilpailuista perustanut niin taitavan reporterin maineen, että hänen kirjoitelmiaan luettiin valtakunnan muissakin osissa. Tämä merkitsi, että suuremmat Buffalon ja Clevelandin lehdet tilasivat häneltä silloin tällöin kirjoitelmia sunnuntaipainoksiinsa ja antoivat hänelle tehtäväksi matkustaa sen piirikunnan tärkeimpiin urheilutilaisuuksiin. Sellaisesta työstä, vaikka se olikin säännötöntä, maksettiin hyvin, ja koska he elivät yleensä hyvin vaatimattomasti, oli se melkoisena lisänä heidän tuloihinsa. Ralph ajatteli uskollisesti kaikkien näiden ylimääräisten rahojen olevan lisäyksiä perheen tuloihin eikä omiinsa. Hän kulutti hyvin vähän itse, ja nähtävästi sydämellisin hänen elämänsä monista uusista huveista oli se, että hän saattoi tuoda kotiin rahaa äidilleen käytettäväksi vaimonsa ja pienen tyttärensä hyödyksi. Hän oli oikein hyvä heille kaikille, kolmelle naiselleen; hän rakasti hellästi Didsiä ja oli hyvin ylpeä siitä, että Dids kuului koripallo- ja uimarijoukkueihin, aina antelias, ystävällinen, hyväntuulinen ja säästelemätön lahjojen antaja. Mutta hän sai tietysti oleskella vain vähän heidän seurassaan, koska hän liikkui kotinsa ja Harristownin välillä niin säännöttömästi, ollen usein myöhään ulkona ja nukkuen sitten myöhään seuraavana aamuna. Silloinkin, kun hän oli ruumiillisesti kotonaan, syöden samassa pöydässä kuin hekin, hän oli usein oikeastaan hyvin kaukana, kuunnellen kuitenkin iloisesti hymyillen heidän jaaritteluaan, olematta liian hajamielisen näköinen, mutta saattoi ponnahtaa keskellä jotakin heidän lausettaan tuoliltaan pystyyn ja syöksyä puhelimeen.

He tiesivät yhtä vähän siitä elämästä, jota nämä puhelinkeskustelut edustivat, kuin hänkin heidän elämästään. Kun hän tuli takaisin, sanoi hän usein tunnollisesti: "Anteeksi, äiti (tahi Dids tai Lottie), mutta mistä sinä äsken puhuit? Tarkoitukseni ei ollut keskeyttää, mutta satuin juuri muistamaan, etten ollut vielä ilmoittanut Fergusonille, että aion matkustaa Rochesterin autokilpailuihin." (Tai Oneontan otteluun tai Columbuksen jalkapallokilpailuihin.) Mutta tällainen katkennut keskustelu uusiintui harvoin, eikä hänkään sitä huomannut. Jonkun ajan kuluttua sitä ei huomannut kukaan muu kuin hänen äitinsä. Ralphin suhde perheeseensä oli kaikissa tapauksissa samanlainen kuin muidenkin saman kadun varrella asuvien hyvien huoltajien suhde omiin perheisiinsä.

Bascombit olivat vihdoinkin sopeutuneet hyväksyttyyn kaavaan, ja heidän gilmanvilleläiset naapurinsa lakkasivat heistä puhumasta paitsi ylimalkaisesti. Ralph Bascomb sai kiittää onneaan, sanoivat ihmiset (vasta nyt he alkoivat nimittää häntä herra Bascombiksi), että hänen äitinsä oli hänen luonaan suorittamassa talousaskareita ja hoitamassa hänen raajarikkoista vaimoaan; mutta toiselta puolen se tietysti oli myös rouva Bascombille hyvä asia, että sellainen järjestely toimitti hänelle kauniin kodin. Muutoin hän oli ihan yksinään maailmassa ja oman onnensa nojassa, mikä aina oli kovaa naiselle, kuten jokainen tiesi.

Ja kuinka reipas tyttö Dids Bascombista näytti kasvavan, huomauttivat hänen naapurinsa nähdessään hänen kävelevän ohi pitäen sileää, hyvin harjattua, tummaa päätänsä komeasti pystyssä. Hän oli luokkansa johtaja korkeakoulussa, ensimmäinen tyttö, joka milloinkaan oli valittu siihen asemaan korkeammilla luokilla. Gilmanvilleläiset olivat mielellään puhelleet siitä metelistä, jonka ilkeimmät pojat olivat nostaneet senvuoksi, etteivät he muka voineet sietää tyttöä johtajanaan. He olivat uhanneet keskeyttää Didsin johtaman ensimmäisen luokkakokouksen, ja kaupungin asukkaat toistivat huvitettuina ja kunnioittaen sitä juttua, kuinka Dids oli lannistanut heidät toisella kädellään, toisen ollessa niin sanoaksemme sidottuna hänen selkänsä taakse — kuinka tarmokkaasti hän kokouksen edellisenä päivänä oli järjestänyt ja valmistanut niitä poikia, jotka olivat hänen puolellaan, ja kaikkia tyttöjä, ja kuinka pelottomasti hän oli hyökännyt vastapuolueen johtajien kimppuun heti, kun he olivat aloittaneet metelin. Hän oli karkoittanut heidät ulos kokouksesta, ennenkuin he olivat ehtineet vetäistä henkeäänkään, ja sitten tyynesti johtanut kaikkia muita, pannen kaikki asiat mainioon kuntoon kokeneen vanhan johtajan tavalla. Kaikki oli ohi ja lykätty toistaiseksi, ennenkuin vastapuolue ehti oikein koota voimiaan. Hän oli tosiaan näppärä, tämä Dids Bascomb. Gilmanvilleläiset olivat ylpeitä tästä pitkästä tytöstä, jolla oli iloinen suopea sana jokaiselle, sillä hänen päässään ei ollut ainoatakaan arastelevaa hiusta ja hän tunsi kaupungin jokaisen asukkaan, mustan ja valkoisen, suuren ja pienen. Hänessä ei ollut mitään hölynpölyä, vaan kaikki oli reilua. Mainio toveri, jos kukaan. Puolet kaupungin tytöistä koetti matkia hänen tyyliään. Kaikki saattoivat katsella Dids Bascombin puhtaita merimiespuseroita, matalakantaisia kenkiä ja villasukkia joka kadunkulmassa, ja niitä käyttivät ne tytöt, jotka tahtoivat näyttää hänen kaltaisiltaan. Mutta ei ainoakaan heistä, sanoivat gilmanvilleläiset miehet tavallisesti, voinut matkia sitä tapaa, kuinka hän katsoi jokaista suoraan silmiin. Eikä kellään ollut Didsin hymyä, joka tunkeutui hänen kirkkaan suoran katseensa läpi kuin auringonsäde. Jokainen ihastui Didsiin, kun hän hymyili. "Odottakaahan vain, kunnes Dids pääsee valtion yliopistoon", sanoivat gilmanvilleläiset, "niin hän näyttää yhtä ja toista. Hän todistaa siellä, että pienetkin kaupungit voivat yhtä hyvin kuin suuremmatkin lähettää tyttöjä, joista tulee johtajia." Mutta Gilmanvillessä tuntuisi epäilemättä hyvin tyhjältä hänen lähdettyään. Pienet lapset kaipaisivat häntä ja kaikki muutkin.

Sillä Dids aikoi tietysti lähteä valtion yliopistoon. Rouva Bascomb suunnitteli myös hänen lähtöään, koska siitä osaksi riippui hänen oma vapautensa. Hän oli nykyään yhtä paljon syrjässä Didsin kuin Ralphinkin elämästä ja tiesi koko loppuiäkseen joutuvansa Gilmanvillessä näkymättömiin Didsin lähdettyä suurempaan maailmaan. Hän ei voinut tehdä mitään sen enempää Didsin hyväksi. Eikä Ralphinkaan. Ja nyt, kun Ralphilla oli rahaa, hän saattoi palkata jonkun muun tekemään Lottielle kaikki palvelukset, taitavan hoitajattaren, joka oli tottunut kroonilliseen raajarikkoisuuteen (sillä Lottie oli nykyään jo ehdottomasti ja auttamattomasti vuoteen oma) ja voisi hoitaa Lottieta entistä paremmin. Ja jos hän suorittaisi Didsin yliopistomenot, olisi Ralphilla tarpeeksi rahaa hoitajattaren palkkaamiseen.

Tämä ajatus, että hän ehkä saisi heittää taakan hartioiltaan, oikein huimasi häntä. Hän ei nyt ikävöinyt kateutta herättävää koreaa asuntoa hienoine kylpyhuoneineen ja virheettömän esteettisine saleineen, missä hän voisi tarjoilla teetä valiokunnille. Nykyään hän haaveili vain hiljaisuudesta... ja itseään ympäröivästä tyhjyydestä. Pienestä makuuhuoneesta (hän ei halunnut edes tietää, kuinka se olisi kalustettu, kunhan siellä vain olisi vuode), mihin hän voisi raskain askelin laahustaa koulun loputtua, missä hän saattaisi tuntikausiksi vaipua siunattuun tyhjyyteen kaikesta siitä, mikä oli niin kauan aikaa ärsyttänyt häntä. Sinne ei tulisi keitään vieraita; hänen ei tarvitsisi päättää mitään kenenkään puolesta; hänen ei olisi pakko näyttää myötätuntoiselta kenenkään toisen mielialalle; hänen ei tarvitsisi punnita aineellisen elämän miljoonia kertoja uusiintuvia pulmia; hänen ei täytyisi varoa ilmaisemasta äänensävyllään kuolettavaa väsymystä; hänen ei tarvitsisi valaa harrastusta ja myötätuntoa ja tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa melkein tyhjästä varastostaan. Sillä hän tunsi sydämensä käpertyneen väsymyksestä. Se pelkkä mahdollisuuskin, että hän ehkä vielä voisi elämänsä aikana nauttia rauhallisesta kaudesta, pani hänet tuntemaan itsensä heikoksi ja raukeaksi huojennuksesta.

Hän puhui siitä Ralphille ja huomasi hänet, kuten hän aina oli nykyään, hyvin ystävälliseksi, hyvin suostuvaiseksi kaikkiin hänen haluamiinsa järjestelyihin, ollen samalla mittaamattoman matkan päässä hänestä. "Haluaisitko todellakin, äiti, muuttaa yksiksesi asumaan jonnekin Harristownin täysihoitolan pieneen huoneeseen?" kysyi hän sellaisen täysikasvuisen henkilön järkevällä äänellä, joka koettaa saada lasta tajuamaan puolivalmiin suunnitelman epäkäytännöllisyyttä. "Sinähän muistat", sanoi hän varoittavasti, "kuinka yksinäiseksi tunsit itsesi koettaessasi sitä muutamia vuosia sitten".

Rouva Bascomb ei keksinyt tähän mitään vastausta, vaan mutisi ainoastaan: "Minä olenkin nyt paljoa vanhempi, kuusikymmenvuotias ensi syntymäpäivänäni." Tämä ei kuulunut lainkaan asiaan, mutta hän tiesi Ralphin tarkkaamattoman korvan hyväksyvän sen vastaukseksi sille, mitä hän oli sanonut.

"No niin, äiti, mitä hyvänsä sinä itse vain haluat", sanoi Ralph myöntyväisesti. "Ja minun mielestäni onkin vallan oikein, että joku hoitajatar rupeaa pitämään huolta Lottiesta. Kuten sanoit, hänen tilassaan tapahtuu niin vähän muutoksia. Enkä minä voi käyttää rahojani sen parempaan kuin sinun ja Lottien ja Didsin hyväksi."

"Sinä olet hyvä poika", sanoi hänen äitinsä hiljaa.

Sitten hän lisäsi mietittyään hetkisen: "Meidän on parasta olla puhumatta tästä Didsille, kunnes asia on vähän varmempi. Suunnitelmista ei kannata puhua, ennenkuin on päätetty."

"Juuri niin", myönsi Ralph tavalliseen hajamieliseen tapaansa saadessaan luovuttaa kaiken päätösvallan hänelle.

* * * * *

Mutta kun hän puhui siitä Lottielle...

Hän oli luullut, että kaikki yllätykset, joita Lottie voi tuottaa, olivat menneisyydessä. Vuosikausia oli heidän keskinäinen suhteensa käynyt yhä tasaisemmaksi sitä mukaa kuin tottumusten graniittiset muurit kohosivat Lottien elämän ympärille päivä päivältä yhä korkeammiksi ja tukevammiksi. Lottie oli näyttänyt tyytyväiseltä, kun hänen ei tarvinnut ajatella muuta kuin sairashuoneen tapausten pientä luodetta ja vuoksea — aterioitaan, lääkärin käyntejä, ruokahalunsa ja unensa vaihteluita, pieniä raajarikkoiselle sopivia hommiaan, keskipäivän vieraiden tuloa ja tulematta jäämistä, viimeisen varkauden tutkimisen edistymistä, murhia, newyorkilaisten lehtien selostuksia avioeroista ja kotipukujen uusinta kuosia. Tässä säännöllisyydessä ei ollut mitään, mitä taitava hoitajatar ei voisi toimittaa yhtä hyvin kuin hänen anoppinsa, ja juuri sitä koetti rouva Bascomb selittää huolellisesti ja toistellen, kun hän ensi kerran puhui aikomuksestaan vetäytyä pois perhe-elämästä.

Mikään ei antanut rouva Bascombille pienintäkään varoitusta sen myrskyn puhkeamisesta, joka alkoi, kun Lottie vihdoin ymmärsi suunnitelman. Lottien entisistä purkauksista ei mikään ollut kiihkeydessä vetänyt vertoja sille hysteeriselle hirmumyrskyille, joka nyt sai hänet valtaansa. Hän itki niin hirveästi, puhui niin hurjasti toivostaan saada kuolla heti, uhkasi niin kiihkeästi tehdä jotakin kauheata, jos hänet jätettäisiin yksikseen, että rouva Bascomb, avutonna omassa graniittimaisessa tottumuksessaan pitää miniäänsä rauhallisena mihin hintaan hyvänsä, ei osannut muuta kuin taputella Lottien kättä niinä väliaikoina, jolloin sai sen kiinni hurjien huitoilujen lomassa, ja silittää takaisin kohdalleen silkkipeitteet, jotka Lottie työnsi syrjään uhatessaan laahautua ikkunaan ja heittäytyä maahan.

"Kas niin, kas niin, ei puhuta siitä enää", mumisi rouva Bascomb epätoivoissaan. "Ajatellaan nyt jotakin muuta."

Voimakkaampi kuin mikään muu hänen mielessään oli hänen hämmästyksensä. Miksi Lottie oikeastaan riehaantui? Mikä pani hänet käyttäytymään noin? Sen täytyi johtua siitä, ettei hän ollut oikein ymmärtänyt, että hänelle hankittaisiin ihan oma hoitajatar, joka palvelisi häntä koko ajan, lukisi hänelle ja seurustelisi hänen kanssaan, niin, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi oleskella yksinään, kuten usein nykyään.

Rouva Basccmb päätti odottaa, kunnes Lottie tyyntyisi, kunnes hän ehtisi perehtyä suunnitelmaan tarkemmin, ennenkuin siitä hänelle jälleen puhuttaisiin. Sillä häh ei aikonut vähääkään luopua omasta suunnitelmastaan. Miksi hän luopuisikaan?

Mutta joka kerta, kun hän koetti uudestaan, Lottie suli kyyneliin. Hän ei sallinut rouva Bascombin päästä ensimmäisiä sanoja pitemmälle selityksessään, ennenkuin purskahti itkuun. Hän ei enää itkenyt hurjasti eikä uhkaillut. Hän vain nyyhkytti, ikäänkuin rouva Bascomb olisi murtamaisillaan hänen sydämensä jokaisella lausumallaan sanalla.

Näitä hiljaisia kyyneliä vastaan rouva Bascomb pani kaikki kumoamattomat, johdonmukaiset selityksensä, kuinka miellyttävä siitä muutoksesta tulisi Lottielle, kuinka paljon enemmän huomiota hän saisi osakseen ja kuinka hauskalta hänestä tuntuisi saada itselleen harjaantunut apulainen, joka osaisi kylvettää hänet ammattimaisen taitavasti ja jolla olisi aikaa kuina paljon tahansa lukea hänelle ja pelata hänen kanssaan korttia.

Lottie kumosi nämä kumoamattomat väitteet sillä yksinkertaisella tavalla, ettei pannut niihin lainkaan huomiota. Hän vain itkeskeli, kunnes hänen nenäliinansa oli muuttunut märäksi rääsyksi, niin että rouva Bascombin piti tuoda hänelle uusi.