Part 9

Se oli tavattoman väsyttävää, tämä hapuileva etsiminen pimeässä. Mutta se ei haihtunut eikä heikontunut päivien kuluessa, kuten hänen suureksi hämmästyksekseen viimevuotiset raivonpuuskat ja kiukut paloivat loppuun ja katosivat olemattomiin. Päinvastoin tämä heikko hapuileminen ja kopeloiminen kiihtyi levottomuuden epämääräisestä tunteesta, jonka ulkonainen toimeliaisuus helposti karkoitti, alituiseksi tuskaksi, josta tuli hyödytön katkera ikävöiminen, kun puolitietoisuuden hämärästä hänen etsimänsä päämäärä alkoi häämöittää... ah, täydellisesti saavuttamaton päämäärä!

Hänen oikeutetun vihansa liekit himmensivät sitä ensi vuotena kuukausia kuukausien jälkeen. Ja vielä sittenkin, kun nämä savuavat liekit alkoivat lauhtua uusien vääryyksien puutteesta, leimahtivat ne korkealle piilottaakseen nopeasti tämän epämääräisen kaipuun joka kerta kun se ajelehti lähemmäs. Ja vielä senkin jälkeen kun hän tiesi tällä tavalla odottavansa, vastoin tahtoakin, jotakin mahdollisuutta lemmikkinsä hoitamisen jatkamiseen, oman avuttoman lemmikkinsä, joka oli menettänyt ainoan auttajansa, synkensi tätä tietoa entisten vihaisten huutojen äkillinen myrsky: "Minäkö hänestä luovuin? Vielä mitä? Minuthan karkoitettiin, julmasti ajettiin pois, enkä saisi tulla takaisin!"

Hänen oman varmuutensa itsesuojeleva ryöppy helisteli kumoamattomia syitään ja tukahdutti hänen sydämensä järjettömän muminan. "Mahdottomuuksien ajatteleminen ei ollenkaan kannata!" sanoi johdonmukaisuus hänelle selvästi ja päättävästi. "Se on päätetty luku. Sinä koetit kaikkia mahdollisia keinoja, vieläpä enemmänkin. Sinä siedit ja teit enemmän kuin kukaan toinen nainen olisi uneksinutkaan voivansa tehdä etkä sentään saanut aikaan mitään muuta kuin että katkeroitit kaikkien mielen. Se oli täydellisesti ratkaiseva. Ei ollut olemassa pienintäkään mahdollisuutta, jota et tutkinut."

Johdonmukaisuus lisäsi upeillen hänen itsekkyyttään ja itserakkauttaan, mikä pakotti hänet tarkkaamaan sitä hyödyllistä, miellyttävää ja suuresti arvossa pidettyä elämää, jota hän nyt vietti. "Voiko mikään nainen kaivata vielä jotakin muuta? Sinä saat nyt nauttia elämänaikuisen sivistyksesi ja vanhurskautesi palkintoa. Tässä kaupungissa ei ole kunnioitettavampaa kansalaista. Unohda tuo elämäsi ainoa onneton syrjäkohtaus. Se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä monien ympärilläsi elävien naisten pitää unohtaa. Päinvastoin kuin he, sinä et voi moittia itseäsi mistään — sinun laitasi on ihan päinvastoin. Sinä olet täydellisesti suorittanut naiselliset tehtäväsi. Elä sinäkin nyt, kuten miehet elävät, itselleen ja työlleen. Karkoita läheiset persoonalliset suhteet päästäsi miesten tapaan. Se ei ole ainoastaan järkevää, vaan vieläpä ainoa teko, joka on mahdollinen. Etkö sinä salli Lottien ja Ralphin käyttää hyödykseen omaa taloasi, vastustamatta sitä sanallakaan? Kuka toinen anoppi olisi niin jalomielinen?"

Hänellä oli paljon tällaista lohdutusta, muun mukana yleinen mielipide, johon hän aina oli niin tukevasti nojannut. Se ei jättänyt häntä pulaan nytkään, vaan sanoi hänelle: "Sinun asemassasi ei ole mitään tavatonta. Se on melkein yhtä yleistä kuin olla naimisissa. Se on selviö, etteivät poikien äidit voi tulla toimeen miniänsä kanssa. Kaikkialla ympärilläsi ovat mitä hienoimmat naiset sinun asemassasi. Välittävätkö he sitä, ettei heitä enää pakoteta vanhojen naisten ahdasmielisten, ahdistavien persoonallisten suhteitten maailmaan? Ei, heidät on vapautettu siitä. He kohdistavat voimansa toimeliaisuuden muille aloille. Heidät on vapautettu naisellisten persoonallisuuksien ahdasmielisyydestä. Ja jokainen ihailee heitä senvuoksi. Jokainen ihailee sinuakin. Jokainen."

Niin, kaikki oli hyvin tai melkein niin hyvin kuin se voi ollakin tässä maailmassa. Ja vaikka se ei olisikaan hyvää, ei hän voinut sitä mitenkään auttaa. Hän opetteli tämän tosiseikan yhä uudestaan, ajatellen joka kerta pääsevänsä siitä rauhaan. Yhä uudestaan hän asettui, pysyväisesti, ajatteli hän, tähän miellyttävään, hyödylliseen ja tyydyttävään elämäänsä. Hän pani paljon arvoa sille aatteelle, että hän nyt eli kuin hänen ikäisensä mies tai kuin hän luuli ikäistensä miesten elävän — kokonaan itselleen ja työlleen, kuluttaen aikansa vain ulkonaisessa toimeliaisuudessa ja täydellisesti luopuen sisäisestä persoonallisesta elämästään. Hän hankki itselleen kaikkea, mitä vain voi ajatella jo ennenkin halunneensa, vaikkakin epämääräisesti: kauniita, pitseillä reunustettuja alusvaatteita, silkkisukkia, sellaisia herkullisia ruokia, jotka olivat hänestä aina tuntuneet liian yleisiltä ja kalliilta. Hän kävi säännöllisesti kähertäjän luona hoidattamassa tukkaansa ja hankki itselleen vallitsevan muodin mukaisia pukuja. Mutta hän nautti kaikesta tästä hyvin vähän, unohtipa usein nuo kalliit herkutkin syömättä niin pitkäksi ajaksi, että ne kuivuivat, ja hän kyllästyi ja kävi alakuloiseksi niinä tunteina, jotka hän kulutti hiustensa hoidossa.

Hänen oli helpompi keskittää tarkkaavaisuutensa työhön. Hän oli aina pitänyt ammatistaan: se oli merkinnyt hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan ja auttanut häntä elämässä paremmin kuin mikään muu. Ei kukaan toinen opettaja käynyt niin säännöllisesti opettajien kokouksissa eikä kasvatusyhdistyksissä. Ei kukaan ajatellut enemmän opettamisen pulmia, kuria, järjestystä eikä ollut valmiimpi valiokuntien töihin; ei kukaan lukenut sen uskollisemmin kasvatusopillisia aikakauskirjoja eikä tunnollisemmin pysytellyt aikansa tasalla. Tämä keskittyminen hänen ammatissaan toimitti hänelle monia tunteja, usein kokonaisia päiviäkin, jolloin hän näytti vihdoinkin saavuttaneen sen, mitä hän kuvitteli keski-ikäisen miehen suhteeksi elämään, kun elämän tärkeät puolet näyttivät todella koskevan sitä, kuinka laajalti tai syvälti maantiedettä opetettiin viidennen luokan lapsille, tai kuinka suuressa määrin kaikkia nykyaikaisia lasten joukossa ilmenevän persoonallisen aloitekyvyn ilmauksia voitiin sovittaa oikeaan käytäntöön veroilla ylläpidettävissä amerikkalaisissa yleisissä kouluissa.

Hän kokosi tällaisia aatteita yhä korkeammaksi pinoksi sydäntuskilleen, luullen siten ne piilottavansa. Mutta pinon paikallaan pysyttämiseen vaadittiin alituisia ponnistuksia. Jokaisella väliajalla — jonakin unettomana yönä, pari päivää kestävän sairauden aikana tai kun hänen piti odottaa jotakin junaa tunnin verran — hän tunsi tuulen nousevan jostakin kaukaisesta elämän kolkasta ja puhaltavan hiljaa ja yhtämittaa kaikkiin näihin kuin vyöryvä hiekkaläjä, jättäen hänen ahdinkonsa kovaksi ja paljaaksi ja suuremmaksi kuin hänen viime kerralla sitä uhmatessaan.

New York saattoi ehkä kuitenkin suoda hänelle suurimman huojennuksen. Hän käytti sitä, niinkun sydäntuskia kärsivä ihmiskunta, joka on kaivannut onnea, aina on käyttänyt suuria joukkoja — kuin nukutusainetta nälän tukahduttamiseksi. Nuo lukemattomat miehet ja naiset, joiden tulva alituisesti uudistui jostakin suuresta milloinkaan tyhjentymättömästä säiliöstä, syöksyen hänen ohitseen Niagaran kaltaisella pauhinallaan, huumasivat hänen suhteellisuuden tunteensa. Mitä merkitsi yksi enemmän tahi vähemmän sellaisissa laskemattomissa miesten ja naisten joukoissa? Mitä se vaikutti, ettei muuan pieni tyttö ehkä saanut kaikkia tilaisuuksia kehittyäkseen sellaiseksi kuin hänestä mahdollisesti voisi tulla? Tämä ihmiskunnan voimakas, huutava, nopea syöksy ei tulisi sen paremmaksi eikä huonommaksi siitä, mitä muuan keski-ikäinen opettaja teki itselleen. Ei mikään, mitä yksi ainoa ihminen teki, merkinnyt mitään. Ei kukaan huomannut, ei kukaan välittänyt, ei kukaan ollut siitä huolissaan. Jokaisen piti vain huutaa, kiiruhtaa ja syöksyä muiden mukana ja kourasta itselleen niin paljon kuin suinkin kaikesta haluamastaan.

Niin, New Yorkissa vietetyt kesät soivat rouva Bascombille enemmän unohdusta kuin hän sai missään muualla.

Mutta niin kestämätöntä unohdusta — joutumista yhden ainoan hiljaisen tunnin armoille. Kuten savuverho, joka viimeisen polttoaineen loputtua alkaa kiertää pois ja muuttua ohueksi, alkoi myös rouva Bascomb huomata sydämensä lyijynraskaudesta, että verhon takana vieläkin laahautui hänen hidas, hyödytön, toivoton hakemisensa pimeässä.

Hän oli aina ollut niin ahkera raamatunlukija, että ajatukset, nekin, jotka olivat hänen omiaan, juolahtivat hänen mieleensä jonkun tutun raamatunlauseen muodossa. Tänä aikana, jolloin hän siirtyi toisesta ylentävästä harrastuksesta toiseen, kiusasi häntä seuraavien sanojen alituinen toistuminen:

"Paljon sinä suret ja pyrit, mutta yksi on tarpeellinen."

Vähitellen pujahti hänen vanhan elämänsä raunioista esille ainoa sille välttämätön asia — sen elävän hengen elossapysyminen, joka oli ilmestynyt hänen poikansa lapsessa. Mitä merkitsivätkään siihen verrattuina kaikki mitättömät, karkeat, kulmikkaat, persoonattomat harrastukset? Vaikka hän olisi koonnut ne kuinka korkeaksi kasaksi tahansa, olivat ne sittenkin kuolleita. Hänellä oli ollut jotakin elävää elämässään ja kallista ja avutonta, mikä oli tarvinnut häntä, mitä ei kukaan muu ollut nähnyt, rakastanut eikä palvellut. Hän oli kääntänyt sille selkänsä.

Tämän ajatuksen tuottamat kärsimykset alkoivat yhä uudestaan kuin olisivat hänelle ihan uusia. Ne palauttivat hänen mieleensä Johnin kuoleman jälkeisten vuosien hitaan kidutuksen, niin kauan aikaa sitten kärsityn, jolloin hän ei ollut kyennyt ymmärtämään, että John oli ikipäiviksi mennyt, jolloin hän öisin oli säpsähtäen herännyt unestaan, luulleen kuulleensa hänen askeliaan portailta. Nyt tuntui siltä kuin John olisi kuollut häneltä toisen kerran.

Se oli pahempaa, sillä nyt tuntui kuin John ei olisikaan kuollut, vaan elävä, asuen vain muutamien penikulmien päässä ja toivottomasti kaivaten hänen apuaan, ikäänkuin hän Johnin poistuessa olisi tiennyt hänen tarvitsevan apua ja kääntänyt hänelle selkänsä. Hänen oikeutettu vihansa leimahti taas palamaan liekehtien ja pakotti hänet huutamaan julki tiukan oikaisunsa: "Kääntänytkö selkäni? Millainen luulo! Minuthan karkoitettiin julmasti pois, vaikka olin ihan syytön!"

Ja sen mukana palasi kaikki se, mitä todellisuus oli luonut hänen ympärilleen... hyvin valaistu luentosali miellyttävine, vakavine puhujineen, ehkä hänen oma luokkahuoneensa kauniine, hyvin puettuine, hienoine lapsineen, joiden punakat puhtaat kasvot olivat oppivaisesti kumartuneet tutkimaan läksyjä, hänen opettaessaan puolittain hajamielisen helposti pitkällisen kokemuksensa turvissa.

Hän tapasi silloin tällöin Ralphin, joka tultuaan Harristowniin liikeasioissa joskus söi puolista äitinsä kanssa niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eihän mitään ollutkaan tapahtunut. Hän oli mielestään melkein yhtä läheisissä suhteissa poikaansa kuin milloinkaan ennen. He olivat säilyttäneet rikkomatta säädyllisen perhesuhteen kuoren, järjestäneet hänen poistumisensa niin, että se oli ulkonaisesti moitteetonta. Ja mitä siitä olisi voitu sanoa? Siinä ei ollut mitään tavatonta, että opettaja otti vastaan paremman toimen jossakin toisessa kaupungissa. Kun hän oli lähtenyt heidän luotaan, oli hän puristanut Lottien ja Ralphin käsiä, suudellut lasta... se oli ollut hirvittävä hetki, joka oli usein jälkeenpäin ilmestynyt unissa... ja he olivat tulleet ovelle katsomaan hänen lähtöään. Muuan naapuri oli sattunut olemaan nurmikollaan, ja silloin Lottie oli huutanut anoppinsa jälkeen: "Toivon teidän viihtyvän mainiosti pienessä vanhassa New Yorkissa!" Ja Ralph oli sanonut: "Minä toivotan onnea!"

Mutta ei kumpainenkaan ollut sanonut mitään hänen palaamisestaan. Omaan taloonsa!

Hän ei enää ajan mittaan toistellut tätä viime lausetta niin kiihkeästi. Se vihlova tunne, että talo oli hänen oli monien muiden asioiden ohella ajautunut etäisyyteen, hänen kulkiessaan horjuen eteenpäin. Se ei tuntunut merkitsevän enää mitään, kuten ennen, kenen talo se oli. Monet asiat tuntuivat nyt mitättömiltä.

Hän odotti ja toisaalta pelkäsi Ralphin satunnaisia, velvollisuudesta johtuvia vierailuja. He keskustelivat hyvin tyynesti, kysyivät toisiltaan, oliko kaikki kunnossa, ja vakuuttivat toisilleen, että niin oli laita. Ralph kehui muun muassa lastaan, josta näytti tulevan iso tyttö ja joka osasi jo lausua oman nimensä hyvin ja oli sepittänyt siitä itselleen hullunkurisen lempinimen "Dids". He olivat tosiaan ensin kuulleet sen tytön omilta huulilta, ja kaikki käyttivät hänestä nyt sitä nimeä. Naurettavaa, kuinka hän oli niin vääntänyt Gladys-nimen! Lottie ei hyväksynyt sitä oikein, vaikka se kuulostikin leikilliseltä, ja voitiinko sitäpaitsi päättää, sopiko se pojalle vai tytölle? Mutta Ralphin mielestä se sopi mainiosti pikku tenavalle. Joka tapauksessa nimitettiin häntä nyt aina niin. Se oli jo juurtunut kaikkiin.

Hänen äitinsä toisti nimen itsekseen: "Dids". Se olikin leikillinen keksintö. Niin, se kuulosti hullunkuriselta. John olisi pitänyt siitä, sillä hän lisäsi aina siihen, mikä muiden mielestä oli juhlallista tai asiallista, jonkin saivartelevan sutkauksen. "Dids." Niin, hänkin piti siitä. Se kuulosti Johnin äkilliseltä naurahdukselta pitkän tarkkaavaisen katseen jälkeen.

"Onko hän leikillinen, Ralph?"

"Kuka? Didskö? Kyllä, hän on hyvin vilkas pieni tenava! Mutta minä en tietysti saa olla hänen kanssaan paljon. En ole juuri milloinkaan kotona päivisin. Hän nukkuu melkein aina heti sen jälkeen kun palaan kotiin illalla."

"Niin, tietysti."

Joskus Ralph ponnisti muistaakseen lapsesta jotakin määrätympää ja kertoakseen isoäidille. "Hän on niin viisas pieni vekkuli. Jokainen ajattelee niin. Hänellä on aina jotakin sanomista. Kummallinen pieni tenava joissakin suhteissa. Hän ei ole lainkaan minun eikä Lottien näköinen. Hänellä on niin lystillinen tapa katsoa ihmisiin silmäkulmainsa alta... En tiedä, kiinnititkö milloinkaan huomiotasi hänen silmiinsä, jotka ovat melko syvällä ja näyttävät niin vakavilta, että jokaisesta tuntuu hyvin omituiselta, kun hän katsoo suoraan vähän aikaa. Ja sitten hän saattaa hymyillä ihan äkkiä. Se tekee hänet heti ihan toisen näköiseksi, hänen ilmeensä täydellinen muutos."

Rouva Bascombilla oli hyvin vähän sanomista sellaisiin tilapäisiin pojantyttärensä kuvauksiin. Tavallisesti hän suuntasi katseensa lattiaan ja puri huulensa yhteen estääkseen niitä vapisemasta.

Hän tiedusteli aina juhlallisesti Lottien vointia, joka ei näyttänyt erittäin mainiolta.

"Ei mitään kehuttavaa", toisteli Ralph hänelle yhä useammin. "Minun luullakseni Didsin synnyttäminen oli melko vaikeata hänelle. Hän sanoo, ettei hän ole voinut oikein hyvin sen jälkeen. Ah ei, ei mitään vakavaa. Ensin toinen vaiva ja sitten toinen. Hän koettaa nyt sähköhierontaa. Hyväinen aika, kuinka se maksaa!" Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Sinulla ei varmaankaan ole mitään valittamista?"

"Ei, minulla ei todellakaan ole mitään valittamista."

"Sinä asut todellakin mukavasti", sanoi Ralph suoden äitinsä kodikkaalle, hyvin järjestetylle huoneelle samanlaisen ihailevan katseen kuin muutkin vieraat.

Ei, paitsi tuota ainoata hetkeä painohuoneessa, hän ja Ralph eivät milloinkaan riidelleet. Ja silloinkin hirvittävässä tilaisuudessa oli vain Ralph puhunut kuten hän usein toisti itselleen. Ensin hän oli ollut hyvin tyytyväinen tähän tosiseikkaan, mutta myöhemmin se alkoi haihtua ja näyttää vähemmän tärkeältä, kuten niin monet muutkin asiat.

Ralph ei milloinkaan tuonut Didsiä mukanaan, eikä hänen äitinsä sitä pyytänytkään. Hän piti varmana, ettei Lottie sitä sallisi.

Hän oli kovin levoton, jos sattui kulumaan liian pitkä aika pojan tilapäisten vierailujen välillä. Mutta hänellä oli aina huono yö Ralphin käynnin jälkeen, ja hän saattoi herätä äkkiä ja ennenkuin hänen puolustuksensa olivat valmiit sanoa itselleen: "Sinä olet kääntänyt selkäsi parhaalle, mitä elämä koskaan on näyttänyt sinulle, sille ainoalle ihmisolennolle, joka tarvitsee sinua."

Tämän syytteen häpeällinen vääryys pisti hänet ihan hereille, niin että hän huusi julki liiankin riittävän puolustuksen: "Kääntänyt selkäni! Minuthan karkoitettiin sieltä. Minulle ei anneta lupaa tulla takaisin. Minua ei tarvita siellä. Siellä minulla ei ole mitään tehtävää. Ei niin mitään."

Oli öitä, jolloin hän tämän jälkeen makasi hereillään päivänkoittoon saakka, katkerien kyynelten vuotaessa väkisin suljettujen luomien raoista. Hän oli lopen väsynyt, tämän väärän syytteen luonnottoman vääryyden murskaama. Se oli jo liikaa, että ihminen sai kärsiä niin paljon kuin hän — ja kuulla vielä moitteita, siitä ettei muka ollut tehnyt, mitä ei mikään inhimillinen olento voisi tehdä. Missä hänen sydämensä kummallisessa sopessa se vaanikaan, tämä hänen rauhansa vihollinen? Hän tiesi sen vanhastaan. Se oi samaa entistä levottomuutta, jonka Johnin tarkkaavaisten silmien muisto oli aina herättänyt. Mutta miksi? Miksi?

Nyt se kuitenkin oli peloittavasti enemmän kuin levottomuutta. Se oli kuin syyllisyyden tunnetta. Ja niin syytön kuin hän sittenkin oli!

Hän ei voinut edes ikävöiden ojentaa pimeässä käsivarsiaan lemmikin hyvin muistiin painuneita eläviä silmiä kohti, koska hän näki niissä moitetta ja nuhdetta.

Kuinka voi niissä olla moitetta, huusi hän kiihkeästi, vaikka hän tiesi niin hyvin olevansa moitteeton ja oli aina ollut moitteeton?

XVIII

Hän ihmetteli jo alusta asti tämän pienen välimatkan tuottamaa erilaisuutta elämässään. Vähemmän kuin tunnin junamatkan päässä entisistä oloistaan hän ei olisi täydellisemmin voinut muuttaa kaikkea, vaikka olisi matkustanut puolen maailman päähän. Hänestä tuntui ensimmäisinä päivinä ja kuukausina siltä kuin hän olisi poistunut Ralphin painohuoneen raivostuttavasta kolinasta, paukauttanut oven kiinni takanaan ja huomannut joutuneensa äänenpitävään koppiin. Tahi kuin suunniltaan vihastunut lapsi oli hänetkin työnnetty tyhjään huoneeseen "leppymään". Hänen korvansa soivat kovasti hiljaisuudessa.

Häneltä meni paljon aikaa sisäisen elämänsä sovittamiseen niiden riitojen, surkeuden ja palaavan vihan puutteeseen, jotka olivat tehneet hänestä melkein puolihullun ensi vuonna Ralphin naimisiinmenon jälkeen; ja siihen aikaan kun hän oli eläytynyt uuteen maailmaansa, uuden elämänsä sisäiseen tyhjyyteen, oli hänessä tapahtunut monta kummallista muutosta. Hän tuli tietoiseksi jonkunlaisesta arvojen sisäisestä muutoksesta, joka hämmensi ja huolestutti häntä, mutta jota näytti jatkuvan hänen tahtomattaan. Se ei johtunut siitä, että hän ajatteli asioita eri tavalla, vaan siitä, että hän tunsi ne eri lailla. Tätä tunteittensa hidasta muutosta hän ei näyttänyt voivan mitenkään hallita. Se jatkui kuin luonnollinen kehitys, kuin yksikseen jätetyn tulen kekäleiden välttämätön palaminen tuhaksi, joita ei enää ruokita.

Se oli palanut kuumasti kauan aikaa, hänen hyvin perustellun suuttumuksensa tuli. Vielä kuukausia Harristowniin muuttonsa jälkeen hän lämmitteli käsiään sillä tietoisuudella, että häntä oli kohdeltu häpeällisesti ja sillä vakaumuksella, että tämä oli hyvin tärkeää. Mutta kun ei mitään uutta tilaisuutta ilmennyt näiden liekehtivien harmien uudestaan sytyttämiseen, paloivat ne matalammiksi, savusivat ja hajosivat vihdoin tuhaksi. Hän oli vieläkin varma siitä, että hän oli ollut oikeassa. Mutta tämä varmuus ei suonut hänelle enää lohduttavaa lämpöä. Entä sitten, vaikka hän olisi ollutkin? Kun tämä pelkkä vilahdusmainen epäilys, ettei se ehkä ollutkaan niin tärkeää kuin miltä se hänestä aina oli tuntunut, juolahti hänen mieleensä, joutui hän jäykistävän väsymyksen valtaan. Jos se, että hän oli oikeassa, oli menettänyt lämmittävän voimansa, niin minkä elinehdoille välttämättömän tulen ääressä hän sitten voisikaan lämmitellä? Oliko tämä ehkä tunteettoman vanhuuden alkua? Oliko hän jo kokenut kaikki ne mielenliikutukset, joihin hän kykeni?

Tänä kolmivuotisena väliaikana ne hänen elämänsä ainekset, jotka olivat näyttäneet hänen koko olemassaolonsa perustukselta, erkanivat hänestä äänettömästi kuin omasta painostaan, niinkuin tyynenä syyspäivänä vanhat lehdet putoilevat hiljaa puusta, joka aloittaa toista kautta. Väristen ja avutonna hän katseli niiden putoilemista, voimatta ajatella, että mitään jäisi hänelle niiden tyystin hävittyä.

Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli lukenut Ralphin kirjeen hänen avioliitostaan, hän oli ollut täydellisesti syventynyt syytöksensä laatimiseen Ralphia ja Lottieta vastaan. Häneltä ei ollut puuttunut aineistoa. Hänen tarvitsi vain kumartua ja poimia sitä kasoista ympäriltään. Jokainen päivä oli suonut hänelle uuden vääryyden, uuden kiven lisättäväksi suureen raunioon, joka oli heidän välisensä vainon merkkinä. Sen latominen yhä korkeammaksi oli suonut raivoisaa jännitystä. Nyt se oli täydellinen, täydennetty muistomerkki heidän tekemilleen vääryyksille ja hänen oikeudenmukaisuudelleen. Sen suuresta kasasta ei puuttunut ainoatakaan vääryyttä.

Siinä se oli, kohoten korkealle. Uuden elämänsä tyynessä äänettömyydessä hän silmäili sitä vapaa-aikoinaan. Mutta mitä hän sillä tekisi? Päivä päivän jälkeen seuloi sen peitoksi ajankulun hienoa näkymätöntä tomua. Se alkoi menettää ääri viivojensa jyrkkää terävyyttä; eri vääryyksien kaamea särmikkyys kävi hämäräksi, niin tarkasti kuin hän koettikin tunnustella niitä hekumallisella tuskalla, jota ne kerran olivat hänelle tuottaneet.

Hän ei ymmärtänyt, mitä hänessä tapahtui, ja se peloitti häntä. Hän tunsi olevansa vanha ja hirvittävän yksinäinen. Vaistomainen kääntyminen miesvainajan puoleen tapahtui nyt useammin kuin ennen, ja sitä oli nyt vaikeampi torjua monilla tyhjänpäiväisillä harrastuksilla, jotka olivat olleet hänen turvanaan tätä kaipuuta vastaan. Hän uneksi Johnista jälleen enemmän kuin vuosikausiin. Ja nyt hänen tulissaan seisoi pieni pojantytär vainajan rinnalla. Molemmat kohdistivat häneen tummista, syvällä sijaitsevista silmistään tarkkaavaisen, odottavan katseen, että hän tekisi jotakin muuta kuin mitä teki, ja se heitti hänet sellaiseen hämmentävään hätään, että hän heräsi usein vapisten ja käsivarret ojennettuina, suojellakseen itseään heidän katseeltaan. Mitä he toivoivat hänen tekevän? Mitä hän muutakaan voi tehdä? Mitä muuta hän olisi milloinkaan voinut tehdä?

Hän kokosi toivottomasti itselleen kaikki harristownilaiset jokapäiväiset harrastuksensa. Ne olivat samanlaisia kuin ennenkin, vieläpä parempiakin, enemmän hänen muuttumattoman makunsa mukaisia. Ne olivat aina ennen riittäneet. Miksi ne nyt näyttivät niin säälittävän mitättömiltä tässä hautovassa hiljaisuudessa, joka levisi hänen ympärilleen jokaisena joutilaana hetkenä?

Hän alkoi pelätä erästä kysymystä, joka tunkeutui hänen mieleensä kuin kaukainen, puolittain kuultu ääni sellaisina hetkinä, jolloin hänen mieltään eivät askarruttaneet toimeliaat ajatukset. Se kysyi häneltä: "Mitä tällainen oikeassa oleminen ja muiden tekemien vääryyksien miettiminen kannattaa, ellei se auta sinua palvelemaan sitä ainoata inhimillistä olentoa, joka tarvitsee sinua?"

XIX

Eräänä iltapäivänä kesäkuun lopulla rouva Bascombin Harristownissa oleskelun kolmantena vuonna hän meni kauppakadulle ostamaan kaikenlaisia ompelutarpeita matkaompelulaatikkoonsa. Vuoroveden vuoksi ja luode, jotka huuhtelivat häntä ylös ja alas ja edestakaisin, olivat saattaneet hänet taas kerran siihen hetkeen, jolloin piti ajatella matkustamista Columbian kesäkursseille. Hänen tavalliset kesätoverinsa tekivät tavallisia matkavalmistuksia, ja hänkin ryhtyi koneellisesti omiinsa.

Kun hän kääntyi rohdoskaupan nurkassa, näki hän erään suuren, kolhiutuneen auton pysähtyvän sen edustalle kiveyksen viereen ja kuuli siitä lintujen visertelyn tapaista juttelua, joka ilmaisi nuorten tulleen sillä huviretkelle. Hänen korvansa, joka oli tottunut tarkkaamaan seudun oman nuorison esiintymistä, määritteli tämän joukon vähemmän säädyllisiksi henkilöiksi, sellaisiksi, jotka huutavat ja nauravat julkisuudessa vielä kovemmin ja kimeämmin kuin ne, joiden voidaan luulla olevan heitä yhtä tai paria yhteiskuntaluokkaa ylempänä. Hän muisti, että nyt oli lauantai-iltapäivä ja että kehruu- ja kaulustehtaat olivat aloittaneet kesätoimintansa suomalla apulaisilleen puolen päivän viikottaisen loman. Nämäkin olivat luultavasti tehtaantyttöjä ja -poikia.

Hän tunsi todellakin heidät, kun räikeästi pukeutuneet tytöt ja asultaan huolimattomat pojat alkoivat äänekkäästi purkautua esille vanhan auton koriin sulloutuneesta kasasta. He olivat hänen entisestä kotikaupungistaan, Gilmanvillen poikia ja tyttöjä, jotka olivat viettäneet vuoden hänen luokkahuoneessaan vain vähän aikaa sitten siitä päättäen, kuinka hänen ikäisensä ihmiset laskevat aikaa. He kuuluivat siihen sarjaan, joka sivuutettuaan pakollisen kouluiän heti kiiruhtaa kauppoihin ja tehtaisiin ansaitsemaan hyviä palkkoja, sitten tuhlaten ne suruttomasti hirvittäviin mielipukuihinsa. Hän näki sentään, etteivät ne kuitenkaan kuuluneet siihen itsepintaiseen luokkaan, joka paaduttuaan ajautuu ojennuslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin. He olivat vain tavallisia nuoria, jotka elämän tarttuessa heihin joutuvat ala-arvoisiin naimisiin — useinkin pakosta tai huonompien ravintoloiden tarjoilijattariksi tai tehtaitten umpikujiin.

Hän huomasi nyt tuntevansa heidät, ei ainoastaan yhteisesti, vaan vieläpä yksityisestikin, kun he hyppivät ja putoilivat ja kapusivat ulos autosta. Opettajanmuistinsa avulla hän tiesi heidän nimensäkin... Gertie Baumann, Budd Stone, Pete Daugherty, Mamie ja Minnie Flacker, Gladys Wood, Bill Weismann, Mike Connelly, Flora Johnson... se oli kuin hänen luokallaan tapahtuva nimenhuuto. Hän tiesi, millainen kurja menneisyys oli heidän takanaan ja kuinka kurja tulevaisuus heitä odotti. Kuin jokainen kokenut opettaja, tiesi hänkin tämän kaiken heihin luomastaan yhdestä silmäyksestä, kun hän kiersi kadunkulman matkallaan ostamaan neuloja ja lankaa ja hakasia ja renkaita.

Hekin tunsivat hänet, kuten kaikki muutkin Gilmanvillessä. "Ah, hyvää päivää, rouva Bascomb!" huusivat he hänelle tavalliseen äänekkääseen hyväntuuliseen tapaansa. "Teidät nähdessämme meistä tuntuu siltä kuin olisimme kotonamme. Mutta he eivät ajatelleetkaan pysähdyttää häntä pitempiin puheisiin. He eivät olleet koulussa päässeet rouva Bascombin suosikeiksi eivätkä nytkään olleet sellaisia entisiä oppilaita, joihin rouva Bascomb kiinnittäisi erityisesti huomiotaan.

Mutta rouva Bascomb pysähtyikin äkkiä itse ja katsoi heidän ohitseen autoon jääneeseen olentoon, kalpeaan pikku tyttöön, joka oli juuri niin pitkä, että hänen syvät, tummat silmänsä näkyivät istuimen kädensijan yläpuolelta.

Vilkkaat nuoret ihmiset, jotka parveilivat opettajan ohi juomaan jäätelösoodaa, säikähtyivät nähdessään hänen kasvojensa äkkiä kalvenneen. He käänsivät päänsä nopeasti, näkivät, ymmärsivät ja alkoivat selittää puhuen kaikki samalla kertaa:

"Niin, hyväinen aika sentään! Me otimme tuon pienen Bascombin tytön mukaamme!"

"Ja tässä on hänen mummonsa."

"Mitä sinä ajattelet siitä?"

"Eikö se ole merkillistä?"

"Emme olisi osanneet sitä ajatellakaan."

Kaikki se, mitä he tiesivät rouva Bascombin ja hänen poikansa perheen välisistä suhteista, muistui nyt hitaasti heidän mieleensä. He vaikenivat äkkiä hämillään ja katsoivat toisiinsa. Muuan tyttö alkoi touhuta kömpelön suopeasti keksiäkseen jonkun keinon hämmennyksen haihduttamiseksi. "Minä uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, ettette ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin, rouva Bascomb. Saammehan tuskin milloinkaan enää nähdä teitä siellä päin. Hän on meidän korttelimme sukkelin nulikka. Sakkimme nimittää häntä maskotikseen. Katsohan tänne, Dids. Katsohan tänne ja sano hyvää päivää isoäidillesi."

He työnsivät rouva Bascombin takaisin auton luo lörpötellen kiihkeästi ja kokoontuivat hänen ja pikku tytön ympärille, kun näiden kahden välinen kohtaus oli hetkiseksi herättänyt heissä huvia. Sitten sanoi eräs tyttö: "Jätetään hänet rouva Bascombin luo niin pitkäksi ajaksi, että ehdimme juoda soodamme. Hänen äitinsä sanoi minulle, ettei hän saa juoda mitään tänään. Hän on äsken ollut hieman kipeä, eikä hänen vatsansa ole vieläkään oikein kunnossa. Ja hänestä tuntuisi niin tylyltä, ellei hän saisi samaa kuin mekin. Te voitte kai olla hänen luonaan hetkisen, rouva Bascomb?"

"Kyllä", sanoi rouva Bascomb avaten auton oven ja istuutuen tyttösen viereen, joka oli tuijottanut häneen juron äänettömänä.

Kun äänekkäät nuoret ihmiset parveilivat tiehensä, sanoi hän lapselle hiljaa: "Kuinka sinä voit, kultaseni?"

"Minä voin hyvin", sanoi lapsi heti hämmästyttävän vilkkaasti ja varmasti. Hän ei kääntänyt silmiään harmaatukkaisesta, silmälaseja käyttävästä naisesta, jonka sormikkaihin pistetyt kädet vapisivat niin kummallisesti hänen sylissään.

Rouva Bascomb riisui sormikkaansa ja puristi lapsen kädet omaansa, hennot, pienet, likaiset kädet, joissa kynsien alustat olivat mustat. Pieni tyttö ei vetänyt niitä pois. Mutta ne eivät myöskään vastanneet valkoisten vapisevien sormien hiljaiseen puristukseen, vaan pysyivät liikkumattomina kuin lapsi ei olisi tiennyt, kuinka hänen pitäisi menetellä. Hän ei näyttänyt ujolta, mutta oli valpas, tarkkaavainen ja varuillaan.

"Eivätkö autoretket ole hauskoja?" kysyi rouva Bascomb. "Minäkin pidän niistä, mutta pääsen niin harvoin mukaan."

"Minä ajan joka lauantai-iltapäivänä tänä kesänä", sanoi tyttönen. "Mamie ja Gertie sanoivat minulle niin. Minä saan käydä elävissäkuvissakin. Niin me aiomme tehdä tänäkin iltapäivänä, mennä eläviinkuviin. Bill sanoi, että siellä on nyt tavattoman hauskaa."

"Salliiko äitisi sinun käydä elävissäkuvissa?" kysyi rouva Bascomb vasten tahtoaankin.

"Ei äiti tiedä ollenkaan, että minä olen täällä", vastasi lapsi ylpeästi. "Sakki tuli ja otti minut mukaansa, kun äiti oli mennyt kaupungille, ja se vie minut takaisinkin, ennenkuin hän ehtii Baumannin taloon. Hän ei saa tietää, että minä olen käynyt täällä."

Rouva Bascomb ei oikein tajunnut tätä, mutta ei uskaltanut tehdä liian monta kysymystä. Hän istui ääneti hetkisen katsellen lasta, joka ei ollut kääntänyt silmiään hänestä siitä asti kun hän astui autoon.

Pikku tytöllä oli vaaleanpunainen silkkipuku, jonka lyhyt hame oli helmasta pyöristetty poimuiksi. Näiden kiinnittäminen oli niin hätiköimällä neulottu, että toisin paikoin näkyi risaisia pallistamattomia laitoja. Huonosti sopivan puvun etupuoli, joka latteana peitti lapsen laihan ruumiin, oli täynnä suklaatahroja, jotka oli pyyhitty pois, mutta joita ei ollut koetettu tyystin hävittää. Selässä näkyivät pudonneen hakasen kohdalta likaiset alusvaatteet. Karheat valkoiset pumpulisukat olivat rytyssä laihojen säärten ympärillä, ja väljät valkoiset kengät olivat likaiset.

"Minä olen juhlapuvussa tänään", sanoi pienokainen. "Mamie nuuski esille juhlapukuni äidin tietämättä."

"Minä näen sen", sanoi rouva Bascomb. "Puku onkin hyvin kaunis."

Pienokainen katseli pukuaan, siveli sen likaantuneita laskoksia hellien ja suuntasi jälleen tarkastelevan katseensa isoäitiin. Se, mitä he ilmaisivat toisilleen sanoilla, oli vain pieni osa siitä, mitä tapahtui heidän välillään. Lapsi siirtyi nyt hieman lähemmäksi, laskien toisen käsivartensa rouva Bascombin syliin.

"Tahtoisitko katsella, mitä minulla on käsilaukussani?" kysyi rouva Bascomb ja avasi sen. "Pienet tytöt haluavat joskus leikkiä niillä esineillä, joita siellä on."

"Saat lyödä vetoa vaikka hengestäsi, että minä tahdon", sanoi pienokainen kiihkeästi. "Äiti ei salli minun milloinkaan koskea omaansa. Hän sanoo minun särkevän jotakin."