Part 18

Istuen kuin orrella korkeilla tuoleillaan marmorisen myyntipöydän ääressä nämä molemmat korkeakoulua käyvät nuoret nauttivat niin hitaasti kuin suinkin jäätelöstä ja jauhetuista pähkinöistä ja hillotuista hedelmistä ja paksusta oivallisesta siirapista ja sulatetuista alteakakuista valmistettua sekoitusta, katsellen toisiaan hanojen takaisissa suurissa kuvastimissa ja käännellen päätänsä sinne tänne ihaillen itseään, kohdaten toistensa silmät kuvastimessa ärsyttävästi, nauraen ääneen ja tyrkkien toisiaan. Joskus he kuuntelivat mielellään tarjoilijankin leikinlaskua, mutta toisinaan, kun hän kävi liian iloiseksi, koettivat he turhaan nolata häntä. Dids tiesi kaikkien kauppaan tulleiden katselevan ja kuuntelevan heitä. Se herätti hänessä huimaavan kiihoittavan tunteen, jota hän luuli huviksi. Se oli samanlaista kuin hänen katsoessaan syvälle Tugin silmiin, kun he jälkeenpäin kävelivät yhdessä, heiluvien käsien silloin tällöin koskettaessa toisiinsa.

Joskus, kun hän oli palannut kotiin omaan huoneeseensa omien kuluneitten kirjojensa joukkoon tai istui pianon ääressä, jonkin hopeanheleän, hyvin muistiin painuneen sävelen helkkyessä hänen sormiensa alla, tai lepäsi rauhallisena ja torkkuvana pienessä huoneessaan sen jälkeen kun valo oli sammutettu — joskus noiden makeisten siirapinmaku tuli mieleen ja teki hänet melkein pahoinvoivaksi, samoin kuin hän inhoten muisteli kaupassa vetelehtineitä miehiä, jotka olivat erikoisesti katselleet häntä ja nauraneet hänen tempuilleen. Mutta se oli vain ohimenevä. Hän oli aina valmis aloittamaan uudestaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin sentähden, että häntä lämmitti ja miellytti muiden tyttöjen kateus.

Hän ei koskaan puhunut siitä mummolle, joka ei sivuuttanut Peterin rohdoskauppaa matkallaan koulusta kotiin.

Hän ei vielä ollut sallinut Tugin suudella, vaikka arvasikin Tugin tekevän niin jonakin päivänä. Hän oli romaaneissa lukenut paljon suutelemisesta ja siitä, kuinka ihmeelliseltä se tuntui tytöstä, ja saadessaan silloin tällöin mennä eläviinkuviin, ja katsella siellä jotakin kuvaa, jossa sankari ja sankaritar vaihtoivat pitkän, tiukan filmisuudelman, hän vapisi päästä jalkoihin saakka. Niin, sen täytyi olla ihmeellisiä!

Katsellessaan Tugia monta kertaa päivässä Dids ei nähnyt häntä, vaan viimeisen näkemänsä filmisankarin kalpeat, teräväpiirteiset kasvot ja ammattimaisesti leimuavat silmät. Mutta vaikka hän ei nähnyt itse Tugia, tunsi hän Tugin, kun tämä painautui likemmäksi häntä. Silloin eivät lämpö ja värähtely johtuneet valkoisen kankaan varjosta, vaan todellisesta, elävästä pojasta. Se oli äärettömän kiihoittavaa.

Neiti Mann, englantilainen kirjallisuuden opettaja, ja herra Leonard, laskennon iäkäs lehtori, joka oli ainakin nelikymmenvuotias, hätääntyivät Didsin äkillisestä huonosta lausumisesta ja tarkkaavaisuudesta luokalla, vaikka hän tavallisesti oli niin etevä. Kun he panivat hänet kovalle, katseli Dids vain haaveilevasti ja näki jotakin, missä oli sekaisin kalpeita piirteitä ja hämmentävää nuorta poikaa. Kuinka kuivilta ja mitättömiltä hänen läksynsä tuntuivatkaan! Kuinka hän olisi voinut innostua kirjallisuuteen, lueskella satoja vuosia sitten kirjoitettua näytelmää jossa kerrottiin vain noituudesta, keijukaisista ja muista mahdottomista asioista, joita ei kukaan voi uskoa — miehestä, jolla oli aasin pää! Ikäänkuin sellaista olentoa voisi olla olemassa. Ja keijukaiskuningattaresta, joka oli niin tyhmä, että rakastui häneen.

Neiti Mann luki huolellisesti korostaen:

"Nyt istu kukkasille, aasi kulta, hyväilyn poskellesi saat sa multa; siloiseen päähäs pistän ruususen ja suurenmoista korvaas suutelen."

Hän keskeytti katsoen Didsiin vihaisesti ja sanoi: "Neiti Bascomb, te ette kuuntele nytkään. Ettekö voi _tuntea_ tämän kohdan huumoria ja ivaa?"

Ei, vilpittömästi sanoen, Dids ei ymmärtänyt, että kaikessa tuossa lorussa oli mitään hänelle. Kerran, kun neiti Mannin itsepäisyys, että hänen piti kiinnittää huomionsa tähän tyhmään tarinaan, vaivasi häntä, ryhtyi hän vastustamaan: "Suoraan sanoen, neiti Mann, se kuulostaa minusta pelkältä lorulta. Nykyään ei enää kukaan usko loitsuihin, lumoamisiin eikä mihinkään sellaiseen. Kuinka kukaan välittäisi niin paljon mokomasta tarinasta, että jaksaisi kiinnittää ajatuksensa siihen? Se on niin mahdoton. Hänen täytyi kai huomata, että miehellä oli aasin pää."

Neiti Mann oli tyytyväinen saatuaan kiihoitetuksi väittelyyn tuon tytön, joka oli ennen ollut hänen parhain oppilaansa. "Hän näkikin sen", sanoi hän innokkaasti. "Titania näki sen, mutta hän oli lumottu, niin että se hänestä näytti kauniimmalta kuin miehen pää."

"Oh, kuinka hän olisi voinut!" huudahti Dids. "Kukaan ei voisi niin erehtyä. Minä tarkoitan juuri sitä. Ette tekään voi sitä uskoa, koska se on niin mahdotonta. Ja ruveta äkkiä rakastamaan aasin päätä ilman mitään muuta syytä kuin että hänen silmiään oli sivelty jollakin kasvinesteellä. Ei, neiti Mann, se on ehdottomasti naurettavaa."

"Minä otaksun teidän luulevan itseänne täysin päteväksi sitä arvostelemaan", sanoi neiti Mann ratkaisevaan tapaansa. Hän oli vasta äsken päässyt korkeakoulusta ja käytti usein hyvin ivallisia persoonallisia huomautuksia, herättääkseen oppilaissaan rakkautta kirjallisuuden kauneuksia kohtaan.

Dids ei välittänyt hänen puheistaan, kun oli taas vaipunut haaveilevaan raukeuteensa. Mitä hän huoli muista ihmisistä! Tämän jälkeen hän teeskenteli kirjallisuustunneilla ehdotonta alistumista kaikkeen, mitä neiti Mann sanoi. "Kyllä, neiti Mann", mumisi hän mukautuvasti kuin tuhannen penikulman päästä.

Ja: "Niin, herra Leonard", lempeällä äänellä katsellen hänen ryppyjään ja harmaantuvaa tukkaansa ja ihmetellen, oliko hän milloinkaan ollut nuori ja kosketuksesta värähtelevä, kävellessään jonkun rinnalla.

* * * * *

Koulun perinnäistapojen mukaan heillä oli Lincolnin syntymäpäivänä harjoituksia — soittoa ja eräs puhuja kaupungista. Kello kymmenen aikaan aamulla oppilaat marssivat kokoussaliin, alempien luokkien oppilaiden ravatessa pienillä jaloillaan kiihkoissaan siitä, että saivat poistua omilta luokiltaan lukuaikana, ja pitkien korkeakoulupoikien laahustaessa sisään, kädet housuntaskuissa, ikävystyneinä jo edeltäpäin näihin ylimääräisiin jaaritteluihin.

Soitannon opettaja oli harjoittanut useita erityisiä soittokappaleita, ja kaikki koulun kuoroon kuuluvat oppilaat istuivat eturiveissä hyvin innostuneina, kylmäkiskoisesta ulkomuodostaan huolimatta, koska heillä oli tärkeä osa ohjelmassa. He olivat jo unohtaneet, kenen syntymäpäivää nyt vietettiin, eikä heidän mielessään tällä hetkellä ollut muuta kuin se toivo, että sopraanot laulaisivat korkeat nuotit hieman paremmin tällä kertaa kuin viime harjoituksissa.

Herra Elliott, koulun johtaja ja heidän maailmaansa komentava kenraali, marssi lavalle vieden sinne mukanaan pitkän vanhan miehen, hyvin suoran, hyvin vaikuttavan ja kauniimmin pukeutuneen kuin kukaan oli Gilmanvillessä. Hänen asentonsa, kun hän seisoi siellä valkoinen pää komeasti pystyssä, pani hänet näyttämään historialliselta henkilöltä. Hän katseli uteliaasti ja tarkasti kaikkien näiden neljänsadan lapsen kasvoihin, kun he totellen herra Elliotin antamaa merkkiä nousivat seisaalle osoittamaan kunnioitusta hänelle, jota he eivät ollenkaan tunteneet, sillä vaikka herra Elliott olikin kymmenen päivää sitten ilmoittanut heille puhujan nimen, oli heidän mieleensä silloin painunut vain se, ettei helmikuun kahdentenatoista päivänä olisi mitään lukemista kymmenestä yhteentoista. Se oli niin tärkeätä, että senvuoksi kannatti melkein käydä harjoituksissakin. Nyt kun heihin suuntautui tuo ihan suora katse hyvin läpitunkevista teräksenvärisistä silmistä, istuivat he suorempina koettaen muistella, mitä herra Elliott oli sanonut puhujasta.

Dids oli ihan hätkähtänyt osakseen tulleesta eloisasta katseesta. Hänestä tuntui siltä kuin puhuja olisi todella nähnyt hänet, todella kiinnittänyt häneen huomionsa. Kuka hän siis olikaan? Oliko herra Elliott sanonut häntä jonkun yliopiston rehtoriksi? Vai oliko hän joku kuuluisa kemisti? Vai korkeimman oikeuden tuomariko? Kun he istuutuivat, kuiskasi hän Florence Ringille: "Keneksi herra Elliott sanoikaan...?"

Kuullessaan hänen ensimmäisen sanansa Florence kohotti kulmiaan ja hartioitaan merkiksi, ettei hänelläkään ollut siitä aavistusta. Esitykset alkoivat.

Dids lauloi mielellään mukana kuorossa. Kun hän istuutui laulettuaan oikein sydämensä pohjasta Olaf Trygvasonin altto-osan, tunsi hän olevansa kuin eri ihminen. Soitto tunkeutui aina Didsin läpi täyttäen hänet kokonaan sävelillään. Se karkoitti kaiken muun hänen mielestään, niin että hän sen loppuessa tunsi olevansa ihan tyhjä ja avoin seuraavalle aistimukselle.

Seuraava aistimus, joka suuntautui häntä kohti, oli puhujan ääni. Se oli kuin urkujen kumea sävel. Gilmanvillen asukkailla oli yhtä vähän ollut sellaista ääntä kuin heillä oli sellaisia vaatteitakaan. Jokainen kokoussaliin saapunut istui hyvin hiljaa, kuunnellen tuota ääntä, vain muutamien tarkatessa hänen sanojaan. He eivät yskineet eivätkä siirrelleet jalkojaan, kuten tavallisesti tekivät esitelmien aikana, eivätkä katselleet taakseen nähdäkseen, kuka sieltä näin myöhään tuli. Dids kuunteli hartaasti muiden kanssa, ja vaikkei hänkään useimpien muiden lasten tapaan olisi kyennyt kertomaan, mitä tuo sointuva, sivistynyt ääni oli sanonut hänelle, tunsi hän kuitenkin sen sanoneen melko paljon. Nähtävästi he tunsivat kaikki samaa, sillä kun he poistuivat kokoussalista esitysten loputtua, kävelivät kaikki pienet lapset hiljaa, ja kaikkien vanhempien lasten kasvot näyttivät haaveellisilta.

Didsin ja kaikkien muidenkin kuoroon kuuluvien oppilaiden oli pakko odottaa omaa merkkiään voidakseen nousta ja lähteä pois, kunnes alempien luokkien oppilaat olivat poistuneet käytävistä. Hänen hämmästyksekseen, juuri kun he vihdoinkin saivat nousta seisaalle lähteäkseen, kääntyi herra Elliott, joka oli jutellut vanhan, etevän puhujan kanssa, häneen päin ja kurottautunut lavan reunan yli huomautti: "Voitteko viipyä vielä hetkisen? Tohtori Levering haluaa puhella kanssanne."

"Minunko kanssani?" kysyi Dids katsoen olkansa yli saadakseen varmuuden siitä, ettei herra Elliott puhunut jollekulle hänen takanaan.

"Niin. Tulkaa tänne sivuportaita myöten, että saan esitellä teidät", sanoi herra Elliott.

Niinpä sitten tapahtui, että viimeiset korkeakoulupojat ja tytöt, kääntäessään päätänsä menossa halliin, näkivät hämmästyksekseen Dids Bascombin seisovan lavalla ja tervehtivän kädestä sitä herraa, joka oli äsken puhunut. "No, mitä sinä tiedät tuosta?" kysyivät heidän kohotetut kulmakarvansa toisiltaan, kun he marssivat pois eri saleihinsa.

Dids itsekin oli suunnattomasti hämmästynyt. Olihan perin kiihoittavaa seisoa siellä johtajan ja toiselta paikkakunnalta saapuneen kuuluisan miehen rinnalla, jonka pitkä vartalo Didsin mielestä näytti juhlalliselta ja arvokkaalta senvuoksi, että se tällä haavaa oli hänen maailmansa keskus. Mitä ihmettä se herra aikoi hänelle sanoa?

Herra Elliott, jonka muuan viittaileva vahtimestari kutsui pois lavalta, jätti koulutytön ja vanhan herran kahden kesken.

Nyt, kun he seisoivat näin vastakkain, Dids tunsi hänestä säteilevän elävän voiman vaikutusta. Hänen sydämensä alkoi sykkiä nopeasti, ja hän tuijotti vanhaan herraan jäykästi pelästyneillä, melko suuriksi auenneilla silmillään. Vieras taivutti valkoisen päänsä lähemmäksi kukoistavia kasvoja ja sanoi hiljaa: "Minua hämmästytti niin kovasti yhdennäköisyys teidän ja erään rakkaan nuoruudenystäväni välillä, jota rakastin lapsuudestani saakka ja jonka kanssa asuin yliopistossa, että kysyin teidän nimeänne. Se on sama kuin hänen."

Hän keskeytti ja näytti epäröivän kuin pelkäisi kysymyksen lausumista; sitten hän sanoi syvällä äänellä: "Oletteko sattumalta John Bascombin pojantytär?" Hän lausui tuon nimen sellaisella erityisellä äänenpainolla kuin se olisi hänestä muita nimiä erilaisempi.

Siitä hetkestä alkaen, kun vieras puhutteli häntä, oli vanhan miehen täyteläisen ja magneettisen persoonallisuuden pelkkä läheisyys tehonnut Didsiin sydänjuuria myöten, hän oli vielä kypsymätön, vaikutuksille altis ja kokemuksista kovettumaton. Hänen kysymyksensä ja tutun nimen lausuminen niin hellästi kuin se olisi pyhä, järkytti häntä niin, ettei hän voinut puhua mitään. Hän nyökkäsi vain mykkänä, tuijottaen vierasta silmiin ja saaden niistä omaansa hakevan nuoruuden nopealla, ahneella tavalla enemmän elinvoimaista ainesta elämänkatsomukseensa kuin monista perättäisistä viikoista. Se virtasi häneen, tämä uusi, heti hyväksytty elämän aines; hänen omansa tuli hakemaan häntä. Jokin tuntematon sopukka hänen sydämessään oli ollut tyhjä ja odottanut juuri tätä kultaista virtaa, tätä syvyyksien ja suuruuden käsittämistä... Se ei voinut milloinkaan enää olla tyhjä.

Hän ei tajunnut vähääkään siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän tunsi vain haluavansa itkeä, mutta tiesi samalla, ettei se sopinut.

Vanha mies katsoi häneen kuin matkojen päästä ja hymyili kuin hän olisi aina tuntenut hänet. Dids ei voinut siirtää katsettaan hänestä. Kun hän nyökkäsi, syventyi vieraan katse. Hän puristi Didsin käden omaansa voimakkaasti ja lämpimästi ja sanoi: "En voi toivottaa teille mitään parempaa, kuin että teistä kehittyisi samanlainen nainen kuin hän oli mies."

Se kuulosti Didsiltä rukoukselta. Häntä halutti nyt yhä enemmän itkeä. Mutta hän puri vain huultaan ja nyökkäsi ääneti ikäänkuin jälleen yhtyisi hänen sanoihinsa, vaikkei nyt kuullutkaan muuta kuin syvän tunteellisen äänen kaikua. Vasta monen tunnin kuluttua hän oikeastaan kuuli hänen sanansa.

Hallien kellot alkoivat kovasti kilistä. Herra Elliott ilmestyi äkkiä takaisin. "Ah, tuo on hänen luokkakellonsa!" sanoi hän hermostuneesti. _"Me emme saa myöhästyttää häntä luokalta!"_

* * * * *

Luento käsitteli englantilaista kirjallisuutta, ja lausuminen oli jo alkanut. Florence King töhersi jotakin paperipalaselle ojentaen sen Didsille. "Mitä taivaan nimessä hän sinusta tahtoi?"

Dids kirjoitti takaisin: "Hän oli tuntenut isoisäni."

Florence nyökkäsi, hänen uteliaisuutensa tyyntyi, ja hänen harrastuksensa tähän asiaan lakkasi äkkiä. Hän lähetti Didsin selityksen kaikille muille samassa rivissä istuville ja kaikki nyökkäilivät pettyneen näköisinä, koska siihen, mikä oli näyttänyt niin jännittävältä, olikin vain niin jokapäiväinen ja epädraamallinen syy.

Anton Zaleski nousi seisaalle ja luki ääneen happamesti ja häpeilevästi, jollainen tapa on hyväksytty kouluissa korjaamaan runouden tyhmyyksiä:

"Kun hänet kohtasin mä metsäss' äsken en malttanut ma olla sättimättä: hän lemmittynsä päähän karvaiseen kukista kietoi tuoreen seppeleen."

Kun hän istuutui, ojensi lähin oppilas hänelle tottuneen ovelasti Didsin ilmoituksen, jolloin hänkin nyökkäsi hieman pettyneen näköisenä.

Kukaan ei sitten puhunut Didsille siitä uudestaan. Se haihtui heti jokaisen mielestä.

Puolenpäivän aikaan Dids käveli kuten tavallisesti, mummon kanssa koulusta kotiin. Hän tiesi, ettei mummo ollut nähnyt tätä kohtausta, sillä hän oli poistunut salista viidennen luokkansa mukana ensimmäisten joukossa. Mutta vaikka hän tiesi, että mummo olisi äärettömästi innostunut siitä, tuntui hänestä siltä kuin hänen olisi vaikea siitä puhua. Mutta miksi? Oliko syynä ujous vai kykenemättömyys löytää oikeita sanoja? Ehkä hän ei vielä tiennyt, mitä itse tunsi siitä tai millaisella äänenpainolla pitäisi siitä mainita. Hänestä oli tarpeellista säilyttää sitä omana tietonaan jonkun aikaa, kunnes se asettuisi rauhaan eikä enää näyttäisi niin omituisesti erilaiselta kuin kaikki muu, mitä hänelle oli ennen tapahtunut. Hän avasi monta kertaa suunsa kertoakseen mummolle, mutta alkoikin aina puhua jostakin muusta. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka aloittaisi.

Se säilyi kuitenkin niin pysyväisesti hänen mielessään, että hän hämmästyi, kun illallisaika koitti ja päivä oli mennyt. Hänen ajatuksensa olivat kääntyneet niin sisäänpäin, ettei hän muistanut, mitä oli tehnyt. Mutta hän tiesi, että hänen tosiaan piti kertoa se mummolle, eikä se enää tuntunut niin vaikealtakaan. Juuri niinkuin hän oli ajatellut: Se oli painunut hieman enemmän muiden vaikutelmien tasalle. Kun he pesivät astioita illalla, sanoi hän: "Mummo, se tohtori Levering, joka puhui tänään, kutsui minut lavalle ja kysyi minulta, olenko minä John Bascombin pojantytär. Ja kun myönsin olevani, sanoi hän tunteneensa isoisän ollessaan yliopistossa."

Hän oli tiennyt mummon innostuvan asiaan. Mutta hän ei ollut uneksinutkaan, että mummo voisi muuttua tuollaiseksi... kalpeaksi ja hurjaksi, käsien jäykistyessä sen lautasen ympärille, jota hän piteli käsissään. Hän käänsi päätänsä hitaasti.

"Mitä sinä sanoitkaan, Dids?" kysyi hän kuin ei olisi uskonut korviaan.

Kun Dids oli toistanut uutisensa, kuivasi mummo nopeasti kätensä ja kiiruhti puhelimeen. Dids kuuli hänen puhuvan nähtävästi herra Elliotin kanssa. Hän hengitti niin kiivaasti kuin olisi juossut. "Puoliyhdeksän junassako? Onko hän jo matkalla asemalle? Siinä tapauksessa ehdin puhella hänen kanssaan vähän aikaa. Kyllä minä kiiruhdan." Hän ripusti kuulotorven paikalleen ja huusi Didsille: "Nopeasti, nopeasti nyt! Ota pian päällystakkisi", ja alkoi kiskoa omia päällysvaatteita ylleen.

Tuokion kuluttua he olivat ulkona, juoksivat raitiovaunua kohti ja kymmenen minuuttia myöhemmin poistuivat siitä aseman edustalla.

Kaikki tämä hämmästytti Didsiä, ja mummon kasvojen ilme suorastaan peloitti. Mummo oli sennäköinen kuin ei tietäisi maailmassa olevankaan muita ihmisiä. Hän nieleskeli pitkään, availi ja puristeli nyrkkiin käsiään ja näytti niin omituiselta. Dids pelkäsi hänen tekevän jotakin kummallista, mikä panisi ihmiset tuijottamaan häneen. Hän oli sennäköinen kuin voisi purskahtaa itkuun milloin tahansa. Mutta Dids otaksui luonnollisesti, etteivät niin vanhat ihmiset kuin mummo osanneet itkeä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt mummon vuodattavan kyyneliä tai näyttävänkään olevan itkemäisillään. Didsin mieleen ei ollut ennen juolahtanut, että mummo voisi tuntea erikoisesti jotakin — kuten itkemishalua tai sen torjumista. Ajattelematta sitä lähemmin hän oli aina pitänyt varmana, että mummon tunteet olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten. Hänen oli nyt kiusallista istua vastapäätä raitiovaunussa ja katsella outojen tunneaaltojen liikuttamia tuttuja kasvoja, jotka hän oli aina nähnyt niin tyyninä ja hymyilevinä ja vakavina. Hän toivoi, ettei mummo vain purskahtaisi itkuun näin julkisessa paikassa. Mitähän ihmiset siinä tapauksessa ajattelisivat? He tietysti tuijottaisivat häneen ihmeissään ja tuijottaisivat nytkin, jos vain sattumalta katsoisivat mummon kasvoja, vaikka hän istui niin suorana ja hiljaa. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Olihan isoisä ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. Dids oli aina otaksunut, ettei mummo häntä enää muistellut.

He eivät nähneet tohtori Leveringiä odotussalissa. Kello oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan. Juna lähtisi kymmenen minuutin perästä. Mummo katseli ympärilleen ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin kerran, tarkaten vuoron perään kaikkia ihmisiä. Sitten hän meni lippuluukulle, ja Dids kuuli hänen kysyvän erästä pitkää, vanhahkoa herraa. Lippujen myyjä oli muistavinaan vanhan herrasmiehen menneen suoraan ovesta laiturille kuin tupakoimaan.

Mummo riensi salin läpi, jossa monet ihmiset nyökkäilivät hänelle ja sanoivat: "Hyvää iltaa, rouva Bascomb", mutta hän ei näyttänyt heitä huomaavankaan, vaan meni ovesta laiturille Didsin kanssa. Pitkä rivi sähkölamppuja loi kylmää, valkoista valoaan kylmään, mustaan keskitalven yöhön. Vain muutamat ihmiset uhmasivat pakkasta, pari asemamiestä kärryineen, joka oli täynnä matka-arkkuja, ja muuan edestakaisin kävelevä nainen, jolla oli pieni koira mukanaan. Ei mitään tohtori Leveringiä — ah, kyllä, laiturin kaukaisimmassa hämärässä päässä joku pitkä epäselvä hahmo.

Mummo käveli niin nopeasti häneen päin, että melkein juoksi. Dids seurasi häntä hirveästi hämillään ja häveten mummon vuoksi. Mitä tuollainen hieno, kuuluisa mies kuin tohtori Levering ajattelisikaan heistä, kun he tunkeutuivat tällä tavalla hänen luokseen? Ja mummo oli niin vanha ja vaatimattomasti puettu, ja päässään hänellä oli muuan hirveimmistä hatuistaan. Dids katui, että oli lainkaan lähtenyt mukaan, ja toivoi voivansa erota mummosta, niin ettei hänen tarvitsisi ottaa osaa siihen kiusalliseen kohtaukseen, joka oli tulossa.

Kun tohtori näki mummon tulevan luokseen, kääntyi hän, ja kun mummo oli lähempänä, kohotti hän hieman hattuaan valkoiselta tukaltaan, näyttäen hämmästyneeltä ja Didsin mielestä, melko vastahakoiselta ja ylpeältä.

Mummo ei aloittanut millään kohteliaisuudella, kuten sanomalla "Hyvää iltaa" tai "Suokaa anteeksi", vaan kysyi suoraa päätä hyvin hiljaisella äänellä kuin olisi pahasti hengästynyt: "Onko totta, että te tunsitte mieheni? Että tunsitte John Bascombin?"

Tohtori Leveringin kasvot muuttuivat, niin että hän oli ihan eri henkilön näköinen. Hän otti hatun päästään, ojensi kätensä mummolle ja sanoi samalla urkumaisella äänellä, joka oli kajahdellut Didsin mielessä koko päivän: "Onko tämä John Bascombin leski? Tätä naistako John Bascomb rakasti?"

Ja silloin, juuri niinkuin Dids oli pelännyt, mummo alkoi itkeä, vieläpä niin kovasti, ettei kyennyt puhumaan, ja hänen koko ruumiinsa vapisi, mutta hän ei peittänyt kasvoja käsillään. Hän ei kääntänyt silmiään tohtori Leveringin kasvoista. Dids oli iloissaan siitä, että he olivat niin kaukana pimeässä, missä kukaan ei voinut heitä nähdä. Hän tunsi olevansa hirveästi järkytetty, kun mummo itki noin, hänen voimatta pyytää, että hän piilottaisi näkyvistä kyynelten kostuttamat kasvonsa, joita nyyhkytykset vääristivät. Mummo koetti nyt puhua, mutta Dids ei saanut selville hänen puheestaan muuta kuin että hän katkonaisesti toisteli yhä samaa: "Te tunsitte Johnin. Te tunsitte siis Johnin. Siitä on kulunut pitkä... niin kovin pitkä aika... kun olen puhutellut henkilöä, joka on tuntenut Johnin."

Tohtori Levering puristi nyt mummon kättä molemmin käsin. Hänkin koetti lausua jotakin, mutta vaikka hän ei itkenytkään, vapisi hänenkin äänensä. Dids kuuli hänen sanovan: "Te siis olette John Bascombin leski", ja vetävän syvään henkeään. Sitten hän jatkoi: "Minä olen muistissani seurustellut hänen kanssaan koko tämän päivän, koska näin hänen henkensä katsovan minuun hänen pojantyttärensä silmistä..." Hän ojensi kätensä vetääkseen Didsin lähemmäksi. "Minä ajattelin hänen syvää kirkasta katsettaan. Tuntuu ihmeelliseltä nähdä sen vielä elävän uudessa ihmisolennossa."

Hän kääntyi takaisin mummon puoleen, joka kömpelösti pyyhki kyyneliä silmistään, jotta voisi katsoa tohtoriin. "Juuri silloin, kun tulitte minua kohti, ajattelin häntä taas ja kyselin itseltäni, olinko elänyt niin, etten pelkäisi nyt katsoa vielä kerran John Bascombia silmiin."

Ikäänkuin hänen sanansa olisivat suorastaan lyöneet, rouva Bascomb päästi voihkaisun, niin, että Didsin sydän säpsähti. "Ei... ah, ei! Voi tätä kurjuutta!" huusi hän ojentaen kätensä kuin puolustaakseen itseään.

Dids oli pelästynyt. Mummo näytti niin omituiselta. Tuntui mahdottomalta, että tuo voi olla hänen oma rauhallinen mummonsa — tuo toivoton vanha nainen, joka seisoi hämärässä vääristynein ja kyynelistä kimaltelevin kasvoin.

* * * * *

Kaukana radalla he näkivät veturin merkkilyhdyt. Ne kiskot, joiden vieressä he seisoivat, alkoivat jymistä.

Tohtori Levering sanoi: "Kuulkaapa rouva Bascomb te olisitte varmasti ylpeä saadessanne katsoa hänen silmiinsä, kun teillä on kasvatettavana tällainen hieno tyttö hänen henkensä perijäksi. Minä olen tänään kuullut millainen johtaja hän jo on ja kuinka hartaasti te häneen olette kiintynyt."

Junan kolina kävi kovemmaksi. Mummo tarttui vanhan herran käteen ja sanoi kiihkeästi: "Niin niin... minulla ei olekaan muuta... minä olen koettanut... pojantyttäreni tähden..."

Vaunujen pyörät sivuuttivat kolisten kiskojen vaihteet ja merkkilyhtyjen valot häikäisivät heidän silmänsä. "Hänestä tulee Johnin kaltainen, eikö tulekin?" huusi mummo lähestyvän junan kolinan läpi — tai ne olivat ne sanat, jotka Dids luuli kuulleensa hänen sanoneen kun koko asema heräsi äkilliseen meluun jonkun huutaessa käheästi jonkin ilmoituksen junasta ja ovien lennähtäessä auki odotussalista syöksyvien matkustajien tieltä.

Tohtori Levering kääntyi ja samassa Dids näki hänen kumartuvan puoleensa ja tunsi suutelon otsallaan. Sitten hän näki tohtorin katsovan taas mummoon, näki hänen huultensa liikkuvan, mutta juna kolisi nyt jyristen heidän ohitseen ja hän kuuli vain: "Niin kyllä hänestä..."

Ja sitten hän oli poissa. Ihmisiä matkalaukkuineen hääräili heidän ympärillään tyrkkien heitä ja huudellen toisilleen Dids ja mummo peräytyivät pois joukosta nurkkaan, joka oli niin pimeä etteivät he voineet nähdä toisiaan.

Mutta Dids tunsi mummon painautuvan häneen kuin pelkäisi kaatuvansa. Hän kiersi käsivartensa lujasti mummon ympärille, jäykisti ruumiinsa voimakkaaksi ja tunsi laihan ja vanhan vapisevan ruumiin painon raskaaksi nuorille voimilleen.

Kuinka kovasti mummo painautuikaan häneen kiinni! Vai johtuiko se hänen oman syleilynsä lujasta otteesta? He olivat kuin yksi ihminen. Hän tunsi kyynelten kostuttavan poskiaan. Olivatko ne hänen? Vai mummonko? Miksihän itkisi?

Tätä siis merkitsi... rakkaus.

Hän oli iloinen siitä, että he saivat olla täällä pimeässä missä ei kukaan voinut nähdä heitä kunnes mummo rauhoittuisi hieman. Eikä mummo enää vapissutkaan niin kovasti nojatessaan raskaasti Didsiin pää hänen olkapäällään.

Vienona ja viileänä tuntui otsalla suudelma vanhalta herralta, joka oli rakastanut hänen isoisäänsä ja sanonut antaessaan hänelle tuon pyhittävän suudelman, että hänestä tulisi sen ystävän kaltainen, jota hän oli hellinyt. Mitä suutelo toi hänen mieleensä? Hän ei voinut muistaa.

Kuinka kummalliselta tuntuikaan että mummo nojautui _häneen_?

Täällä oli liian kylmä mummolle. Hänen omatkin jalkansa olivat kuin jäätä.

"Tule nyt, mummo" sanoi hän hiljaa, "ehkä meidän on parasta lähteä liikkeelle..."

"Kyllä, kyllä, kultaseni" sanoi mummo alistuvasti, "meidän on parasta nyt lähteä kotiin".

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun hän ja mummo erosivat toisistaan koulurakennuksen pääoven sisäpuolella, lähestyi Didsiä hallin poikki muuan omistavasti hymyilevä pitkä, hontelo, näppyinen poika. Dids katsoi häneen ja näki hänet, näki hänessä julmasti kaikki, komeilevan sormuksen hänen likaisessa sormessaan, huonosti sopivan norfolkilaisen puvun, joka peitti rumasti hänen litteän rintansa, hänen ilmeensä, jossa oli puolittain maalaismaista kömpelyyttä ja tylsää itserakkautta, hänen laahaavan käyntinsä ja hänen silmiensä himokkaan ja raa'an ilmeen.

Se oli Tug Wagner. Noiden kalpeiden, velttojen huulien antaman suutelon hän oli kerran ottanut vastaan... Se ajatus värisytti häntä. Mielessään hän vihaisesti moitti poikaa siitä häpeämättömyydestä, että hän vielä jatkoi olemassaoloaan.

Dids katsoi häneen ivallisesti vihaisilla nuorilla silmillään ja kääntyi ylpeästi poispäin.

Pojan omahyväiset, itsetietoiset kasvot muuttuivat naurettavasti. Hänen suunsa loksahti auki. "Mikä sinua vaivaa, Dids?" kysyi hän.

"Ei mikään", vastasi Dids kuivasti.

"Minä aioin sopia sinun kanssasi siitä, että me lähdemme iltapäivällä Petersiin juomaan lasillisen kultakermaa", esitti hän.

"Ei, kiitoksia", sanoi Dids häijysti. "Minä olen kyllästynyt noihin kuvottaviin iänikuisiin juomiin!"

"Mutta, Dids..." sanoi poika tunteellisesti, alentaen ääntään ja käyttäen erityistä, tuttua äänenpainoa. Dids katsoi häneen tahtomattaankin. Hänen silmissään oli ahmiva ilme, ja Dids huomasi hänen siirtyvän vielä lähemmäksi.

Dids kuohahti. Kuinka Tug _uskalsi_? "Oh, mene tiehesi äläkä vaivaa minua!" sanoi hän töykeästi.

Poika hätkähti. "Mutta miksi, Dids..." änkytti hän, hämmästyneen tuskan pyyhkiessä pois hänen kasvoistaan tyhmyyden ja raakuuden, niin että hän näytti säälittävältä kuin loukkautunut pikku poika.

Dids ei halunnut suoda hänelle enää katsettakaan. Peloittavan paatuneena hän lausui lopullisen tuomionsa, kohauttaen hartioitaan: "Voi, sinä hermostutat minua aika lailla! Minä en halua seurustella enää sinun enkä kenenkään toisenkaan pojan kanssa!"

Hän käveli hallin päähän reippaasti kevein askelin. Luentosalin ovella hän näki ryhmän tyttöjä ja poikia; se oli hänen oma vanha toverijoukkonsa urheiluissa ja leikeissä. He odottivat häntä. Dids paransi vauhtinsa loikkimiseksi ja hyppimiseksi ja liittyi heihin hyökäten. He näyttivät hänestä hyviltä. Hän otti heidät jälleen valtaansa ja tiesi heidän pitävän siitä, niinkuin hän itsekin piti. "Te näytätte kovin huolestuneilta", sanoi hän iloisesti: "mikä nyt on hätänä?" Hänen äänessään oli entistä tarmokasta varmuutta, että tässä oli sellainen tyttö, joka voi korjata asiat, vaikka ne olisivatkin kuinka hullusti tahansa.

Florence King kiersi käsivartensa hänen kaulaansa draamallisesti ja vaikeroi: "Meillä on tentti Englannin kirjallisuudessa tänään, eikä se ilkeä vanha noita ilmoittanut sitä ennemmin."

Muuan poika sanoi synkästi: "Minä en ole edes lukenut läpi sitä kirottua vanhaa näytelmää."— "Oletteko te jo lukeneet viimeisen näytöksen?" kysyi toinen.

Dids ei joutunut päästään pyörälle eikä tuhlannut aikaansa valituksiin. "En minä ainakaan ole", sanoi hän kylmästi, "mutta tenttihän on vasta kello kolme iltapäivällä". Hän katsoi kelloon ja alkoi sitten näppärin sormin aukoa kirjapinkkansa nauhoja. "Meillä on nytkin vielä viisitoista minuuttia aikaa ennen soimista, ja voimme vuorotellen lukea toisillemme ruokasalissa. Minä jään tänään tänne väliaterialle. Ja sitten voimme vuorotellen lukea..." Hän näki suunnitelmansa valmiina edessään ja nyökäytti päätänsä luottavaisesti. Tytöt näyttivät rauhoittuvan. Dids pelastaisi kyllä heidät kaikki, kuten aina ennenkin. Muuan huusi olkansa yli eräälle vastatulleelle: "Tule tänne, Retta! Dids aikoo auttaa meitä pänttäämisessä, niin että pelastumme Englannin kirjallisuuden tentistä."

"Mihin viimeksi jäimme?" kysyi Dids, seilailen kirjansa lehtiä.

"Lumottu katse hirviöstä kääntyy pois, kuin kaikki jälleen ennallansa ois."

"Oliko se siinä? Ei, nyt muistankin, että me olimme jo paljon kauempana."

"Unohda öinen ilve, tai jos muistat, se olkoon vain kuin häijy painajainen. Taas ollos niinkuin ennenkin ja katso, maailma kaikkineen on vielä samanlainen. Dianan umppu sai sen ihmeen aikaan, Kupidon kukka vielä yhtyi taikaan. Unesta nouse, armas kaunokainen!"