Part 13

Mutta hän ei ollut palannut Harristownista Gilmanvilleen jättääkseen kaikki sikseen. Ei mitään ollut saatu aikaan Didsin tietoisen elämän neljänä vuotena, ja lapsi oli jo puolittain hautautunut. Jokainen uusi, pienen tytön tyynesti lausuma valhe, jokainen oikein jäljitelty raaka äänenpaino, jokainen hermostuneen väsymyksen tai kiihkon purkaus ja uuden salaisen sairaloisen pelon paljastuminen lapsen sisäisessä elämässä herätti isoäidissä suunnatonta kauhua. Hän haki siihen apua yhä kiireemmin, yhä levottomammin... eikä keksinyt mitään.

Kuuden kuukauden kuluttua hän tunnusti itselleen, ettei hänen palaamisensa ollut saanut aikaan muuta kuin että Dids nyt sai useammin kylpeä, tavallisesti söi terveellisempää ruokaa ja meni säännöllisemmin nukkumaan. Hän ei tiennyt, pitikö raivota vai itkeä sen tosiseikan vuoksi, että tämä lievä, lapsen elämän pelkkä ruumiillinen parantuminen oli saanut aikaan niin suuria ihmeitä hänessä. Tytön sairaloisuus ja kuoppasilmäisyys olivat kadonneet samoin kuin selittämättömän lievän kuumeen täyttämät päivätkin. Hänen ruumiinrakenteensa oli nyt täysin vankka, ja ihmeteltävän pirteänä hän sai vaikutuksia uusista oloistaan. Hänen käyntinsäkin oli nyt erikoista. Hän ei enää kävellyt laahustavalla täysikasvaneiden ihmisten tavalla, mikä on niin vastenmielistä normaalisissa pikku lapsissa, vaan loikki, hyppeli ja juoksi varpaisillaan kuin varpunen.

Tohtori Dewey, kohdatessaan hänet joskus kadulla isoäidin seurassa, tarkasteli häntä kiireesti kuin hyväntahtoinen tonttu, ottaen hänet syliinsä ja kääntäen kaksin kerroin hänen silmänsä aliluomen voidakseen tarkastaa silmämunuaisten väriä, vilkaisten myös korvalehtien väriin, ja kieleen ja tunnustellen käsivarsia ja sääriä. Tyttösessä tapahtunut muutos, sanoi hän, oli yhtä hämmästyttävä kuin mieluinenkin hänelle. "Minä olin luullut häntä kovin heikoksi lapsukaiseksi", selitti hän rouva Bascombille. "Mutta hän näyttää päässeen siitä eroon mainiosti. Varmaankin hän nyt saa terveellisempää ravintoa ja nukkuu enemmän eikä pääse niin usein eläviinkuviin." Hän laski lapsen maahan, käski hänen juosta katselemaan leikkikalukaupan ikkunaa ja lisäsi sitten isoäidille: "Ehkä hänelle ei myöskään enää sanota niin usein, että mörkö tulee ottamaan hänet. Kuulkaapa, sillä tyttösellä on varmaan yhtä luja ruumiinrakenne kuin hevosella, koska hän suoriutui hengissä kaikesta siitä, mitä hän sai kestää jonkun aikaa." Ja hän jatkoi vanhan lääkärin rehelliseen, alistuvaiseen tapaan: "Mutta, Jumala paratkoon, melkein kaikkien lastenhan täytyy kestää samaa."

Kun rouva Bascomb toivottomuudessaan vihdoin koetti värvätä Ralphia apulaisekseen, huomasi hän poikansa olevan yhtä mieltä lääkärin kanssa siitä, että heidän elämänsä oli suunnilleen tavallista ja että Didsin mahdollisuudet olivat yhtä hyvät kuin useimpien muidenkin lasten... "tarpeeksi hyvät, keskinkertaisen hyvät", kuului hänen lausuntonsa. Vaikka Ralph nähtävästi ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hänen äitinsä puhui, ei hän käynyt ärtyiseksi eikä maltittomaksi, kun hänelle koeteltiin selittää tilannetta. Rouva Bascombia oli hämmästyttänyt se, että senjälkeen kun hän oli luopunut huvittelemasta, mitä hänellä oli oikeus vaatia Ralphilta, tämä osoittikin hänelle paljoa enemmän suopeutta ja luontevaa herttaisuutta kuin koskaan ennen. Mitä tahansa se lienee ollutkaan heidän välillään pakottamassa heitä kohtelemaan toisiaan väärin, se oli haihtunut samalla kuin monet muutkin entisen elämän kahnaukset.

Katsoen nyt äitiinsä sohvalta, jolla hän lepäili velttona sanomalehti kädessään, hän kuunteli värähteleviä, levottomia sanoja kärsivällisesti, mutta hyvin vilpittömästi hämmästyneenä.

"Joutavia, äiti, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Me tulemme nyt toimeen mainiosti, kun sinä olet palannut hoitamaan asioita ja pitämään jonkinlaista komentoa talossa. Me olimmekin todella helisemässä yhteen aikaan. Lottie ei ole mikään kokki eikä ole edes teeskennellyt olevansa. Mutta nyt, mikä nyt on hätänä? Katsoppa vain Didsiä. Hän on yhtä tukeva kuin hirsireki."

Kun hänen äitinsä koetti epäröiden ja häpeillen kuvailla sanoilla, mitä he kokivat joka päivä, ei hän ymmärtänyt sitä niinkään hyvin. "Ah, joutavia, me tulemme toimeen mainiosti! Paitsi silloin, kun sinä ja Lottie olette tukkanuottasilla. Minun täytyy sanoa, että sinä olet naurettava, kun viitsit riidellä mielipiteistä. Minä olen huomannut sinun pitävän puoliasi aika hyvin enkä olisi voinut uskoa mahdolliseksi, että voit riidellä niin kovasti, kuin joskus teet. Meidän pienet riitamme, Lottien ja minun, eivät vedä sille vertoja. Me elämme samalla tavalla kuin muutkin myötä- ja vastoinkäymisessä. Mitä sinä odotat? Mehän olemme vain inhimillisiä, vai mitä? Minä menetän kyllä usein malttini, tiedän sen. Ja samoin on Lottienkin laita, mutta mitä sillä on väliä? Ihmisten täytyy tottua siihen. Elämämme on tarpeeksi hyvää, vieläpä keskinkertaista parempaakin. Eihän voi toivoakaan, että Lottien lainen sievä nainen pysyisi kotona alituisesti. Ja hän ihailee Didsiä. Sinähän tiedät, kuinka suunniltaan hän on Didsin sairastuessa. Sinä otat asiat liian vakavasti, äiti, niinkuin aina ennenkin. Dids häärää kyllä ja kasvaa suureksi samalla tavalla kuin muutkin. Hänestä tulee kyllä kunnon tyttö."

Hän keskeytti nähdäkseen, oliko puheellaan saanut äitinsä sellaiseen mielentilaan, että voisi jälleen hyvällä omallatunnolla ruveta lukemaan lehteään, mutta huomasi harmikseen äitinsä näyttävän paljoa järkkyneemmältä ja jännittyneemmältä kuin koskaan ennen. "Voi voi, naiset ovat ihan mahdottomia!" ajatteli hän nousten istualleen sohvalle ja laskien kätensä äidin olalle samalla tavalla kuin mies painaa tyynnyttävän, hallitsevan kätensä vikurihevosen lautasille, kun se värähtelee ja rimpuilee tyhjästä. "Kuulehan nyt, äiti", huomautti hän vakavasti, "koeta tyyntyä. Täällä ei ole mitään hätää, ellet vaadi liikoja. Sinä olet menettänyt oikean mittakaavan, siinä kaikki. Dids on kiltti pieni tyttönen ja niin taitavakin, että hei vain! Minäkin ajattelen Didsiä hyvin paljon. Mutta koko maailma ei silti pyöri vain hänen tähtensä. Hän ei ole mikään taivaallinen olento, ja jos hän olisi, ei hän kuuluisi meidän perheeseemme. Hän kasvaa suureksi samalla tavalla kuin kaikki muutkin, ja sinähän tiedät lasten aina tekevän niin. Mitä tuollaiset turhat oikut sillävälin hyödyttävät?"

Hänen äitinsä tarttui hänen käteensä, kuten naiset tekevät, tunteakseen ainakin ruumiillista läsnäoloa. "Älä puhu sillä tavalla, Ralph!" huudahti hän. "Minä en voi sietää sitä." Hän ei voinut hillitä ääntään kirkumasta ja vapisemasta, vaikka tiesi sen olevan Ralphille vastenmielistä. "Sinä et ole voinut lainkaan ajatella sitä, mistä nyt puhun. Se ei johdu siitä, että pitäisin Didsiä taivaallisena... vaan siitä, että hän on vielä vallan lapsi... kokonaan riippuvainen meistä... avuton. Eihän sovi, että annamme hänelle vain lähinnä parasta... tai vielä huonompaa... mistä ei ole liian paljon vaivaa... vaikka hänen pitää saada niin hyviä mahdollisuuksia kuin suinkin voimme hankkia hänelle... ei senvuoksi, että hän on Dids... vaan siksi, että hän on lapsi, kuten muutkin lapset. Se on kasvatuksen periaate. Ellemme me edes koeta antaa lapsille kaikkein parhainta, mitä... meidän pitää ainakin koettaa... me teemme väärin, jos tyydymme..."

Kuinka hän voisi olla johdonmukainen? Kuinka hän voisi lopettaa monet lauseensa, kun hän näki puolittain kunkin läpi, ettei se saavuttanut Ralphia, ettei se saanut olinsijaa hänen mielessään? Jokainen lause piti heittää kiireesti syrjään ja aloittaa uusi, mutta se oli turhaa. Ralph ei kuullut muuta kuin hänen sekavuutensa, minkä vuoksi äidistä ei tarvinnut välittää; hän ei nähnyt muuta kuin että äiti juuri nyt, kun hänen pitäisi lukea lehteään, oli ärtyisällä, levottomuutta herättävällä tuulella.

Ralph keskeytti nyt hänet taputtaen hänen kättään: "Kas niin, kas niin, äiti, älähän hermostui Älä lainkaan hermostu, (Hän puhui nyt sillä tavalla kuin olisi sanonut: "So, tyttöseni! Hiljaa nyt! Hiljaa!") Äiti, sinä olet nyt liian kiihtynyt etkä senvuoksi voi... _oliko tuo puhelin?_"

Hän ponnahti lattialle yhdellä hyppäyksellä kuin olisi odottanut soittoa. Hänen äitinsä seurasi häntä halliin ja pysähtyi hänen taakseen odottamaan, voidakseen jatkaa esitystään. Ralph ei ollut vielä alkanut ymmärtää, ei ollut edes kuunnellutkaan häntä. Hänen täytyi saada poikansa harrastus vireille.

Hän kuuli Ralphin lausuvan hämmästyneellä, kauhistuneella äänellä: "Johan nyt jotakin, mies! Neljäneljättä kahdeksaa vastaan. Mitä ihmettä on tapahtunut meidän joukkueellemme?"

"Pelasiko Gubleman puolustajana!"

"No, taivaan nimessä, miksi ei?"

"Hitto vie, se ei ole mikään syy!" Hänen niskansa kävi ihan punaiseksi.

"Se hongankolistaja! Mitä se häneen kuului?" Ralphin vapaa käsi puristautui nyrkkiin ja huitoi ilmassa raivoisasti korostaakseen asiaa.

Silloin se heikko kaukainen ääni, jota rouva Bascomb kuuli purkautuvan puhelimesta, lasketteli kirkuen muutamien hetkien aikana tulemaan niin vuolaan selostuksen, että Ralphin koko ruumis kävi tarkkaavaiseksi kuin väijyvän, metsästävän eläimen.

Kun ääni lakkasi kuulumasta, tuntui kuin metsästävä eläin olisi hypännyt.

"Kuulehan nyt, Hack, tämän tällaisen täytyy _loppua_!" huusi Ralph lyöden nyrkkinsä seinään. "Jotakin on tehtävä. Mitä silloin tapahtuu, kun Pittin ja Killingworthin joukkueet tulevat tänne, ellemme ole kunnossa? Meidän pitää ryhtyä toimeen ennen sitä. Mistä sinä soitat?"

"Kuulehan nyt, sinun pitää odottaa siellä minun tuloani. Minä en viivy kymmentä minuuttiakaan. Ja me tartumme heti asiaan ja selvitämme tämän, vaikka..."

"_Kyllä me voimme!_ Me voimme tehdä vaikka mitä, kunnes Gubleman otetaan joukkueeseen takaisin ja Laville saa pelata taas keskustassa."

"Tuki jo suusi, sinä vain väsytät minua! Koskeeko tämä minuun kovasti? Varmasti. Miksi se ei koskisi?"

"Joutavia, sinun pitää kuunnella minua... kukaan ei pääse mihinkään heittämällä yrityksen kesken."

Ja sitten oikealla rohkealla anglosaksilaisella äänenpainolla: "Elleivät ihmiset ole valmiit taistelemaan saadakseen asiat oikealle tolalle... annetaan heille ansionsa mukaan... eikä sellainen joukkue ole mistään kotoisin. Meidän pitää vain puskea vastaan, sen sanon sinulle!"

Rouva Bascomb kääntyi ääneti pois ja kiipesi portaita ylös ullakkohuoneeseensa.

XXIV

Ei mikään rouva Bascombin joskus ennen tuntema kärsimys ollut verrattavissa siihen synkkyyteen, joka nyt laskeutui yhä alemmaksi hänen ylleen, kun hän alkoi ajatella sitä mahdollisuutta, että hän ehkä epäonnistuisi, ettei joutilas ja selittämätön kohtalo ehkä ottaisi lainkaan lukuun sitä hänen koko persoonansa uhrautumista, johon hän oli niin suuresti luottanut ja jonka varmuus nyt näytti niin tyhmältä ja lapselliselta. Hän oli luopunut jokaisesta yrityksestä hoitaa ja pitää yllä omaa olemustaan, koska sen suojeleva kuori oli särjetty palasiksi raivokkailla hyökkäyksillä. Hän oli uskollisesti tehnyt äärimmäisen uhrauksen, haudannut oman persoonallisuutensa, lohduttaen mieltään sillä ennustuksella, että sen kuolema ja hautaaminen perustivat vain uuden elämän.

Mutta ei mitään ollut tapahtunut. Ei mikään ollut muuttunut. Haudasta ei ollut versonut esiin mitään uutta, ihmeellistä, kirkastavaa voimaa. Ehkä vanha, hurskas taru valehtelikin sanoessaan, että uhrauksessa on sellainen elävä siemen, josta varmasti puhkeaa vastustamaton elämä.

Hänet oli kasvatettu, ja hän itsekin oli kasvattanut muita noiden hyvänuskoisuuden valikoitujen periaatteiden mukaan, joita amerikkalaiset niin suuresti rakastavat olettaen (jos täyttävät, mitä luulevat velvollisuudekseen), että välttämättä pääsee voitolle se, mitä he luulevat oikeaksi. Hän ei ollut koskaan kertonut yhdellekään lapselle alkuperäistä satua Punahilkasta, koska hänen mielestään oli väärin uskotella lapsille niin pahaa, että sudet voisivat syödä kilttejä pikku tyttöjä. Hän oli turvautunut siihen evankelisen seuran laajalle levittämään toisintoon, jossa pienen tytön isä, sattuessaan menemään majan ohi oikealla hetkellä, hyökkäsi sinne, tappoi ilkeän suden ja vei lapsen takaisin hänen äitinsä luo, tahrankaan likaamatta hänen kaunista päällystakkiaan. Jokaisena vuonna Ralphin avioliittoon saakka hän oli laatinut itselleen seinäalmanakan, jota hänen tuttavansa olivat suuresti ihailleet ja jäljentäneet ja jonka jokaisella lehdellä oli muistutuksia siitä tosiseikasta, että vaikka etana olikin piikin kärjessä, oli Jumala taivaassa.

Suuri osa näistä viittauksista oli valittu "Uusi suunta"-nimisestä aikakauslehdestä, jonka kannan hän täydellisesti hyväksyi, vaikka olikin ahkera kirkossakävijä. Hän oli kavahtanut sellaisia kirjailijoita, joiden teokset näyttivät epäilevän, että oikeus ei pääsisi voitolle, tai viittaavan, että siitä voitaisiin olla epävarmoja, mikä oli oikein. Sellaiset kirjailijat eivät olleet tuntuneet hänestä tärkeiltä, pikemminkin inhoittavilta ja vilpillisiltä kuin peloittavilta, koska hän ei ollut uskonut sanaakaan heidän puheistaan. Hän oli kääntänyt silmänsä pois heistä yhtä paljon inhoten kuin sivistymättömän miehen raa'at sanat olivat hänelle vastenmielisiä.

Nyt hänestä näytti siltä, katsoipa hän minne tahansa, että sudet saivat syödä lapsia, paitsi muutamia onnellisia, kenenkään välittämättä tai kohottamatta sormeaankaan heidän pelastuksekseen. Vaikka hän olisikin ottanut minkä kirjan tahansa käteensä, sattui hän aina näkemään jonkun toivottoman synkän lauseen. Eivätkä sellaiset sanat näyttäneet kirjan sivuilla enää joutavilta tai epätodellisilta, avuttomilta hänen paheksumisensa edessä, niin että ne olisi voitu sulkea kirjan kansien väliin ja unohtaa. Ne huusivat hänelle karmivasti kuin olisivat muiden hänenlaistensa inhimillisten olentojen eläviä ääniä. Ne kirkuivat kauhusta huomatessaan itsensä tuomituksi häviämään — samalla tavalla kuin hän tunsi itsensäkin tuomituksi sen umpimähkäisen, paatuneen pahanhengen voittamaksi, johon hän ei ollut koskaan uskonut ja jonka hän oli aina luullut pakenevan vanhurskaan kätensä yhtä ainoata reipasta liikettä. Se ivaili häntä nyt kyynillisesti, välittämättä lainkaan siitä, että hän oli uhrannut kaikkensa.

"Meitä tulee viskomaan niin kova tuuli, että viljammekin tulee näyttämään niin keveältä kuin akanat eikä hyvää voida erottaa mitenkään pahasta."

Se hyökkäsi hänen kimppuunsa, tämä kova vihuri; se tunkeutui hänen proosalliseen, pulpettien täyttämään luokkahuoneeseensa ja ajoi häikäilemättä tyhjästä tyhjään, vieden mukanaan — kuin akanat — Ralphin, Lottien ja hänet itsensä — niin että he olivat kuin näkymättömiä hiukkasia äkillisessä pimeydessä. Hän ei voinut avata raamattuaan näkemättä jonkun toisen inhimillisen olennon loistottomia silmiä, joka oli sortunut, kuten hänkin tunsi piakkoin sortuvansa. _"Minä sanoin sydämessäni: mikä kohtaa ihmisten lapsia, se kohtaa eläimiä, ja sama kohtalo on molemmilla. Niinkuin toinen kuolee, niin toinenkin kuolee."_

_"Pahemmin painaa vähäinenkin tyhmyys kuin viisaus ja kunnia."_

_"Tämä paha on kaikessa, ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten he menevät kuolleiden luo, mutta kuollut ei tiedä mitään eikä heillä enää ole mitään palkkaa; sillä heidän muistonsa on unohdettu. Heidän rakkautensakin ja vihansakin ja kiivailemisensakin on jo aikaa sitten rauennut."_

Keski-ikäinen opettajatar, joka korjaili oikeinkirjoitusvihkoja ja määräili laskuesimerkkejä, sai kokea toivottomuuden ikivanhaa kalvamista. Hänen pienet, poloiset ohjeensa siistiin, siveelliseen taloudenhoitoon hajoitettiin kuin oljet pimenevään taistelutanteren kaaokseen. Maailmankaikkeus, joka oli hänelle esiintynyt miellyttävänä pikku sopukassa, kunhan ihminen koetti parhaansa ollakseen moitteeton, paljastuikin nyt suureksi pahaenteiseksi salaliitoksi, jotta sen tarkoitusta ei ymmärtäisi eikä nuhteettomasta elämästä tulisi mitään, ja ennen kaikkea erittäin vihamieliseksi jokaiselle ponnistukselle saada Didsissä kehitetyksi niinkuin hän tahtoi, kaikkea parasta eikä päinvastoin juuri pahinta. Nyt hän ymmärsi todellisen maailman kaipaavan Lottien tapaisia ja heittäytyvän raskaalla painollaan heidän puolelleen:

_"Katso, minkä minä näin olevan hyvää, mitä suloista: syödä ja juoda ja nauttia hyvää kaikessa työssänsä. Eikä ihmisellä ole mitään enempää kuin kani karjallakaan, sillä kaikki on turhuutta."_

Kaikki, mikä hänessä oli kuolevaista, sairastui ja kuoli näiden pimeyden voimien hyökkäyksessä.

Mutta hänessä oli nyt myös sellaista, mikä ei ollut kuolevaista. Hänen kiihkeä halunsa suojella Didsiä nousi suorana ja voimakkaana pimeydessä, loistaen niin järkkymättä kuin jumalallinen henki. Se ei jättänyt häntä milloinkaan pulaan. Se ei ikinä epäröinyt. Hän nojasi selkänsä siihen ja uhmasi pimeyden voimia.

Eikö siis ihmiselämällä ollut mitään tarkoitusta? Oli kyllä; hänen rakkaudessaan Didsiin oli jo sinänsä tarkoitus.

Oliko siis kaikki turhuutta? Ei ollut. Kun inhimillinen olento voi tuntea toista kohtaan sellaista uhrautuvaa rakkautta kuin hän Didsiä kohtaan, oli edes jotakin olemassa, mikä ei ollut turhuutta.

Hän ei ollut koskaan voinut kuvitella, millainen taivas on, ja hänen elämänsä monien tunnustamattomien vastenmielisten asiain joukkoon kuului myös hänen salainen inhonsa niitä taivaankuvia kohtaan, joita hän oli koettanut itselleen luoda saarnojen ja virsien mukaan. Se oli ollut niitä monia, pieniä tekopyhyyksiä, jotka olivat väsyttäneet ja masentaneet mieltä. Nyt hänestä tuntui, että hän voi hieman arvailla, millainen taivas saattaisi olla. Siellä saisi ihminen ehkä alituisesti nauttia sellaisista tunteista kuin hänellä oli Didsiin kohdistuvan rakkautensa liekkimäisten purkausten hetkinä.

Mutta jo pelkkä sen toiveen kiihkeys, että Didsille oli hankittava mitä parasta, saattoi hänet mitä syvimpään masennukseen sellaisina hetkinä, jolloin hän totesi, ettei Didsillä nähtävästi ollut mahdollisuuksia edes lähinnä parhaan saamiseen. Kun hän tunsi tämän pelon aukovan synkkää tietään tietoisuuden komeroihin, nousi hän aina kiivaasti taistelemaan sitä vastaan. Mutta oli sellaisiakin päiviä, joina hänen elinvoimansa oli niin heikko, että hänen uhmansa supistui pelkäksi tuimaksi sähiseväksi kieltäytymiseksi heittämästä tätä toivoa, vaikka hän tiesi, että sitä ei ollut hänelle suotu.

Hän ei voinut luopua siitä. Hän oli taistelunhaluista sukua. Ei ainoakaan hänen esi-isiensä suuressa joukossa ollut huomannut mitään kaunista alistumisessa tai mukaantumisessa. Tappion myöntäminen ja siihen mukaantuminen silloinkin kun se oli ollut vanna, oli tuntunut kaikista hänen esi-isistään yhtä halveksittavalta teolta kuin lipun tahraaminen lokaan. Niitä päiviä oli paljon, joina vain tämä peritty mieletön, aiheeton vastustamishalu oli ollut hänen ja mustan kuilun välissä. Järjelleen, joka ilmoitti hänelle selvästi, että hän oli jo hävinnyt, ettei paatuneessa maailmankaikkeudessa ollut ainoatakaan voimaa hänen puolellaan, hän saattoi vain huohottaa kiihkeästi: "Ei, ei, ei!" niinkuin ahdinkoon joutunut rotta puree hampaitaan.

XXV

Lottien lisääntyvä paino rasitti häntä. Hänen jalkojaan pakotti usein, kun hän oli käynyt kaupungilla ahtaissa patenttinahkakengissään, erittäinkin nyt, kun lämpimät kevätilmat olivat alkaneet. Perhe kuuli paljon niiden tuottamista kovista tuskista. Joku Baumannien perheen jäsen oli kertonut hänelle jutun eräästä serkusta, "jonka jalat olivat olleet kipeät, minkä olikin sitten huomattu johtuvan siitä, että joku luu oli mennyt sijoiltaan, ja hänen oli täytynyt hankkia sille hoitoa". Lottie muisti silloin, että talvikarnevaalipäivänä, kun Ralph oli niin raa'asti ja häikäilemättä pakottanut hänet juoksemaan huonosti kivettyjä puistoteitä pitkin, hän oli tuntenut jonkin notkahtavan molemmissa jaloissaan... "Se oli niin hullunkurista, ikäänkuin jokin olisi katkennut juuri tuossa. Ensin toisessa ja sitten toisessa jalassa."

Tämä teoria oli jonkun aikaa hyvin suotuisa talon rauhalle. Se antoi Lottielle uuden puheenaiheen, jollaiset olivat hänelle niin välttämättömiä. Mutta tohtori Dewey, jolta kysyttiin neuvoa, otti röntgen-valokuvan hänen jalastaan ja ilmoitti ne täydellisesti normaalisiksi. Hän ehdotti leveämpiä pohjia, matalampia kantoja ja hieman suurempia kenkiä.

"Hän ei lainkaan koetellut", sanoi Lottie vihaisesti. "Hän ei pane minuun vähääkään huomiota. Hän ei ole auttanut minua ikinä, vaikka olen ollut niin surkeassa tilassa Didsin syntymästä saakka. Hän suorastaan vihaa minua. Minä en välitä siitä, mitä hän sanoo. Hänen puheestaan voi päättää jo alusta, että hän oli määrännyt kantansa, ennenkuin ottikaan tuon röntgenkuvan. Minä tunnen luiden eroavan toisistaan juuri tuossa paikassa, kun astun niille."

He koettivat hieroa niitä linimentillä. Ralph ja hän äitinsä hieroivat vuorotellen rumentuneita jalkaraukkoja, joiden muodottomat varpaat olivat likistyneet toistensa alle, niiden nivelet olivat punaiset ja arpiset lukemattomien känsävoiteiden vaikutuksesta, joita Lottie oli koettanut, luottaen yhä uudestaan jokaiseen. Jos he jaksoivat hieroa kyllin kauan, lakkasivat tuskat joksikin aikaa, mutta palasivat kohta, kun Lottie koetti kävellä muodinmukaisissa kengissään.

Hän ja Ralph kiistelivät meluisasti hänen kengistään, jälkimmäinen halveksien niiden tyhmää kuosia ja kieltäytyen suomasta hänelle myötätuntoa tuskia kohtaan niin kauan kuin Lottie ei suostunut niistä luopumaan. Lottie taasen koetti monisanaisesti todistaa, etteivät ne olleet syynä tuskiin, vaatien vihaisesti oikeudenmukaista myötätuntoa todella koville kärsimyksilleen. "Minä en ilkeä käyttää noita kauhistuttavia terveyskenkiä!" (Rouva Bascomb käytti aina sellaisia.) "Eivätkä jalkanikaan ole luodut rumien terveyskenkien muotoisiksi. Minä olen aina käyttänyt tällaisia kenkiä eivätkä ne ole koskaan vaivanneet minua ennenkuin nyt, niin että niiden muodossa ei voi olla vikaa. Minun jalkani on niin rintava, etten voi käyttää noita kauhistuttavia, arkipäiväisiä kapineita. Minulla on luonnollisesti hyvin rintava jalka."

Hän ei ainoastaan tahtonut sellaisia kenkiä. ("Mitä ihmettä!" huudahti hän hämmästyneenä puolustautuen. Ellei ihmisen enää sallita valita omia kenkiäänkään, niin mitä sitten seuraa? Joku ryhtyy paloittelemaan minulle ruokanikin, luullakseni.") vaan valitsi vielä itsepäisesti kengät Didsillekin, koska se muka oli hänen ehdoton oikeutensa: "Kuka sentään on hänen äitinsä?"

Didsin kummassakin jalassa oli nyt pieni känsä, helmenvärinen aamuisin yön levon jälkeen, punainen ja hellä iltaisin, kun kauniit, muodikkaat, patenttinahkaiset nauhakengät riisuttiin.

"Nuo eivät ole känsiä!" sanoi Lottie uhmaavasti. "Jokaisen jalkoihin voi sattumalta ilmestyä pari kolme punaista täplää." Hän siirsi katseensa hämmentyneen ja vihaisen näköisenä anopista mieheensä, vaikka ei kumpikaan ollut virkkanut sanaakaan ja Ralph oli vain ääneti nostanut lapsen syliinsä katsoakseen hänen jalkojaan. "Herrainen aika sentään!" huusi Lottie vapisevalla äänellä. "Minä en ole ikinä nähnyt juoniteltavan turhasta tällä tavalla!"

He eivät vieläkään puhuneet, mutta heidän hämmästyksekseen Lottie alkoi nyt itkeä kuin hänen sydämensä olisi murtunut. "Tämä on liian ilkeätä", nyyhkytti hän. "Minä en tahdo mitään pahaa. Haluan vain kauniita esineitä, kuten kaikki muutkin. Ja te viitsittekin moittia minua siitä. Te moititte minua kaikesta. Minä saan tapella joka kerta ihan hirveästi halutessani jotakin kaunista Didsille ja itselleni."

Hän jatkoi itkuaan surkeana nojaten päätänsä käsivarsiin ja hänen hartiansa hytkyivat. "Minä pidän kauniista esineistä!" huusi hän katkonaisesti: "Mutta te näytätte niitä vihaavan. Tämä alituinen taisteleminen väsyttää minua. Toivoisin saavani nauttia elämästäni edes kerran kaikkien minua siitä moittimatta. Minä en ole ollut onnellinen ainoatakaan päivää elämässäni."

Totuttuun tapaansa Ralph otti hiljaa hattunsa ja livahti ovesta kadulle. Hänen äitinsä oli nähnyt iltalehdestä, että Pittin ja Killingworthin koripallojoukkueet kilpailivat tänä iltana paikkakunnan joukkueen kanssa.

Jäätyään kahden kesken Lottien kanssa rouva Bascomb istui hetkisen paikallaan, kärsien katkonaisten nyyhkytysten surkeudesta. Hän yllytti ivaansa kovasti. Hän sanoi itsekseen, tuijottaen Lottien leveään selkään ja koettaen paaduttaa itseään ruikuttavaa itkua vastaan: "Tuollainen itku on naurettavaa, yhtä naurettavaa ja järjetöntä kuin kaikki muutkin tekosi. Ellet olisi niin laiska ja ahne, et lihoisi noin hirveästi, ja sinä saattaisit käyttää samanlaisia kenkiä kuin ennenkin tarvitsematta tappaa itseäsi."

Mutta hänen mielessään liikkui myös jotakin muuta, mikä vastoin hänen tahtoaan värähti jokaisen tuollaisen surkean nyyhkytyksen kuuluessa. Olla Lottielle myötätuntoinen noin luonnottoman surkeuden aikana... kuinka naurettavaa! Yhtä naurettavaa kuin Lottie itsekin oli.

Hän halusi todistaa itselleen, kuinka naurettavaa se oli. Noustuaan vaivaloisesti, sillä hänkin oli melko väsynyt näin päivän lopulla, hän meni yläkertaan, toi sieltä jalkavadin täynnä lämmintä vettä keittiöstä ja polvistuen sitten Lottien viereen alkoi taistella nauhojen solmuja vastaan, jotka olivat painuneet pehmoiseen jalkarintaan. Vihdoin hän sai kengät irti, veti silkkisukat pois (Lottie mukaantui tähän kaikkeen huomautuksitta, niiskautti vain silloin tällöin nenäänsä) ja työnsi paisuneet, ajettuneet jalat lämpimään veteen.

Tyynten kasvojensa naamion takana hän tyydytti riemuitsevan ylenkatseen halua nähdessään Lottien ylenpalttisesti huojentuneen ilmeen.

"Oh, kuinka suloiselta se tuntuu!" sanoi Lottie vetäen syvään henkeään, autuaan lohdun ilmestyessä hänen silmiinsä.

"Sinun on parasta istua siinä ja antaa niiden olla vedessä jonkun aikaa", sanoi rouva Bascomb. "Minä vien sillä aikaa Didsin vuoteeseen. Tässä on eilisen lehden kuvaliite."

Yläkerrassa, kun hän hellävaroen pesi Didsin kaunista pikku ruumista, hän kutsui avukseen kaikki puolustuksensa sitä huolestusta vastaan, joka oli liikkunut hänen sydämessään Lottien ruvetessa itkemään. Hän haki esille väkevimmän vihtrillinsä korventaakseen jäljettömiin tämän ohimenevän tunteellisuuden puuskan. "Loukatut tunteet! Lorua! Lottiella ei ole mitään tunteita. Kipeitä känsiä, ei mitään muuta. Nyt kun hänen jalkansa ovat kuumassa vedessä ja viimeinen _Mutt ja Jeff_ on hänen katseltavanaan, eivät loukatut tunteet vaivaa häntä enää paljonkaan."

Hän loiskutteli vettä Didsin ympärillä kylpyammeessa hukuttaakseen mielestään nuo säälittävät nyyhkytykset, ja myöhemmin, kun hän hieroi voidetta Didsin punertuneihin, pahoinpideltyihin pieniin jalkoihin, sanoi hän itselleen äkäisesti: "Teeskenteli kuin hänen tunteitaan olisi loukattu! Samalla hetkellä, kun hänen jalkojaan lakkasi pakottamasta, hän oli niin loukkautuneen näköinen kuin kissa kermassa."

Mutta kaikki tämä, kuten muukin maallinen, haihtui hänen mielestään, kun hän polvistui lapsen vuoteen ääreen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

"Hyvää yötä, mummo", mumisi väsynyt lapsi unisesti.

"Hyvää yötä, rakas pieni tyttöseni", sanoi hänen mummonsa, hänen rukouksensa lapsen menestymisen hyväksi leimahtaessa liekkiin kuin tuli.

Hän kuuli Ralphin tulevan kotiin myöhään sinä iltana, ja kun Ralph liikkui edestakaisin kylpy- ja makuuhuoneen väliä peseytyessään ja riisuutuessaan, kuuli hän Lottien ärtyneen äänen valittavan myöhäistä paluuta ja omaa ikävää iltaansa. Sitten makuuhuoneen ovi sulkeutui, vaientaen molemmat epäsointuiset äänet ja hetkisen kuluttua oli kaikki hiljaista.

Rouva Bascomb ajatteli, kuten muinakin iltoina ennen nukkumistaan: "Jos Ralph voitaisiin erottaa hänestä ruumiillisesti edes lyhyeksi ajaksi, menettäisi Lottie ehkä vaikutusvaltansa häneen. Se on kuin häijy lumous. Joka päivä Ralph pääsee häntä pakoon, ja joka yö valtaa Lottie hänet takaisin. Ja joka päivä käy Ralph hieman arkipäiväisemmäksi, tylsemmäksi ja julkeammaksi. Kuinka hän saattaakaan... vaikka hän tuntee Lottien niin hyvin? Ja halveksii häntä niin!"

Hän ei voinut milloinkaan tukahduttaa hämmästystään nähdessään Ralphin silmien, jotka useinkin katselivat Lottieta yhtä halveksivasti kuin hänenkin, kimaltelevan vanhasta himosta, kun näkyviin tuli hänen vaimonsa, yllään alushame ja kureliivi, täyteläisten rintojen ollessa paljaina kureliivin suojuksen epäiltävien pitsien ja rimsujen yläpuolella. Takaisin hän vaipui Lottien valtaan, joka kerta hieman alemmas.

Rouva Bascomb oli luopunut kaikista sellaisista ajatuksista, että Ralph voisi jolloinkin pelastaa itsensä, omasta aloitteestaan lopettaa tämän vajoamisen ja kiivetä ylöspäin. Jokaiseen viittaukseen siitä asiasta hän kaiketi vastaisi, silmissään uusi, töykeä katse, joka niin omituisesti jäykisti hänen vieläkin poikamaisia kasvojaan: "Pelastaako itseni? Mitä pelastusarmeijan pötyä se on? Minähän rakastan vaimoani niinkuin miesten on tapana. Mitä muuta voisit odottaa?"

Mutta hänen äitinsä otaksui nyt, että se side, joka kiinnitti hänet Lottiehen, johtui alituisesti uudistuvan ruumiillisen kosketuksen huumasta. "Se on häntä voimakkaampi. Ehkä se vie voiton mistä miehestä tahansa", oletti tämä keski-ikäinen leski maatessaan kapeassa vuoteessa ja pohtiessaan asiaa pimeässä. "Mutta ehkä se on niin voimakas vain tottumuksena? Kenties se nykyään on enemmän tottumusta kuin mitään muuta."

Mutta tietysti ei ollut keinoa lopettaa tätä tottumusta.

Seuraavana aamuna Lottie suvaitsi jäädä vuoteeseensa noin tunnin ajaksi, koska hänen jalkojaan vieläkin pakotti. Silloin kun Lottie pysyi vuoteessaan, olivat aamiaiset hauskoja tilaisuuksia, joiden vuoksi rouva Bascomb mielelläänkin teki sen verran ylimääräistä työtä, että vei tarjottimen yläkertaan.

Kuinka hauskaa heillä olikaan, pöydän ääressä istuvilla kolmella, kun heidän ei tarvinnut pelätä Lottien painostavia katseita ja he saivat iloita siitä varmuudesta, ettei mitään heidän hilpeätä pilaansa käsitettäisi kirjaimellisesti eikä väärin.

Ralph hymyili suudellessaan heitä molempia ja lähti työhönsä. Didsin kasvot oikein loistivat, kun hän riensi pihalle leikkimään. Rouva Bascomb alkoi nopeasti korjata ruokia pöydältä. Työskennellessään hän ajatteli: "Ah, kunpa Lottie vain tahtoisi syödä kaikki ateriansa vuoteessaan!"

Ja tämän niin luonnollisesti, niin kevyesti, niin melkein ylimalkaisesti johtuneen ajatuksen mukana hän siirtyi luonnollisesti, kevyesti, melkein ylimalkaisesti elämänsä toisesta puolesta toiseen.

IV OSA

XXVI

Tämänkin, kuten niin monen tehokkaan ajatuksen, ensi ilmestys ei ollut draamallinen. Se vaipui tietoisuuden pinnan alle liittyäkseen pimeydessä tuhansiin muihin rouva Bascombin elämän voimakkaihin, eloisiin ja tunnustamattomiin vaikutteihin. Kiiruhtaessaan aamuaskareiden lopettamista ennen lähtöään kouluun hän tuskin tajusikaan sen juolahtaneen mieleensä.