Part 21

Nämä molemmat naiset joutuivat umpikujaan ja siellä he pysyivät monta viikkoa Ralphin ja Didsin tietämättä, jotka liikkuivat hilpeinä edestakaisin. Ja sitten yhdellä ainoalla sivalluksella Lottie hajoitti rouva Bascombin koko suunnitelman tomuksi. Eräänä päivänä hän rikkoi hiljaisuuden, kääntämättä katsettaan pois anoppinsa kasvoista sanomalla: "Jos te lähdette pois, pitää Didsin jäädä luokseni. Hänen on pakko. Minä uhrasin terveyteni hänen puolestaan, kun hän oli pieni, ja nyt on hänen vuoronsa tehdä jotakin minun hyväkseni. Minun täytyy saada pitää joku omaisistani luonani. Se on itsekästä hänen puoleltaan, että hän haluaa lähteä yliopistoon, koska minä siinä tapauksessa jään niin yksikseni. Mihin hän enää tarvitseekaan noita kaikkia lisätietoja? Hänen pitää jäädä sairaan äitinsä luo. Ja jos hänellä on lainkaan sydäntä, niin hän jääkin. Se on hänen velvollisuutensa. Minä aion sen sanoa hänelle."

Rouva Bascomb horjahti tämän iskun voimasta, sillä hän tiesi olevan mahdotonta sitä väistää. Vetäistyään pari kolme kertaa syvään henkeään, niin että hänen sydämensä ehti rauhoittua hän sanoi: "Maltahan sentään hieman, Lottie! Mitään ei ole vielä päätetty."

Mutta asia oli päätetty sillä hetkellä, ja hän tiesi sen.

* * * * *

Se oli melkein enemmän kuin hän jaksoi kestää. Jäädä sinne, vieläpä yksikseen Lottien kanssa Didsin mentyä! Se oli kuitenkin välttämätöntä. Hän näki sen nyt. Kuinka hän ei ollut huomannut ennen, että hän oli kaikkina näinä vuosina huolellisesti valmistanut kuolettavaa vaaraa Didsille? Hän oli mielellään katsellut Didsin uljasta tarttumista kaikkiin tehtäviin, jotka hänen mielestään olivat oikeita, laskematta milloinkaan kustannuksia, rientäen heikon puolustajaksi, alttiisti kantaen kuormia, jotka olivat liian raskaita muille. Mutta nyt tytön ylevän uhrautuvaisuuden ajatteleminenkin peloitti häntä. Sillä tämän erikoisen piirteensä vuoksi Dids olisi avuton sellaisen vaatimuksen edessä, jonka Lottie kyllä osaisi taitavasti esittää. Hän muisteli kohtaamiaan hiljaisia, syrjäytettyjä ennen aikojaan vanhentuneita neitoja, jotka olivat kuihtuneet saamatta kukkia ja "pyhittäneet elämänsä sairaille äideilleen". Taivas varjelkoon, jos hän itse sattuisi kuolemaan ennen Lottieta tai ainakin ennenkuin Dids ehtisi varttua täyteen mittaansa! Tämän uuden mahdollisuuden kauhu karkoitti hänen mielestään oman traagillisen pettymyksen.

Hän liitti tämän uuden kauhun muihin taakkoihinsa ja jännittäen hartiansa kantamaan taakkaa, joka parikymmentä vuotta sitten olisi murskannut hänet, astui eteenpäin horjumatta. Hän ei siis voisikaan lähteä lepäämään? Hyvä, hän ei ajattelisi sitä enää milloinkaan. Eikä hän kuolisikaan liian varhain, koska se ei käynyt päinsä. Hän oli oppinut hyvinkin tietämään, kuinka paljon on tilaa ihmissydämessä. Hän sai nyt oppia jotakin saman sydämen rajattomasta kestävyydestä. Hän huomasi sen jaksavan kestää mitä tahansa, niinkuin siinä oli sijaa kaikelle. Tai melkein kaikelle... ei tietysti suopeudelle Lottien tapaista kohtaan, sanoi hän itsekseen kiireesti, millään ehdolla luopumatta ivastaan.

Se että hän oli omin käsin luonut Didsille tämän vaaran, jonka karttamiseksi hän nyt tuomitsi itsensä ikuiseen vankeuteen, oli hänenlaiselleen luonteelle vielä yksi lisäsyy valitusten tukahduttamiseen. Hän muisti Ralphin töykeän arvostelun omista vaikeuksistaan ja sanoi itselleen hänen sanoillaan: "Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluukin." Ainoa säädyllinen tapa oli kärsiä omien töittensä seuraukset. Hänen täytyi kestää! Ja siksi jaksaisikin.

Muutamien päivien kuluttua, kun hän luuli voivansa jutella siitä rauhallisesti, hän sanoi Ralphille: "Minä luulen olevan parasta, että kokonaan luovun noista muuttohommistani. Olen ajatellut sitä tarkemmin ja päättänyt jäädä kotiin."

Ralphin kasvojen hetkellinen hajamielisyys ilmaisi, ettei hän ollut sitä ajatellutkaan äidin ensimmäisen ehdotuksen jälkeen. Mutta hän muisti sen seuraavassa silmänräpäyksessä. "Ah niin! Kuten vain haluat, äiti", sanoi hän ystävällisesti. "Minä tahdon aina, että asiat järjestyvät sinun tahtosi mukaan."

Lottie ei milloinkaan enää maininnut asiasta hänelle. Eikä hänkään puhunut siitä enää Lottielle.

XXXIX

Melkein Ralphin avioliiton ensi päivästä alkaen rouva Bascomb oli ollut enemmän tai vähemmän tietoinen Lottien isän olemassaolosta, tiennyt hänen kummallisen nimensä Alvah P. Hicks samoin hänen ammattinsa (yövahtina suuressa kenkätehtaassa Harristownissa) ja kuullut enemmän kuin välittikään hänen tyhmästä toisesta avioliitostaan erään inhoittavan naisen kanssa pian Lottien naimisiinmenon jälkeen. Lottie oli niin rajusti paheksunut tätä tapausta, että oli kokonaan eronnut isästään, jota hän nähtävästi ei vähääkään kaivannut. Hän ei ollut ainakaan puhunut mitään siitä, että hänen mieltään pahoitti olla milloinkaan enää tapaamatta isäänsä ja kasvattaa pientä tytärtään vieraaksi isoisälle. Mutta muuan niistä huomiotta jäänneistä, Lottien luonnetta paljastavista asioista, jotka alkoivat vähitellen selvetä rouva Bascombin mielessä, oli sekin havainto, että Lottien tunne-elämässä oli sellaista, mistä hän ei puhunut — ehkä sen vuoksi, ettei hän ollut oikein selvillä, tunsiko hän sitä, ja ehkä myös siksi, ettei hän tiennyt, kuinka siitä puhuisi, tai ehkä sentähden, ettei hänellä varhaisimpina vuosina, jolloin hän piintyi tottumuksiinsa, ollut lähellään ketään, jolle hän olisi voinut puhua tunteistaan. Sellaiset pinnan alla liikkuvat tunnustamattomat mielenliikutusten virrat saattoivat olla syynä (kuten rouva Bascombista silloin tällöin tuntui) niihin selittämättömiin mielialojen muutoksiin, joilla Lottie aina oli hämmästyttänyt. Ehkä ne olivat olleet yhtä hämmästyttäviä Lottielle itselleenkin.

Ainakaan ei mikään, mitä rouva Bascomb oli joskus nähnyt Lottiessa, voinut selittää sitä säikähdyksen tuskaa, jonka valtaan hän joutui, kun hän, Didsin juuri suorittaessa viime aineitaan päästäkseen korkeakoulusta, sai Harristownin kunnalliselta sairaanhoitajattarelta kirjeen, jossa vedottiin häneen herra Hicksin ainoana tiettävänä omaisena. Ukko kuului olevan kuolemaisillaan johonkin parantumattomaan, jäytävään tautiin, ja koska hänen vaimonsa oli kuollut noin vuosi sitten ei siellä ollut ketään, joka voisi pitää hänestä huolta. Hänen isäntiensä määräämä pieni eläke ei riittänyt hankkimaan oikeata hoitoa niin sairaalle miehelle kuin hän oli.

Dids oli vienyt tämän kirjeen äidilleen, jonka tukkaa rouva Bascomb juuri harjasi ja järjesteli. Hämmästyen saadessaan kirjeen (hän ei ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa) Lottie repi sen auki ja luki sen nopeasti läpi. Sitten hän kääntyi anoppinsa puoleen huudahtaen toivottomasti: "Ah, mamma, teidän pitää matkustaa katsomaan häntä!" Hän tarttui rouva Bascombin käteen. "Papparaukka! Ihan yksinään ja sairaana eikä ketään hoitamassa häntä. Voi, mamma, matkustakaa heti sinne katsomaan häntä! Pappa-raukka!"

"Jos mummo lähtee, lähden minäkin hänen kanssaan", sanoi Dids. "Hän ei ole mummon sukulainen, mutta hän on minun isoisäni." Sillä jo kauan sitten Dids oli päässyt selville siitä, että sukulaisuudessa oli enemmän kuin hän alussa oli luullutkaan ja nyt hän tiesi tarkasti, kuinka edellinen sukupolvi oli sidottu yhteen.

* * * * *

Tästä siis johtui, että pitkä seitsentoistavuotias tyttö ja kookas, kumarainen, kuusikymmenvuotias nainen kiipesivät Harristownin sairaanhoitajattaren mukana köyhien kaupunginosassa köyhän täysihoitolan portaita ylös. Heidät otti ovella vastaan emäntä, joka ei enää tahtonut vaivautua rahattoman, sairaan, vanhan miehen vuoksi.

Tuntia myöhemmin, kun he laskeutuivat portaita alas, olivat Didsin nuoret kalpeat kasvot ja hänen silmänsä punaiset. Hän piti lujasti kiinni isoäitinsä kädestä kuin vieläkin olisi pieni tyttö.

Rouva Bascomb ja hoitajatar pysähtyivät hetkiseksi keskustelemaan asiallisesti. "Minä en voi tulla katsomaan häntä, ennenkuin kello neljän jälkeen iltapäivällä", sanoi hoitajatar. "En saa poistua konttorista ennemmin. Apulaiseni on lomalla eikä siellä ole ketään vastaamassa soittoihin. Mutta jos saavun tänne puoliviiden aikaan sairasvaunuilla, luulen voivani tuoda hänet kotiinne ennen pimeää, vai mitä arvelette?"

"Niin", sanoi rouva Bascomb, harkiten mielessään, "ja se sopii minullekin paremmin. Ehdin laittaa kaikki valmiiksi hänelle siihen mennessä. Luullakseni ennätämme vielä kahtakymmentä minuuttia yli yhdentoista lähtevään junaan, jos kiiruhdamme."

Hoitajatar hiljensi ääntään ja sanoi: "Tehän näitte itsekin, ettei se voi kestää enää kauan. Teidän ei siis tarvitse ryhtyä pitkällisiin puuhiin." Sitten jättäen tämän asian ammattimaisen tyynesti hän käänsi huomionsa seuraavaan ja tutkittuaan muistikirjaansa sanoi. "Minun pitää mennä katsomaan erästä syöpäpotilasta. Täytyy siis erota teistä nyt." Ja hyvästeltyään heitä molempia kädestä hän poistui reippaasti.

Dids ja hänen isoäitinsä lähtivät kävelemään asemaa kohti, edellisen vieläkin pitäessä lujasti kiinni rouva Bascombin kädestä. "Voi, mummo!" sanoi hän tuskaisesti. "Kuinka hirveätä! Inhoittava pimeä pieni huone... niin likainenkin... ja ihan yksinään! Hirmuinen, vihainen nainen vain lennättämässä suullisen ruokaa silloin tällöin. Ja hän on virunut siellä jo kuukausia. Kuinka hän katsoikaan sinuun, kun sanoit hänelle, että me viemme hänet kotiimme... voi, mummo, kuinka hirvittävän iloiseksi hän tuli! Minun tuli oikein paha olla, kun näin hänen riemunsa. Siitä näki, kuinka hän oli kärsinyt... mutta minua hävetti, kun purskahdin niin katkeraan itkuun. Mummo, sinä olit oikein suurenmoinen! Kuinka sinä voit olla niin tyyni ja vakava aina?"

"Se on osa siitä, mitä ihminen oppii vanhetessaan... silloin oppii kestämään", vastasi hänen isoäitinsä kääntäen rauhalliset, rakastavat kasvonsa toivottomaan tyttöön päin. "Se korvaa muutamat asiat, jotka ihminen menettää tullessaan vanhemmaksi."

Hän ei aikonut jutella sellaisista asioista Didsille, koska hän muisti vielä melko hyvin oman nuoruutensa kärsimättömän epäuskoisuuden, kun vanhemmat ihmiset puhelevat väsyttävällä, opettavalla tavalla. Mutta joskus hänestä tuntui siltä, että niin nuori kuin Dids olikin ja säännöllisesti kehittynyt, hän oli ystävällisempi, vähemmän kova vanhemmille ihmisille, rakastavampi kuin hän itse oli ollut nuoruudessaan. Rouva Bascombin mieleen ei juolahtanut, että hänellä itsellään voisi olla siihen ansiota. Hän ajatteli vain nöyrästi silloin tällöin: "Dids on aina niin hellä vanhalle mummolleen." Hän laski sen Didsin omaksi ansioksi samalla tavalla kuin hänen ilmeisen tietämättömyytensäkin siitä, että hänen toverinsa kunnioittivat häntä, ja että hän oli niin etevä ja voimakas.

Kun he istuivat junassa ääneti ja mieli täynnä äsken nähtyä, liikahteli Dids alituisesti ja kääntyi isoäitinsä puoleen avaten huulensa ja sulkien ne jälleen. Vihdoin: "Kuulehan nyt mummo... minä en oikein tiedä, kuinka minun pitäisi sanoa... mutta tahdon vain ilmoittaa sinulle", aloitti hän kankeasti kuin hämmentynyt poika. "Se on äärettömän uljasta sinun puoleltasi, että otat hänet kotiimme. Sinä olet... juuri sellainen kuin pitääkin olla, mummo."

"Se on vain samaa, mitä kaikki olisivat tehneet näissä oloissa", mutisi rouva Bascomb vanhan kaavan mukaan. Mutta Didsin ylistys oli kohottanut heleän punan kalpeihin kasvoihin, joiden ilme tytön mielestä oli hetken aikaa niin kaunis, että hän tuskin tunsi niitä mummon kasvoiksi.

Sitten rouva Bascomb sanoi asiallisesti: "Aion toimittaa niin, että isäsi siirtyy huoneestaan joksikin ajaksi muualle. Hän joutuukin paljon matkoille tänä kesänä. Ja kotona ollessaan hän saa nukkua arkihuoneen komeron sohvalla."

"Salli minun luovuttaa hänelle _oma_ huoneeni!" huudahti Dids, tahtoen kiihkeästi uhrautua juuri niinkuin hänen isoäitinsä tiesi hänen voivan luopua kaikesta, mitä hänen äitinsä pyytäisi. Ajatellen sitä ja jännittäen vielä kerran hartiansa horjuttavan taakan alla hän vastasi kuin mietittyään, että hänen mielestään Didsin huone oli liian korkealla sopiakseen sairaalle miehelle.

Muutos, hyvä huolenpito, äkillinen pelastuminen hädästä yhdessä tohtori Deweyn tarmokkaan hoidon kanssa antoikin kuihtuneelle pienelle ukolle lyhyeksi ajaksi enemmän voimia kuin kukaan heistä oli kuvitellut mahdolliseksi. (Rouva Bascomb kutsui tohtori Deweyn hoitamaan häntä, mitä tapaa hän aina noudatti kaikkia muita perheen jäseniä, paitsi Lottieta kohtaan, selittäen miniälleen sen johtuvan siitä, etteivät he yksinkertaisiin tavallisiin vaivoihin tarvinneet niin kalliin erikoistuntijan kuin tohtori Pellin apua.)

Ukko Hicks, joka kannettiin taloon paareilla riutuneena, kalpeana, melkein luurangoksi laihtuneena, luisevien käsien levätessä niin hervottomina lakanalla kuin hänet olisi jo puettu laskettavaksi hautaan, istuskeli viikon kuluttua vuoteessaan ja kyseli vaatteitaan. "Ah, sallikaa minun saada housuni, tohtori", sanoi hän, "ja sitten voin tuntea itseni mieheksi jälleen".

"Tehkää hänen mielikseen", sanoi tohtori Dewey rouva Bascombille eräänä aamuna seisoessaan kuistin edustalla hänen kanssaan. "Se on enintäin vain muutamien viikkojen asia, eikä siitä ole vahinkoa kellekään, vaikka hän lyhentääkin sitä toteuttamalla mielihalujaan. Hänen hyväkseen ei voi tehdä muuta kuin järjestää hänen olonsa niin mukavaksi kuin suinkin."

Rouva Bascomb hämmästyi...Onko mahdollista, että hän voi nousta jaloilleen vieläkin?" kysyi hän.

"Ettekö ole milloinkaan katsellut, kuinka lepattava kynttilä leimahtaa vielä kerran liekkiin ennen lopullista sammumistaan?" vastasi tohtori.

* * * * *

Niinpä ukko sai housunsa ja nojautuen tyttärentyttärensä voimakkaaseen käsivarteen laahusti katsomaan vuoteen omana lepäävää tytärtään. Lottie itki hieman nähdessään hänet ensi kerran, ja ukko oli hämillään eikä tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Mutta ennen pitkää päästivät yhteiset muistot heidän kielensä irti, ja rouva Bascomb kuuli puuhaillessaan kotona Lottien huoneesta alituista puheen sorinaa... "Kuulitko koskaan puhuttavan siitä, mitä tapahtui sille Wheelerin pojalle, joka karkasi kotoaan?" ja: "Sinä vuonna, kun tulva kohosi Mullinin puistokadun päähän saakka..." ja: "Ei, hän meni uudestaan naimisiin ja sai kaksi lasta, pojan ja tytön."

Tämän elämänsä viimeisen leimahduksen aikana ukko laahusti joskus alakertaan ja pari kolme kertaa kadullekin, pitäen henkensä edestä kiinni Didsistä, jonka suora kookas vartalo oli niin vahva kuin nuori puu. Lopen laihtuneen ruumiin paino ei Didsistä tuntunut sen raskaammalta kuin kuivunut lehti. "Minä jaksaisin nostaa sinut maasta yhdellä kädelläni ja kantaa sinut yläkertaan, isoisä", sanoi hän joskus nauraen, ja ukko oli mielissään.

Sillä hän nimitti ukkoa aina "isoisäksi", ja heidän keskinäinen suhteensa oli hyvin leikillinen. Kuinka tarkasti tahansa rouva Bascomb piti heidän yhdessäoloaan silmällä, ei Dids koskaan näyttänyt häpeävän, että hänet nähtiin kadulla tämän nukkavierun vanhan työmiehen seurassa, joka ujostelematta vastasi Didsin ystävien tervehdyksiin sivistymättömällä puhetavallaan. Rouva Bascomb tiesi hyvin, että hänen itsensä, kun hän oli ollut seitsentoistavuotias olisi ollut kovin vaikea tunnustaa isoisäkseen tavallista raakaa työmiestä. Mutta Dids, vaikka olikin vielä nuori, ei näyttänyt sitä koskaan ajattelevan. Hänen sydämessään ei nähtävästi ollut tällä haavaa muuta kuin polttavaa, pahoittelevaa sääliä. "Kunpa vain voisin keksiä vielä _jotakin_, millä sovittaisin hänen kärsimyksensä!" sanoi hän kerran mummolleen, kuivaten kiivaasti silmistään vuotavia kyyneliä. Mutta isoisälle hän osoitti vain leikkisää, hellää iloisuutta, joka lumosi ukon.

Rouva Bascomb oli kunnioittavasti ylpeä Didsin sydämen jaloudesta. Katsellessaan tytön kirkkaiden kasvojen hellää ilmettä hänen keskustellessaan isoisänsä kanssa hän sanoi usein itsekseen: "Vain voimakas sielu voi tuntea tuollaista sääliä... puhtaasti, alentumatta tai ylenkatsomatta." Sellaista ainesta oli lapsessa! Sellaista hienoa, suorasukaista, tervettä ainesta! Rouva Bascomb tiesi, mistä se oli peräisin. Niinä päivinä, jolloin he odottivat kuoleman tuloa taloon, näytti hänestä joskus kuin Dids kävelisi kahden vanhan miehen välissä, molempien isoisiensä, jotka suuntasivat häneen loistavan katseen, täynnä luottamusta ja toivoa.

* * * * *

Uudistuneen voiman leimahdus himmeni yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Heinäkuun lopussa ukko Hicks ei päässyt enää vuoteestaan, vaan lepäsi väsyneenä, loppuun kuluneena ja katseli avoimesta ovesta halliin. Ralph palkkasi hoitajattaren päiviksi, jotta ukko saisi tarpeellista lääkintähoitoa, mutta sairaan silmät kääntyivät alituisesti rouva Bascombiin puoleen, jonka mennessä oven ohitse hänen harmaat kasvonsa kirkastuivat aina hieman.

"Varmaankin sinä katsot häneen aina samalla tavalla kuin silloinkin, kun astuit sinne kauheaan soppeen ja lupasit ottaa hänet mukaasi", sanoi Dids isoäidilleen ja kiersi äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa. "Niin sinä katsot minuunkin", jatkoi hän värähtelevällä äänellä. Heidän sydämiään vapisutti, kun varjo hitaasti ajelehti lähemmäksi.

* * * * *

Kuoleva mies ei milloinkaan kuluttanut rouva Bascombin aikaa eikä tosiaan senjälkeen kun hoitajatar lähti kotiinsa joka ilta pyytänyt mitään. Eikä yöllä tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen. Mutta rouva Bascomb, joka aina oli nukkunut kevyesti, laskeutui silloin tällöin ullakkohuoneestaan aamunutussaan ja tohveleissaan ja sytytetty kynttilä kädessään tekemään kierroksen talossa nähdäkseen, oliko kaikki hyvin, ja näki ukon usein valvovan, silmät käännettyinä kärsivällisesti oveen päin, kuin toivoisi hänen tulevan. Jos rouva Bascomb laski kynttilänsä hänen pöydälleen ja istuutui hoitajattaren tuoliin hänen vuoteensa viereen, osotti hän kiihkeää, pahoittelevaa mielihyvää. "Teidän pitää mennä takaisin lepäämään", sanoi hän. "Te teette täällä muutenkin enemmän kuin tarpeeksi."

Mutta kun rouva Bascomb näytti aikovan viipyä siellä vähän aikaa, huokaisi ukko helpotuksesta.

Ja kuitenkin hänellä tuntui olevan vain kovin vähän sanottavaa eikä hän myöskään näyttänyt odottavan, että hänelle puhuttaisiin paljon. Se tuotti lohdutusta, sanoi hän rouva Bascombille kerran, että hänelle pidettiin seuraa. Joskus hän näytti torkahtavan, mutta jos rouva Bascomb hiemankaan liikahti, avautuivat ukon silmät häntä kohti, ja heikko, anteeksipyytävä hymy tuli hänen huulilleen, ikäänkuin hän olisi halunnut ilmaista, ettei hän enää pitkää aikaa olisi vaivaksi. Silloin tällöin hän teki jonkun pienen huomautuksen, mistä nähtiin hänen kuluttavan monta synkkää valvottavaa tuntia ajattelemalla sitä kotia, jonne hän oli joutunut. Hän oli nähtävästi huomannut, että Didsin ylistäminen miellytti hänen isoäitiään, ja juuri Didsistä puhuakseen hän tavallisesti keskeyttikin sen hiljaisuuden, jossa hän lepäsi, ollen hitaasti liukumassa kuoleman kynnyksen yli. "Te olette tehnyt hirveän hyvää työtä Didsissä. Hän on niin hieno kuin puodista ostettu nukke." Tai: "Kun toisen kerran menimme ulos, kohtasimme hänen koulunsa pääprofessorin, ja hän sanoi minulle ettei hänellä ole milloinkaan ollut Didsiä parempaa oppilasta."

Itsestään hän ei puhunut mitään, pyysi vain silloin tällöin anteeksi, että hänestä oli niin paljon vaivaa. "Minun ei olisi pitänyt sallia teidän menettää untanne tällä tavalla", sanoi hän hiljaa eräänä yönä, "kun hoitajattaren huolenpito riittää minulle täydellisesti. Hän on hyvä tyttö. Mutta minä tiedän ihan tarkasti, miltä Lottiesta tuntui, kun hän luuli teidän lähtevän pois hänen luotaan... ikäänkuin pohja olisi pudonnut pois kaikesta."

Rouva Bascomb hämmästyi kuullessaan, että Lottie oli kertonut hänelle tuosta kohtauksesta, josta he eivät milloinkaan vaihtaneet sanaakaan keskenään. Ukko huomasi hänen hämmästyksensä ja ymmärsi sen väärin. "Vai ettekö ole _tiennytkään_", kysyi ukko häneltä, "kuinka Lottiesta tuntui sellainen ajatuskin kauhealta, että te ette enää olisi hänen luonaan? Hän sanoi, että hän antaisi kaiken mennä ja kuolisi, ellei teitä olisi kotona." Rouva Bascombin hämmästys paisui nyt yhä täydellisemmäksi kummastukseksi. Kaikkien otaksumien joukkoon tästä asiasta ei ollut mahtunut sitä luuloa, että Lottie oli ehkä tuntenut surua luullessaan hänen lähtevän pois. Tämä ajatus säpsähdytti häntä yhtä kovasti kuin jos ehyessä seinässä hänen edessään olisi ovi avautunut ja sen takaa lähtenyt polku, joka olisi vienyt tuntemattomaan maahan. Lottie oli taas yllättänyt hänet.

Hän oli liian järkytetty voidakseen puhua ja istui liikkumatta koettaen käsittää kuulemaansa lausetta, niin omituinen ilme kasvoissaan, että kuoleva mies katsoi häneen ihmetellen. Hetkisen kuluttua ukko sanoi käheällä äänellä:- "Luulen teidän olevan ihan tietämättömän siitä, rouva Bascomb, kuinka paljon Lottie teistä pitää."

Ja oltuaan hetkisen vaiti hän jatkoi: "Ja miksi hän ei pitäisi? Hänen lähelleen ei ole koskaan sattunut niin hyvää ihmistä kuin te olette. Ajatelkaa, kuin paljon te olette tehnyt hänen hyväkseen. Ja hän osaa antaa sille arvoa. Te olette luullakseni ainoa ihminen, jota hän koskaan on oikein rakastanut."

Silloin rouva Bascomb katsoi maahan ja syrjään piilottaakseen sairaalta mieheltä sen hävettävän, kauhistavan tuskan, joka ilmestyi hänen kasvoihinsa. Ukko ei sanonut sen enempää sinä yönä.

Erään toisen kerran, kuumana elokuun yönä, kun hän istui siellä nojaten päätänsä tuolin selustaan ja suunnaten katseensa kattoon, mieli täynnä ihmettelyä elämänsä ja kenen hyvänsä elämän tarkoituksesta, hänen hiljaisen elinvoimansa täyttäessä huoneen voimakkaammalla virkistyksellä kuin mikään hoitajatar voi antaa kuolevalle miehelle, huomautti ukko hiljaa: "Hänellä ei ollut koskaan tilaisuutta, omalla tyttöraukallani. Jos hänestäkin olisi pidetty niin hyvää huolta kuin te olette pitänyt Didsistä..."

Myöhemmin samana yönä hiljaisella anteeksipyytävällä äänellä: "Mutta me emme tienneet mistään sen paremmasta hänen äitinsä ja minä."

Ja lopuksi, pitkän ajan kuluttua, niin hiljaa, että rouva Bascomb tuskin kuuli hänen sanansa: "Ei kukaan opettanut meille mitään parempaa."

* * * * *

Seuraavana yönä hän näki ukon lepäävän sama kärsivällinen, odottava ilme kasvoissaan, silmät käännettyinä ovea kohti. Ne olivat auki, mutta niissä ei enää ollut eloa.

Rouva Bascomb laski kynttilän pöydälle, painoi hänen silmänsä hiljaa umpeen ja suoristettuaan luurankomaiset vanhat kädet pani ne ristiin hänen rinnalleen. Senjälkeen hän istuutui vuoteen viereen ummistaen omat silmänsäkin pitkäksi aikaa, ennenkuin kutsui ketään.

XL

Florence Kingin ja hänen nuoren veljensä piti tulla noutamaan Didsiä Fordillaan kello yhdeksän eräänä syyskuun aamuna, niin että tytöt voisivat ehtiä yliopiston alueelle sinä päivänä ja saisivat kaikki järjestykseen huoneissaan ennen illallista. Florencen, Didsin ja Charlien oli määrä kaikkien istua etuistuimella ja jättää takaosa vapaaksi parille suurelle matka-arkulle, sohvan pieluksille, viireille, kehystetyille valokuville, grammofonille ja levyille, verhoille, matoille, pöytäliinoille, tennismailoille..."kaikille kapistuksille, jotka muuttavat huoneen kodikkaaksi", kuten Dids oli sanonut edellisenä iltana kantaessaan niitä sylyksittäin alakertaan.

Siitä kasasta, jonka hän kymmenen vuoden aikana oli koonnut viettäväkattoiseen huoneeseensa, hän valitsi kaikkea, mikä miellytti hänen nykyistä makuaan, kääntäen selkänsä muulle yhtä iloisesti kuin lapsuudelleenkin. "Kuinka hauskalta tuntuukaan saada niin suuri huone, että voin säällisesti ripustaa kuvat seinille!" huudahti hän. "Florence sanoo meidän saavan erään kauneimmista huoneista tyttöjen osastosta. Minun tekee niin hirveästi mieli päästä sinne katsomaan ja laittamaan sitä kuntoon." Keskeyttämättä hetkeksikään hän jatkoi kiitävää vauhtia: "Minä luulen sittenkin, että otan nämä riippuvat kirjahyllyt mukaani. Charlie voi sitoa ne kiinni astinlautaan." Hän nauroi iloisesti.

"Se vanha Ford tulee varmasti näyttämään oikeilta mustalaisvankkureilta, mutta jokaisen, joka on edes hieman selvillä asioista, sanotaan saapuvan sinne vanhassa autossa, johon on kerätty kasoittain kaikenlaista tavaraa. Kuta pahemmalta se näyttää, sitä selvemmän kuvan se antaa tulijan kaukonäköisyydestä. Minusta olisi oikein ikävää ilmestyä sinne uusi kimalteleva matkalaukku mukanani. Tämä tapa on paljon hauskempi."

Ja se olikin niin hauskaa, että lähdön iloinen tunnelma käänsi koko talon ylösalaisin katosta maahan saakka. Florence King tuli varhain auttamaan Didsiä päättämään, mitä otettaisiin mukaan, ja molemmat isot lapset hyökkäsivät portaita ylös ja alas, huudellen kysymyksiä ja vastauksia toisilleen, hyläten tuon ja valiten jonkun toisen ja nauraen alituisesti pelkästä elämänilosta. Syyskuun auringon kultainen hohde valaisi avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta heidän kiiltäviä päitään yhtä iloisesti kuin heidän lörpöttelevät äänensä kajahtelivat. Kirkas ilma väreili heidän ympärillään, kun he hyokkäilivät sinne tänne huutaen: "Onko sinulla jo pyyheliinat valmiina? Sinähän tiedät, että meillä pitää olla omat pyyheliinat!" Ja: "Mihin sinä pistitkään sen Masefieldin kirjan?" Ja: "Kah, sinä olet toimittanut mailasi taas kireäksi! Eikö se olekin hieno?"

* * * * *

Rouva Bascombille, joka istui ullakkohuoneessaan kädet sylissä ja katse kohdistettuna kaukaiseen taivaaseen, olivat melu ja nuoruus ja iloisuus kuin kimalteleva vuoksi. Hän tiesi tämän päivän merkitsevän sen laskeutumista hänen luotaan ikuisiksi ajoiksi.

* * * * *

"Tuolta tulee Charlie jo autoineen, enkä minä ole vielä ehtinyt kerätä teekuppejani!"

"Viis siitä! Ruvetkoon hän kantamaan ulos, mitä jo olemme saaneet valmiiksi, ja sullokoon autoon. Siinä on varmasti hieman tekemistä, saat uskoa."

Charlien ääni kantautui nyt rouva Bascombin korviin nuorena ja säröisenä. "Voi sentään, teitä tyttöjä! Te olette varmasti hulluja. Miksi ette yhtä hyvin voisi ottaa mukaanne höyhenpatjaa ja kanakoppia, kun kerran olette päässeet vauhtiin!"

Syöksyjä sisälle ja ulos, kiihkeiden nuorten jalkojen töminää, ikkunoista huutavia nauravia nuoria ääniä... Rouva Bascomb sulki silmänsä kuullakseen sen paremmin. Hän ei saisi kuulla sitä milloinkaan enää. Dids oli lähtemäisillään kotoaan. Hänen kotoinen elämänsä oli loppunut.

"Hei siellä, Flo", vaikeroi Charlien ääni, "miksi sinä minua oikeastaan luulet? Raskaansarjan nyrkkeilijäksikö? Te tytöt saatte kantaa tätä vehjettä toisesta päästä."

Liehuntaa... naurua... laahustavia askelia... pudotettuja tavaroita... alakertaan heitettyjä kapineita "Kuule, ota kiinni!" "Voi, sinähän tahrasit sen!"

He olivat nyt käytävällä Fordinsa vieressä. Rouva Bascomb avasi silmänsä katsellakseen heitä, kun he kiipesivät pinottujen kääröjen yli, kumartuivat köyttämään laatikoita kiinni ja keskeyttivät kaikki voidakseen istuutua kantapäilleen ja nauraa ihan katketakseen täyteen sullotun auton hullunkurisuudelle.

"Se on täydellinen, ehdottomasti täydellinen!" He painoivat kylkiään nauraessaan, ja heidän äänensä kohosivat tyynen, nukuttavan syysilman läpi rouva Bascombin ullakkohuoneen avonaiseen ikkunaan.

"Vakavasti puhuen, tytöt", sanoi Charlie, "meidän pitää todellakin ryhtyä toimeen, jos haluamme pudota Alma Materin helmaan illalla. Alahan liikkua, Dids!"

Tytöt palasivat nyt hakemaan hattujaan ja päällystakkejaan. "Vähät siitä! Minulle on ihan yhdentekevää, vaikka emme löytäisikään. Minä en haluakaan päähäni sellaista. Minä vihaan hattuja."

"Voi, Dids, sinun täytyy! Muuten sinun tukkasi..."

* * * * *

Ja nyt Dids oli sanomassa jäähyväisiä äidilleen. Rouva Bascomb kuuli hänen äänensä avonaisesta ovesta kuin olisi samassa huoneessa. "Nyt me olemme vihdoinkin lähtövalmiit, äiti. Hyvästi. Minä kirjoitan heti kun saavumme sinne. Hoida nyt itseäsi hyvin. Minä tilaan yliopistolehden sinulle, niin että saat tietää kaikki uutiset. Hyvästi!"

Molemmat tytöt juoksivat sitten käytävää pitkin rinnakkain pitkäsäärisinä ja notkeina kuin nuoret hiehot.

"Minä aion sijoittua taakse kuorman päälle."

"Voi, Dids, sinä putoat sieltä varmasti. Se ei ole lainkaan turvallista."

"Enkä putoa. Minä voin pitää kiinni tästä nuorasta. Se on luja. Se on köytetty kiinni molemmista päistään. Kun pitää kiinni jostakin lujasta, ei putoa. Minä aion... voi, hyväinen aika, minähän unohdin sanoa jäähyväiset mummolle!"

Syöksy käytävää pitkin takaisin taloon.

Ikkunastaan rouva Bascomb kuuli autossa istuvan tytön huomauttavan veljelleen: "Dids on hirveän hyvä isoäidilleen. Monet tytöt eivät olisi ikinä tulleet sitä ajatelleeksi."

Dids oli siinä, täyttäen huoneen kuin kukkatarhasta puhaltava tuulenpuuska... terveydellään, nuoruudellaan ja iloisuudellaan. Jumala häntä siunatkoon!

"Mummo, mitähän sinä ajatteletkaan. Kaikessa tuossa hälinässä olin vähällä unohtaa, että minun pitää tulla suutelemaan sinua jäähyväisiksi."

Hän heittäytyi polvilleen tuolissa istuvan vanhan naisen viereen ja kiersi nuoret käsivartensa laihan vanhan ruumiin ympärille. "Hyvästi, mummo! Sinä olet niin kelpo mummo, ettet saa unohtaa sitä... muistakin se!"

Hän painoi lujat ja viattomat, raikkaat tyttöhuulensa toisen kuihtunutta poskea vasten. "Hyvästi! Minä kirjoitan kotiin heti tultuani sinne. Äläkä ole vähääkään huolissasi minusta. Minulla ei ole koskaan mitään hätää."

"Hyvästi, kultaseni", vastasi rouva Bascomb, hymyillen hellästi.

Ja sitten Dids oli poissa.

Kun hän oli ponnahtanut jaloilleen ja kääntynyt pois, tunsi hänen isoäitinsä tytön entisen elämän livahtavan hänen käsistään. Sitten kun hän taas nauraen pysytteli tasapainossa arkkujen kansilla, hän oli jo unohtanut isoäitinsä olemassaolon. Ja se olikin oikein. Sen piti ollakin juuri niin. Dids tarvitsi kaiken ilmavan, luottavaisen, iloisen hyökkäysintonsa luodakseen itselleen onnellisen tulevaisuuden.

* * * * *

"Lähteekö kulkue nyt eteenpäin?" kysyi Charlie. "Kyllä varmasti."

Vanha auto narisi, surisi ja lähti kolisten liikkeelle.

"Varo, Dids, sinä putoat! Sinä putoat varmasti!"

"Lorua! Ihminen ei voi pudota, kun pitää kiinni jostakin lujasta tuesta, vai mitä?"

Heidän naurunsa ja lörpöttelynsä ja heidän autonsa humoristinen säksytys kuului sitä hiljemmin, mitä kauemmas he vierivät. Hetkien kuluttua sitä ei kuulunut enää ollenkaan. Kadulla, kuuntelevassa talossa, rouva Bascombin huoneessa, vallitsi tyhjä hiljaisuus.

Oliko hän hengissä? Hänestä tuntui kuin hän ei hengittäisi lainkaan. Kaikki oli hänestä sellaista kuin hän olisi kuollut.

Tämä oli loppu. Nyt hänellä ei ollut enää mitään jäljellä, ei niin mitään. Vain tyhjyyttä... tyhjyyttä... tämä oli kaiken loppu.

* * * * *

Hän kuuli äänen kutsuvan valittavasti: "Voi, mamma, mamma!" Lottie siellä huuteli.

Rouva Bascomb nousi vaistomaisesti ja laskeutui toiseen kerrokseen. Lottie itki, pää haudattuna pieluksiin ja kädet kasvoilla.