Part 14

Eikä se näyttänyt päätänsä seuraavanakaan viikolla tai lähiaikoina, kun Lottie, kyllästyttyään tohtori Deweyhin koetteeksi haki apua eräältä naislääkäriltä, käsien ja jalkojen erikoisparantajalta, jonka vastaanottohuone oli hänen oman talonsa sivurakennuksessa saman kadun varrella. Lottie luotti hyvin vähän naislääkäreihin eikä rouva Bascomb ollenkaan käsi- ja jalkalääkäreihin, mutta Lottien mielestä kannatti yrittää, ja rouva Bascomb oli hyvillään kaikesta vaarattomasta, mikä antoi Lottielle jotakin uutta ajateltavaa ja toimitti Didsille uuden vierailupaikan ilman pelättävää vahinkoa. Ja kuten useimmat Lottien kokeet turvautua uusiin hoitotapoihin, ei tämäkään kestänyt pitkää aikaa. Naislääkäri lopetti käsittelynsä toistamalla tunteettoman töykeästi juuri samaa, mitä tohtori Deweykin oli sanonut, ja Lottie erosi hänestä suuttuneena.

Hänen jalkojaan pakotti sitä kovemmin, kuta enemmän hän niitä ajatteli, ja hän sanoi murheellisena pakotuksen "ulottuvan nyt lonkkaan asti". Hän alkoi väittää nyrjäyttäneensä jonkun luun selässään silloin kun Ralph oli niin rajusti laahannut häntä mukanaan. Ralph huomautti tilapäisesti eräänä aamuna aamiaispöydässä, ettei hän uskonut sen olevan mitään vakavaa. "Äitikin valitteli ennen usein samanlaista lonkkatuskien vuoksi. Vai olivatko ne tuskat sydämessäsi?" kysyi hän. "Joka tapauksessa näet hänen parantuneen niistä täydellisesti. Sinä et milloinkaan kuule hänen puhuvan särystä tai tuskista."

Rouva Bascomb hämmästyi melkein samalla tavalla kuin muutamia päiviä takaperin kuullessaan erään opettajatoverinsa sivumennen huomauttavan, että hänen tukkansa oli melkein valkea, jollaiseksi se oli muuttunut hänen huomaamattaan. Niin, hän muisti hämärästi kärsineensä juuri samanlaisia lonkkatuskia kuin Lottie nyt... epämääräisiä, aina uudessa kohdassa, eikä lääkäri ollut niistä piitannut.

"Mutta hän ei ole milloinkaan tuntenut sellaista tuskaa, joka vihlaisee jalasta lonkkaan saakka kuin tulikuuma parsinneula", sanoi Lottie vihaisesti. "Kunpa saisin neuvotella jonkun säädyllisen lääkärin kanssa, joka tahtoisi hiemankaan auttaa minua! Potilaan pitää katkaista jalkansa, ennen kuin he osoittavat mitään harrastusta."

Tämä kuulosti ihan samanlaiselta kuin ainaiset puheet aamiaispöydässä. Kuinka olisi rouva Bascomb voinut tietää, että hän oli jo astunut näkymättömän viivan yli, kulkien uutta polkua pitkin?

Eikä hän tiennyt tästä muutoksesta mitään vielä silloinkaan kun iltapäivällä kääntyessään kadulta pihalle huomasi hyasinttien kukkivan ja heiluttelevan heleitä, pykäläisiä kehojaan kevätilmassa. Rouva Bascomb koetti arvata — kuten hän aina ensin ajatteli — oliko Dids huomannut näiden uusien kukkien ilmestymistä kukkasarkoihin. Muuan niistä Didsin suomista monista iloista oli pienokaisen ihastus kukkiin. Didsin ilme, kun hän kumartui katsomaan jotakin vastapuhjennutta kukkaa, kohotti palan hänen isoäitinsä kurkkuun.

Rouva Bascomb pysähtyi hetkiseksi katselemaan niiden moniväristen teriöiden voimakasta, elävää kauneutta, jotka niin ihmeellisesti olivat versoneet esille mullasta ja ruskeasta sipulista. Ne toivat hänen mieleensä Didsin. Melkein kaikki käänsi hänen ajatuksensa Didsiin, mutta erittäinkin kukat. Hän taivutti jäykän, tunnontarkasti vaatetetun ruumiinsa haistelemaan niiden tuoksua samanlaisesta hellivästä mielijohteesta, joka pakotti hänet kiertämään käsivartensa Didsin ympärille, milloin tahansa lapsi sattui olemaan likellä.

Kun hän nousi kuistille, näki hän, että vaikka hän oli maalauttanut sen lattian viime kesänä, oli se uuden peitteen tarpeessa talvimyrskyjen jälkeen. Hän työnsi oven auki ja astui halliin, missä hän joka kerta tullessaan sinne oli hetkisen näkevinään kirkkaanvärisen, vihreän, kimaltelevan olkihatun ja hampputupsun, joka oli vaativaisesti peitetty ohuilla tekosilkkikuiduilla.

Hän kuuli ääniä arkihuoneesta. Lottien äänessä oli uusi sointu, kiihkeä ja kunnioitettava. "Kyllä, tohtori, ihan niinkuin sanotte, kerrassaan hirvittäviä tuskia, jotka vihlaisevat koko selkääni samassa silmänräpäyksessä, kun nousen seisomaan."

Rouva Bascomb ajatteli ivallisesti: "Kas niin, nyt se on siirtynyt hänen selkäänsä! Tänä aamuna se ei vielä ollut hänen lonkkaansa kauempana." Hän meni arkihuoneensa ovelle nähdäkseen, millaisiin tyhmyyksiin Lottie nyt oli ryhtynyt.

Dids istui äitinsä sylissä, herkät kasvot niin hartaan tarkkaavaisina, että rouva Bascombin tuli paha olla, kun Dids niin kuunteli äitiään. Lottie istui sohvalla, jutellen ainaiseen keskeytymättömään tapaansa. Nojatuolissa istui pitkä ja ruma, siististi puettu mies, joka näytti noin nelikymmenvuotiaalta. Huone tuoksui kalliilta sikaareilta ja hajuvesiltä.

Miehen leveät, tummat, melko järeät kasvot olivat kääntyneet Lottieen päin yhtä tarkkaavaisen näköisinä kuin Didsinkin. Kerrankin kuunneltiin Lottien valituksia niin hartaasti kuin hän voi toivoa. Vieras näytti tarkastelevan kaikkia Lottien ulkonaisia piirteitä, sieviä, lihana, puuteroituja kasvoja, liian pyöreätä ruumista, kimaltelevia kynsiä ja hieman likaisia käsiä ja paksuja jalkoja, joiden liha kiristi esille pieninä kumpuina patenttinahkakenkien nauhojen välistä ja joihin oli tiukasti vedetty läpikuultavat silkkisukat. Rouva Bascombin hämmästykseksi tässä tuikeassa tarkastuksessa, huolimatta miehen karkeista kasvoista, oi ollut vähääkään sitä himokasta eläimellisyyttä, jota hän niin suuresti inhosi useimpien miesten Lottieen suunnatuissa katseissa. Ja kuitenkin se teki hänet levottomaksi. Siinä oli jonkinlaista harkitsevaa oveluutta, ikäänkuin vieras olisi mielessään laskenut johteen numeroita saadakseen selville, paljonko tästä voi hyötyä. Hän katseli Lottieta arvioiden kuin keräisi ulkomuodon jokaisesta yksityiskohdasta tosiseikkoja, joita voisi käyttää edukseen. Rouva Bascomb pani myös merkille, että mies, ennenkuin huomasi hänen saapuneen, kiireesti tähysti huonettakin katseella, jossa oli samanlaista keräilyä, ikäänkuin hän jokaisesta esineestä laskisi, mitä täällä oli saatavana.

Mutta heti kun hän huomasi rouva Bascombin katselevan, muuttui hänen kasvojensa ilme. Se tuli ja meni, ennenkuin rouva Bascomb ehti tajuta, mitä se oli merkinnyt.

Lottie seurasi hänen katseensa suuntaa, näki anoppinsa ja nousi hieman hämmentyneenä, kuten hän usein oli, jos sattui eteen jokin tavallinen muodollisuus. Vaikka hän oli ostanut monta seurusteluopasta, ei hän ollut oppinut esittelemään ihmisiä toisilleen sulavasti, näyttämättä pulaan joutuneelta ja hengittämättä kiivaasti. Hän sanoi nyt: "Ah... tohtori Pell, tässä näette anoppini, rouva..."

Vieras keskeytti hänet lähestyen herttaisesti rouva Bascombia, käsi ojennettuna, johon rouva Bascombin käsi upposi "kuin höyhenpielukseen", kuten hän sanoi itselleen.

Tohtori sanoi syvällä täyteläisellä äänellä ja taivuttaen sanoja niin harkitusti kuin valtiomies: "Ah, minä tunnen rouva Bascombin oikein hyvin. Vietinhän pari vuotta lapsuudestani hänen luokkahuoneessaan, rakkaassa vanhassa Main-kadun koulurakennuksessa. En ole milloinkaan unohtanut sitä innoitusta, jonka opettajani ihmeellinen persoonallisuus minussa herätti." Hän keskeytti ja toisti voimakkaasti, nyökäyttäen samalla vakavasti päätänsä: "Innoitusta! Ihmeellinen persoonallisuus."

Huomatessaan, ettei rouva Bascomb tuntenut häntä, hän lisäsi reippaasti luonnollisella äänellään: "Kävin koulua vuodesta 1892 vuoteen 1894."

Vuosien takaa pulpahti esille muisto, kohoten raketin tavoin ja täsmällisenä, puolittain huvittavana ja kauhistuttavana... niinpä niin, tuossa seisoi siis entinen hirveä katupoika, Maurice Pell, se sama, josta oli tullut puoskari.

Hänen tottumuksensa kätkeä todelliset kasvonsa opettajan arvokkaisuuden rauhallisella naamiolla oli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hänen pikku säpsähdyksensä ja silmun ilmestynyt tuntemuksen välähdys saivat johtua pelkästä muistosta.

"Niin, tohtori Pell! Nyt muistan teidät vallan hyvin", sanoi hän istuutuen ja laski kädet syliinsä. Hän oli varuillaan ja tukahdutti naurunsa, johon tohtorin juhlallinen pöyhkeys kiihoitti. "Innoitus! Persoonallisuus!" Samalla hän muisteli alituista, noina parina vuotena heidän välillään käytyä sotaa, jolloin poika oli ollut vastuksena hänen luokkahuoneessaan.

Lottie selitti suulaasti: "Rouva Flacker kertoi minulle, että tohtori Pellin käsittely oli auttanut hänen serkkunsa vaimoa ihmeellisesti."

Tohtori Pell kieltäytyi kiitoksesta heilauttamalla valkoista sileää kättään, jonka rouva Bascomb muisti likaiseksi sierottuneeksi ja taipuvaiseksi anastamaan toisen omaa.

"Ja kun iltapäivällä olin kävelemässä Mamien kanssa, niin eikö hän huomannut tohtori Pellin tulevan kadulle Willistonin talosta — hän hoitaa Elizabeth Willistonin selkää, joka loukkautui hänen kaatuessaan jäälle toista vuotta sitten. Minä en ollut kuullut siitä hiiskaustakaan, mutta Gertie kertoi minulle hänen menneen pihalle heidän takaovestaan viedäkseen vettä kanoille, ja näyttää siltä kuin takaportaat olisivat olleet jäässä ja..."

Rouva Bascomb ei pitänyt siitä perinpohjaisesta tarkastuksesta, jolla tohtori Pell tutki Lottieta hänen puhuessaan. Hänestä oli hermostuttavaa, että joku katseli Lottieta niin tiukasti.

Miksi tuo mies luuli kannattavan uhrata aikaansa?

Niin rouva Bascomb puuttui asiaan keskeyttäen Lottien — eikä muulla toivolla saanutkaan sanan vuoroa. "Mitä te, tohtori Pell, ajattelette miniäni jalkavaivasta?" Hän oli todellakin utelias näkemään, kuinka mies selviytyisi lääketieteellisestä keskustelusta.

Tohtorin silmiin, jotka olivat mustat ja melko lähellä toisiaan ja joiden valkuaisissa oli keltaisia juovia, tuli vakava ilme. Mutta ennenkuin hän avasi suunsa puhuakseen, kääntyi hän katsomaan vanhaa opettajaansa. Kun hän äsken oli niin tutkivasti tähystellyt Lottieta, oli rouva Bascomb jo silloin hätkähtänyt, mutta nyt häntä säikähdytti paljon enemmän se vaaniva ilme, joka hetkiseksi ilmestyi tohtorin silmiin. Tiesihän vanha rouva, etteivät ihmiset tuijottaneet häneen. Hän oli jo tottunut siihen, että hyödylliset, keski-ikäiset naiset olivat melkein näkymättömiä. Hän ei ollut vuosikausiin tavannut ketään, joka olisi viitsinyt tähystää häntä sen verran, että hänen olisi käynyt vaikeaksi pitää naamiota paikallaan. Kaikista oli yhdentekevää, millaiseksi naiseksi hän vähitellen muuttui.

Mutta nähtävästi se kuitenkin merkitsi jotakin Maurice Pellille. Hän oli jo melkein saanut selville, mitä rouva Bascomb oikeastaan ajatteli, ennenkuin tämä ehti tihentää rauhallisen ilmeensä täydelliseksi verhoksi ja katsoa häneen takaisin sennäköisenä kuin vain odottaisi, mitä hän aikoi sanoa.

Mutta tohtori istui vieläkin kuin miettien nolossa hiljaisuudessa, kääntämättä katsettaan rouva Bascombista, joka ihmetteli, mitä hänellä oli mielessä. Sitten Lottie, jota tohtorin vaikeneminen hämmästytti, vastasi anoppinsa salaiseen kysymykseen: "Kerrassaan ihmeellistä on, kuinka tohtori osui heti oikeaan määritellessään vaivani, jota eivät kaikki muut lääkärit ole vähääkään ymmärtäneet. Se on juuri sellaista kuin olen kertonut teille ja Ralphille alusta asti. Minä tunsin sen juuri sinä päivänä, jolloin Ralph juoksutti minua niin raa'asti. Minä liukastuin jotenkin jäällä, ja olen vieläkin näkevinäni sen paikan, kun kiersimme kulman Fulton- ja Melton-katujen välisellä kujalla, siinä se muistaakseni tapahtui, tai kenties Fulton- ja Grant-katujen kulmassa sittenkin, koska muistan meidän silloin olleen Pelhamin talon takaoven kohdalla — niin, kaiketi se tapahtuikin Fulton- ja Grant-katujen kulmassa ja kun lipesin, tunsin jonkin antavan perään selässäni, juuri tässä kohdassa." Hän painoi kädellä selkäänsä ristiluiden kohdalta. "Hyvin selvästi tunsinkin. Tohtori kysyi minulta, eikö se tuntunut siltä kuin jokin jänne olisi venähtänyt, ja se tuntuikin ihan sellaiselta. Ja tohtori Pell sanoo näyttävän siltä kuin jokin luuni pieni nurkka olisi liukunut toisen luun sivu tai jotakin sellaista. Tohtori sanoo olevan hyvin ihmeellistä, että olen jaksanut olla lainkaan liikkeellä. Hän väittää, että jokainen muu nainen olisi maannut vuoteessa selällään jo kauan aikaa sitten. Mutta minä kerroin hänelle, etten koskaan hellitä niin vähällä. Minähän tahdon olla liikkeellä, vaikka tekisi kuinka kipeää. Ja täällä on niin paljon puuhaa. Minusta ei tuntunut siltä, että pitäisi heittää kaikki sikseen. Tehän tiedätte, tohtori, kuinka nainen hoitaessaan taloutta ei milloinkaan näe sitä hetkeä, jolloin hän todella voisi levätä. Ja tohtori sanoo hirveiden jalkakipujen johtuen niistä hennoista, jotka kulkevat pitkin selkäpiitä. Minä voin tuntea ne, kun astun jalalleni. Tehän muistatte minun tänä aamuna sanoneen teille ja Ralphille, kuinka selkääni koskee hirveästi, jos nousen seisomaan."

Hän jatkoi yhä, kuten hänen tapansa oli, kun ei kukaan keskeyttänyt. Tohtori katseli tarkkaavaisesti entisen opettajansa kasvoja. Rouva Bascombin silmät tuijottivat kiinteästi käsiin, jotka hän oli laskenut syliinsä.

Kaikessa Lottien puheessa oli vain yksi ainoa lause, joka jäi rouva Bascombin mieleeni "Maannut vuoteessa selällään." Tämä lause oli huutaen murtautunut hänen tajuntaansa.

Pysytellen siellä kaikkien unohdettujen ja tarkoitettujen ajatusten laajalla hämärällä pinnalla se tirkisteli ja hapuili kiihkeästi erästä toista aatetta, joka oli sille sukua, sen edeltäpäin määrätty toveri, sen toinen puolikas. Mikä se oli? Mikä oli se häipynyt ajatus, jota Lottien lause oli sipaissut? Rouva Bascomb työnsi kouraisevat pihtinsä syvälle ja tunsi raskasta painoa pinnan alla. Hurjalla vetäisyllä hän sai sen melkein pinnan alle, missä voisi sen nähdä... hänen tarkkaavaisuutensa laimeni hetkiseksi... ja ajatus katosi jälleen. Ei ollut muuta kuin Lottie puhumassa.

Hän ponnisti jälleen, mutta sittenkin tunsi veltostuneen muistinsa päästävän otteestaan tuon heikon muiston, jota Lottien lauseen tilapäinen kosketus oli liikauttanut. Lisäksi hän huomasi tohtori Pellin odottavan, että hän lausuisi mielipiteensä, näyttäisi korttinsa ennen häntä. Hänen oli todella pakko sanoa jotakin pian.

Didsillä oli muuan nukkensa sylissään, ja kun keskustelu ikävystytti häntä, oli hän alkanut huvitella kokeilemalla, kuinka kauas voi antaa Tildan liukua äidin polvia pitkin ja vielä ulottua pelastamaan sen putoamasta. Käyden vihdoin huolimattomaksi hän ei tehnytkään pelastavaa liikettään tarpeeksi nopeasti, ja Tilda putosi Lottien sylistä lattialle, niin että sen puinen pää kolahti.

Odottamattoman kopsahduksen kuullessaan rouva Bascomb säpsähti hermostuneesti... ja ikäänkuin hän olisi sen mukana äkkiä vetäissyt sisimmästään esille hämärän aatteen ilmestyi se nyt yhtä selvänä kuin silloinkin, kun hän oli tilapäisesti saanut sen viikkoja takaperin, mutta kasvaneena luonnottoman suureksi sen päivän jälkeen, jolloin hän oli sallinut sen upota mieleensä. Hän katseli sitä kauhistuneena. Se ei näyttänyt olevan missään suhteessa häneen, niin muuttunut se oli alkuperäisestä aatteesta. Ja kuitenkin hän tiesi sen jokaisen hiukkasen olevan peräisin hänen omasta sydämestään.

Niin, se oli todella Lottien lauseen edeltäpäin määrätty puolikas. Nämä molemmat liittyivät yhteen kuin kemialliset alkuaineet, sekoittuen toisiinsa tuomiopäivän kaltaisella leimahduksella. Ja ne muuttuivat heti joksikin muuksi, jollaista ei kumpikaan ennen ollut. Se, mitä niistä nyt oli tullut, pysäytti ja jäädytti rouva Bascombin sydämen.

Kun nukke putosi, kiiruhti tohtori Pell nostamaan sen lattialta, hyväili sen kolhiutuneita puukiharoita, hymyili kankeasti Didsille ja sanoi leikillisellä äänellä: "Nukkeraukka! Tohtori parantaa sen haljenneen pään terveeksi. Kas niin! Tohtori hieroo sitä jollakin linimentillä. Nyt se on jälleen kunnossa", lisäsi hän ojentaen leikkikalun pikku tytölle, joka oli mielissään tästä kohteliaisuudesta.

Tähän oli kulunut vain hetkinen. Kun hän sitten taas nojautui taaksepäin tuolissaan, katsoen arvioivasti rouva Bascombiin, oli tämäkin valmis puhumaan, vaikka hengitys kävi kiivaasti ja hänen äänensä värähteli.

Oliko se hänen oma äänensä? Hänkö siinä todellakin puhui tällä tavalla? Mistä ne sanat pulppusivat esille niin sulavasti?

Hän sanoi vakavasti: "Niin, tohtori, onko hänen selässään todella jokin vika? Sehän on hirveän vakavaa aina, vai mitä? Tytär raukkani! Kuinka hän lieneekään kärsinyt! Eikä kukaan meistä ole osannut aavistaa sen olevan niin vaarallista. Kuinka olemmekaan voineet kuvitella, että se on vain jotakin lievää tuskaa hänen jaloissaan!"

Tämä odottamaton persoonallinen voitto pani Lottien haukkomaan ilmaa. Kun hän kuuli anoppinsa heltyneen ja myötätuntoisen äänen, täyttyivät, hänen silmänsä kyynelillä. "Minähän _sanoin_ kaikille sen olevan jotakin hirmuista", sanoi hän niiskuttaen nenäänsä ja näyttäen lohdutetulta. Mutta ei kukaan uskonut minua. He luulivat minun puhuvan vain joutavia. Senvuoksi olenkin koettanut pysytellä pystyssä. Minä olisin lannistunut jo aikoja sitten, ellen olisi tiennyt kaikkien luulevan sitä laiskuudeksi."

"Sitä voi todella sanoa kohtalon sallimaksi, että satuit tapaamaan tohtori Pellin", sanoi rouva Bascomb ihmetellen, voivatko nämä todellakin olla hänen oman äänensä tuttuja korostuksia. "Me noudatamme tietysti hänen ohjeitaan, jokaista hänen määräämäänsä käsittelyä. Te siis ajattelette, tohtori, että hänen pitää suoda selkärangalleen täydellistä lepoa makaamalla vuoteessaan jonkun aikaa?"

Nyt Lottie hätkähti, näyttäen hieman hätääntyneeltä, mutta rouva Bascomb kuuli oman äänensä sanovan hartaasti: "Niin, niin, Lottie. Mikään uhraus ei ole liian suuri, kun asia koskee sinun terveyttäsi. Kyllä me siitä selviämme. Voimme palkata jonkun pitämään sinulle seuraa päivisin, kunnes kouluni loppuu kesäksi — lomaan ei ole enää pitkältikään aikaa." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen: "Miniäni pelkää niin kovasti tuottavansa meille vaikeuksia, mutta tietysti ei mikään saa estää hänen parantumistaan."

Sitten hän taas puhui Lottielle. "Sinun ei tarvitse ajatella", sanoi hän, "että sinun välttämättä pitää mennä tohtorin luo saamaan hoitoa. Tuodaanhan nykyään röntgen-konekin potilaan huoneeseen vai mitä, tohtori? Minä olen varma siitä, että tohtori voi käydä sinua päivittäin hoitamassa täälläkin, väsyttämättä sinua turhilla kävelyillä." Hän kääntyi jälleen tohtorin puoleen, peläten puhuneensa liian nopeasti ja sanoneensa liian paljon, mutta uskaltamatta kuitenkaan lopettaa pelosta, ettei ollut vielä sanonut tarpeeksi. "Kuinka te hoidatte tällaisia vaivoja, tohtori Pell?" kysyi hän. Sinipunaisilla säteilläkö vai hypistelyllä?"

Nyt hän vihdoinkin lopetti, sydän levottomana. Ja silloin oli myöskin tohtori Pell valmis puhumaan. Hänen tyyntynyt katseensa siirtyi vuorotellen kumpaankin naiseen, täyteläisen äänen kohotessa ja laskiessa saarnaajan lailla koristeellisesti jokaisen lauseen lopussa. Hän keskeytti jokaisen pitkän lauseensa jälkeen, katsoi magnetisoivasti toisesta vilpittömästä silmäparista toiseen ja nyökkäillen vakavasti kertasi tärkeimpänä pitämänsä sanan tai sen, jota he tuskin toistamatta olisivat muistaneetkaan. "Homolateraalinen taive", sanoi hän samalla tavalla kuin pappi lausuu: "In saecula saeculorum", ja "afferent neurones" ja "plexus brachialis".

Kaikki kolme naista kuuntelivat oppivaisesti, kunnioittavasti, kunnes Dids nukahti Tilda käsivarsillaan.

Kun Lottie alkoi näyttää hieman pelästyneeltä, siirsi rouva Bascomb tuoliaan vähän lähemmäksi ja puristi hänen pehmeän kätensä omaansa. Hän kohteli miniäänsä nyt ensi kerran äidillisesti. Mutta hänestä ei tuntunut siltä kuin hän todella olisi niin menetellyt, yhtä vähän kuin hän tajusi sanoneensa tohtorille kaiken sen, mitä hän oli sanonut. Mutta todellisuus saavutti hänet hetkiseksi, kun hän tunsi Lottien nihkeiden sormien puristuvan kätensä ympärille. Samalla hän tunsi itseään kohtaan sairaloista kauhua, jonka myrkytetty nuoli tunki syvälle hänen sijastaan puhuneen, turtuneen, epätodellisen henkilön läpi, kauas sinne asti, minkä hän hyvin tunsi omaksi itsekseen, vastuunalaiseksi kaikista teoistaan. Niin, mitä hän teki? Mitä hän todellakin teki?

Todellisesti ja ulkonaisesti hän ei tehnyt muuta kuin kunnioittaen mumisi silloin tällöin: "Niin, tohtori; niin, tohtori", istuessaan siinä, yllään tumma, ompelijattaren valmistama puku, kunnioitettavan arvokas ilme keski-ikäisissä kasvoissaan. Hetkisen kuluttua hän kuuli itsensä sanovan: "Luonnollisesti me haluamme tehdä kaikki, mikä on parasta poikani vaimolle", tukahduttaen samalla sydämensä ahdistavan sairaloisuuden.

Kun tohtori katseli näitä molempia naisia, kimaltelivat hänen keltajuovaiset, lähellä toisiaan sijaitsevat silmänsä. Hän pullisti rintaansa, kiskaisi liivinsä alemmaksi, painoi sormiensa päät yhteen ja korotti ääntään. "Pervaskulaarinen solu-imeytymä", sanoi hän komeasti, ja "patalogisia muutoksia selkäpiin fluidumissa", ja "hajallista analgesiaa".

"Ah, minä uskon teidän ymmärtävän vaivani!" sanoi Lottie, itkien hieman huojennuksesta ja tyytyväisyydestä.

* * * * *

Sinä iltana, kun Ralph avasi pääoven, tuli hänen äitinsä juuri keittiön ovesta ja oli menossa ruokasaliin lautanen kädessään. Hallin valo sattui hänen kasvoihinsa, ja vaikka Ralph kiinnittikin hyvin vähän huomiota äitinsä ilmeen muutoksiin, säpsähti hän tällä kertaa. "Herrainen aika, äiti!" huudahti hän. "Mikä nyt on hätänä? Onko Didsille tapahtunut jotakin?"

Ei, hän näki Didsin siellä, kukoistavana ja tyynenä, panemassa Tildaa nukkumaan.

Lottieta ei kuitenkaan näkynyt. Missä Lottie oli?

Hänen äitinsä kalpeus oli niin kauhistuttava — se oli muutakin kuin kalpeutta — että Ralphin mielessä välähti kirkkaana salamana mieletön ajatus: "Äiti on sen näköinen kuin olisi tappanut Lottien."

"Missä Lottie on?" kysyi hän ääneen.

"Yläkerrassa vuoteessaan", vastasi hänen äitinsä vakavalla äänellä.

Lautanen vielä kädessään hän kertoi Ralphille hallissa Lottien luona käyneestä uudesta lääkäristä, joka näytti ymmärtävän hänen vaivansa, ja tosiaankin, juuri niinkuin hän oli aina ajatellut, hänellä näytti olevan jokin todellinen vaiva selkärangassaan; se oli ehkä voinut johtua jostakin sillä hetkellä huomaamattomasta tapaturmasta (tarkastuksen jälkeen lääkäri ei ollut voinut ilmoittaa syytä) Didsin synnyttämisen kestäessä kärsityistä tuskista. "Sinähän tiedät", jatkoi rouva Bascomb, "ettei Lottie ole milloinkaan ollut oikein kunnossa sen jälkeen". Hän lisäsi, että Lottien piti suoda selkärangalleen ehdotonta lepoa, pysyä täydellisesti liikkumatta vuoteessaan, minkä tohtori oli luullut päivittäisen käsittelyn ohella ehkä auttavan.

Ralph oli myötätuntoinen. "Ai, ai, Lottie-parka!" sanoi hän. "Ja minä olin ihan varma siitä, että se johtui vain hänen käyttämistään sopimattomista kengistä. Merkillistä, juuri tänään muuan mies kertoi minulle vaimostaan, kuinka hän oli kärsinyt samanlaisesta vaivasta vuosikausia synnytyksen jälkeen. Muistelen Lottiella olleen tällaisia oireita jo ennenkin. Hän koetti sitä parantaa sähköhieronnalla, mutta se ei auttanut häntä paljonkaan."

Seuraten avuttomasti tuttua ajatusjuoksua, johon tämä oli johtanut hänet, hän jatkoi sanoen: "Hitto vie, kuinka paljon se hieronta..." ja keskeytti häpeillen.

Rouva Bascomb muisti myös jotakin. "On vielä muuan asia, josta haluan keskustella kanssasi, Ralph", sanoi hän. "Minä tahdon, että sallit minun suorittaa tämän hoidon kustannukset. Perheessä sattuvat sairastapaukset ovat aina hankalia aloittelevalle nuorelle miehelle. Minulla on nykyään paljon rahaa, ja olen oikein iloinen saadessani uhrata niitä tähän."

Ralph oli syvästi liikutettu ja — mikä oli hänen puolestaan hyvin harvinaista — painoi poskensa äitinsä poskea vastaan ja suuteli häntä. "Sinä olet äärettömän hyvä, äiti", sanoi hän kiitollisesti.

Rouva Bascomb tukahdutti sisimmästään kohoavan haikean liikutuksen ja meni takaisin keittiöön. Mutta hän pysähtyi ja tarttuen toisella kädellä ovenpieleen ja nojaten päänsä käsivarteen, kuin olisi väsyksissä, lisäsi: "Ja vielä muuan asia, Ralph. Tohtori sanoi, että Lottien pitää saada olla vuoteessa yksinään. Niin että toistaiseksi olen siirtänyt kapineesi Didsin huoneeseen ja laittanut vuoteesi sinne."

Ralph hämmästyi. "Ovatko asiat niin huonosti?" kysyi hän, mutta hänen äitinsä näki hänen kasvoissaan muutakin kuin hämmästystä. "Mutta missä Dids nukkuu?"

"Minä olen laittanut hänelle telttavuoteen ullakon toiseen päähän. Siitä tulisi", lisäsi rouva Bascomb laskien käsivartensa alas ja mennen keittiöön, "kaunis pieni makuusoppi" Jos kummallekin puolelle puhkaistaisiin kattoikkuna. Mehän voimme palkata kirvesmiehen laittamaan ne tänä kesänä."

"Mutta äiti, Lottien pitää kai parantua ja tulla entiselleen ennen kesää vai mitä?" huusi Ralph.

Hänen äitinsä kiiruhti tyynnyttämään häntä: "Ah, sitä minäkin toivon!" Mutta hetkistä myöhemmin hän huomautti olkansa yli: "Olisi kuitenkin käytännöllistä, jos meillä olisi varalta toinenkin makuuhuone. Ja ullakon eteläisestä ikkunasta on niin kaunis näköala."

Päivällisen jälkeen Ralph ja hänen äitinsä menivät yhdessä yläkertaan katsomaan Lottien vointia. Hallin valo tuli makuuhuoneen avatusta ovesta sisään, niin että he, pysähtyessään kynnykselle hetkiseksi tottuakseen hämärään, näkivät Lottien nukkuvan suloisesti ja sikeästi, toinen käsi kauniin pyöreän posken alla.

Ralph ei ainakaan nähnyt muuta. Mutta sitten hän huomasi äitinsä silmien tuijottavan ihan eri kohtaan, ikäänkuin joku seisoisi siellä. Hämmästyneenä hän käänsi katseensa jälleen huoneeseen. Siinä paikassa, johon hänen äitinsä tuijotti, ei ollut mitään.

"Mitä sinä niin tähystelet?" kuiskasi hän oudostellen äitinsä kummallista ilmettä.

Rouva Bascomb kääntyi heti pois. "En mitään", vastasi hän.

* * * * *

Talon ilmassa oli sinä iltana jotakin niin levotonta, että Ralphin oli paha ja ikävä olla. Hän käveli varpaisillaan huoneesta huoneeseen kuin mies sellaisessa talossa, missä juuri tehdään leikkausta. Hän näytti pelkäävän, ettei hän esiintynyt kovasti jännitetyistä naisellisista hermoista kyllin järkkyneenä ja arkana.

Hän halusi istuutua nojatuoliinsa saadakseen rauhassa lukea selostuksen tärkeästä nyrkkeilyottelusta, joka oli suoritettu Montanassa edellisenä iltana, mutta se ei ollut hänen mielestään "oikein sopivaa". Kuhnailtuaan hermostuneena jonkun aikaa hän meni keittiöön tarjoutuen auttamaan äitiään ilta-askareissa.

"Ei, ei", sanoi rouva Bascomb tyynesti kuten hänen tapansa oli; "päivän työn jälkeen sinä tarvitset rauhallisen illan".

Puhuessaan hän pesi käsiään ja harjasi niitä kovasti sellaisella jäykällä harjalla, jota käytetään kasvisten puhdistamiseen. Kun Ralph seisoi siinä muutellen painoaan toiselta jalalta toiselle, lopetti rouva Bascomb pesuhommansa, huuhtoi vielä kätensä ja kuivasi kaulainpyyhkeellä, mutta työnsi ne heti taas soikkoon, joka oli täynnä saippuavettä. "Kuinka naurettavasti äiti käyttäytyy!" ajatteli hän. "Hänestä on tulossa järjettömän vaativainen käsien puhtaudessa."

Hän sanoi: ""Mikä ihme sinua oikeastaan vaivaa? Miksi sinä peset käsiäsi, kun sitten heti peset astioita?"

"Mitä sinä sanoit?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli hämmästyneenä, ja kasvoista, jotka hän käänsi Ralphiin päin, tämä näki, ettei hän ollut tähän saakka tiennyt pesseensä käsiään.

Ralph toisti epäluuloisesti sanansa, ja hetkisen kuluttua rouva Bascomb vastasi hiljaa: "Ah, en tiedä; joskus olen niin hajamielinen." Sitten hän lisäsi: "Sinä voit sentään auttaa minua hieman. Vie roskasanko takakuistille."

Ralphin mieleen juolahti hänen astuessaan ulos sanko kädessä, että koska hänen nyt piti nukkua yksinään, hän voisi mennä vuoteeseensa varhain ja maatessaan mukavasti lampun ääressä lukea rauhassa selostuksen nyrkkeilyottelusta. Hän oli aina nauttinut siitä, että sai lukea itsensä nukuksiin, mutta naimisiin mentyään tietysti vieraantunut siitä tavasta. Nyt hänestä oli mieluista, että se kävi jälleen mahdolliseksi.

"Minä olen melko väsyksissä, äiti, sitä ei voi kieltää", sanoi hän palattuaan. "Ja parasta onkin luullakseni, että menen aikaisin nukkumaan."

Pieneksi kääröksi taitettu lehti kainalossaan ja katsoen salavihkaa taakseen nähdäkseen, ettei hänen äitinsä sattumalta huomaisi sitä, hän kiiti portaita pitkin yläkertaan harpaten pari askelmaa kerrallaan ja sitten vanhaan lapsuuden aikuiseen huoneeseensa, sulkien oven takanaan ja tuntien vapautuneensa naissuvusta. Konttorissa oli sanottu ottelun kolmannen erän olleen ratkaisevan.

Hetkisen kuluttua, luettuaan itsensä miellyttävään uneliaisuuden tilaan, hän sammutti lampun ja nukahti sikeästi. Hän ei pitänyt tätä Lottien viimeistä päähänpistoa kovinkaan vakavana. Naiset keksivät aina jotakin tuollaista. Lottie ryömisi vuoteestaan muitta mutkitta ja kävelisi yhtä reippaasti kuin muutkin heti, kun joku Douglas Fairbanks-filmi tulisi kaupunkiin.

Herätessään yöllä hän näki valoa vieläkin pilkoittavan oven reunoilta. Äiti oli varmaankin unohtanut hallin lampun palamaan. Hän harppasi unisena lattialle ja avasi oven.

Siellä yöpuvussa, valkoinen tukka paperikähertimissä" laihat kuihtuneet kasvot kumartuneina pesuvadin yli, seisoi hänen äitinsä pesten käsiään.

Ralph ei ollut arka eikä kuvitellut turhia, mutta nyt hän kuitenkin tunsi selkäänsä karmivan.

"Taivaan nimessä, äiti!" huudahti hän, tointuen kuullessaan oman äänensä kaiun.

Äiti säpsähti, vetäisi kätensä vedestä ja alkoi nopeasti pyyhkiä niitä kuiviksi.

"Mitä sinä luulet nyt olleesi tekemässä?" kysyi Ralph jyrkästi, koska tunsi olevansa järkytetty.

Äiti hymyili hänelle raukeasti. "Minä..." Hän aikoi livistää tiehensä Ralphin oven sivuitse ullakon portaita kohti. "Minä luulen nähneeni unta", ilmoitti hän sammuttaen hallin lampun ja kiiveten ylöspäin.

Ralph meni takaisin vuoteeseensa ajatellen: "Äiti alkaa todellakin muuttua _omituiseksi_!"

Ja myöhemmin kääntyessään vuoteessaan hän ajatteli: "Päähänpistoja! Hän saa hassuja päähänpistoja."

Ja sitten: "Ihmiset käyvät niin omituisiksi vanhempina. Minusta tuntuu kuitenkin, ettei äiti ole kyllin vanha hassuttelemaan. Kuinka vanha hän nyt on? Jahka ajattelen..." Koska hän ei ollut milloinkaan välittänyt ihmisten iästä, saatikka perhehistoriasta, oli hänen hyvin vaikea päästä arviointinsa alkuunkaan. "Katsokaamme ensiksikin, milloin isä ja hän menivät naimisiin? Minä synnyin vuonna '87..." (Siitä hän oli ainakin varma.) "Heidän täytyi siis mennä naimisiin vuonna '86 tahi '85. Minä en usko heidän olleen kovin kauan naimisissa ennen syntymääni. No niin, otaksutaan, että heidän häänsä vietettiin vuonna '85, ja äiti oli silloin joko kolmen- tahi neljänkolmatta ikäinen — ja koska nyt on 1914, niin kuinka pitkälti siihen on vuodesta '85... vai sanoinko '86?"

Mutta nyt hän nukahti jälleen.

Aamulla hän muisti keskeytyneen arvioimisensa, ja koska hän poika-ajoiltaan tiesi, että hänen äitinsä vihkimispäivä on kaiverrettu muistokoteloon, jota hän aina piti kaulassaan, kysyi hän sivumennen aamiaispöydässä: "Kuuleppa, äiti, anna minun katsella muistokoteloasi, jossa on isän valokuva! Vanha herra Watson sanoi minulle joku päivä sitten, että Didsin silmät ovat niin samanlaiset kuin..."

Hän keskeytti, katsellen hätääntyneenä äitiään kasvoihin, ja pelkäsi koskettaneensa, kuten miehet niin usein tietämättään tekevät, johonkin naiselliseen myrskykeskukseen, jollaisten karttaminen oli hänen elämänsä päätarkoituksia. Hänen äitinsä oli kohottanut päätänsä niin järkkyneen näköisenä, että hän pelkäsi kirottua tunnepurkausta.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja huojennuksekseen äiti ei sanonut vähään aikaan mitään. Sitten tuli hyvin rauhallinen vastaus. "Minä en käytä sitä enää."