Part 19

"Kuulehan nyt, Dids", sanoi Florence King keskeyttäen hänet, kun pääset johonkin sellaiseen riviin, joka sinun mielestäsi on oikein hyvä, ilmoita se minulle, niin että voin opetella sen ulkoa. Tentissä tulee varmaankin olemaan sellainen kysymys, että pitää lausua jokin säe, josta erityisesti pitää, enkä minä koskaan tiedä, mitä minun pitää sanoa, kun opettaja sitä kysyy. Minun mielestäni se on englanninkielen tenttien ilkeimpiä puolia."

"Varmasti", sanoi Dids. "Minä haen sinulle paljonkin sellaisia. Tässä on esimerkiksi jotakin ihanaa, persikoita ja kermaa suuhusi...

"Liekö kummaa vaiko totta: kaikenlaisiin satuihin en vain usko enkä keijukaisiin."

"Mutta siinähän on kaksi riviä", vastusti Florence. "Kumman niistä lausun?"

* * * * *

Didsillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi hän oli niin äkkiä alkanut inhota Tugia.

Rouva Bascombilla taas ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, että Dids joskus oli tuntenut vetovoimaa siihen poikaan tai sentapaisiin.

XXXV

Valoisa vuosikymmen, joka oli tuntunut niin pitkältä ja vaihtelevalta Didsistä ja johon todella mahtui melkein kaikki se elämä, jonka viisitoistavuotias tyttö voi muistaa, oli ollut rouva Bascombille ihan erilainen. Mitä häneen itseensä tuli, olivat nämä vuodet sivuuttaneet hänet kuin uni. Hän oli tänä ajanjaksona kiinnittänyt niin vähän huomiota itseensä, tuskin tunsi eläneensäkään persoonallisesti. Mutta Ralph ja Dids olivat eläneet ja muuttuneet. Kun hän katseli heitä totesi hän, että kymmenen vuotta oli todellakin vierähtänyt siitä huhtikuusta vuonna 1914, jolloin Lottie oli ruvennut makuulle.

Siihen aikaan Ralph oli ollut seitsenkolmattavuotias, jo kuusi vuotta naimisissa. Hän työskenteli vieläkin siinä kirjapainossa, missä oli sattumalta saanut toimen erotessaan yliopistosta, eikä näyttänyt saavan työstään loistavaa menestystä. "Huh, kuinka minä vihaan sitä!" sanoi hän silloin tällöin, vetäessään päällystakkia ylleen aamuisin. Mutta tämä huudahdus oli pikemminkin alistumista kuin kapinaa. Se polkumylly vaati häneltä komentavasti toisen jännittävän askelen toisensa jälkeen. Hänessä ei ollut kyllin elinvoimaa jäljellä kapinan tekoon. Tuskinpa hänessä oli koskaan ollut kapinallisuutta, ja hänen elämänsä siitä asti, kun hän meni naimisiin, oli tukahduttanut senkin pienen taipumuksen, joka hänellä lienee alkuperin ollut. Mies, jolla oli vaimo ja kuusivuotias lapsi — ja nykyään vuoteen omaksi joutunut vaimo — kuinka hänellä olisi ollutkaan varaa kapinoimaan?

Seitsenkolmattavuotiaan Ralphin kasvot olivat muistuttaneet sellaisen rahan himmennyttä, tahriintunutta ulkomuotoa, joka on liian pehmeää metallia, voidakseen vastustaa kolhivan käytännön kulutusta. Vain lauantai-iltapäiväisin hänen lähtiessään johonkin pallokilpailuun kirkastuivat hänen kasvonsa ennalleen, käyden vilkkaan näköisiksi. Mutta siitä hänen äitinsä ja perheensä näkivät vain heikon kajastuksen, kun hän tuli illalliselle ääni käheänä, vaatteet epäjärjestyksessä, hyväntuulisena, kävellen kevyesti. Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli ollut rouva Bascombille niin sietämätöntä huolien, häpeän ja jännityksen täyttämää aikaa, että hän tuskin oli kiinnittänyt Ralphiin sen enemmän huomiotaan kuin pitänyt huolta vain siitä, että hän sai ateriansa ajoissa ja että hänen paitansa ja kauluksensa lähetettiin säännöllisesti pesulaitokseen ja että hänen nappinsa ommeltiin kiinni. Pitkä käytännöllinen kokemus näissä asioissa oli lisännyt hänen luonnollista pätevyyttään, niin että hän hoiti sellaiset yksityiskohdat vaistomaisesti tarvitsematta kääntää huomiotaan pois sen suunnan uskomattomista pulmista, minne hän ohjasi.

Lottien raajaukkoisuuden ensimmäisenä vuonna hän oli liukunut yhdeksännestäviidettä viidenteenkymmenenteen ikävuoteensa ja siitä, mitä oli jäljellä hänen ruumiillisesta nuoruudestaan, vanhuutensa alkuun yhtä tietämätönnä ruumiistaan, terveydestään, persoonallisuudestaan kuin sotasairasvaunujen ajaja pitkin pommien lakaisemaa tietä. Hän ei todellakaan uskonut pääsevänsä päähän saakka hengissä ja vielä niin voimissaan, että voisi jatkaa. Jännittyneenä hän tuijotti sokeasti eteensä pimeyteen, jota hirvittävät räjähdykset valaisivat, ja koetti, päästäkseen toisesta järkyttävästä hetkestä toiseen, kestää vielä hieman kauemmin ja ohjata vielä yhden tuollaisen kuilun ympäri, jollaisia ammotti alituisesti hänen tiellään. Joka aamu, kun hän heräsi, hän hyppäsi vuoteestaan liiankin tietoisena siitä, mitä oli tehtävä, eikä saanut miettiä, oliko hän vielä väsyksissä vai suorastaan sairas. Ja joka ilta, kun hän väsyneenä vaipui vuoteelleen, oli hänen ainoa tunteensa se hämmästys, että hän vielä oli yhden päivän pitänyt heidän elämäänsä koossa.

Mutta toisena kesänä, vuonna 1915, kun Dids oli seitsenvuotias, hän alkoi hellittää. Samoin kuin jokainen, joka ei kokonaan epäonnistu uudessa yrityksessä, oli hänkin luonut työtään varten tekniikan, niin ettei hänen ollut enää pakko jännittää voimiaan loppumattomaan keksimiseen. Suurin osa siitä, mitä piti tehtämän Lottielle tai Didsille, oli jo toistunut, jopa montakin kertaa. Kun rouva Bascomb näki sellaisten asiain tulevan, ei hän enää koonnut kaikkia mahdollisuuksiaan voidakseen niistä selvitä, vaan tiesi, mitä milloinkin tarvittiin. Jokseenkin yhtä varmasti kuin hän opetusvälineistä aina valitsi oikean hän nyt tavoitti kotona oikean menetelmän jokaisen erityisen vaikeuden voittamiseksi. Hän tiesi, mitä Lottie tekisi kaikissa niissä oloissa, joita mahdollisesti ilmestyisi; hän oli arvioinut tohtori Pellin niin tarkasti kuin hänen tarvitsikin; hän oli saanut selville, kuinka pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi Lottie voitiin jättää yksikseen eri leikkikaluineen, millaisella keskustelulla hänen piti täyttää ne tunnit, jotka hän istui sairaan luona, ja millaisilla peleillä ja muilla ajanvietteillä voitiin huvittaa Ralphia sinä aikana, jonka hän viipyi vaimonsa huoneessa.

Häneltä oli mennyt melkein vuosi asioiden aineelliseen järjestelemiseen siitä sekasorrosta, jonka kanssa hän alussa oli hädintuskin jaksanut taistella, ja sen hän oli saanut toimeen vain hurjilla ponnistuksilla. Vuoden lopussa Didsillä oli valoisa, hauska pieni huone ullakon toisessa päässä; Lottien huoneen lasiseinäinen aurinkoinen parveke oli saatu valmiiksi ja täytetty kukkivilla kasveilla (ja kuitenkin niistä kolmestatuhannesta dollarista, jotka hänellä oli ollut säästökassatilillä Harristownista lähtiessään, oli vielä melkein puolet jäljellä); ja vaikka hän oli huomannut pätevän naisapulaisen hankkimisen yhtä mahdottomaksi kuin muutkin gilmanvilleläiset taloudenhoitajattaret, oli hän järjestänyt työt sopivasti siivoojattaren, vanhan rouva Raderin, ompelijattaren ja erään oppilaansa leskeksi jääneen äidin välillä; viimemainitun oli pakko oleskella kotonaan raajarikkoisen lapsensa luona ja ansaita rahaa. Hän oli taitava keittäjätär ja lähetti Bascombien taloon myöhään joka iltapäivä pääruokalajin ja jälkiruoan päivälliseksi. Se kausi oli jo ohi, jolloin rouva Bascombin oli täytynyt työskennellä myöhään yöhön, saadakseen käsistään sen, mille ei ollut voinut varata hetkistäkään toivottomien päivätuntiensa kuluessa.

Niin, kun kesä vuonna 1915 oli alkanut ja Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen vuosi oli kestetty, huomasi rouva Bascomb jälleen saavansa joutoaikaa, jollainen tunne oli melkein unohtunut. Tietysti ei oikeastaan tunninkaan joutilaisuutta — tätä ja oman arvon ylläpitämistä hänen ei sallittaisi enää koskaan tuntea — mutta eräinä tunteina hänen ei tarvinnut työskennellä kuuttakymmentä minuuttia kauempaa. Hän oli huokaisevinaan helpotuksesta ja uskalsi kääntää katseensa omalta ladultaan muualle, nähdäkseen, mitä oli tapahtunut muille ihmisille, jotka kulkivat hänen kerallaan tuntematonta kohtaloaan kohti.

Hänen ei kuitenkaan tarvinnut näin katsoa Didsiin. Pieni tyttönen oli ollut, kuten aina ennenkin, rouva Bascombin näyttämön keskus. Hän tiesi paljoa paremmin, mitä oli tapahtunut Didsille tänä ensimmäisenä ratkaisevana vuonna, kuin mitä oli tapahtunut hänelle itselleen. Hän ajatteli lasta joka henkäyksellään, ja sinä vuonna Didsissä tapahtunut muutos valoi kirkasta loistoa siihen kärsimykseen, että hän inhosi itseään ja vihaisesti puolustautuvana moitti Lottieta, nämä kaksi olivat hänen ainoat persoonalliset mielenliikutuksensa siltä kaudelta. Lapsen kehitys toisenlaiseksi oli hänen isoäidilleen kuin auringonnousu uudelle päivälle, kun se luo viattomat aamusäteensä myllerretylle merelle, joka vielä vääntelehtii myrskyn jälkeen.

Dids oli silloin sivuuttanut seitsemännen syntymäpäivänsä ja oli ikäisekseen melko pitkä ja vahva, ja hänestä säteili elinvoimaa. Hän oli lopettanut ensi luokkansa koulussa, kävellen tukevana edestakaisin mummonsa kanssa neljästi päivässä. Hänen toimelias mielensä oli koulussa tarttunut yhtä ahneesti elämän uuteen ainekseen kuin kaikkeen muuhunkin uuteen, mitä hänelle tarjottiin. Niin kokenut opettaja kuin rouva Bascomb olikin, hämmästytti häntä samoin kuin neiti Sterniä, ensi luokan opettajaa, pikku tytön merkillinen pirteys. "Hän oikein haluaa oppia!" huudahti neiti Stern, epäuskoisesti ihmetellen sellaista ilmiötä kouluun lähetettyjen lasten joukossa. "Minun ei tarvitse lainkaan _opettaa_ häntä. Hän suorastaan sieppaa minulta."

Se, mitä Dids erittäinkin halusi siepata (kerran arvattuaan, mitä kirjojen kansien sisällä saattoi olla), oli lukutaito. Tämän taidon saavuttamiseen hän ryntäsi huutaen kuin sotilas syöksyyn. Jo kauan ennenkuin hän oikeastaan osasi lukea, hän tavasi kaiken painetun, mitä sattui hänen silmiinsä, raitiovaunujen ilmoituksista leivinjauhetölkkien käyttöohjeisiin. Hän kompasteli pisimpien sanojen yli, teki mitä naurettavimpia arvailuja, sipsutteli, hän kaatui, nousi jälleen nauraen jaloilleen ja hyökkäsi taas eteenpäin innostuksesta punottavin poskin. Silloin, kun hänen äitinsä oli joutunut vuoteenomaksi, hän ei vielä tuntenut kirjaimiakaan. Seuraavana kesänä hän jo luki mitä kirjaa vain halusi.

Rouva Bascomb oli ottanut osaa tähän kiihdyttävään saavutukseen ja myös Didsin hehkuvaan mielihyvään siinä lumotussa maailmassa, jonne hän oli niin uljaasti raivannut itselleen tien. Hän ja hänen pieni pojantyttärensä olivat siitä asti tuttuja kävijöitä kansankirjastossa. Mikä kirja piti Didsille valita seuraavalla kerralla, se kysymys askarrutti aina rouva Bascombin mieltä, jossa nykyään olikin niin paljon ajatuksia, että ne alituisesti törmäsivät ristiriitaisina toisiaan vasten. Häpeään ja vihaan itseään ja miniää kohtaan sekaantui kummallisesti hänen riemunsa, kun hän näki pienen tytön kiihkeän mielen saavan voimakasta, suloista ja ytimekästä ravintoa — kaikenlaista ravintoa, sillä rouva Bascomb piti kyllä huolta siitä, että lapsi sai yhtä paljon välittömiä elämänkokemuksia kuin kirjastotietojakin, ja hän kokosi naapuriston lapsia omalle pihalleen silmälläpitonsa alaisiksi kiikkujen ja hiekkaläjien ja muiden samanlaisten lapsille sopivien houkuttimien ympärille. Dids ei ollut ennen leikkinyt muiden lasten kanssa (niiden melu ja mekastaminen kun oli hermostuttanut Lottieta), mutta hän osasi sijoittua paikalleen heti tässä uudessa yhteiskunnallisessa elämässä. Alusta saakka hän oli ryhmänsä johtaja — iloinen, kekseliäs, hyväntuulinen, määräävä ja niin rohkea kuin leijona pienten tyttöjen elämän pulmissa — kuten esimerkiksi jonkun hurjistuneen koiran ilmestyessä, jonka tulon olivat jo ilmoittaneet naapuriston naisten yhtä hurjat huudot, oksan katketessa puusta, johon he juuri olivat kiipeämäisillään, tai jonkun leikkitoverin saadessa haavan hänen astuttuaan lasinpalaselle. Sellaisissa tilaisuuksissa Dids ryhtyi aina vaistomaisesti komentajaksi kalpeana ja jännittyneenä, mutta maltillisena ja harkitsevana. Hän piti leikkimisestä syventyen siihen koko tarmollaan. Mutta hän ihaili yhtä paljon niitäkin hetkiä, jotka hän kulutti lukien. Kuten aurinko imee kastetta, imi hänkin itseensä kaikkien niiden kirjojen sisällystä, joita rouva Bascomb taitavasti piti kotona esillä; siellä oli kreikkalaisia jumalaistaruja ja keltiläisiä satuja, intialaisia kertomuksia ja kauniita kansanrunoja, Grimmin ja Andersenin satuja ja Lagerlöfin ja Langin teoksia, Mark Twainin ja Lewis Carrollin leikillisiä juttuja (kuinka mielellään Dids nauroi!), Dickensin ja Louisa Alcottin romaaneja, historiallisia kertomuksia ja neuvoja, kuinka eri kapineita valmistetaan — kaikki kelpasi käytteeksi myllyyn, joka yhä pyöri uskollisesti akselinsa ympäri Didsin kimaltelevan, tumman pään sisässä. Hän kasvoi pitkäksi ja voimakkaaksi moraalisesti ja henkisesti samalla tavalla kuin oli kasvanut ruumiillisesti siitä alkaen, kun oli alkanut saada ruokaa, lepoa ja rauhaa. Katsoessaan hänen kirkkaihin ja iloisiin kasvoihinsa hänen isoäitinsä usein ajatteli, että hän oli kuin nenätinkukka [isokonnatatar?] auringonpaisteessa.

Mutta sellaisiakin hetkiä tuli, jolloin kirkkaat oliivinväriset kasvot olivat haaveelliset ja rauhalliset ja tummat silmät suurina, jolloin runous itse katseli niistä ja rouva Bascomb tunsi sydämeensä putoilevan kyyneliä, joita ei enää koskaan päästänyt näkyviin.

Eräänä iltana elokuussa tänä toisena kesänä, kun hän haki Didsiä maatapanoaikana, hän kiersi takapihallekin. Ilta oli tyyni, lämmin ja kuutamoinen, ja valkoista sumua kohosi rotkosta talon takaa. Lähellä tämän hiipivän valkoisen huurun laitaa hän näki pienen tytön, joka seisoi ja heilutti kädessään pitkää ohutta keppiä tahdikkaasti, taivutellen samalla hitaasti päätänsä puolelta toiselle. Rouva Bascomb seisoi hetkisen alallaan ja katseli häntä hämmästyen lapsen kasvojen kauniista ilmeestä, joka oli täynnä illan suloa ja salaperäisyyttä. Hän kuuli sanan tai pari siitä, mitä hento ääni mumisi:

"Kuu on niinkuin kukkanen taivaan huvihuonehen..."

Vihdoin, hyvin hiljaa: "Mitä sinä teet siellä, kultaseni?" kysyi isoäiti.

Tyttönen säpsähti ja katsoi taakseen nähdäkseen, kuka siellä oli. Sitten, kuin heräten jostakin toisesta maailmasta, hän sai kasvoilleen äkkiä sen loistavan hymyn, joka liikutti hänen isoäitinsä sydäntä tuskallisesti ja hurmaavasti.

"Minä tein vain hieman taikoja", selitti Dids heti tullen lähemmäksi, pistäen kätensä isoäidin käteen ja katsoen samalla häneen ilman itsetietoisuuden varjoakaan kirkkaissa silmissään.

Rouva Bascomb muisteli sitä pientä tyttöä, jonka oli nähnyt soodaveden tarjoilijan parissa.

Joka päivä hän käsitti yhä paremmin, kuinka kummallisen vastustuskykyinen ja kestävä ihmissydän sentään on ja kuinka äärettömän tilava. Kuinka hänen oma sydämensä muuten voisi kantaa sellaisen surkeuden ja katkeruuden raskasta taakkaa... ja kuitenkin suoda tilaa niin äärettömän suurelle ilolle!

Kun hän laski pienokaisen rauhallisesti vuoteeseen sinä iltana, levitti hän hartiansa uudelleen kantamaan häpeänsä raskaan raskasta taakkaa, koettaen kuitenkin samalla heittää sen Lottien hartioille. Näin hän teki kymmeniä kertoja päivässä. Vain Lottieta sopi syyttää kaikesta, sanoi hän itsekseen. Sekin oli Lottien syy, että myös hänestä itsestään oli tullut halveksittava olento.

Ja hänen saatuaan Didsin iltasuudelman tämä taistelu loppui entiseen tapaansa, hänen karkoittaessaan nämä molemmat ajatukset mielestään kuin ne eivät olisi merkinneet mitään. Eihän sillä ollut väliä, että hän oli moitteettomasta henkilöstä muuttunut halveksittavaksi. Jos häntä voitiin siitä moittia, niin hän oli kyllin voimakas kantamaan sitä taakkaa, kantamaan millaista taakkaa tahansa, niin kauan kuin hän saisi nähdä Didsin juoksevan vapaana ja kevyesti edellään ylöspäin sitä polkua pitkin, joka vei pienen tytön oikeaan elämään.

XXXVI

Niin, Dids oli kokonaan muuttunut tuona ensi vuonna, mutta rouva Bascomb oli pitänyt silmällä tämän muutoksen jokaista vaihetta ja tunsi täydellisesti senkin lapsen, jollainen Didsistä oli tulossa. Vasta silloin, kun hän katsoi Ralphiin, hän huomasi toisen muutoksen tapahtuneen hänen tietämättään tänä vaikeana vuonna, jolloin hänen oli täytynyt syventyä vain omiin pulmiinsa. Tämä muutos ei koskenut ainoastaan itse Ralphia, vaan myös heidän keskinäinen suhteensa oli muuttunut. Heidän välisensä sulku näytti vähitellen heltiävän.

Hän ei ollut tiennyt sitä olevankaan (tai ehkä hän oli tuntenut sen niin välttämättömäksi äidin ja lapsen välillä kuin erotuksen heidän iässään). Vasta silloin, kun hän tunsi sen häviävän, hän tiesi sen aina olleen erottamassa Ralphia hänestä. Hän ei ollut tajunnut, että milloin tahansa hän vaikenemisensa jälkeen oli sanonut: "Ah, Ralph..." silloin oli Ralphissa jokin hypähtänyt esille valppaana ja epäluuloisesti varuillaan. Mutta nyt kun Ralph saattoi katsoa häneen silmin, joissa ei ollut muuta kuin inhimillistä harkintaa hänen sanojensa johdosta, hän muisti tuon toisen, puolittain uhmaavan ja hätkähtäneen epäluulon.

Ihmeellistä, kuinka heidän välisensä tunnustamattoman jännityksen laukeaminen sulostutti pieniä jokapäiväisiä kosketuksia ja soi heidän yhteiselle elämälleeen sellaista kirkkautta, jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän hämmästyi huomatessaan, kuinka hauskaa hänestä oli, että hän ja Ralph voivat keskustella vaivattomasti ja asianhaarain mukaan kaikesta, mitä tarvitsi mainita, luulematta jokaista kohtausta uudeksi kahakaksi salaisessa kaksintaistelussa ylivallasta.

Jonkun ajan kuluttua hän alkoi huomata tämän muutoksen tapahtuneen yhtä paljon hänessä itsessään kuin Ralphissa. Oli kyllä totta, ettei Ralph enää ollut heti varuillaan kun hänelle puhui, mutta sekin oli totta, ettei hänellä itselläänkään enää ollut Ralphille puhuessaan mitään omaa salaista tarkoitusta toteutettavana poikansa avulla, kiihoittamalla hänet johonkin haluamaansa tekoon. Luovuttuaan omista toiveistaan ja suunnitelmistaan, jotka koskivat Ralphia, hän ei enää tuntenut katkeraa pettymystä poikansa takia.

Hänen hämmästyksekseen tämän paheksumisen haihtuminen sai aikaan enemmänkin kuin vain hänen ja Ralphin suhteiden rauhoittamisen. Se tuntui antavan hänelle niin tarkan ja syvällisen kyvyn päästä selville Ralphin olemuksesta, ettei hän ollut aavistanutkaan sitä mahdolliseksi. Ralph ei ollut hänelle enää läpikuultamaton ja torjuva salaperäisyys. Nyt hän Ralphiin katsoessaan ymmärsi sen. Vai oliko hän siihen joutunut toista tietä?

Ensiksikin hän näki tämän uuden kykynsä avulla, että Ralph oli onneton. Ei ainoastaan ikävystynyt, pettynyt, ärtynyt, väsynyt, vaan todellakin onneton. Hän ymmärsi nyt, ettei hän milloinkaan ennen Ralphin lapsuudesta asti ollut tiennyt, millaiset hänen tunteensa olivat pinnan alla.

Sitten, elettyään kauemman aikaa yhdessä näillä uusilla ehdoilla, hän näki Ralphin tuntevan, että hänen onnettomuuttaan tarkattiin. Silloin häntä vapisutti. Ralph oli aina ennen osoittanut tulista kiukkua jokaista yritystä kohtaan tunkeutua hänen todelliseen elämäänsä. Rouva Bascomb tuskin uskalsi uskoa sitä, kun nyt näki, ettei Ralph enää tuntenut epäluuloista tarvetta onnettomuutensa piilottamiseen eikä ollut vihoissaan, jos äidin silmät katselivat häntä myötätuntoisesti ja osaaottavasti. Hän ei kohauttanut hartioitaan ärtyneesti eikä kääntänyt katsettaan syrjään näyttääkseen toivovansa, ettei äiti olisi mitään huomannut. Hän ei kiiruhtanut työntämään tunteitaan syvemmälle näkymättömiin vaan vastasi äitinsä katseeseen, salaamatta silmiensä huolestunutta ilmettä. He ilmoittivat tämän toisilleen sanoitta — ääntensä painon varmemmalla tulkinnalla ja sillä tavalla, kuinka he katsoivat toisiaan silmiin, kun Ralph joskus toivotti hänelle hyvää yötä suudellen, hänen äitinsä käden kosketuksella, kun se laskeutui hänen olalleen, heidän joskus seisoessaan kuistilla, ennenkuin Ralph lähti inhoittavaan työhönsä.

Sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen rouva Bascomb oli sanonut pojalleen: "Minä rakastan sinua ja otan osaa huoliisi", ennenkuin tiesikään näiden huolien laatua.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä lokakuussa, palatessaan asioiltaan kaupungilta, hän huomasi Ralphin, joka hämärässä ei nähnyt häntä, lähtevän äkkiä konttorinsa ovelta ja pysäyttävän erään solakan pitkän tytön, joka oli sivuuttanut rouva Bascombin hetkistä aikaisemmin.

Tyttö seisahtui heti. "Kah, kuinka voitte, herra Bascomb?" huudahti hän iloisella ystävällisellä äänellä, josta voitiin selvästi päättää hänen hämmästyneen nähdessään Bascombin.

Katulyhty loi häikäisevän ja julmasti paljastavan valonsa Ralphin kasvoihin, kun hän kiirehtien tytön luo ja kohottaen kiihkeästi hattuaan vastasi tervehdykseen. Hänen äitinsä pysähtyi äkkiä sen ilmeen pelästyttämänä, jonka hän näki Ralphin silmissä.

Molemmat nuoret seisoivat hetkisen rouva Bascombin katseen edessä, ja sitten tyttö huomasi hänet kääntäessään päätänsä. "Kah, hyvää iltaa, rouva Bascomb!" sanoi hän luonnollisesti ja keveän tuttavallisesti. "Ovatko kaikki Bascombit kaupungilla tänä iltana?"

Rouva Bascomb tunsi hänet hyvin. Hän oli tohtori Deweyn nuorin tytär, isänsä lemmikki, suorasukainen, punaposkinen, voimakas tyttö, jolle kaikki hymyilivät, kun hän herttaisesti taivalsi tietään elämän läpi.

Jos rouva Basconibilta olisi edellisenä päivänä kysytty, kuinka vanha Mildred Dewey oli, olisi hän sanonut tyttöä viisi- tai korkeintaan seitsentoistavuotiaaksi. Nyt, seisoessaan siinä kovasti sykkivin sydämin, hän teki nopean laskelman ja totesi Mildredin täyttäneen yksikolmatta viime syntymäpäivänään. Hän oli siis jo täysi-ikäinen nainen.

Mutta kaunis hän ei ollut huolimatta nuoruudestaan ja pirteästä hyväntuulisuudestaan, joka loisti kirkkaana hänen sinisistä silmistään. Puhuessaan hän siirteli katsettaan Ralphista hänen äitiinsä ja jälleen takaisin, silmäillen samalla tavalla heitä kumpaakin. Ei mikään harvinainen nainen millään tavalla, mutta rehellinen, voimakas ja uljas... hän oli kaikkea sitä, mitä Lottie ei ollut.

Ralph kumartui hänen puoleensa kuin hehkuva poika silmien tuijottaessa häneen nälkäisesti, ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuunneltavaa kuin hänen äänensä.

Tyttö kertoi: "... Ohjaaja vei minut nurkkaan ensimmäisen puoliajan kuluttua ja sanoi, ettei siinä auttanut muu kuin että minun piti mennä puolustajaksi. Minä pelästyin melkein suunniltani, mutta se oli sittenkin hauskaa. Jospa olisitte ollut katselemassa, kuinka me rökitimme heidät seitsemäntoista kahdeksaa vastaan — olette kai kuullut. Soisinpa, että olisitte ollut siellä."

"Minä en voinut saapua perjantai-illan otteluun", selitti Ralph. "Silloin minulla oli este."

Rouva Bascomb muisti. Hän oli pyytänyt Ralphia jäämään kotiin sinä iltana ja pelaamaan pokeria Lottien kanssa, niin että hän itse oli voinut viedä Didsin katsomaan erästä historiallista filmiä.

Pitkä tyttö sanoi sydämellisesti: "No niin, me kaipasimme teitä kaikissa tapauksissa." Sitten hän selitti hänen äidilleen: "Herra Bascomb on joukkueemme etevin ja kokenein mies. Hän on varmasti nykyään paras Gilmanvillessä, tavallaan meidän pelastuksemme, emmekä usko milloinkaan voittavamme, ellei hän ole eturivissä."

Muuan sanomalehtipoika sivuutti heidät, kainalossaan kosteita vastapainettuja lehtiä. "Suuri liittolaisten voitto venäläisellä rintamalla!" huusi hän. Mutta ei kumpikaan, rouva Bascomb tai Ralph, kiinnittänyt mitään huomiota huutoon. Sotaa oli jatkunut jo toista vuotta, eikä ainoakaan sen huudoista ollut kantautunut heidän korviinsa. Heillä oli tarpeeksi muita ja tärkeämpiä asioita ajateltavana.

"No niin, minä tulen varmasti seuraavaan otteluun", sanoi Ralph. Hän ei voinut kääntää katsettaan tytön rehellisistä, hymyilevistä kasvoista, vaan tuijotti niin nälkäisen vaativasti, että hänen äitinsä säikähtyi ja sitten tarkkasi Mildrediä. Mutta tytön vilpittömissä, tyynissä kasvoissa ei ollut tietoisuuden jälkeäkään. Eikö herra Bascomb ollut nainut mies? Tyttö katsoi niin säälimättömän ja persoonattoman suopeasti kuin Ralph olisi vaaraton vanhus. "Me siis odotamme teitä", sanoi hän iloisesti ja nyökättyään molemmille poistui joustavin askelin ostamaan lehteä. Hän muisti isänsä haluavan olla tarkasti selvillä siitä, mitä Euroopassa tapahtui.

* * * * *

Rouva Bascomb ja Ralph jatkoivat matkaansa rinnakkain Main-kadun sähkölamppujen hirveän häikäisevässä valossa. Rouva Bascomb toivoi, ettei kukaan käytävillä tungeksivista katsoisi Ralphia kasvoihin. Äiti ja poika eivät jutelleet keskenään, mutta tuskallinen ilo kouristi rouva Bascombin sydäntä, kun Ralph hetkisen kuluttua pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja tarttui hänen käteensä. Sillä hetkellä, kun he kääntyivät väettömälle omalle sivukadulleen, solahti heidän vaiteliaisuutensa pois heistä kuin päällystakki, jota ei enää tarvittu.

"Ah, äiti..." vaikeroi Ralph.

"Rakas, rakas poikani!" mumisi rouva Bascomb. Tuskastaan huolimatta hän tunsi oudoksuvaa iloa senvuoksi, ettei Ralph sulkenut häntä pois, vaan salli hänenkin ottaa osaa kurjuuteensa.

Vieläpä enemmänkin: antaa apuaan. Kapinoimaan kovemmin kuin milloinkaan ennen. Hänen entinen taisteluhalunsa nousi tiikerimäisellä, naisellisella hypyllä. Poikaraukan piti ainakin saada yksi onni elämässään, vaikka taivas repeisi! Häntä oli jo rangaistu tarpeeksi. Olihan mieletöntä yhteiskunnan puolelta nimittää Ralphin ja Lottien välistä suhdetta avioliitoksi, sitoa hänet siihen ulkokullatuilla puheilla sen liiton "pyhyydestä", vaikka se oikeastaan jo alusta saakka oli ollut jotakin häpeällistä.

Hänen sydämensä tuntui murtuvan hänen rinnassaan, kun hän muisti Ralphin poikamaisten kasvojen nälkäisen vaativan ilmeen, hänen katsellessaan voimakasta, hyvää, vaatimatonta tyttöä, luonnollista elämäntoveriaan. Hän ei ollut koskaan uskaltanut myöntää itselleen, että Ralph oli heikko, koska hän tiesi halveksivansa heikkoutta. Mutta nyt hän huusi sen itselleen — Ralph oli aina ollut heikko, eikä voinut hallita kohtaloaan, vaan elämä oli hänet nujertanut; mutta hän rakasti poikaansa ja oli voimakas. Nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään toivottavaa itselleen, hänelle ei myöskään ollut jäänyt mitään pelättävää.

"Kuulehan nyt, Ralph", sanoi hän kiihkeästi, "minä voin pitää huolta Lottiesta ja Didsistä ilman sinuakin. Sinä voisit... sinä voisit matkustaa pois... kauas pois... niin etteivät gilmanvilleläiset sinusta enää koskaan mitään kuulisi... sinä ja..."

Hänen kiihkeät, mielettömät sanansa leimahtelivat katkonaisina kuin salama pimeässä.

Ralph hämmästyi niin kovasti, että pysähtyi heti, tuijottaen äitiinsä hämärässä kuin nähdäkseen, oliko hän todella voinut tarkoittaa, mitä oli sanonut.

Rouva Bascombin silmät eivät antaneet aihetta epäilykseen.

"No mutta, äiti...!" huudahti hän suu auki.

Ja sitten hän kysyi äidiltään epäröiden, melkeinpä hämillään, mikä oli melko omituista hänen puoleltaan äitiään kohtaan: "Olisiko se oikein?"

Äiti kiivastui: "Minulla ei ole enää aavistusta siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Enkä tiedä, onko mikään oikein vai väärin. Mutta jos se on väärin, otan minä syyn niskoilleni. Moittikoot siitä minua. Minä järjestän niin, että ihmiset moittivat vain minua. Sinä et kuulisi siitä mitään."

Ralph seisoi häntä vastapäätä hämmästyneen näköisenä. Sitten hänen silmiinsä tuli uusi ilme, jollaista hänen äitinsä ei ollut niissä ennen huomannut, kestävä, voimakas katse, miehen katse ja poikamaisuus katosi hänen kasvoistaan ikipäiviksi.

Ralph sanoi hitaasti, pysähtyen jokaisen sanan välillä: "Sinä pakotat minut _inhoamaan_ niin kovasti itseäni."

Hän veti jälleen äitinsä käsivarren kiivaasti kainaloonsa ja lähti jatkamaan matkaansa. "Luullakseni on jo aika, että minäkin karkaisen luontoni ja kiristän hieman ohjaksia, siinä kaikki", sanoi hän äidilleen ankarasti.

Sitten hän lisäsi hiljempää, painaen äitinsä käsivartta, kylkeään vasten: "Sinä panet minut tuntemaan itseni kuin... Enpä koskaan ole aavistanut sinua sellaiseksi.. — Hyvä Jumala, äiti, minäkin voinen kestää sen, jos sinä vain voit."

Hänen äänensä kävi katkeraksi: "Se on _minun_ koetukseni eikä sinun. Minä saan vain sen, mitä minulle kuuluu. Siinä ei kuitenkaan ole mitään muuta tehtävää kuin kestää. Kaikki muu... olisi toisen laahaamista samaan pulaan. Pelkkä sellainen ajatuskin olisi rikos minun puoleltani. Kuinka minä kehtaisin toivoa, että kukaan..."

Hän keskeytti ja lisäsi sitten hurjasti nauraen: "Minäpä sanon sinulle, kuka minä olen — minä olen maailman suurin kirottu hölmö enkä mitään muuta."

Pian hän jatkoi vakavasti: "Mutta minulla on vielä muutamia heikkoja tavallisen järjen kipinöitä jäljellä, vaikka olenkin hölmö — nähtävästi enemmän kuin sinulla. Ainakin tarpeeksi tietääkseni, että minun on aika nielaista oma lääkkeeni. Miksi sinä minua oikeastaan luuletkaan, äiti?"

Hän puhui kuin vihoissaan, kuin tahtoisi töykeästi nolata, mutta heidän kävellessään eteenpäin hän puristi vieläkin tiukasti äitinsä käsivartta. Silloin rouva Bascomb tunsi jotakin, mitä ei ollut tuntenut hänen kasvettuaan suureksi, tunsi hänen iloitsevan siitä, että hänellä oli äiti mukanaan. Tämän toteaminen herätti niin suurta iloa, että sitä tuskin jaksoi kestää. Hän oli ylpeä Ralphin töykeydestä, siitä rajusta tavasta, kuinka hän oli torjunut niin kiihkeästi tarjotun suunnitelman. Hän oli erehtynyt. Ralph ei ollutkaan häntä heikompi. Rouva Bascomb tunsi ylpeänä, että Ralphin voima vastusti hänen voimaansa ja heitti hänet syrjään, kun hän tunkeutui eteenpäin.

* * * * *

He kävelivät nyt ääneti ilmaisten lujalla kädenpuristuksellaan jotakin, mille eivät löytäneet sanoja. Tultuaan oman talonsa edustalle he pysähtyivät peläten palaamista valoon, takaisin elämään. He seisoivat siinä näkymättöminä toisilleenkin pimeässä ja katselivat sen talon valaistuja ikkunoita, joka oli suojellut heidän haparoivaa, käsittämätöntä elämäänsä... sen talon, missä Ralph oli syntynyt, missä hänen lapsensa oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut. Tuntui melkein kuin he olisivat ruumiistaan vapautuneita sieluja, jotka omituisesti katselivat kaukaa omia aineellisia ruumiitaan.

Heidän sisäisten tunteittensa aalto kohosi korkeimmilleen ja murtui. Ralph laski molemmat kätensä äitinsä olkapäille ja pudisteli häntä edestakaisin, niinkuin hänen sekainen tuskansa pudisteli häntä itseäänkin. "Voi, äiti, äiti! Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyi hän kiihkeästi kuiskaten.

Äidillä ei ollut mitään vastausta, mutta Ralph näki hänen silmiensä loistavan pimeydestä ja kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa purskahti itkuun.

* * * * *

Että hän oli saanut elää tähän hetkeen asti — ollakseen tukena pojalleen, mitä vielä, kysyi Mary Bascomb itseltään, voi kukaan nainen toivoa lisää?

XXXVII

Sinä päivänä, jolloin rouva Bascomb oli irroittanut medaljonkinsa, hän oli lakannut lukemasta raamattua ja rukoilemasta ennen maatamenoaan, mutta iltaisin, sammutettuaan valon, hän usein makasi valveilla kauan aikaa, aivot täynnä laajoja muodottomia mietelmiä, joiden kaltaisia hänellä ei koskaan ollut päivän puuhaisina tunteina. Koska hän oli ennen ollut hyvin ahkera raamatunlukija, tuntui hänestä luonnolliselta, että sellaisen melkein aution mietiskelyn läpi usein nousi hänen mieleensä jokin raamatunlause. Tavallisesti jokin Uuden Testamentin eriskummainen, hämärä väite, jota hän ei ollut ymmärtänyt, mutta joka jo lapsuudessa alkaneen toistamisen pakosta oli käynyt hänelle tutuksi.