Part 17

Keittiökin oli sievä huone, koska mummo valvoi niin tarkasti sen puhtautta. Se oli yhtä miellyttävän näköinen kuin talon muutkin huoneet ja usein miellyttävämmänkin, kun mummo paistoi siellä ryytikakkuja tai salli Didsin ja hänen ystäviensä hääräillä siellä sateisena lauantaina ja paahtaa maissia ja keittää nekkuja tai opetella korppujen valmistusta. Mummo oli niin hirvittävän tarkka keittiön puhdistamisessa kaikkina aikoina, mutta kun Dids meni leikkitoveriensa mukana heidän koteihinsa ja näki heidän keittiönsä, oli hän aina hyvin tyytyväinen päästessään takaisin omaansa. Sellaisesta keittiöstä jäi niin mieleen hauska puhtauden tunne, hyvin samanlainen kuin suloisesta, salaisesta puhtaudesta, jota sai tuntea kylvettyään ja pestyään tukkansa ja puettuaan puhtaat alusvaatteet ylleen. Kukaan ei aavistanut tätä erityistä puhtautta, mutta se merkitsi omassa mielessä niin paljon. Didsillä oli suuri varasto tällaisia vaistomaisia tunteita, ja hänen kantansa eri asioissa riippui hyvin paljon siitä, mikä oli painunut oikein syvälle hänen mieleensä.

Luonnollisesti oli myös äiti-raukan huone _suloinen_, suloisin koko talossa, koska siellä oli kaikkein kauneimpia esineitä. Ja sen pitikin olla, koska hänet oli suljettu sinne. Mummo sanoikin hänelle usein, ettei mikään, mitä he voivat tehdä äidin hyväksi, voinut kylliksi korvata sitä, että hän oli raajarikko ja vanki.

Niihin kaukaisiin muistoihin, jotka Dids voi työläästi palauttaa mieleensä, kuului sekin aika, jolloin kirvesmiehiä tuli ja meni mummon komennon mukaan, heidän valmistaessaan moni-ikkunaista aurinkohuonetta, joka ulkoni talosta kuin mikäkin yläkerran kuisti ja jossa äiti vietti niin suuren osan ajastaan. Ja kuitenkin, vaikka Dids muistikin vasaroimisen ja sahaamisen melun ja pitkät keltaiset lankut, jotka olivat pystyssä rakennusta vasten ulkopuolella ja erään vanhan työmiehenkin, joka oli lahjoittanut hänelle kauniin, tumman, kimaltelevan pahkan leikkikaluksi, tuntui se hänestä joltakin kuvalta, jonka hän oli nähnyt jossakin kirjassa, eikä miltään todelliselta, koska hän ei voinut lainkaan muistaa, millaiselta äidin huone oli näyttänyt ennen aurinkohuoneen liittämistä siihen.

Se olikin nyt varmasti ylellinen. Dids oli aina ylpeä siitä ja äidistään, kun mummo luuli äidin jaksavan niin hyvin, että hän saattoi viedä sinne mukanaan jonkun pienen koulutoverinsa muutamiksi minuuteiksi. Joillakin toisilla tytöillä oli myös raihnaiset äidit, mutta ei kellään ollut niin kivan näköistä kuin äiti oli levätessään heleän silkkipeitteen alla, puettuna hienoon poimuteltuun ja pöyhisteltyyn aamupukuun, jollaisia mummo hänelle aina valmisti, ja nojatessaan lumivalkoisiin, pitseillä reunustettuihin pieluksiin, hänen kauniin mustan tukkansa hohtaessa ja kimallellessa nutturoissa ja palmikoissa, joita mummo osasi niin taitavasti järjestää. Muut pienet tytöt sanoivat hänen näyttävän sellaiselta kuin elävissäkuvissa, ja niin hän näyttikin, minkään rypyn rumentamatta kauniita, sileitä kasvoja — luonnollisesti olivat hänen kasvonsa todellisuudessa hieman liian pyöreät, ja kun hän taivutti päätänsä eteenpäin, ilmestyi hänen leukansa alle suuri lihapussi, mutta, kuten mummo sanoi syynä siihen, miksi äidin kasvoissa ei ollut ryppyjä, oli juuri se, että äiti oli niin lihava. Hänelle olisi ehkä tuottanut vaivaa, jos hänen olisi pitänyt nousta vuoteesta ja pukeutua mutta sitä ei huomattu milloinkaan, paitsi tuota hänen toista leukaansa, sillä hänen nähtiin aina vain lepäilevän joko vuoteessaan tai sohvalla väljässä puvussaan. Ja se säilytti hänen kasvonsa nuoren näköisenä. Ne olivat ihan erilaiset kuin mummon kasvot, jotka olivat hirvittävän vanhat ja ryppyiset, nahan riippuessa niin irtonaisina ja velttoina laskoksina hänen leukansa alla, ettei Dids mielellään katsellut sitä. Mutta tietysti se oli luonnollista, koska mummo oli jo niin vanha viisiseitsemättä viime syntymäpäivänään vai oliko se viisikuudetta? Dids ei voinut muistaa ihmisten ikää, kun se nousi niin korkealle. Sellaiset ikänumerot olivat hänestä aina samanlaisia, niinkuin biljoona ei tunnu olevan eri summa kuin triljoona. Mitä sitten enää oli väliä, kun ikää oli yli kolmenkymmenen?

Kaikkein enimmän Dids piti äidin huoneen kukista. Aurinkohuone oli kuin ansari... ei, kuinka tyhmä hän olikaan sanoessaan niin! Se oli paljon parempi kuin ansari, se oli kuin keijukaisten palatsi taivaalla. Milloin tahansa mummo salli mennä katsomaan äitiä, odotti Dids hetkisen oven ulkopuolella, ennenkuin aukaisi sen, muistaakseen miltä se näytti. Ja sittenkin se oli aina paljon kauniimpi kuin hän muisti, koska hän ei voinut painaa mieleensä pitkien kultaisten auringonsäteitten kirkkautta eikä kukkateriöiden hienoutta. Dids rakasti terälehtien kauneutta niin kovasti, että se teki hänen päänsä kipeäksi. Hänen oli tapana kumartua niiden puoleen ja tuijottaa niihin, kunnes hänen silmänsä eivät nähneet muuta kuin niiden satiinimaisen täydellisyyden. Kuinka ihmeellistä, että ne olivat eläviä! Se ajatus liikutti aina Didsin mielikuvitusta enemmän kuin mikään muu. Ajatella, että tuo ihanan ihana, hieno kukka oli yhtä elävä kuin hänkin, elinvoiman virratessa edestakaisin hienosti uurretuissa suonissa samalla tavalla kuin hänen oma verensä virtasi edestakaisin ja ympäri hänen omissa suonissaan. Dids tunsi aina olevansa karkea, tylppäsorminen jättiläinen, tuijotettuaan johonkin teriöön kauan aikaa. Se pani hänet toivomaan, että hän voisi puhua hiljempää, kävellä kevyemmin, käsitellä kaikkea varovaisemmin; se soi hänelle sellaisen tunteen kun hän melkein voisi nähdä ilman, kirkkaan, läpikuultavan ilman, joka olisi niin paljon suloisempi katseltavaksi kuin mikään muu, jos vain voisi sen nähdä. Joskus, jos Dids oli katsellut jotakin kukkaa ennen maatamenoaan, hän uneksi, että hän saattoi nähdä ilman, ja se oli paljon suloisempaa kuin päästä taivaaseen.

Kukista he enimmäkseen keskustelivatkin, hän ja hänen äitinsä, kun he jolloinkin puhelivat (sillä enimmäkseen he ratkaisivat arvoituksia yhdessä tai pelasivat korttia), kukista ja siitä, mitä niille tapahtui. Sillä mummo järjesti niin, että siellä aina oli jotakin tapahtumassa joku narsissi availi juuri ryppyisiä valkoisia kukkiaan niin nopeasti, että sen voi huomata, jos vain pidätti henkeään katsoessaan; tai joku tulppaani työnsi esille pitkiä, vahvoja, vihreitä keihäitään niin nopeasti, että äiti sanoi näkevänsä eron niissä joka puolen tunnin päästä; tai joku käenkaali, puuhaten siististi, hiljaa kuihtui ja pudotteli ruskettuneita vanhoja kukkiaan ja availi uusia silkkimäisiä, kirkkaanpunaisia, pitääkseen pienen haivenisen pensaansa heleänä ja iloisena. Kun joku kasvi alkoi käydä ikäväksi, jatkaen vain elämäänsä vanhalla tavallaan, vei mummo sen pois äidin huoneesta joko keittiöön tai arkihuoneeseen ja hoiti sitä niin kauan, kunnes se jälleen oli valmis tekemään jotakin huvittaakseen äitiä. Mummo sanoi, että heidän piti koettaa niin kovasti kuin suinkin saadakseen jotakin hauskaa tapahtumaan äidille kaikkina eri päivinä, koska äiti oli suljettu sisälle.

Mummo olikin taitava järjestämään asiat niin, että jotakin aina tapahtui. Joka päivä hän toi äidille jonkin uuden kirjan kirjastosta tai valmisti hänen pukuaan varten jotakin uutta koreaa tai vei sinne jonkin uuden kukan katseltavaksi tai laatikollisen makeisia syötäväksi. Didsin mielestä se ei ollut ihan oikein, että äiti sai syödä niin paljon makeisia kuin halusi, kun hän, Dids, ei saanut kuin yhden palasen aterian jälkeen, mutta mummo selitti äidin taudin olevan hermosairautta, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen ruoansulatuksensa kanssa, ja että olisi väärin, ellei hänelle suotaisi lohdutusta makeisilla. Mummo keksi myös aina jotakin uutta käsityötä äidille, sellaista helppoa lajia, jossa on pitkät pistot, niin että työ edistyi juuri niin nopeasti kuin äiti halusikin, ja kun äiti väsyi siihen, vei mummo sen pois ja teki loput itse, sanomatta ikinä mitään, kun äiti näytteli sitä vierailleen kuin omaa työtään ja he sanoivat: "Ah, kuinka ihania käsitöitä sinä teetkään, Lottie!" Joskus siellä oli jotakin uutta rohdoskaupasta, uudenlaista ihovoidetta tai kynsien kiilloitusainetta. Äiti käytti paljon aikaa kynsiensä hoitoon, ja ne olivatkin aina kauniit. Toisinaan taas huvitettiin äitiä uudella korttipelillä, ja hän piti niistä peleistä, joita voi pelata yksin. Tai mummo keksi ihan uuden kampaustavan äidille, joka oli siitä mielissään melko kauan, ja se antoi vieraille jotakin puheenaihetta.

Kerrassaan ihmeellistä oli, kuinka mummo aina voi ajatella jotakin uutta äidille. Mutta sehän oli luonnollista, koska äiti oli hänen oma tyttärensä... vai isäkö olikin mummon poika? Dids ei milloinkaan muistanut sukulaisuussuhteita. Ja mitä sillä olikaan väliä, koska perheen kaikki aikaihmiset olivat toisilleen sukua tavalla taikka toisella.

XXXIII

Dids piti luistelemisesta, ja koska mummo hyväksyn kaikki pirteät ulkoilmaleikit, varattiin hänelle aina aikaa siihen. Mummo oli saanut selville, että muuan Harristownin N.N.K.Y:ssä palveleva nuori neiti osasi luistella kauniisti, ja niin kauan kuin jää kesti, tuli hän Gilmanvilleen kaksi kertaa viikossa antamaan Didsille ja muutamille muille hänen koulutovereilleen luistelutunteja. Se oli äärettömän hauskaa. Dids piti talvesta luistelun vuoksi, mutta hän piti kesästä ja keväästä ja syksystäkin, koska kaikkina näinä vuodenaikoina oli niin monenlaisia huvituksia. Didsin päivissä ei todellakaan ollut tarpeeksi tunteja niille huvituksille, joissa hän tahtoi olla mukana.

Mutta ehkä hän sittenkin piti luistelemisesta kaikkein enimmin. Hänen mielestään se oli melkein yhtä ihana kuin lentäminen, ainakin tuhat kertaa parempaa kuin käveleminen, kops, kops, kops, toisen jalan siirtyessä nykäyksittäin toisen edelle — sellaista kovaa työtä — ja miljoona askelta astuttavana, ennenkuin pääsi mihinkään. Tämän viheliäisen kompuroimisen rinnalla oli kerrassaan erilaista vaivattomasti liukua eteenpäin yhdellä luistimella haaveellisessa pyyhällyksessä, jonka luistelija voi muuttaa säännölliseksi ympyräksi vain kallistamalla ruumistaan toiselle syrjälle — ympäri siinä mentiin kuin sukeltava lintu ja päästiin juuri samaan paikkaan, josta oli lähdettykin. Sitä ei oikeastaan tiennyt, mikä niin voimakkaasti ja nopeasti työnsi luistelijan jäätyneen lammikon toiselle reunalle ja jälleen takaisin. Se tuntui käyvän kuin itsestään.

Dids ajatteli joskus päiviään kuin ne olisivat sellaisia ympyröitä. Kun nousi vuoteesta tuntui siltä kuin liukuisi pois jonnekin, pyörisi ympäri ja kiitäisi nähtävästi hyvinkin kauas, ja kuitenkin yön tullessa sai huomata olevansa jälleen turvallisesti ja terveenä samassa paikassa, mistä oli lähtenytkin liikkeelle, riisumassa samoja vaatteita, jotka oli pukenut ylleen, ja valmiina menemään samaan mukavaan vuoteeseen, josta oli aamulla karannut lattialle.

Mummollakin oli ympyränsä, jonka hän kiersi joka päivä, mutta hyvin erilainen kuin Didsillä. Ja äidilläkin, vaikka hänen ympyränsä oli niin pieni. Mutta se oli yhtä selvästi näkyvissä, ja Dids tunsi kaikki sen sileät kaarteet yhtä hyvin kuin omansakin.

Se alkoi ensimmäiseksi aamulla, kun mummo meni sulkemaan äidin ikkunan ja sytyttämään tulta. Noin vuosi sitten, kun Dids oli ollut kahdeksan tahi yhdeksän vuotias, mummo oli muurauttanut sinne uunin, koska (sanoi hän) leimuava takkavalkea ilahdutti niin suuresti kaikkia potilaita. Äiti kääntyi mielellään vuoteessaan toiselle kyljelleen voidakseen katsella kirkkaita liekkejä ja kuunnella tulen iloista rätinää. Kun huone hetkistä myöhemmin oli lämmennyt, huusi mummo Didsille ullakkokerrokseen, että nyt oli hänen vuoronsa, sillä kuta vanhemmaksi Dids tuli, sitä enemmän antoi mummo hänen auttaa äitiään. Dids sääli niin äiti-raukkaansa, että mielellään palveli häntä. Kun mummo kutsui, kietaisi Dids ylleen aamunuttunsa, pisti tohvelit jalkaansa, kiiti portaita pitkin alas toiseen kerrokseen, kaatoi lämmintä vettä äidin kauniiseen heleänpunaiseen pesuvatiin ja laittoi saippuan, pesuvaatteen ja pyyheliinan kuntoon. Sitten tuntien itsensä tärkeäksi, hän seisoi vuoteen vieressä ojentaakseen äidilleen eri esineet sitä mukaa kuin hän tarvitsi ja pitääkseen käsikuvastinta niin, että äiti voi kiinnittää pitseillä reunustetun aamumyssynsä suoraan. Tällä välin mummo valmisti aamiaista.

Sitten Dids palasi yläkertaan omaan huoneeseensa pukeutumaan ja kampaamaan tukkaansa (sillä mummo oli opettanut hänet pitämään huolta itsestään hänen vielä ollessaan hyvin pieni, ja siihen aikaan, kun hän oli kaksitoistavuotias, hän osasi kammata tukkansa paremmin kuin kukaan muu). Valmistettujen herkkujen tuoksu ilmoitti hänelle, milloin mummo toi äidin tarjottimen, ja se kiidätti hänet alakertaan omalle aamiaiselleen. Sitten mummo laittoi äidin kuntoon siksi päiväksi, jollakin tavoin puolittain puetuksi väljiin silkkivaatteisiin ja kauniisiin pieniin silkkitohveleihin. Mummo oli oikein tuhlaavainen äidin tohveleihin nähden. Hän osteli yhtä mittaa uusia. Didsistä tuntui, että hänellä oli niitä kymmeniä pareja: kiiltäviä, sininahkaisia, mustia samettisia, turkisreunusteisia, tupsureunaisia, kaikki korkeakantaisia ja kapeakärkisiä. Äiti piti juuri sellaisista, ja mummo sanoi, että koska hän ei milloinkaan kävellyt eivät hänen jalkansa menneet pilalle, vaikka hän käyttikin sellaisia kenkiä kuin halusi. Tuollaiset kauniit tohvelit huojensivat niin suuresti äidin mieltä. Hän kohotti aina niin paljon aamupukunsa helmaa, että toinen jalka näkyi, eikä se ollutkaan ihmeellistä. Ne olivat yhtä kauniit kuin silkkisukkaiset vahajalat kenkäkauppojen ikkunoissa.

Sitten mummo ja isä siirsivät äidin hänen sohvalleen ja työnsivät sen aurinkohuoneeseen, ja mummo toi hänelle kauniin, punaiseksi kiilloitetun laatikon, joka oli täynnä pieniä tölkkejä ja putkia ja harjoja ja tikkuja. Siinä oli äidin pukeutumistarpeita, kaikkea, mitä voi kuvitella: neljän- tai viidenlaista ihovoidetta, haihtuvaa, kutistavaa ihoa vahvistavaa, kaksoisleukaa vähentävää; erityistä ainetta kulmakarvoille ja viidettäkymmentä mainiota keinoa käsien ja kynsien kaunistamiseksi. Äiti näytti aina niin onnelliselta ja pirteältä alkaessaan latoa sairasvuodepöydälle kaikkia näitä pieniä "hassutuksia", kuten Didsin isä niitä nimitti. Noin neljännestä vaille yhdeksän tuli vanha rouva Rader auttamaan äitiä, jos hän tarvitsi, kun isä meni työhönsä ja Dids ja mummo pukivat ylleen päällystakkinsa mennäkseen kouluun.

Äidiltä kului aikaa, kuten hänen oli tapana sanoa, puoli yhteentoista saakka joka aamu pukeutumisensa viimeistelyssä. Siitä ei kukaan voisi selviytyä lyhemmässä ajassa, jos tahtoi tehdä sen kunnollisesti, sanoi hän. Mutta silloin hän olikin jo melkein väsyksissä siirtämisestä ja hieromisesta ja kiilloittamisesta ja siistimisestä. Äidin oli niin vaikea pitää käsivarsiaan ylhäällä niin pitkää aikaa. Hän kertoi heille usein, että hänen täytyi laskea kynsiviila kädestään viisitoista tai parikymmentä kertaa voidakseen lepuuttaa käsivarsiaan, ennenkuin lopetti kynsiensä hoitamisen aamuisin. Äiti kiinnitti niin mielellään huomionsa sellaisiin asioihin — kuinka usein puhelin oli soinut sinä aamuna, kuinka monta autoa oli kiitänyt katua pitkin yhden- ja kahdentoista välillä. Hänen oli tietysti vielä vaikeampi kohottaa käsivartensa niin, että hän voi järjestää tukkansa, ja hän oli usein ihan lopussa, sanoi hän, kun vihdoinkin sai kaikki valmiiksi. Äiti-raukka, hänellä ei ollut lainkaan voimia, kuten hän sanoi. Pieninkin ponnistus oli liian vaikea hänelle.

Noin puoli yhdeltätoista tai yhdeltätoista hän siis oli tavallisesti valmis lepäämään ja torkkumaan tunnin verran, ellei aamupostin tuomassa lehdessä sattunut olemaan erittäin kiihoittavaa luettavaa. Mummo oli tilannut kolme newyorkilaista lehteä äidille, sellaisia, joissa oli enimmin värillisiä kuvia ja muuta erikoista ja kuitenkin tuskin salli Didsin katsella ainoatakaan niistä. Tosin hän ei sanonut, ettei Dids saanut, mutta hän järjesti asiat niin, ettei se käynyt päinsä. Mummolla oli mitä kummallisimpia mielipiteitä. Didsin kärsivällisyys loppui useinkin hänen oikkujensa vuoksi.

Mutta sitä Dids ei voinut kieltää, että hänen oli hauska syödä puolista mummon kanssa, sitten kun äidin tarjotin oli viety yläkertaan. Mummo ei ollut lainkaan ikävä, vaikka hän suotta hätäilikin niin paljon, kuten ainakin vanhat ihmiset. Dids toivoi silloin tällöin, että mummo panisi hieman enemmän huomiota pukuihinsa. Hän ei milloinkaan hankkinut itselleen mitään uutta, vaan käytti yhä samaa vanhaa ompelijattaren valmistamaa pukua. Siihen melkein ilmestyi reikiä, ennenkuin hän kävi ostamassa uuden. Entä hänen hattunsa? Äiti sanoi joskus ettei hän voinut ymmärtää, mihin mummo tuhlasi kaikki rahansa, — hänellä oli rahaa pankissa, ja hän sai parempaa palkkaa kuin isä, tarvitsematta tuhlata rahojaan kenenkään muun tarpeihin kuin omiinsa. Äiti sanoi _näyttävän_ siltä kuin hän voisi hieman hellittää ja hankkia itselleen vähän tyylikkäämpiä vaatteita.

Dids ei kuitenkaan oikeastaan välittänyt siitä, kuinka mummo pukeutui. Mitä niin vanhan ihmisen olikaan väliä? Hän ei olisi ollut Didsistä mummon näköinen, ellei olisi käyttänyt tuollaista tummaa, yksinkertaista mummohattua. Ja hän piti sentään mummosta oikein paljon. Toiset tytöt eivät uskoneet häntä, mutta hänestä oli hupaista oleskella mummon läheisyydessä. Vaikka hän olikin niin vanha ja hätäilevä, halusi Dids oleskella hänen seurassaan melko paljon. Puolista syödessään heillä olikin hyvin hauskaa yhdessä. Mihin ikinä Dids sattui olemaan innostunut juuri silloin — postimerkkien kokoomiseen tai erilaisiin polkkatukan muotoihin tai luistelemiseen tahi sanaleikkeihin tai kirjoituskilpailuun koulussa tai viimeiseen Dickensin kirjaan, jota hän parhaillaan lueskeli — mitä tahansa se oli, mummo oli yhtä innoissaan kuin Dids. Hänellä oli aina myös oma mielipide asiasta. Dids ei milloinkaan juorunnut mummolle, mutta useinkin hän odotti, kunnes mummo ehti lausua mielipiteensä jostakin, ennenkuin päätti, mille kannalle itse asettuisi. Eipä silti, että hän aina oli samaa mieltä mummon kanssa. Useinkin hän päinvastoin puhui eri suuntaan — vaikkapa vain jostakin pienestä yksityiskohdasta. Mutta sittenkin Didsistä aina tuntui kuin hänen pitäisi kuulla, mitä mummo ajattelisi jostakin asiasta, ennenkuin hän oli varma omasta mielipiteestään — ainakin tähän saakka, kun hän oli kaksitoista vuotias.

Mummo tiesi enemmän sanaleikkejä kuin kukaan muu ja osasi lausua paljon runoja suoraan muistista ja kertoa kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhanaikaisista tavoista, kun hän oli ollut pieni tyttö. Heiltä molemmilta ei milloinkaan puuttunut puheenaihetta. Heidän kielensä olivat toimessa yhtä mittaa, ja kuinka he sitten nauroivatkaan! Mummo nauroi kuin mies, ihan hohottavasti, niin ettei hänen kanssaan voinut olla nauramatta. Ja Didsistä nauru oli hauskaa.

Niin pitkistä kahdenkeskisistä puheluista mummo tiesi luonnollisesti kaikki, mitä tapahtui Didsille, niin että hän voi aloittaa jonkin jutun keskeltä, tarvitsematta selittää alkua, kuten oli tehdä pakko isälle. Hänen olisi pitänyt selittää vielä enemmän äidille, mutta kun äiti ei tiennyt mitään Didsin elämänvaiheista, ei juuri kannattanut kertoa hänelle mitään, eikä Dids sitä koskaan yrittänyt. Muuten äidin vointi ei ollutkaan kyllin hyvä, jotta hän olisi voinut paljon harrastaa sairashuoneensa ulkopuolisia tapahtumia. Isä sanoi haluavansa kuulla jotakin Didsin kouluelämästä, mutta hänen piti aina laskea lehtensä syrjään kysyäkseen: "Kuka se neiti Drummond oikein on?" vaikka oli miljoonia kertoja kuullut koulun soitannonopettajasta. Tai: "Maltahan hieman, mitä harjoitusta sinä tarkoitat?" Ja se hidastutti asioita niin ja sen selittämiseen kului Didsiltä niin paljon aikaa, että kun hän pääsi takaisin siihen, mitä oli tapahtunut, hän oli menettänyt koko intonsa. Isällä ei koskaan ollut niin paljon harrastusta aluksi. He eivät päässeet kovinkaan pitkälle.

Mutta mummon kanssa sai aina käydä suoraan asiaan: "Se näytelmä, jota kahdeksas luokka harjoittelee, — niin, Lorina Sheldon ei sittenkään saa näytellä siinä Rowenan osaa." Tai: "Siellä lammen rannalla tuli sama suuri koira luoksemme ja leikki taas kanssamme." Mummo tiesi, kuka Lorina Sheldon oli, ja hänelle oli entisestään tuttu tuo iso hauska koirakin, joka leikki heidän kanssaan heidän luistellessaan. Niin, ateriat olivat mummon seurassa hyvin hauskoja.

Iltapäivällä tuli joko vanha rouva Rader takaisin, tai se sattui olemaan jokin noista kolmesta päivästä, jolloin siivoojatar tuli sinne, niin ettei äiti jäänyt yksikseen, kun Dids ja mummo kävelivät kouluun yhdessä. He eivät useinkaan palanneet kotiin yhdessä puoli neljän aikaan, vaikka Dids vapaina iltapäivinään tavallisesti menikin mummon luokkahuoneeseen katsomaan, oliko mummo jo valmis lähtemään. Jos siellä oli vain muutamia ihmisiä odottamassa, istuutui Didskin odottamaan. Mutta useinkin oli mummon pöydän ympärillä niin suuri ihmisryhmä, että hän jätti sikseen. Joskus oli mukavaa istua siellä ja kuunnella, mutta useimmiten se tuntui Didsistä väsyttävältä, eikä hän voinut käsittää, miten ihmeessä mummo voi sietää noita kummallisen näköisiä naisia, joiden puvuissa ei ollut mitään tyyliä ja joilla usein oli likanaamainen lapsi mukanaan, Didsistä näytti kuin heillä aina olisi jokin kovanonnen loru kerrottavana mummolle, ja mummo kuunteli heitä silti hartaasti, ikäänkuin parhaimpia ystäviään. Voi, kuinka he jaksoivatkaan jauhaa asioita! Dids oli jo haukottelemaisillaan leukansa sijoiltaan, kun mummo näytti vasta saavan suuvuoron.

Se oli muuan mummon väsyttäviä menettelytapoja. Ei kukaan toinen opettaja sietänyt jankkaavia äitejä, sillä tavalla kuin mummo. Dids toivoi usein, että mummo oppisi ajamaan heidät tiehensä, yhden joka minuutti, niinkuin neiti Slocum, hänen oma opettajansa, seitsemännellä luokalla. Neiti Slocum väittelikin siitä usein mummon kanssa ja sanoi, että hän totisesti oli ansainnut palkkansa opetettuaan koko päivän, vaikkei häneltä puijattaisikaan sitä pientä huvia, josta hän ehkä sai nauttia niinä siunattuina päivinä, kun ei ollut opettajienkokousta. Eikä hän ymmärtänyt, miksi hänen pitäisi lisätä tunteja työpäiväänsä vain senvuoksi, ettei rouva Wienerschnitzel tullut toimeen herra Wienerschnitzelin kanssa. Mitä se _häntä_ liikutti, oli neiti Slocumin tapana kysyä mummolta. Puhumattakaan siitä, että mummo piti huolta kaikista koulutalon kasveista lepoaikanaan. "Teidän kasvinne ovat aina hyvässä kunnossa", sanoi neiti Slocum. "Miksi ette tyydy siihen? Miksi vaivaudutte hoitamaan muidenkin kasveja? Jättäkää vanhat sananjalat käpristymään ja kuihtumaan, elleivät muut opettajat kastele niitä." Mummo oli valmis vastaamaan tähän, että hän piti kasvien hoitamisesta eikä voinut katsella niitä kuihtuneina, koska hän hyvin tiesi, mitä niille oli tehtävä.

"Muuta kiitosta ette siitä saakaan!" sanoi neiti Slocum, näpsäyttäen sormiaan. "Muut opettajat saavat siitä kunnian osakseen. Kukaan ei edes tiedä teidän sitä tekevän."

Tähän mummolla ei näyttänyt olevan erityistä vastausta. Mutta hän kiiruhti silti heti hoitamaan kukkia. Tietysti ajatteli Dids, kun mummolla ei milloinkaan ollut mitään, mitä oikeastaan voi nimittää hauskuudeksi tai huviksi, varsinkaan niin vanhalla iällä, eivät nuo ylimääräiset työtunnit ehkä riistäneetkään häneltä mitään samalla tavalla kuin nuorelta ja kauniilta neiti Slocumilta. Ehkä mummo pitikin siitä. Aikaihmisestä ei voinut sanoa mitään varmaa — he pitivät niin kummallisista asioista, erittäinkin tuollaiset vanhat, jos he muuten pitivätkään mistään samalla tavalla kuin Dids. Kun sitä oikein ajatteli, täytyi sen kai johtua siitä, että mummo mielellään piti jokaista luomakunnan jäsentä niskoillaan, muuten hän ei sallisi sitä.

Ehkä he vaivasivat häntä senvuoksi, ettei hän milloinkaan näyttänyt väsyvän kuuntelemaan. Siinä oli omituista — hänen kasvonsa näyttivät usein hirveän vanhoilta ja harmailta ja ryppyisiltä, ja joinakin päivinä olivat hänen hartiansa niin kumarassa kuin hänet olisi taivutettu sellaiseen asentoon, mutta kun hän katsoi johonkuhun, eivät hänen silmänsä näyttäneet milloinkaan väsyneiltä. Ei lähimainkaan niin väsyneiltä kuin neiti Slocumin silmät usein.

Vaikka Dids näin nurisi siitä, että muut ihmiset vaivasivat mummoa niin paljon, ei se hämmästyttänyt häntä. Hän itsekin kiiruhti aina silloin mummon luo, kun sattui jokin kiusa. Kun tuli jotakin vaikeuksia, kiiruhti jokainen päätä pahkaa rouva Bascombin luo, ja niin teki hänen pojantyttärensäkin. Olipa hyvin mukavaa, ajatteli Dids usein, että perheessä oli tuollainen vanha ihminen, niin vanha, ettei mikään enää yllättänyt eikä peloittanut häntä tai ole hänelle liikaa. Dids luuli sen johtuvan mummon vanhuudesta, niin ettei enää ollut väliä sillä, mitä hänelle tapahtui. Mutta se antoi Didsille ainakin sen varmuuden, että hänellä oli jotakin, mihin tarpeen vaatiessa voi turvautua, vaikka enimmäkseen hän tietysti ei tarvinnut sitä lainkaan kuluttaessaan nopeasti puuhaisat, iloiset päivänsä, ajattelematta mummoa, paitsi kun huokaili hänen pikkumaisuutensa takia kynsien ja hampaiden hoitamisessa.

Monina iltapäivinä, kun hänellä oli jotakin määrättyä tekemistä koulun loputtua, Dids ei edes katsahtanut mummon huoneeseen, lähti vain suoraan toimittelemaan asioitaan, soittotunnille tai koulun laulukuoron harjoituksiin tai jääpallokilpailuun urheilukentälle, tai ehkä oli sinä iltapäivänä mentävä tanssikouluun, johon mummo hänet oli pannut, kun hän nyt oli suuri kaksitoistavuotias tyttö.

Lauantai-aamuisin saattoi ryhmä hänen tovereitaan, seitsemännen luokan tyttöjä, matkustaa Harristowniin raitiovaunussa ja pitää äärettömän hauskaa N.N.K.Y:sen uima-altaassa uimaopettajan johdolla. Mummo oli jollakin tavalla saanut toimeen, että hekin pääsivät sinne, vaikka olivat Gilmanvillen eivätkä Harristownin tyttöjä. Dids muisteli kuulleensa mummon asuneen jonkun aikaa Harristownissa, ja hänen vaikutuksensa N.N.K.Y:een oli ehkä peräisin niiltä ajoilta. Mummon valta oli toisinaan hyvin mukava asia.

Aina, niin säännöllisesti kuin kello nakutti, Didsin piti harjoitella tunnin verran pianonsoittoa, puoli tuntia ennen illallista ja puoli tuntia sen jälkeen. Ja hänen piti aina mennä pelaamaan korttia äidin kanssa ennen nukkumista. Ja mummo järjesti aina niin, että hänellä oli puolituntinen vapautta ennen maatamenoa, voidakseen lukea, mitä kulloinkin halusi, ja mennä sitten vuoteeseen mieli täynnä lempikirjan suomaa nautintoa.

Niin, siihen aikaan, kun Dids sulki silmänsä yöksi oli hänen takanaan toimelias päivä: hän oli keveästi kiertänyt laajan ympyrän, johon sisälsivät koulu, soittotunnit, herkulliset ruoat pöydässä, huvitukset, äidin hoitaminen, lukeminen ja paljon leikkiä — eikä Dids todellakaan tiennyt, mikä häntä niin voimakkaasti ja nopeasti kiidätti sen ympäri.

Se tuntui sujuvan ihan itsestään.

XXXIV

Kun Dids oli viiden- ja kuudentoista välillä, otti hän äkkiä vauhtia ja alkoi kasvaa niin nopeasti, ettei hänen hameittensa helmoja ehditty oikein pidentää. Hän ei kasvanut ainoastaan tuumissa. Syyskuussa, kuten hän joskus sanoi itsekseen, hän oli vielä ollut vain lapsi, vaikka olikin aloittanut ensi lukukautensa korkeakoulussa. Hän sipsutteli muiden pienokaisten mukana ja hyppäsi vielä mielellään nuoraa, olipa välistä piilosillakin, ja piti poikia vain leikkitovereina. Mutta helmikuussa, kun hän ajatteli itseään, hän voi tuskin muistaa olleensa sellainen pieni tyttönen. Piilosilla! Nyt hän olisi yhtä hyvin voinut leikkiä nukeilla tai imeä peukaloaan. Hänen ruumiinsa oli melkein paria tuumaa pitempi. Ja hän itsekin oli toinen henkilö.

Oliko hän ollut kaunis lapsi? Hän ei ollut milloinkaan välittänyt siitä, oliko hän tarpeeksi sievä, koska oli aina leikkinyt ja lueskellut niin ahkerasti, ettei siihen liiennyt aikaa. Mutta nyt hän tiesi kutakuinkin, että hän oli sievä tyttö. Ja lisäksi hänet täytti se kiihoittava huomio, että hän oli enemmänkin kuin sievä — että hän miellytti poikia.

Hän sai sen selville kävellessään katua pitkin erään suuren pojan kanssa. Hänen tarvitsi vain katsahtaa poikaan erityisellä tavalla — hän ei oikeastaan tiennyt tätä tapaa, mutta kun hän tunsi olevansa täynnä sähköä, voi hän aina tehdä niin — ja minuutissa tai parissa, vaikka poika olisi jutellut kuinka innostuneesti pallopelistä, hän keskeytti, katsoi takaisin häneen jollakin erityisellä tavalla ja siirtyi samalla niin lähelle, että he koskettivat toisiinsa kävellessään. Silloin heissä molemmissa kohisi ja vihloi päästä jalkoihin saakka, ja he nauroivat suunnattomasti jollekin tyhjälle eivätkä oikein tienneet, mistä puhuivatkaan. Sen oli _hirmuisen_ jännittävää.

Ja se pani kaiken muun, mitä oli ollut hänen elämässään, näyttämään mitättömältä ja tyhmältä ja mauttomalta. Läksyt! Koripallo! Mummo! Soitto! Luisteleminen! Runokirjat! Dids voi tuskin muistaakaan enää, milloin hän oli ollut sellainen lapsi, että oli mokomista asioista välittänyt. Puvut! Ne olivat nyt ajattelemisen arvoisia. Lyhyimmät hameet, ohuimmat puserot, läpikuultavimmat sukat (vaikka tyrannimainen vanha mummo ei hankkinutkaan niin hienoja kuin useimmat tytöt käyttivät), pehmeän lyhyeksi leikatun tukan jokaisen kiharan oikea asento, kynnet, niukkojen alusvaatteiden oikea kuosi... Dids nukkui ajatellessaan näitä asioita ja heräsi mieli täynnä niitä. Ja Tug Warneria.

Sillä hän ja Tug Warner olivat nyt ratkaisevasti ruvenneet pariksi. Tug oli hänen "kaverinsa", vaikka mummo ei ollut sitä vielä huomannut. Dids käveli hänen kanssaan, kuten oli nähnyt vanhempien tyttöjen kävelevän "kaveriensa" kera. Tug vei hänet eri paikkoihin, kaikkiin niihin, joissa mummo salli hänen käydä, ja muutamiin sellaisiinkin, joista hän ei tiennyt mitään. Esimerkiksi, Tug vei hänet pari kolme kertaa viikossa Petersin rohdoskauppaan ja tarjosi hänelle kaikkea, mitä hän halusi, kalliita sekoitettuja juomiakin, joita hän ei ollut milloinkaan halunnut, ja jotka maksoivat viisikolmatta tahi -neljättä senttiä lasillinen. Tugin isä omisti Gilmanvillen hotellin, niin että Tugilla aina oli paljon rahaa, ja hän tiesi aina kauppamatkustajien kertomat viimeiset pilat.