Part 12

"Ne sanat ehtivät tuskin lipsahtaa hänen huuliltaan, kun Kuvatuksen karvainen ja raaka ja kummallinen ulkomuoto muuttui kokonaan... parissa silmänräpäyksessä haihtui kaikki, ja siinä hänen edessään seisoi kaunis nuori prinssi puristaen hänen kättään ja katsoen häneen Kuvatuksen hellillä silmillä, jotka eivät enää olleet lainkaan surulliset, vaan hyvin onnelliset. Hän oli koko ajan ollut lumottuna sellaiseksi hirveän näköiseksi olennoksi, ja Kaunotar oli rikkonut lumouksen rakastamalla häntä, ja se vapautti hänet siitä."

"Aah!" sanoi Dids, hengähtäen syvään huojennuksesta. "Se oli hyvä, minä niin pelkäsin hänen kuolevan. Voi, minä olen niin iloinen, kun Kaunotar sai hänet sittenkin taas ihmiseksi!" Hän hymyili kirkkaasti mummolleen sitä kaunista hymyä, jonka oli saanut lahjaksi toiselta kauniilta ja voimakkaalta hengeltä. Hän oli vielä sellainen kultainen pieni tyttönen.

Mutta hän ei pysyisi pikku tyttönä enää pitkää aikaa.

Rouva Bascomb puristi pientä lapaseen pistettyä kättä omassaan ja istui hiljaa sydämensä täyttyessä rakkaudella ja tuskalla.

* * * * *

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin rouva Bascomb, joka oli jäänyt Didsin luo Ralphin ja Lottien mentyä eläviinkuviin, hankasi ruokasalin lattiaa, Didsin asetellessa seuraavassa huoneessa nukkejaan nukkumaan sohvalle. Tyttönen jutteli niille yhtä mittaa, riisuessaan niitä. "Sinä olet ollut pahankurinen tänään, Tilda, ja minä olen aikonut kertoa siitä isällesi, että hän antaisi sinulle kyytiä." Nukke sanoi nähtävästi jotakin ääneen hänen korvaansa, mihin hän vastasi suopeasti: "No niin, minä en tee sitä tällä kertaa, mutta ellet sinä ole kiltimpi huomenna, vien sinut sairaalaan, ja hoitajatar saa piiskata sinua ja sitoa sinut vuoteeseen kiinni eikä hän saa antaa sinulle mitään syötävää, paitsi hirveitä lääkkeitä satoina vuosina."

"Ah, Dids kultaseni, sinä et saa kertoa vauvoillesi sellaisia juttuja. Sairaaloiden hoitajattaret ovat hyvin kilttejä kaikille sairaille lapsille."

"Niin mamma kertoi minulle", sanoi Dids kohottaen kirkkaan katseensa mummoon. "Hän sanoi minulle eilen, kun suuttui minuun."

"Olitko sinä ollut pahankurinen?" kysyi rouva Bascomb.

"Kyllä, mutta minä en osannut sen paremmin. Rouva Flacker kysyi minulta, oliko mamma käynyt Hargreaven rohdoskaupassa eilen, ja minä sanoin: "Kyllä, me käymme siellä melkein joka päivä. Minä en _tiennyt_, ettei mamma halua, että rouva Flacker sen tietäisi. Mamma sanoo rouva Flackerin suuttuneen siitä, että soodan tarjoilija on jättänyt Minnie Flackerin, joka ennen seurusteli hänen kanssaan. Minä lupasin mammalle, etten tee sitä enää, eikä hän edes läimäyttänyt minua."

Dids palasi nukkeinsa luo.

"Marta Ann", äänsi hän selvästi, "sinun pitää istua sievemmästi kuin nyt, jos joskus suuremmaksi tultuasi aiot pyydystää itsellesi miehen. Sinun pitää tietää, kuinka sinun pitää viitata heille oikealla tavalla, ennenkuin he vähääkään välittävät sinusta."

Sitten ottaen yöpukuisen nuken syliinsä hellästi hän mumisi: "Mutta mamma rakastaa sinua sittenkin, Marta kultaseni. Mamma laulaa sinulle sievän kehtolaulun ja tuudittaa sinua hellästi."

Pieni suloinen ääni täytti hiljaisen huoneen hyräilyllään. Hän lauloi seuraavan kehtolaulun:

"Eipä huolta ollenkaan, miljonäärin kyllä saan. Kun hän kuolee, itken kai, sitten toinen minut nai."

Kun vauva nukkui, laski hän sen sohvalle hiljaa ja otti Tildan syliinsä. "Haluaisitko, että lausuisin sinulle erään runon, jonka mummo opetti minulle, Tilda?" kysyi hän nukelta mumisten.

Rouva Bascomb seisoi hiljaa paikallaan kuunnellen:

"Tyhmä Simon meni kalaan, saadaksensa sieltä valaan; vesi äidin rainnan täyttää, kala sieltä päätään näyttää. Sen hän pyytää, suurisuisen; äiti hakee laudan puisen, kalan perkaa, pataan heittää, illallisen siitä keittää."

Hän katsoi hieman levottomasti mummoonsa ja sanoi: "Minä tiedän, ettet sinä kertonut sitä minulle ihan näin, mutta minä ajattelin Tildan pitävän siitä enemmän tällaisena. Minä tiedän, että hän olisi tullut niin pahoilleen, ellei Simon raukka olisi saanut mitään."

Hänen kasvoissaan oli jälleen kaunis sääliväinen ilme.

XXII

Muuan tavallisuudesta poikkeava huvitus oli luvattu Gilmanvillen kaupungille uudenvuodenpäiväksi vuonna 1913, täsmälleen kuuden kuukauden kuluttua rouva Bascombin palaamisesta Harristownista. Paikkakunnan lehti oli ollut täynnä kirjoituksia siitä; uusi kauppakamari aikoi järjestää muun mukana talvikarnevaalikulkueen, enemmän tahi vähemmän salaisesti taistellessaan suurliikkeitä vastaan, jotka tyrkyttävät tavaraa postitse. Jokaisen johtavan kauppaliikkeen piti siihen sommitella oma lava. Kauppakamari oli luvannut kaksi kaunista palkintoa, toisen kauneimmasta ja toisen huvittavimmasta lavasta. Kulkueeseen kuuluisi, niin olivat ihmiset kuulleet, lavoja, jotka esittäisivät "Talvea" ja "Vanhaa kuningas Kaalia" ja "Amerikkalaisten ihanteiden voittoa" ja "Washington menossa Delewaren yli" ja muita samanlaisia; niiden joukkoon tulisi myös muuan hullunkurinen jäädytettyine lattioineen, jolla ihmiset, muutamat puettuina ilveilijöiksi, liukuisivat edestakaisin kompastuen toisiinsa ja kaatuillen. Joku oli kertonut Lottielle, sanoi hän, että eräs kaupungin tunnettu vilkas nuori mies ottaisi siihen osaa ikäneidoksi pukeutuneena, päässä myssy ja kiemuraiset kiharat, ja joka kerta kun hän kaatuisi, sätkyttelisi hän sääriään, niin että hameet lentäisivät korviin ja paljastaisivat hänen alusvaatteensa, valkoiset housut hampurilaisine päärmeineen, mikä varmasti naurattaisi melkein kuoliaaksi. Lottie sanoi uskaltavansa lyödä vaikka vetoa siitä, että se lava saisi kauppakamarin lupaaman palkinnon. Hän jaksoi tuskin odottaa sitä päivää, sanoi hän. Sanomalehdet ilmoittivat kulkueen lähtevän liikkeelle täsmälleen kello kahden aikana iltapäivällä Prescott- ja Main-katujen kulmasta, ettei häirittäisi aamujumalanpalvelusta.

Vaikka aurinko nousi kirkkaana kauniille vaaleansiniselle talvitaivaalle, ei päivä kuitenkaan alkanut suotuisasti — se oli muuan niitä kohtalon määräämiä tilaisuuksia, joita koko perhe pelkäsi, kun pahansuopa kohtalo hyökkäsi Lottien kimppuun eikä hänen tukkansa tahtonut taipua kunnollisesti. Hän taisteli kohtaloa vastaan koko tarmollaan, käsitteli tukkaansa uskonnollisella huolella, käveli edestakaisin huoneessa jälkeenpäin, katseli levottomana kuvaansa jokaisesta kuvastimesta uudistaakseen vaikutuksen ja vihdoin riipaisi sen jälleen irti hartioilleen, huudellen epätoivoissaan. Ralphkin oli saanut lomaa siksi päiväksi ja meni varhain Didsin kanssa pihalle auttamaan häntä lumimajan rakentamisessa, ja rouva Bascomb pysytteli keittiössä valmistellen juhlapäivällistä. Keittiössä ei ollut ainoatakaan kuvastinta.

Puoliyhden aikaan he istuutuivat pöytään syömään mainiota päivällistä varovasti, keskustellen samalla niin kartellen, että se kiersi kaukaa kaikki sellaiset puheenaiheet, joita ei mahdollisesti olisi otettu hyvin vastaan. Rouva Bascomb voi oikein pahoin, kuten hän usein teki, heidän kaikkien osoittamasta arasta raukkamaisuudesta, Didsinkin, Didsin ennen kaikkea muuta, kun he kiihkeästi hyväksyivät Lottien jokaisen puheenaiheen, kannattaen lämpimästi kaikkia hänen sattumalta lausuttuja mielipiteitään ja ottaen myötätuntoisesti osaa kaikkiin hänen vaikeuksiinsa, erittäinkin muutteleviin tuskiin, jotka jälleen kuin terävät leikkausveitset pistelivät häntä hartioista sydämeen tai käsivarteen saakka. Tänään he kuuntelivat selostusta noista tuskista niin lohduttavan hartaasti kuin suinkin. He toivovat niin suuresti voivansa tänä aurinkoisena lomapäivänä luoda hieman yhteistä hauskuutta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi he juttelivat syödessään iloisesti kaikenlaisista asioista, katsellen samalla tyynnyttävästi Lottien synkkiin kasvoihin.

Mutta onneksi, kun hän pani päähänsä hatun, suuren mustan samettihattunsa, johon, oli kiinnitetty valtavan suuri valkoinen strutsinsulka, kohtalo leppyi, ja koko hänen tukkalaitteensa, joka oli ollut itsepäisesti poissa paikaltaan, teki mitä onnellisimman vaikutuksen hatun komeasti ylöspäin käännetyn lierin alla. Se lumosi Lottien, ja hän käänteli päätänsä sinne tänne sitä ihaillessaan. Hänen kasvonsa kirkastuivat, jolloin heidän päänsä yläpuolella kaartuva synkkä, uhkaava pilvi nousi ja keveni.

Hän näytti tavattoman sievältä ja hyvin huomattavalta, kuten hän melkein aina näytti, kun hän, käyttääksemme hänen omia sanojaan, oli "pukeutunut nukkemaisen hurmaavasti". Niinpä hänen kirkkaat silmänsä loistivat suopeudesta. Hänellä oli todella kauniit silmät, tuollaiset loistavat, kosteat, kuultamattoman tummat silmät, jotka usein liittyvät jokapäiväiseen käsitykseen onnesta. Pitkässä talviturkistakissaan ei hänen lisääntyvä taipumuksensa lihavuuteen näkynyt niin selvästi kuin ohuissa kesäpuvuissa. Hänen kasvojensa eloisaan nuorekkaaseen punaan liittyi nyt ruumiillisen kypsyneisyyden tietoista loistoa. Hänen ihonsa oli niin herkullisen ja mehevän kiinteä kuin täysin kypsä hedelmä, ja katselijan suuhun kihahti vesi sitä katsellessa. Rouva Bascomb näki sen kihahtavan Ralphin suuhun, kun hän katseli vaimoaan.

Hän oli pukeutunut myös huolellisesti huviretkeä varten ja näytti reippaalta ja nuorelta Lottien hyväntuulisuuden tyynnyttämänä, samalla kun häntä vilkastutti nuoren naisen kiihoittava ulkomuoto, niin että hän jo edeltäpäin nautti toisten miesten aatteellisesta ihailusta. Kimaltelevassa tammikuun auringonpaisteessa he olivat kaunis pari, kävellessään rinnakkain katua pitkin raitiovaunua kohti. Heidän takanaan käveli rouva Bascomb lattearintaisena ja opettajatarmaisena vaatimattomassa tummassa kävelypuvussaan pitäen pientä tyttöstä kädestä kiinni kuin keski-ikäinen hoitajatar. Mutta ei mikään ruumiiton henki olisi voinut olla tiedottomampi ulkomuodostaan eikä siitä, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelivat. Hän oli jo sivuuttanut sen kaiken. Hänen sisimmässään ei ollut tilaa muulle kuin yhdelle tärkeälle kysymykselle, joka siellä voimakkaan valtimon lailla sykki. "Kuinka tästä selvitään? Kuinka tästä selvitään?"

Raitiovaunussa hän ja Dids saivat paikat vastapäätä ja toisiaan jonkun matkan päässä Lottiesta ja Ralphista, jotka keskustelivat vilkkaasti. Hetkisen kuluttua rouva Bascomb huomasi Didsin tahtovan sanoa hänelle jotakin. Hän kumartui kuuntelemaan. "Mamma on ihan märän sametin näköinen, eikö olekin?"

Rouva Bascomb katsoi häneen hämmästyneenä, minkä Dids sai usein aikaan sanoillaan, jotka hänen isoäitinsä mielestä osoittivat harvinaista huomiokyvyn ja ilmaisumuodon tarkkuutta. Millaisia mahdollisuuksia uinuikaan lapsessa! Hän ei ollut ennen kuullut tuon ikäisen tai muuten minkään lapsen lausuvan ja ajattelevan sellaisia asioita. Johnin pojantytär! Johnin terävyys ja järkevyys pyrkimässä elämää kohti. Hänen päässään takova kysymys kiihoitti hänen valtimonsa sykintää. "Kuinka voin raivata tien hänelle?"

"Tässä sitä nyt ollaan", sanoi Lottie nousten seisaalleen ja kimallellen kuin sen tietoisuuden voitelemana, että kaikki vainuissa olevat miehet katsoivat häneen.

He näkivät katselijain jo alkavan reunustaa käytäviä. Jokainen katsoi Lottieen, ja hän katsoi jokaiseen, nauraen äänekkäästi kaikille Ralphin puheille. Rouva Bascomb huomasi hänen unohtaneen harjata hampaansa tänä aamuna — ehkäpä hän ei ollut tehnyt sitä moneen aamuun, kuten joskus tapahtui. Kun hän nauroi, näkyi hänen ikeniinsä tarttunut vaaleanharmaa sakka.

"Kah, mehän olemme tulleet liian varhain", sanoi Ralph katsoen tornikelloa.

"Puoli tuntia liian varhain!" huudahti Lottie. "Enköhän ehtisi hakea Flackersilta käsipuuhkaani, jonka unohdin sinne?"

"Ei se käy päinsä", sanoi Ralph. "Mutta minä voin hakea sen sinulle, jos sitä tarvitset."

Lottie katsahti häneen epäilevästi ja vastasi: "Ei, sinä et tietäisi, mistä sinun pitäisi hakea sitä."

Se levisi hänen ympärilleen kuin haju, jonka Ralph ja hänen äitinsä selvästi tunsivat, se tosiseikka, ettei hän puuhkansa vuoksi halunnutkaan mennä Flackersille. Rouva Bascomb oli niin monta kertaa säikähtynyt Didsin varhaiskypsistä huomioista, että katsoi nyt pelokkaasti lapseen. Mutta kerrankin oli Dids ikäistensä kaltainen, yksinomaan katsellen muutamia kadun toisella puolen leikkiviä poikia, jotka esiintyivät kaikessa loistossaan hänen nähtensä. "Mutta siihen ei ole enää pitkältikään aikaa, ennenkuin hänkin..." ajatteli hänen isoäitinsä, toivottomuuden mustan lammikon kummutessa kylmänä hänen sydämestään.

Ralph ja Lottie vaihtoivat ärtyneitä katseita. "Sinä et mitenkään ennätä", sanoi Ralph komentavasti. "Mihin sinä oikeastaan tarvitsisit käsipuuhkaasi? Miksi et vedä sormikkaita käsiisi, jos niitä palelee?"

Järjestäessään tukkaansa aamulla Lottie oli käyttänyt väliajat kynsiensä kiilloittamiseen. Ralph tiesi vallan hyvin, miksi hän ei vetänyt sormikkaita käsiinsä. Lottie käsitti tämän kysymyksen hämäykseksi, kuten se oli tarkoitettukin. Hänen itsepäinen ilmeensä tuli hänen kasvoihinsa. "Minä tiedän kai, mitä saan tehdä", sanoi hän. "Jos kerran sinä voit sen toimittaa, tahtoisin mielelläni tietää, mikä minua siitä estäisi. Minulla on aikaa enemmän kuin puoli tuntia. Se ei ole kaukanakaan. Minä lähden."

"Sinä myöhästyt kulkueesta", huusi Ralph hänen jälkeensä, vaikkei ollenkaan ajatellut sellaista onnettomuutta luultavaksi.

Mutta puolen tunnin kuluttua se alkoi häämöttää kuin peloittava mahdollisuus. Lavat alkoivat kokoontua eikä Lottie ollut vielä palannut. Nuo kolme, seisoen mainioilla paikoillaan kadunkulmassa, kiinnittivät tuskin lainkaan huomiotaan edessä välkkyvään kimaltelevaan sirkusparaatiloistoon. Heidän silmänsä kääntyivät levottomina sille kadulle, jota pitkin Lottie oli hävinnyt näkyvistä. "Missä hän viipyy?" sanoi Ralph hermostuneella äänellä. "Varmaankin on Flackerien kello taas jäljessä, ja se on pettänyt hänet."

"Mummo, miksi ei mamma tule?" huusi Dids vetäen isoäitiään kädestä.

"Hän tulee tänne tuossa tuokiossa", sanoi rouva Bascomb lohduttavasti molemmille lapsille. Mutta hän itse oli jännittynyt pelosta. Se oli jo liian hirveätä ajateltavaksikin, jos Lottielta jäisi tämä kulkue näkemättä.

"Hän myöhästyy. Hän ei saa nähdä sitä. Hän suuttuu hirveästi!" sanoi lapsi vapisevalla äänellä ja katsoi isoäitiinsä.

"Ota sinä Dids hoiviisi, minä lähden hakemaan häntä", sanoi Ralph toivottomasti, tunkeutuen heidän taakseen käytävälle kokoontuneen joukon läpi. "Ehkä minä saan hänet kiiruhtamaan. Kaikki on Flackersien kellon syytä."

Rouva Bascomb tiesi, että hänellä oli hyvin vähän toivoa tavata Lottieta, mutta hän ei ollut voinut huolettomana kestää jännitystä.

Merkkitorvi kajautti nyt iloisesti: "Ta, ta! Ta ti ta!" Sen kirkas ääni oli kuin kaiku talvipäivän hopeanhohtoisesta loistosta, ja sen iloisuus muistutti käytäville kokoontuneiden hyvinpuettujen ja hyvin ruokittujen ihmisten kasvojen riemua. He nauroivat ääneen, sillä hullunkurinen lava sattui pysähtymään juuri rouva Bascombin ja Didsin kohdalle. Se olikin niin koomillinen kuin oli ennustettu. Ilveilijät, jotka olivat pukeutuneet Charlie Chapliniksi ja Fatty Arbuckleksi, liukuvat hullunkurisen hätääntyneinä, ja jättimäinen ikäneito kaatuili alituisesti, näytellen valkoisten alushousujensa hampurilaisia kirjailuja ja kirkuen ujosta kauhusta. Lavan pyöriin kiinnitettyyn valkoiseen vaatteeseen oli painettu suurilla kirjaimilla seuraavat sanat:

DEARDORPIN JA GRUENBERGIN KAUPPA MYY HALVIMMALLA!

Verratkaa lattia harjojamme kaikkiin muihin!

"Miksi ei äiti tule?" vaikeroi Dids, alkaen vikistä ja hieroa nenäänsä lapasellaan. "Ne menevät pian ohi!"

Ne alkoivatkin nyt liikkua. Raatihuoneen tornikello löi kaksi, ja torvi kajautti kirkkaan törähdyksensä nauraen: "Ha ha! Ha ha ha?" Kulkueen etunenään sijoitettu soittokunta alkoi soittaa jotakin marssia, ikäneito puristi erään ilveilijän litteää miesmäistä rintaansa vasten huutaen ujosti bassoäänellään: "Ah, tukekaa minua, herra, ennenkuin kaadun", ja hyväksyvien naurujen ja taputusten kaikuessa tämä ihmeellisesti onnistunut Gilmanvillen kauppakamarin ensimmäinen talvikarnevaalikulkue lähti liikkeelle.

Dids kääntyi poispäin ja piilotti kasvonsa isoäidin hameeseen, nyyhkyttäen ääneen.

Heidän ympärilleen kokoontunut joukko alkoi liikehtiä ja rientää kulkueen jälkeen, hajaantuen kadulle, pienten poikien hypähdellessä soiton tahdissa ja miesten äänten liittyessä kuoroon. Hetkisen kuluttua kääntyi kulkue nurkassa ja hävisi näkyvistä.

Rouva Bascomb otti hoiviinsa nyyhkyttävän lapsen ja näki kääntyessään Lottien hyökkäävän heitä kohti toiselta suunnalta, kasvot jäykkinä epäilevästä pelosta, ja Ralphin kiiruhtavan paikalle toiselta taholta. Lottie ehti vain huudahtaa: "Flackerien kello..." kun Ralph oli jo hänen vieressään pitkä käsivarsi ojennettuna, tarttuakseen hänen käteensä. "Nopeasti nyt!" huohotti hän. "Muuan mies kertoi juuri kulkueen jatkavan matkaansa Simmons-katua pitkin Hargreave-kukkulalle, ja jos oikaisemme takatietä pitkin..."

Toivo soi heille kuin lykkäystä. Lottie kokosi pitkän hameensa laskokset käteensä ja juoksi Ralphin rinnalla horjahdellen korkeilla kannoillaan, kun he hyökkäsivät huonosti kivetylle puistotielle. Hänen nilkkansa notkuivat hänen painonsa alla, ja toinen käsi sai pidellä kiinni suurta hattua, joka hypähteli toiselta korvalliselta toiselle. Dids kiemurteli maahan mummonsa sylistä ja kiiti kuin pelästynyt kaniini.

"Kiiruhtakaa!" huohotti Ralph. "Kiiruhtakaa!"

He juoksivat mielettömästi kuin koettaisivat joutua estämään matkustajajunan pääsyä särkyneelle sillalle tai paeta tulvaa. Didsin lyhyet sääret väsyivät pian ja alkoivat horjua, vaikka koettivat pysyä mukana.

"Jatka sinä vain Lottien kanssa", huohotti rouva Bascomb Ralphille. "Minä jään Didsin luo."

Ralph nyökkäsi sanomatta mitään ja kiertäen toisen käsivartensa Lottien ympärille kiersi erään nurkan ja hävisi näkyvistä.

Dids pysähtyi heti (ilmeisesti hän ei ollut lainkaan senvuoksi, että itse saisi vielä katsella kulkuetta, näännyttänyt itseään kovalla vauhdilla). "Hyvä! Hyvä! Hyvä!" sanoi hän. "Minä olen niin iloinen, että mammakin saa katsella sitä."

Molemmat jatkoivat matkaansa ääneti umpimähkään, tyynnyttäen hengästyksensä, ja saapuivat pian sivukadulle, jonka kaukaista päätä kulkue juuri oli sivuuttamassa, etäisyyden vaimentaessa torvien epäsoinnut heikosti kuuluvaksi miellyttäväksi soitoksi.

"Mutta pappa ja mamma eivät menneet sinne päin!" huudahti Dids kauhistuneena.

Sama ajatus oli juolahtanut myös rouva Bascombin päähän yhtä kauhistuttavana. He seisoivat liikkumatta paikoillaan tämän uuden iskun musertamana. Ja nyt he näkivät Lottien ja Ralphin tulevan heitä kohti ja kuulivat Lottien sanovan: "Sinä teet aina kaikki väärin. Mikä sinut pani ajattelemaan, että se menisi tämän kautta? Me olisimme ehtineet sen lähelle, jos olisimme menneet Pelhamin puistokatua pitkin. Sinä et koskaan osaa mitään kunnollisesti, et niin mitään. Sinä olit melkein tappaa minut suunnattomalla kiireelläsi tyhjän vuoksi. Ruumistani pakottaa päästä jalkoihin asti. Sinä et koskaan ajattele minua!" Ja sitten kapinoiden äänekkäästi kohtaloaan vastaan: Minulle käy aina näin. Ei mikään onnistu. Nyt olen odottanut viikkokausia tässä kirotussa iänikuisessa mutakaupungissa, missä ei mitään tapahdu..." Hänen silmissään kimalteli oikeita kyyneliä, jotka valuivat hänen poskilleen.

Jälleen he tallustelivat kimaltelevaa lunta pitkin kauniissa talvisessa auringonpaisteessa, nuori pari edellä, isoäiti ja pieni lapsi jäljessä. Ilma oli kuin helmeilevää viiniä, kuiva ja kylmä. Puhtaiden lumikiteiden miljoonista särmistä aurinko leimautti heidän silmiinsä lumoavaa loistoaan. Jokaisella hengähdyksellään he vetivät kurjuutta keuhkoihinsa ja hengittivät ilmaan surkeutta.

Äkkiä vaikeni raivoava ääni heidän edellään, sammuen kiukkuiseen hiljaisuuteen, jota kesti iltaan saakka ja joka oli pahempi kuin vihanpurkaukset. Ralph käveli raskaasti, hartiat kumarassa, puolittain napitetun päällystakin laahustaessa ja rypistyessä rumiin poimuihin.

Kun he tulivat kotiin, syventyi hän heti newyork'laisen lehden urheilupalstoihin sennäköisenä kuin ei välittäisi mistään muusta. Lottie meni yläkertaan omaan huoneeseensa paukauttaen oven lujasti kiinni takanaan.

Rouva Bascomb katsoi Didsiin, joka oli jäänyt laiminlyötynä seisomaan halliin päällystakki vielä yllään, lapasiin pistetyt kädet velttoina sivuilla ja mykistynyt ilme kasvoissa. Hän polvistui aukaisemaan lapsen takkia. "Kuulehan nyt, kultaseni, minä menen keittiöön pesemään astioita. Tahtoisitko tulla mukaani sinne puhaltelemaan saippuakuplia? Minä olen piilottanut astiakaappiin sinulle savipiipun ihan sitä varten."

Työskennellen pesupöydän ääressä hän katsahti usein lapseen ja toivoi synkkyyden haihtuvan tunteellisista kasvoista. Mutta vaikka Dids leikki tyynesti tunnin verran, pitäen käsiään lämpimässä saippuavedessä, kohtasi hän isoäidin katseen hymyilemättä ja vakavana, milloin tahansa rouva Bascomb koetti jutella hänelle iloisesti.

Myöhemmin iltapäivällä, juuri ennen illalliskellon soittoa, rouva Bascomb kaipasi Didsiä ja liikkui rauhallisesti huoneesta huoneeseen häntä etsien. Mutta lasta ei näkynyt missään, kunnes hänen isoäitinsä, hakiessaan tarkemmin joka sopesta, sattui avaamaan vaatekomeronsa oven ylhäällä ullakkohuoneessaan. Siellä Dids kyyrötti lattialla kasvot kalpeina.

Kun ovi aukeni, kohotti hän katseensa, jossa ilmeni hirvittävää, hysteeristä pelkoa. Hänen silmänsä kirkastuivat hieman, kun hän näki isoäitinsä. "Älä sano mitään mammalle! Älä sano mammalle!" hätäili hän äänekkäästi kuiskaten. Lapsen ulkomuoto pelästytti rouva Bascombia. Hän meni huoneensa ovelle, sulki ja lukitsi sen ja palasi sitten Didsin luo, kumartuen hänen puoleensa. "Mikä nyt on hätänä kultaseni?" sanoi hän tyynesti. "Ehkä mummo voisi laittaa kaikki kuntoon jälleen."

Lapsi tarttui hänen käsivarteensa linnunkynsiä muistuttavilla jäykillä sormillaan ja hoki vain: "Älä sano mitään mammalle. Älä sano mammalle."

Rouva Bascomb nosti hänet syliinsä ja huomasi silloin syyn hänen pelkoonsa. Puvun etupuolessa oli pitkä risalaitainen repeämä.

"Ah", sanoi hän katsellen sitä, "kuinka sinä revit sen, Dids?" Hän tunsi puvun liiankin hyvin, koska sen hinta oli ollut syynä räjähdykseen Lottien ja Ralphin välillä.

Dids sanoi kalpeitten huulien liikkuessa jäykästi: "Mamma sanoi hakevansa poliisin pistämään minut linnaan, jos revin tämän puvun. Mutta se ei ollut tahallista. Niin juuri, en osannut aavistakaan, kun äkkiä kuulin sen repeävän ja kun..."

"Minä kyllä korjaan sen entiselleen", sanoi rouva Bascomb ja laski lapsen vuoteelleen, riisuen puvun hänen yltään. "Minä tuon sinulle toisen ja korjaan tämän tänä iltana. Kyllä minä osaan."

"Ethän sinä kerro mitään mammalle? Hän on niin raivoissaan jo. Hänestä tuntuu niin pahalta kun hän ei saanutkaan nähdä kulkuetta."

"En minä kerro hänelle", vastasi rouva Bascomb vakavasti.

"Ethän sinä anna poliisin viedä minua?"

"En minä anna viedä."

Lapsen kasvot rauhoittuivat, ja hänen päänsä vaipui pielukselle.

Kun rouva Bascomb meni alakertaan,- kohtasi hän Lottien, joka tuli kylpyhuoneesta ja silmäsi anoppiansa tylsästi. Miellyttämishalu oli haihtunut hänen kasvoistaan ja sen mukana kaikki ruumiillinen viehkeyskin. Hän näytti yhtä liimamaisen tympäisevältä kuin kuollut kala. Kun rouva Bascomb huomautti hänelle varovasti, että hän luuli lumisateiden vielä jatkuvan, ei hän saanut vastausta ja sitten ovi paukahti jälleen kiinni, kun Lottie meni takaisin omaan huoneeseensa.

Didsin huoneen valkoisesta lipastosta rouva Bascomb otti toisen pienen puvun, ja piilottaen sen käsivarrelleen parin puhtaan pyyheliinan alle pelosta, että Lottie sattuisi tulemaan äkkiä näkyviin ja kysymään, mitä hänellä siinä oli, hän palasi yläkertaan.

Vuoteessa lepäävä väsynyt lapsi oli jo nukkunut. Hän makasi niin hervotonna ja liikkumatta kuin olisi kuollut. Hänen hienopiirteiset kasvonsa olivat kalpeat, tunteellinen suu oli hieman raollaan, ja raskaiden, ummistuneiden luomien alustat olivat sinertävät.

Kun hänen isoäitinsä katsoi häneen ääneti, kuuli hän sydämessään äänen sanovan: _"Ja minä ylistin kuolleita, jotka jo aikaa kuolleet olivat, enemmin kuin eläviä, jotka vielä ovat elossa, ja molempia onnellisemmaksi sitä, jota ei tähän asti vielä ollut, joka ei ole nähnyt sitä pahaa, jota auringon alla tehdään."_

XXIII

Niin, oli sellaisiakin aikoja, jolloin rouva Bascomb meni vuoteeseen, tuntien — ei entiseen kiihkeän vihaiseen tapaansa, vaan tarkasti ajattelevana, vakavana ihmisenä — että paras, mitä hän voi tehdä pienen Didsin hyväksi, oli puristaa hänet lujasti rintaansa vasten ja hypätä hänen kanssaan jokeen siihen paikkaan, missä se virtasi syvinnä, vaahtoisana ja pyörteisenä Pelhamin puistokadun sillan alla.

Mutta hän ei tuntenut aina näin. Ihmissielulla on yhtä monta eri tapaa laskea maahan taakkansa kuin elämässä on öitä. Hän pelkäsi usein mennä yöksi pieneen ullakkohuoneeseensa, mihin hän tunsi päivän kaikkien mielenliikutusten kokoontuneen synkäksi pilveksi odottamaan hänen tuloaan, ja kuitenkin oli toisia iltoja, jolloin hän riisuutuessaan ihmetteli itsekseen, miksi hän otti asiat niin traagilliselta kannalta, sanoi olevansa tyhmästi vaikutuksille altis ja hermostunutkin ja päätteli, että vähemmän hermostunut jännitys ja suorasukaisempi takertuminen hyväluontoiseksi tekisi tilanteen siedettäväksi, ilman erikoista traagillisuutta. "Mikä minua vaivaa, niin että lamaannun ja käyn toivottomaksi? Missä on tahdonvoimani? Entä rohkeuteni? Minä jaksan varmasti yhtä paljon kuin Lottie. Tiedänhän tarkasti sen, mitä tahdon, ja olen valmis maksamaan siitä millaisen hinnan tahansa. Luonnollisesti voin sen saavuttaa. Huomenna aloitan kaikki uudestaan, ja tästä alkaen vallitsee täällä minun moraalinen ilmapiirini eikä Lottien. Yksi ainoa sydämellinen nauru puhdistaa ilmaa enemmän kuin kaikki hyvät tarkoitukset."

Mutta ajan oloon hän huomasi, että Lottien moraalinen ilmapiiri oli samanlainen kuin hänen käyttämänsä hajuvesikin, paljon läpitunkevampi ja tarttuvampi kuin puhdas ilma voi olla. Ehkä olisi hyvä nauru puhdistanut ilmaa. Vaikeus oli siinä, että tuskin voi vetäistä keuhkoihinsa tätä ilmaa kylliksi lyhyellekään naurahdukselle.

Melkein heti palaamisensa jälkeen hän oli ajatellut kylmästi ja harkitun tarmokkaasti, mikä oli suuresti eronnut hänen entisistä kiihkeistä vihanpuuskistaan: "Tässä ei ole muuta tehtävää kuin vastustaa Lottieta hänen omilla aseillaan, käyttäytyä yhtä väkivaltaisesti kuin hänkin, vieläpä pahemminkin. Vastustaa kulloinkin tarmokkaasti hänen hirmuvaltaansa."

Ennenkuin hän luopui tästä menetelmästä, oli täytynyt kestää kaikkein pahimpia päiviä; silloin oli kuulunut vain vihaisia ääniä, melua, syytöksiä, sellaisia kauheita, hirvittäviä sanoja, joita rouva Bascomb ei ollut uskonut kenenkään inhimillisen olennon voivan ääneen sanoa toiselle, riitoja, joissa rouva Bascomb uskomattomaksi kauhukseen menetti kaiken persoonattoman harkintansa tehon, menetti niin kokonaan malttinsa, että huomasi voivansa riidellä yhtä tulisesti ja raa'asti kuin Lottiekin.

Alussa oli pieni Dids ollut traagillisesti herkkä molempien naisten raivolle. Mutta toisina aikoina ja erittäinkin sitten, kun hän oli paremmin tottunut näihin kotimyrskyihin, lapsi oli kyynillisen välinpitämätön heidän riidoistaan, katsellen heidän kasvojaan kylmästi ja alkaen ovelasti kiihoittaa heitä toisiaan vastaan. Rouva Bascomb ei voinut milloinkaan unohtaa erästä sateista huhtikuun iltapäivää, jolloin hän istuessaan Lottien kanssa kuistilla oli vastustanut miniänsä pahantuulisuuden puuskia vielä kiihkeämmällä purkauksella. Kun heidän kiistansa aina yltyivät niin nopeasti kuin ruuti syttyy, oli silloinkin heti noussut syytteiden myrsky jonka keskelle Dids oli äkkiä ilmestynyt ja välittämättä lainkaan heidän vihaisista äänistään ojentanut pienen kätensä ilmaan samalla kun oli katsellut kysyvästi taivaalle: "Eihän siellä sada ollenkaan", oli hän sitten sanonut itsekseen ja rauhallisen tyytyväisesti mennyt hakemaan nukkejaan pienelle kävelyretkelle.

Rouva Bascomb ei tiennyt, mikä hänestä oli kauhistuttavampaa, lapsen kärsiminenkö heidän riidoistaan, hänen paatumuksensa niitä kohtaan, vai se viekas oveluus, jota hän alkoi näyttää järjestäessään omaa pientä piilotettua elämäänsä heistä huolimatta.

Mitä Ralphiin tuli, niin hän asettui vilpittömästi perinnäiselle miehiselle kannalle, ollen puolittain huvitettu, puolittain järkytetty ja kerrassaan halveksivasti syrjään vetäytyvä naisväkensä riidoista. Milloin tahansa äänet kovenivat, ponnahti hän pystyyn, painoi hatun päähänsä ja katosi nähtävästi johonkin biljardisaliin tai muuhun samantapaiseen miesten turvapaikkaan, jättäen äitinsä ja vaimonsa selvittelemään välejään. Nämä olivat sellaisia iltoja jolloin rouva Bascomb laskeutui vuoteelleen nöyryytettynä olentonsa viimeistä kuitua myöten.

Kuinka pitkälti häneltä kului aikaa, ennenkuin hän vähääkään käsitti! Kului monen monta viikkoa, ennenkuin hän ymmärsi sen, minkä olisi pitänyt heti olla selvää, jos hän vain olisi sitä ajatellut, ettei hän koskaan onnistuisi väkipakolla, koska väkipakko ja viha eivät vahingoittaneet mitään sellaista, mille Lottie antoi arvoa, vaan olivat liiankin kohtalokkaita sille päämäärälle, jota Didsin isoäiti koetti saavuttaa. Oikeastaan Lottie nautti tästä vilkkaiden väittelyiden ajanjaksosta. Se oli tervetullut keskeytys hänen sisäisen elämänsä yksitoikkoisuuteen. Sellainen riita, jossa vihaiset sanat lentelivät kuin myrkytetyt nuolet ja jota sitten seurasi kyyneleinen, tunteellinen sovinto (Dids kutsuttiin aina katselemaan molempia draamallisia vaiheita) — sellainen myrsky vaikutti Lottieen samalla tavalla kuin nouseva, raju ukonilma tukahduttavaan päivään.

Rouva Bascombille selvisi vihdoin, ettei hän voisi suojella Didsiä taistelemalla hänen ympärillään sen paremmin kuin voisi varjella kauniita nuoria taimia kasvavaa puutarhatilkkua ottamalla osaa kaikkialla sen alueella tapahtuvaan kovaan painiskeluun. Sillä ei olisi väliä, kumpi voittaisi, koska kuitenkin kaikki nuoret taimet katkeisivat ja tallautuisivat kuraan jalkojen alle. Hän teki nyt äärettömästi paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Hänen olisi ollut parempi pysyä poissa kuin tulla synkistämään Didsin elämää nykyisellä tavallaan.

Hän keskeytti, henkeään pidättäen ja mietiskeli tarkasti. Ellei väkivaltaisella vastustuksella, niin kuinka sitten?

Hänen täytyi keksiä jokin keino piakkoin, tai se olisi liian myöhäistä, sillä Dids kokosi mieleensä terveen nuoruuden ahneudella kaiken tarjotun elämänviisauden, jossa oli niin paljon myrkyllistä. Asiat olivat nyt paljoa pahemmalla kannalla kuin ensimmäisenä vuonna, joka rouva Bascombin mielestä oli ollut niin sietämätön. Silloin oli tarvittu vain pitää Didsin turvatonta pikku ruumista puhtaana ja hyvin ruokittuna. Sen vuoden surkeus oli johtunut rouva Bascombin suuttumuksesta sen johdosta, mitä hänelle _itselleen_ tapahtui. Nykyinen rouva Bascomb muisteli tätä suuttumusta epäilevän hämmästyneenä. Kuinka se oli saattanut tuntua niin tärkeältä? Hän oli ollut kuin nainen, joka on huolissaan kuoleman portille joutuneesta lapsesta, mutta samalla on levoton jonkun nauhan väristä tahi hihan laskoksesta.

Mutta nytkin, kun hän jo aikoja sitten oli vapautunut sellaisista huolista, nyt kun hän enää tuskin muistikaan, että joskus oli välittänyt sellaisista pikku asioista, hän tunsi olevansa yhtä avuton, koska vaara nykyään oli niin paljon uhkaavampi. Hän oli näkevinään Didsin ja itsensä hiekkakuopan pohjalla, jonka laidat liukuivat hitaasti alaspäin peittääkseen heidät. Jokainen liike, jonka hän teki viedäkseen lapsen turvaan, vyörytti musertavia kasoja heidän päälleen yhä peloittavammin ja nopeammin. He säilyttivät horjuvan tasapainonsa vain silloin, kun hän pysyi hengähtämättä paikallaan eikä tehnyt mitään.