Part 4

Muuan tuoli narahti. "Malta hieman, äiti!" huusi Ralph odottamatta. Rouva Bascomb kuuli hänen tulevan alahalliin ja seisoen portaitten yläpäässä näki hänen kääntyvän ja kiiruhtavan ylöspäin. Hallin lamppu valaisi täydellisesti hänen kasvonsa, punastuneet, aistillisesti kiihoittuneet kasvot, jotka eivät hänestä näyttäneet Mary Bascombin pojan kasvoilta, vaan jonkun tavallisen naisen pauloihin joutuneen tavallisen miehen kasvoilta. Mitä Ralphilla nyt saattoi olla mielessä, ihmetteli hän.

Ei muuta kuin että hän kiersi käsivartensa äitinsä kaulalle ja painoi päänsä hetkiseksi hänen rintaansa vasten, sanoen: "Kuulehan nyt, äiti, sinun ei pidä ajatella... sinun ei tarvitse ajatella, etten minä... Äiti, sinä olet sentään tavattoman kiltti vanha toveri."

Hän kohotti päätänsä, ja hetkisen katsoivat hänen silmänsä syvälle äidin silmiin. Järkytyksestään huolimatta rouva Bascomb totesi, että heidän silmänsä nyt todella ensi kerran kohtasivat toisensa hänen palaamisensa jälkeen. Ei, kyllä siitä oli kulunut jo pitemmälti aikaa. Milloin _olikaan_ Ralph viime kerran katsonut hänen silmiinsä? Vuosia takaperin.

Mitä hän nyt näki pojan silmissä? Kiihoittuneen nuoren miehen kasvojen punastuneesta aistillisesta naamiosta tuijottivat hänen pikku poikansa silmät hetkisen pelästyneinä, avuttomina...

"Voi, Ralph, Ralph!" huudahti hän puristaen poikaa hurjasti syliinsä.

* * * * *

Mitä tahansa se lienee ollutkaan, se meni ohi. "Kyllä, Lottie!" huudahti Ralph. "Minä tulen!"

Hän suuteli äitinsä poskea, painaen siihen tavallisen asiallisen, poikamaisen suutelonsa, ja kiiti portaita alas takaisin.

"Hyvää yötä, mamma!" huusi Lottien ääni iloisesti.

Rouva Bascomb meni poikansa huoneeseen ja istuutui vuoteen reunalle, laskien jalkansa omien vaatteittensa sekasortoiselle kasalle. Hän ei nostanut niitä lattialta. Vapisevin sormin hän aukoi pukunsa hakaset, solautti yöpuvun ylleen ja ryömi pieneen vuoteeseen.

Pian senjälkeen Lottie ja Ralph tulivat yläkertaan, mennen hänen huoneeseensa. Ohuiden seinien läpi hän kuuli heidän liikkuvan siellä ihan samalla tavalla kuin oli kuunnellut Ralphin liikkeitä kaikkina kasvuvuosina. Mutta nyt hän kuuli sieltä ääniäkin. He eivät olleet kuitenkaan niin äänekkäitä kuin äsken alakerrassa. Hiljaista kiihkeää muminaa, joka vain silloin tällöin rikkoi pitkän, painostavan hiljaisuuden.

Ralphin äiti makasi Ralphin vuoteessa, ruumis yhdessä sykkyrässä ja koko hänen olentonsa vihan tiukasti jännittämänä. Hänen täydellisesti unettoman yönsä jälkeen hänen ruumiillinen väsymyksensä oli niin suuri, että vaikka hän ei voinut nukkaakaan, ei hän voinut oikein valvoakaan. Hänen ajatuksensa siirtyivät mielettömästi toisesta särkyneestä kuvasta toiseen... hänen astiansa, hänen isoäitinsä hienot vanhat porsliinit harmaassa vedessä, jonka laidoilla oli rasvakerros... käsi, jonka kynnet olivat kiiltävät ja terävät, pitämässä kiinni haarukkaa kuin se olisi tikari... Toisesta huoneesta kuuluva mumina... hattunaulakko ja siihen ripustettu halpa kirkkaan vihreä hattu ja pumpulinen sateenvarjo alapuolella... hän ei voisi milloinkaan kestää sitä, ei milloinkaan! Mitä hän olikaan tehnyt joutuakseen sellaiseen surkeuteen... paksu hampputupsu, joka oli päällystetty ohuilla tekosilkkikuiduilla... sammakkojen kurnutusta, missä hän olikaan kuunnellut sitä? Ääni palautti kuvottavasti hänen mieleensä kirjeen herättämän tunteen, kun hän oli vetäissyt sen esille kirjelaatikosta... hän ei voi milloinkaan kestää kesäkuuhun saakka... hänestä tulisi mielipuoli... hiljaisuus toisessa huoneessa.

Sitten hän nukkui kuin olisi nauttinut lääkettä ja näki unta Ralphin silmien ilmeestä, joka oli niin hirveästi liikuttanut häntä — näki unta, että Ralph oli avannut jonkin oven täällä hänen omassa talossaan, oven, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, vaikka nyt tiesikin sen aina olleen siellä... avannut sen ja paljastanut suuren, pimeän, tyhjän huoneen... tyhjän. Ja kuitenkin hän nyt tiesi, että se oli aina ollut siellä... tyhjänä.

Hän heräsi säpsähtäen kellon lyödessä alakerrassa kahdeksan. Hän ei ollut nukkunut niin pitkään koulupäivinä vuosikausiin. Uni unohtui kokonaan.

Tunnin kestävä toivoton kiire siistimättömässä talossa, joka oli hiljainen muuten, paitsi hänen nopeita, varovaisia liikkeitään, kun hän pukeutui ja valmisti aamiaisensa. Ja sitten samalla tavalla kuin tuhansina muina aamuina ennen tätä ja tuhansina aamuina tämän jälkeen hän huomasi kerran vielä astuvansa koulurakennukseen ja jättävänsä persoonallisuutensa, oman haaksirikkoutuneen ja murskatun persoonallisuutensa taakseen, ryhtyessään täyttämään "opettajan" muodollisia, persoonattomia, hyödyllisiä velvollisuuksia.

VII

Hän oli keskittänyt kaikki voimansa kyetäkseen kestämään kesäkuuhun, Ralphin oppiarvon suorittamiseen, saakka ja huomasi piankin tarvitsevansa kaikki voimansa ja enemmänkin kestääkseen sen, mitä oli sälytetty hänen hartioilleen koulussa ja kotona.

Koulussa hän näki, päivä päivältä, virkatoveriensa silmistä heidän Lottieta koskevien tietojensa lisäytymisen. Rouva Jeffries huomautti tuhlaavalla äänenpainolla: "Ah, minä näin nuoren miniänne rohdoskaupassa tänään! Sellainen _kaunis_ tyttö!" Rouva Bascomb kuuli lauseen korostuksesta kaikkien nähneen samaa, mikä oli niin selvästi ilmennyt hänen kotinsa hallissa, kun hän oli katsellut halpaa, kiiltävää hattua ja ohuilla tekosilkkikuiduilla päällystettyä hampputupsua.

Kun hän huomasi neiti Saundersin kumartuvan neiti Prestonin pöydän yli silmissään selvä tyytyväisyyden ilme, joka johtuu juorujen kuulemisesta, ja kun molemmat tytöt erkanivat toisistaan, nähdessään hänen tulevan huoneeseen, tiesi hän neiti Prestonin harristownilaisten serkkujen saaneen selville, mitä hän itsekin jo aikoja oli kuullut, että Lottien isä toimi siellä kenkätehtaan yövahtina ja että Lottie oli ollut myyjättärenä South-kadun varrella miesten vaatekaupassa. Hän kuvitteli heidän lisäävän senkin, mitä hän oli arvannut, että Lottiesta oli juoruttu enemmän tahi vähemmän.

Tosin koulun toiset naiset kohtelivat häntä myötätuntoisesti, mutta siihen sekoittui sääliäkin, ja sääli tuntui hänestä sietämättömän loukkaavalta. Hänen kokemuksensa oli sellainen, että ihmiset säälivät vain niitä, joita he voivat halveksia. Ja ihmisten sääliminen oli todellisuudessa halveksimista. Hän tiesi sen, koska oli itsekin tuntenut sääliä.

Kuinka oli Ralph _voinut_ siten palata hänen luokseen kaiken sen jälkeen, mitä oli tehty hänen hyväkseen? Hän teki itselleen tuhansia kertoja tämän kysymyksen, saamatta siihen vastausta.

Margaret Hill ei osoittanut myötätuntoa eikä sääliä kellekään muulle kuin itselleen, voimatta silti karttaa rouva Bascombin kostonhalua. Tytön ensi vaikutelma oli ollut "katkenneen liljan" surua, mikä suututti Ralphin äitiä itsekunnioittavan salaamisen täydellisellä puutteella. Kuinka voi kukaan niin kerskailla tunteillaan julkisesti, ajatteli hän ärtyisästi kiinnittäessään huomionsa Margaretin kalpeihin kasvoihin ja alakuloiseen, kauniiseen päähän.

Muuan toinen kiinnitti niihin huomionsa myötätuntoisemmin kuin rouva Bascomb. Ralph oli ollut naimisissa tuskin kuukauttakaan, kun rouva Bascomb jo näki Margaretin kaupungin suurimman pankin kassanhoitajan, herra Lathropin, loistavassa uudessa Buick-autossa. Herra Lathrop istui hänen vieressään, kohdistaen häneen keski-ikäisen miehen tuntehikkaan, tyhmän katseen, herra Lathrop, jonka keski-ikäinen vaimo oli ollut vainajana vasta vuoden ja jonka täysikasvuiset lapset olivat Ralphin tovereita yliopistossa. Tämä näky täytti rouva Bascombin samanlaisella kalvavalla ärtymyksellä kuin kaikki muukin näihin aikoihin. "Inhoittavia hölmöjä nuo molemmat!" ajatteli hän.

Hän katseli kaukaa tämän uuden suhteen nopeaa kehittymistä, sillä Margaret ei ollut ainoastaan luopunut mieltäliikuttavasta kohtauksesta, jota hän oli pelännyt, vaan todellisuudessa jättänyt häntä lähestymättä. Harvat ihmiset koettivatkaan puhua hänelle luottavaisesti tänä hänen elämänsä kautena. Eivät ainakaan useammasti kuin kerran. Hän ilmaisi tunteitaan niin vähän kuin suinkin julkisesti, sovitteli äänensä aina hyvin, piti kasvonsa tyyninä ja silmänsä kurissa. Ja ihmiset toimittivat nopeasti asiansa hänen kanssaan ja poistuivat hänen luotaan kiireesti "Minusta tuntuu kuin hän kiivastuisi kosketuksesta", sanoi vaikutteille altis neiti Preston käytyään rouva Bascombin luokkahuoneessa jollakin asialla.

"Niin, minä en ainakaan panisi itseäni vaaralle alttiiksi saadakseni sen selville koskettamalla häneen", sanoi neiti Saunders.

Kaikki tämä koulussa. Mutta siinä talossa, joka oli ollut hänen kotinsa sellaisia sanoja ei ollut olemassakaan, joilla olisi voitu kuvailla sen talon elämää. Siellä keskittyi kaikki hänen tarmonsa sen ehdottomaan sivuuttamiseen, mitä hän ei voinut olla näkemättä ja minkä hän tiesi kuuluvan kaikkien heidän katunsa varrella asuvien naisten yleisiin tietoihin. Vihaisesti ja horjumatta hän marssi eteenpäin ylitsepääsemätöntä kiviaitaa kohti kuin tie olisi ollut auki.

Noin viikkoa ennen kesäkuun alkupäivää, jolloin hänen oli määrä päästä vapaaksi, hän kohtasi tohtori Deweyn kotonaan, tullessaan koulusta. Kun hän tuli sisään, kiiruhti Lottie nopeasti yläkertaan, ja tohtori Dewey kertoi hänelle töykeällä lääketieteellisellä mongerruksellaan kaunistelematta ja varustaen pisteillä kaikki i:t, että Lottie oli raskaana ja että synnytys tapahtuisi luultavasti syyskuun alussa.

* * * * *

He joutuivat nyt sellaiseen vaiheeseen, jolloin koulutyön viimeiset kuukaudet niitä muistellessa tuntuivat helpoilta ja lieviltä. Siinä ei ollut muuta tehtävää kuin pitää Lottie luonaan lapsen syntymään saakka. Sittenkään, kun Ralph oli saanut toimen, ei hän pienellä aloittelijan palkalla voinut tarjota siedettäviä elämän mahdollisuuksia vaimolleen, joka joutui äidiksi kolmen kuukauden kuluttua, erittäinkään sellaiselle vaimolle, joka kärsi siitä niin kovasti kuin Lottie. Hän kärsi niin paljon pahoinvoinnista, että hänen täytyi saada aamiaisensa vuoteeseensa, ja hän makaili siinä ainakin kymmeneen saakka joka aamu. Ja kun hän oli saanut vaatteet vaivaloisesti ylleen, kykeni hän vain lepäilemään arkihuoneen sohvalla tai kuistin riippumatossa ja valittelemaan vaivojaan.

Sillä hän inhosi "koko hommaa", kuten hän sitä nimitti, ja kun hän tunsi olevansa erittäin alakuloinen, huusi hän olevansa hullu, jos uskoisi sen kestävänsä. Hän tiesi ehdottomasti kuolevansa lapsen syntymän jälkeen, mutta ellei niin kävisikään, niin hän ei milloinkaan paranisi kokonaan eikä saisi takaisin kaunista ulkomuotoaan. Hän oli vilpitön moittiessaan Ralphia ja itseäänkin siitä, että he olivat olleet niin tyhmiä. Hän ja hänen hiljainen anoppinsa olivat vihdoinkin päässeet yksimielisyyteen ainakin yhdestä asiasta, nimittäin siitä, ettei kumpikaan toivottanut lasta tervetulleeksi.

"Lottien lapsi!" ajatteli rouva Bascomb halveksivasti, ommellessaan sapekkaan nopeasti pieniä vaatekappaleita. Lottien ainoa avustus supistui siihen vaatimukseen, että kaikki oli reunustettava pitseillä. Kouluvuoden lopussa tapahtuneeseen rouva Bascombin kotiin palaamiseen saakka ei talossa ollut tehty muita ompelutöitä kuin saatettu kaikki hänen ostamansa valkoiset vaateainekset hieman suurempaan epäjärjestykseen.

"Minä maksan sinulle takaisin myöhemmin, äiti", oli Ralph sanonut levottomana, sattuessaan olemaan kotona silloin, kun suuri käärö vaatetavaraa tuotiin, ja joutuessaan siten pakosta kiinnittämään huomionsa äidin jatkuviin kustannuksiin hänen puolestaan.

Hänen äitinsä ylenkatsoi ja sääli häntä, kun hän näin puhui asiasta. Ralphilla oli kyllä tarpeeksi omia huolia, tarvitsematta koettaakaan maksaa menojaan, ajatteli hän ivallisesti. Sillä Lottie pakotti niin paljon kuin suinkin hänetkin osalliseksi omiin hysteerisiin surunpuuskiinsa. Hän vaati, että Ralphin piti rohkaista häntä, ja kuitenkin, jos hän vain uskalsi tulla kotiin kohtuullisen tyynenä, huusi hän, ettei Ralph välittänyt ollenkaan hänen surkeudestaan. Mutta hän sai harvoin tilaisuuden nuhdella häntä siitä. Ralphin palaamiset kotiin olivat kaikkea muuta kuin iloisia. Hän oli saanut toimen erään kirjapainoliikkeen konttorissa ja tunsi yhtämittaista hämmennystä liikemaailman kanssa tapahtuneen ensi kosketuksensa järkytyksestä. Ei kukaan konttorissa tiennyt, että uudella miehellä oli kotona sairas vaimo ja ankaran hiljainen äiti, eivätkä he olisi välittäneetkään siitä, vaikka olisivat tienneetkin. Hän ei saanut hellittää, vaikka olikin uupunut yövalvomisesta, kun Lottie ei voinut nukkua eikä antanut hänellekään rauhaa. Hänen piti oppia uusi työnsä kokonaan eri tavalla kuin tähän saakka oli oppinut muuta, ei suopeasta myöntymisestä niitä henkilöitä kohtaan, joille maksettiin hänen opetuksestaan, vaan uhmaten ihmisten töykeitä omiin asioihinsa syventymistä. Heistä oli samantekevää, oppiko hän vaiko ei. Ellei hän oppinut, oli siellä, mistä hänkin tuli, vielä paljon muita. Kolmena kuukautena siitä lähtien, kun hän vaivoin suoritti tutkinnon yliopistossa, Ralphin kasvot ja ryhti muuttuivat enemmän kuin kymmenessä vuodessa sitä ennen. Hänen äitinsä, joka oli itsekin kiusaantunut, ei voinut muuta kuin sääliä, niin katkerasti kuin syyttikin poikaansa.

Rouva Bascomb sulkeutui hiljaisen marttyyriuden ja kovan työn omahyväiseen raivoon. Ensin hän oli koettanut elää kesäkuuhun asti. Nyt hänen piti kärsiä kaikkea niin kauan, kunnes Lottie synnyttäisi ja paranisi. Kun lapsi vain syntyisi ja Ralph saisi nostaa ensimmäisen palkanmaksunsa, voisivat he varmasti matkustaa tiehensä ja jättää hänet nauttimaan niistä rauhan rippeistä, joita elämällä mahdollisesti vielä oli säilössä hänelle.

Väliaikana hän kyllä pitäisi huolta siitä, ettei hän voisi moittia itseään mistään. Hän ei lausunut moitteen sanaakaan, eipä juuri minkäänlaisia muitakaan sanoja pelästyneelle, järjettömälle nuorikolle, vaan hyväksyi kalliomaisesti vaieten Lettien hirveät vaatimukset asuintoverina. Kymmenen kertaa päivässä hän puri hampaansa yhteen ja puhdisti Lottien jäljet, kun tämä haluttomaan, epäsiistiin tapaansa siirtyi makuuhuoneesta kylpyhuoneeseen ja sieltä riippumattoon. Paitsi rouva Bascombin välttämättömiä ostoksilla käyntejä, ei heistä kumpikaan käynyt kaupungilla. Nämä käväisyt hän suoritti varhain aamuisin, jolloin ei muita ihmisiä vielä ollut liikkeellä. Hän ei halunnut tavata siveitä tuttaviaan, ennenkuin Lottie ja Ralph olivat poistuneet talosta. Nuori pari ei ehkä kiinnittänyt huomiota siihenkään, että lapsi oli tulossa vain viiden kuukauden kuluttua heidän äkillisestä naimisiinmenostaan, mutta Ralphin äiti muisti sen aina.

Se uskomaton tapa, kuinka he vähäksyivät tätä huutavaa tosiseikkaa, tuntui rouva Bascombin mielestä toistavan pääkohdiltaan koko tilanteen mahdottomuuden. He eivät olleet alusta alkaen näyttäneet merkkiäkään siitä, että he antoivat arvoa sille, mitä hän teki heidän hyväkseen, eivätkä nyt teeskennelleetkään olevansa pahoillaan hänelle tuottamastaan häpeästä. Rouva Bascombia järkytti alituisesti heidän paatumuksensa hänen kärsimyksiään kohtaan, heidän itsekäs syventymisensä omiin ohimeneviin tunnelmiinsa, Ralphin inhoittava toimi ja Lottien tyytymättömyys.

Heidän elämää vastaan kohdistetut katkerat valituksensa täyttivät pienen talon räystäitä myöten kuumina pitkinä päivinä. Heillä ei ollut aikaa keskittää huomiotaan uuteen inhimilliseen olentoon, joka hitaasti kehittyi. Lottien valitukset olivat kuitenkin ainoat, jotka tulivat kuuluville. Siihen aikaan, kun Ralph oli ponnistellut päiväntyönsä läpi, hän oli niin uupunut, ettei hänellä ollut tarmoa olla harmissaan kotioloista, vaikka hän olisi uskaltanutkin esittää jonkun oman vaatimuksensa Lottien vaatimuksia vastaan. Hän taivutti päänsä kumaraan mykkänä kaiken sen edessä, kuten suojaton mies kääntää selkänsä sateelle kyyristäen hartiansa ja ottaen sen järkkymättömän tyynesti vastaan, koska ei voi tehdä muutakaan. Hänen äitinsä ei puhunut sen enempää tunteistaan kuin hänkään; hänestä tuntui äärettömän mieluiselta oikeutetun suuttumuksensa kahlehtiminen — kuinka ylenpalttisen oikeutettu se olikaan! — ilman pitävästi sinetöidyn halveksivan, arvokkaisuuden alle. Lottien valitusten kuunteleminen raivoisan vaiteliaana tuotti hänelle nurinkurista tyydytystä. Se täytti tulvilleen hänen vakaumuksensa, että hänellä oli kaikki oikeus puolellaan. Sen maljan sisällyksestä, jonka hän oli tuntenut koko elämänsä ajan, hän joi nyt syvempiä ja suurempia kulauksia kuin milloinkaan oli uneksinut mahdolliseksi. Kuinka voivat Ralph ja Lottie jatkaa kaiken vääryyden pinoamista omalle puolelleen!

Rouva Bascombin säädyllinen perhetunne esti häntä kertomasta asioiden tilaa kellekään sivulliselle (hän eli todella tähän aikaan kokonaan erossa vanhoista ystävistään tämän välttämättömän vaikenemisen pakosta). Mutta se, että hän tiesi voivansa olla varma myötätunnosta itseään kohtaan, jos vain joku saisi sen joskus tietää, korvasi hänelle ylenpalttisesti kaikki. Sellaisen hänen töittensä kuvitellun katselijan hyväksyminen, harmistunut hyväksyminen, oli hänen vanhurskautensa huumauksen tärkeimpiä aiheita. Se piti häntä jännitettynä koko kesän yliluonnolliseen kestävyyteen saakka. Hän ei ollut milloinkaan työskennellyt niin kovasti kuin näinä lomapäivinä, jotka ennen vanhaan oli aina omistettu oikeudenmukaiselle, hemmoittelevalle tointumiselle kouluvuoden väsymyksestä. Kaikki ne askareet, jotka Lottien olisi pitänyt tehdä, mutta häpeällisesti jätti sikseen, rouva Bascomb teki itse vanhurskauden riemussa.

Tänä kautena hän ei tavannut melkein ketään tuttua osaksi senvuoksi, että hän karttoi heitä, ja osaksi siksi, että koulujen, kirkkojen ja kerhojen toiminta oli keskeytetty kesän kuumimmaksi ajaksi ja useimmat hänen opettajatoverinsa olivat matkustaneet jonnekin viettämään lomaansa. Hän oli äärettömästi kiitollinen näiden ihmisten väliaikaisesta poissaolosta. Hän toivoi lapsen syntyvän, Lottien paranevan ja kaikkien kolmen olevan poissa ennen ystäviensä palaamista kaupunkiin. Lottie oli keskittänyt ajatuksensa samoin kuin hänkin tuohon synnyttämispäivään syyskuussa.

Se päivä meni samalla tavalla kuin sellaiset päivät yleensä, kiihkeästi, nopeasti, ei ollenkaan siten kuin oli suunniteltu, koska asioita laiminlyötiin valmistuksista huolimatta, lääkärin tullessa ja poistuessa ja valkoisiin pukeutuneen kallispalkkaisen hoitajattaren komennellessa rouva Bascombia. Ralph ei mennyt konttoriin sinä päivänä. Hän käveli edestakaisin kalpeana huoneissa tai istui Lottien vuoteen reunalla, pitäen hänen kättään omassaan ja ollen melkein pyörtymäisillään Lottien kärsimystä ilmaisevien huutojen tuottamasta kauhusta.

Niillä oli melko erilainen vaikutus hoitajattareen. Kun hän ja rouva Bascomb pysähtyivät hetkiseksi halliin, sanoi hän hieman kärsimättömästi: "Hyväinen aika, kuinka hän juonittelee! Synnytys edistyy kaikkien sääntöjen mukaan. Mitä muuta hän voisi odottaakaan?"

Rouva Bascomb ei vastannut. Se olisi alentanut hänen arvoaan, jos hän olisi ruvennut selittelemään Ralphin vaimon tilaa vieraalle ihmiselle. Ja mitä hän sitäpaitsi olisi voinutkaan sanoa? Hänellä ei ollut sanoja, joilla olisi voinut kuvailla omia tunteitaan itselleenkään. Siitä alkaen, kun hän oli nähnyt ensimmäisen vilahduksen Lottiesta, hän oli sulkeutunut painajaisen epätodelliseen mykkyyteen. Kun hän nousi tai meni nukkumaan, tunsi hän usein pikemminkin olevansa pitkässä painajaisunessa kuin elävänsä omassa talossaan. Hän ei ollut kyennyt herättämään itseään siitä Lottien antaman suutelon jälkeen.

Tämä päivä oli painajaisen huippukohta. Hänen kotinsa, hänen hellitty tahraton kotinsa, hirveässä epäjärjestyksessä, tahrattuna, liattuna, lemuten antiseptisiltä aineilta, hänen tunteellinen, vaikutuksille altis persoonansa muiden valtaamana ja pakotettuna työskentelemään kuin sairaalan pesuakka. Ja kaikki kuin itsestään selvänä. Tämä viimeinen seikka oli uskomattomuuden unimainen puoli. Ei ihailua, ei hämmästystä, ei kiitollisuutta kenenkään puolelta; ei edes mitään ymmärtämyksen merkkiäkään siitä, kuinka häntä kohdeltiin. Kukaan ei todella kiinnittänyt häneen huomiota, paitsi että hänen käsiään ja jalkojaan pidettiin komennettavina. Kun hän riensi portaita ylös ja alas toimitellen hoitajattaren loppumattomia asioita, sekautui hänen hämmästyneeseen harmiinsa kylmää ylenkatsetta "koko hommaa" kohtaan, jonka hän oli koko ajan jakanut Lottien kanssa. "Kaikki tämä vain senvuoksi, ettei poika ollut voinut hillitä itseään. Tällä tavalla kansoitetaan maailma juuri tuollaisilla Lottie-pahasilla."

Ja kuitenkin oli riemun hetkiäkin, kun hän ajatteli: "Tämä on loppu! Vihdoinkin tulen täyttäneeksi velvollisuuteni viimeiseen saakka. Jos vain jaksan kärsiä tämän, haihtuu painajainenkin."

Kymmenen aikaan sinä iltana hoitajatar soitti lääkärille, että hän tulisi heti, ja kun rouva Bascomb seisoi keskiyöllä sairaan huoneen ovella, ojensi lääkäri hänelle huopapeitteisen käärön, sanoen huolettomasti: "Kaunis pieni tyttö. Kuunnelkaa hänen kuherrustaan. Ottakaa se haltuunne minuutiksi tahi pariksi, että hoitajatar ja minä voimme auttaa äitiä." Sitten hän lisäsi, vaikka rouva Bascomb ei ollut kysynytkään mitään Lottiesta: "Täydellisesti normaalinen synnytys. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut."

Mutta sisällä huoneessa sanoi Lottie heikolla, kauhusta vapisevalla äänellä: "Ei milloinkaan enää yhtään, Ralph. _Ei milloinkaan enää!_"

Ja Ralph, hien virratessa kalpeille poskille, vastasi nyyhkyttäen: "Ah ei, Lottie! Ei milloinkaan enää."

Lääkäri ja hoitajatar katsoivat toisiinsa kyynillisesti hymyillen.

Isoäiti kääntyi pois kantaen tätä maailman uutta asukasta, johon sen vanhemmat eivät olleet edes katsahtaneet. Hän meni kylpyhuoneeseen ja istuutui kääntöjalustan varassa riippuvan pienen kylpyammeen viereiselle tuolille. Hän oli elämänkyllästyksen alhaisimmassa tilassa. Lottie ei ollut ainoa nainen, jota synnyttämisen hirveät yksityiskohdat olivat kauhistuttaneet. Kuinka oli kaikkien ihmisten joukosta pakotettu alistumaan tähän hirvittävään kokemukseen, hänet, joka ei voinut verta sietää eikä kuunnella ihmisten tuskanhuutoja. Se oli kauheata.

Huopapeitteinen käärö liikahteli ja äännähteli hänen sylissään. Hän siirsi syrjään peitteen laitaa ja katsoi kylmästi kotinsa uutta asukasta.

Pienokainen makasi selällään, kasvot niin tyyninä kuin Buddhalla, silmät auki ja katse jäykkänä. Kun heidän katseensa sattuivat yhteen, heräsi John Bascombin leski painajaisestaan.

Silmät olivat John Bascombin kulmien alta tuijottavat John Bascombin silmät.

VIII

Lottien sairauden ajaksi oli Ralph karkoitettu ullakkokerroksen soppeen, joka oli sitä varten vaatimattomasti sisustettu makuuhuoneeksi. Kapea vuode oli siirretty Lottien huoneeseen hoitajattarelle, mutta muutamien ensi päivien ajaksi hän ei halunnut lasta luokseen sinne. Pieni kehto oli sen vuoksi nostettu isoäidin vuoteen viereen, ja häntä oli pyydetty aluksi hoitamaan pienokaista aamuun asti.

Kello kahden aikaan Lottie oli vaipunut virkistävään uneen, Ralph oli hoippunut huoneeseensa, ja hoitajatar pesi pienokaisen. Karski, vanhahko lääkäri katseli tätä toimitusta ennen poistumistaan talosta. "Tavallinen lukumäärä sormia ja varpaita, vai mitä? Vilkaistessani häneen ei näyttänyt olevan mitään vikaa."

"Hän on hyvin, hyvin kaunis lapsi!" kehui hoitajatar ammattimaisen innostuneesti. Hän käänsi sätkyttelevän vauvan vatsalleen puhtaassa sylissään. "Katsokaa hänen selkäänsä. Hänestä tulee voimailija."

Lääkäri murahti: "Kaikki vastasyntyneet lapset ovat toistensa näköisiä."

"Eivätkä ole", sanoi hoitajatar, paljastaen vakavana hieman ammattitietojaan. "Ei, herra tohtori, te olette ihan väärässä. Kun ne ovat ihan uusia ensimmäisenä tuntina, ovat ne enemmän sennäköisiä, jollaisia heistä tulee, kuin myöhemmin, ollessaan tavallisia pikku vauvoja."

"No niin, minä en tiedä muuta kuin että ne ovat samanlaisia", toisti lääkäri osoittaen niin vähäistä harrastusta kuin suinkin. "Mutta kun satuitte mainitsemaan siitä, tuntuu minusta sentään kuin olisin huomannut perhepiirteitä vastasyntyneissä lapsissa enemmän kuin vanhemmissa. Kuinka sen laita oikeastaan on, rouva Bascomb?" sanoi hän kääntyen isoäidin puoleen, jonka hahmo näkyi epäselvästi kylpyhuoneen nurkasta. "Oletteko tuntenut ketään, jota uusi lapsenlapsenne muistuttaa?""

Hetkisen kuluttua varjo liikahti ja mumisi: "Minä en todellakaan ole vielä ehtinyt oikein tarkastella."

"Teillä tulee ehkä olemaan paljonkin aikaa siihen ensimmäisinä kymmenenä päivänä", oletti lääkäri. "Hoitajattarella on silloin tarpeeksi tekemistä äidinkin kanssa. Älkää salliko hänen vaivata teitä liikaa, hoitajatar. Hän on mainiossa kunnossa, terve kuin pähkinä. Hän voisi nousta jo huomenna pyykinpesuun, jos hänen vain olisi pakko." Sitten hän lisäsi: "Minä en luullakseni tule takaisin lainkaan, ellette kutsu minua. Alan jo käydä vanhaksi ja töykeäksi ja menetän pian malttini. Voisin ehkä raivostua ja sanoa jotakin sellaista, mitä saisin katua."

"Kyllä minä suoriudun tästä yksinänikin", vastasi hoitajatar. "Me kaikki olemme unen helmassa jo puolen tunnin kuluttua."

Rouva Bascomb livahti esille hämärästä nurkastaan ja seurasi lääkäriä alakertaan, päästääkseen hänet ulos talosta. Siellä lääkäri puristi muodollisesti hänen kättään. "Onnittelen teitä uuden arvonne johdosta", sanoi hän. Hän ei keksinyt mitään muuta ilmaistakseen myötätuntonsa. Rouva ei ollut hänen suosikkejaan, ei naisena eikä potilaana, mutta hän oli mielestään velvollinen jotakin lausumaan, koska rouva oli käyttäytynyt tavattoman hyvin poikansa tyhmästä avioliitosta johtuneen kiusallisen tilanteen aikana.

Huh, millaisen tytön Ralph oli saanut käsiinsä. Tohtori ei ollut milloinkaan pitänyt Ralphia minkään arvoisena. Siitä tavasta, kuinka vanhat naiset yhä uudestaan olivat hänen kuultensa puhuneet rouva Bascombista ja Ralphista, sopi päätellä, että tämä nuori mies oli joko kurja raukka tahi viekas kuin kissa. Mutta sittenkin hänen oli nyt melkein sääli poika-raukkaa. Millaisen sekasotkun moiset äidin lemmikit saivatkaan aikaan mennessään naimisiin! Se oli kaiketi ollut hirmuinen isku hänen äidilleen, mutta tämä oli topakampi kuin hän oli osannut arvata, kaikissa tapauksissa melko hyvää ainesta.

"Te olette ollut meille hyvin suureksi avuksi tänään", sanoi tohtori pontevasti koettaen ilmaista äänellään enemmän kuin sanoillaan. Hän oli ennenkin huomannut, että rouva Bascombin kaipuu saada ponnistuksistaan hyväksymistä oli kiihkeä, eikä tällä kertaa pitänyt sitä kohtuuttomana.

Mutta rouva Bascomb ei vastannut, tuskin näytti kuulevankaan, mitä sanottiin, ja kun hän seisoi siinä käsi ovenrivalla, sattui jokin hänen kasvojensa ilmeessä kiinnittämään lääkärin ammattikatseen. Käsi puolittain kohotettuna päätä kohti pannakseen hatun päähänsä ja jalka valmiina astumaan ulos ovesta hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan rouvaan tiukasti lääketieteellisen vaistonsa pakottamana. Pitkän kokemuksensa aikana samojen hoidokkien parissa hän oli usein huomannut jonkun potilaan kasvoissa, jonka ulkomuoto oli hänelle hyvin tuttu, ilmeen kuvaamattoman muutoksen ilmoittavan uhkaavasta terveyden muutoksesta. Mutta vaikka hän olisikin katsonut rouva Bascombiin niin tiukasti kuin suinkin, ei hän olisi voinut määritellä hänen kasvojensa muutosta. Ehkä hän olikin vain kuvitellut sitä. Hän oli perin väsynyt ja hermostunut. Tällaiset tempoilevien, huutavien naisten synnytykset kuluttivat kovasti lääkärin hermostoa. Hänen pitäisi luovuttaa ne nuoremmille miehille. Ehkä rouva Bascombkin alkoi vanheta. Niin, siitä se johtuikin, päätteli hän ja suoritti aloittamansa eri liikkeet loppuun, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Niin, rouva oli juuri sivuuttanut rajan ja alkanut ensi kerran "näyttää ikäänsä".

"Hyvää yötä!" sanoi hän olkansa yli, kävellen julkipuolen polkua pitkin pimeään.

"Hyvää yötä!" vastasi rouva Bascomb seisoen avonaisella ovella ja katsoen hänen jälkeensä.

Kun lääkärin askeleet olivat lakanneet kuulumasta hiljaiselta kadulta, liikahti hän ja lähti kuistin kautta ulkoilmaan.

Hän käveli eteenpäin, ilman päämäärää, tuntien äärettömyyden leviävän ympärillään. Mutta se ei painanut häntä kokoon, vaan suurensi häntä. Hän pääsi siitä osalliseksi.

Hän kohotti katseensa, tähtiin ja sitten, yksinään pimeässä, ojensi käsivartensa niitä kohti.

John oli palannut hänen luokseen, katsonut häneen elävistä silmistä. Vainaja ei ollut hävinnyt tyhjyyteen, vaan ollut koko ajan odottamassa... jossakin... jossakin tuolla tähtien täplittämässä avaruudessa.

* * * * *

Hän näki jälleen vastasyntyneen lapsen juhlallisen tuijottavan katseen ja alkoi vapista ja itkeä.

"Rouva Bascomb!" kutsui hoitajatar hiljaa portaitten yläpäästä.

Hän riensi takaisin kotiin, lukitsi oven ja kysyi huohottaen: "Mitä nyt?"

"Oletteko ehkä valmis ottamaan pienokaisen luoksenne nyt..." tiedusti väsynyt hoitajatar hienotunteisesti.

"Kyllä, ah, kyllä!" huudahti rouva Bascomb hellästi, rientäen portaitten yläpäähän, kädet levitettyinä. "Kyllä minä olen valmis ottamaan pienokaisen luokseni."

IX

Rouva Bascomb kääntyi kotimatkalle kiireesti. Kello oli puoliviisi. Häntä oli viivytetty koulussa. Lottie halusi käydä kaupungilla ainakin kerran päivässä ja odotti hänen palaavan koulusta kahtakymmentä minuuttia yli neljän. Hän aukaisi pääoven. Lapsi itki. Oliko hän kipeä? Eikö hän ollutkin näyttänyt hieman kalpealta tänä aamuna? Hän kiiruhti portaita ylös omaan huoneeseensa. Itku kuului näet sieltä. Vauva oli kätkyessään ja huusi niin, että sydän oli haljeta. Missä oli Lottie? Oliko hän yksinkertaisesti päättänyt olla enää odottamatta ja mennyt matkoihinsa jättäen lapsen yksin?

Kylpyhuoneen ovi aukeni, ja Lottien ääni tunkeutui sieltä poltettujen hiusten käryn mukana. Lottie kähersi tukkaansa. Ah, hän ei ollut vielä pukeutunut. Hän oli ehkä myöhästynyt itsekin. Lottien ääni oli uhmaavan puolustava: "Hän riehaantui juuri äsken, siinä kaikki. Siinä kirjassa, jonka annoitte minulle luettavaksi, _sanotaan_, ettei niitä tarvitse ottaa syliin, vaikka ne itkevätkin."

Isoäiti keskeytti hyökkäyksensä kätkyttä kohti, kunnes ehti riisua yltään raskaan päällystakkinsa ja kiskoa sormikkaat pois käsistään, jotka lokakuun päivä oli jäähdyttänyt. Hän hieroi niitä kovasti toisiaan vasten saadakseen ne lämpenemään. Lapsen huudot vapisuttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat purkautuneet esille hänen omasta kurkustaan.

Nyt hän oli tarpeeksi lämminnyt voidakseen koskea kätkyeen. Hän kumartui sen puoleen ja heitti syrjään peitteet pikku olennon ympäriltä, joka hullunkurisesti potki ja ponnisteli. Lapsen oli kylmä, se oli märkä, ja epäjärjestykseen menneet peitteet olivat vääntäneet sen luonnottomaan ja epämukavaan asentoon. Hänen pienet säärensä ja jalkansa olivat kuin kylmää marmoria. Hän oli raivoissaankin, kasvot olivat vääntyneet tuhansiin ryppyihin, hampaaton suu oli ammollaan, ja huudot purkautuivat siitä kuin jokin näkyvä aines.

Huudahtaen suuttumuksesta isoäiti otti vauvan syliinsä ja istuutui lämpöpatterin viereen, heittäen pois kylmän, märän rievun, joka oli solunut pienten säärten ympärille. Hän pani uuden rievun patterille lämpenemään ja käänsi lapsen sen likelle, niin että se sai lämmitellä paljaita jalkojaan ja sääriään. Samalla hän hieroi niitä hiljaa käsillään ja kumartuen syvään mumisi epäselvästi: "Kultaseni... kultaseni... pieni lapsi kultaseni..." Hän tunsi lapsen kylmyyden, märkyyden ja vihan omassa sydämessään ja ruumiissaan.