Part 2

"Niin, niin", mumisi tyttö myöntyen täydellisesti, vaikkakin hieman hajamielisesti kaikkeen siihen, mitä rouva Bascomb voi sanoa. Hän ei ajatellut taloa ollenkaan.

Mutta rouva Bascomb ajatteli. Hän jatkoi: "Ja kun ihminen on taistellut sen puolesta... Me olimme maksaneet sen vain osaksi, kun minut jätettiin yksin. Jokainen luuli minua tyhmäksi, kun koetin pitää sitä hallussani kiinnityksestä huolimatta. Ja Ralphin kasvatuskin oli uskottu minulle. Mutta en voinut luopua siitä, Ralphin isä oli valinnut sen. Minä tulin tänne morsiamena. Ralph syntyi täällä. Se oli minulle pyhä. Ralph oli jo kymmenvuotias, ennenkuin sain kiinnityksen maksetuksi. Mutta hänellä on aina ollut koti."

Margaret kohotti katseensa. "Minä tiedän hänen aina rakastaneen sitä."

"Niin, Ralph on aina ollut kiltti poika", sanoi rouva Bascomb, vastaten siihen, mitä hän luuli tytön aikovan varmasti sanoa, "oikea lohtu. Hän ei ole milloinkaan tehnyt äitiään minuutiksikaan levottomaksi, sen tahdon sanoa hänen kunniakseen. Ja voidaanko nuoresta miehestä sanoakaan enempää? Minä olen kasvattaessani häntä vedonnut aina hänen hellyyteensä. Surullinen tahi huolestunut katseeni riitti."

"Kaikki kertovat aina siitä, kuinka täydellinen teidän suhteenne Ralphiin on aina ollut", mutisi tyttö.

"Pojan kasvattaminen on hyvin vastuunalaista hommaa. Minusta on aina tuntunut parhaalta keinolta hänen luottamuksensa saavuttaminen. Hän on aina kertonut minulle kaikki."

Vaiettiin hetkiseksi. Molemmat naiset katselivat pimeään tyynin ja haaveilevin kasvoin. Sitten rouva Bascomb huomautti: "Se ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että pieni poikani on nyt mies. Ajattelehan sitä, että hän on jo sivuuttanut yhdennenkolmatta syntymäpäivänsä."

Hän veti syvään henkeään ja sanoi sellaisella korostuksella, joka sopi sanoihin: "Mutta vanhan äitinsä silmissä hän tulee aina vain jäämään rakkaaksi pieneksi pojaksi."

Tyttö ojentautui ylemmäksi, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä myötätuntoisesti. Sitten hän hengittäen syvään laski päänsä toisen naisen syliin. Teko oli ujon avomielinen. Rouva Bascomb kumartui sileän, hyvin harjatun, vaalean tukan puoleen ja siveli sitä hiljaa.

Hän jatkoi nyt kuin sellaiselle, jolla on oikeus tietää. "On ollut hyvin vaikeata auttaa Ralphia valitsemaan elämäntehtävänsä. Tietysti olen suonut hänelle _täydellisen_ vapauden seurata omia taipumuksiaan. Mutta olen hyvin tyytyväinen siihen, että hän on valinnut lakimiesalan. Isäni ja isoisäni olivat asianajajia. Sama ala tuntuu minusta hyvin sopivalta pojallenikin."

Margaret sanoi: "Minä tiedän ihan varmasti hänen olevan huolissaan siitä, että hän tuottaa teille kuluja lukuaikanaan. Mutta hän aikoo työskennellä kovasti lomakuukausinaankin ja säästää niin paljon kustannuksista kuin suinkin."

"Ah, se ei nyt merkitse mitään!" sanoi hänen äitinsä kauniisti. "Minä uhraisin mielelläni henkeni Ralphin puolesta ja tulen aina olemaan kiitollinen saadessani tehdä mitä tahansa hänen hyväkseen. Jokainen äiti tuntisi niin."

Hän jatkoi: "Ihminen tuntee voivansa _empimättä_ tehdä uhrauksia sellaisen pojan hyväksi, joka on hänelle kunniaksi. Ja Ralph on aina ollut sellainen. Minä olen aina ollut ylpeä saadessani näytellä Ralphia ystävilleni." Hetkisen kuluttua hän lisäsi: "Luonnollisesti pitkäaikainen valmistautuminen jollekin uralle merkitsee joskus melko myöhäistä avioliittoa. Mutta minä en hyväksy sellaisia avioliittoja. En kuulu niihin ahneihin äiteihin, jotka tahtovat pitää lapsensa luonaan. Mutta Ralphista luopuminen tulee tietysti tuntumaan kauhistuttavalta menetykseltä. Hän on aina ollut niin kokonaan minun."

"Mutta, rouva Bascomb, ei suinkaan kukaan Ralphin arvoinen tyttö voi _vaatiakaan_ teiltä sellaista uhrausta. Luonnollisesti hän aina kuuluu teille."

Rouva Bascomb puristi hänen kättään ja sanoi: "Sinä teit hyvin kauniisti sanoessasi niin, rakkaani." Mutta hänen äänestään päättäen hän piti sitä niin luonnostaan selvänä asiana kuin se olisi ollut vähin, mitä Margaret voisi vakuuttaa. "Ja mitä nuorena naimisiin menon rahallisiin vaikeuksiin tulee, niin jos Ralph menisi naimisiin sellaisen tytön kanssa, jolla on oma ammattinsa, voisi tyttö auttaa häntä ensimmäisinä vuosina."

"Niin, tietysti, tietysti", myönsi Margaret itsetietoisesti.

"Minä olen aina ollut sitä mieltä, etteivät pienet puutteet avioliiton alussa ole miksikään vahingoksi nuorille ihmisille. Kun Ralphin isä ja minä menimme naimisiin, olimme todella köyhiä. Talo ei ollut lainkaan tällaisessa kunnossa kuin nyt. Vain paljas pieni kuori, rakennettu myytäväksi, kuten Ralphin isän oli tapana sanoa. Minä olen vain toteuttanut sen, mistä olimme keskustelleet."

Margaret katsoi häneen, epäröi ja lopulta uskalsi arasti: "Onko... onko Ralph hyvin isänsä näköinen?"

"Ei ollenkaan, ei _vähintäkään_!" vastasi rouva Bascomb, vastauksen syöksyessä esille niin tehokkaasti kuin jokin sellainen lausunto, jota hän ei ollut ehtinyt ajatella. Hän tunsi tytön hämmästyksen ja lisäsi vapisevalla äänellä: "Tietysti ei kukaan maailmassa näytä minusta mieheni näköiseltä."

Margaret ei ollut milloinkaan kuullut hänen käyttävän muuta puhetapaa kuin "Ralphin isä". "Hän oli varmaankin ihmeellinen", sanoi hän hiljaisella häpeilevällä äänellä.

Rouva Bascomb oli vaiti. Sitten, ikäänkuin päättäen jotakin: "Olenko milloinkaan näyttänyt sinulle hänen kuvaansa?" kysyi hän.

"Ah, ette!" virkkoi tyttö hyvin liikutettuna.

Rouva Bascomb otti kaulansa ympäriltä ohuen kultaketjun ja irroitti siitä pienen soikean muistokotelon. "Vie se mukanasi johonkin valaistuun huoneeseen", sanoi hän. "Minä istun täällä."

Mutta ennenkuin tyttö ehti vääntää pöytälampun katkaisijaa huoneessa, oli rouva hänen vieressään ja otti jälleen muistokotelon käteensä. "Minä aukaisen sen sinulle", sanoi hän.

Molemmat tuijottivat ääneti kasvoihin, jotka katsoivat heihin kultaisesta soikiosta. "Ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Margaret; "hän ei ole ollenkaan Ralphin näköinen. Silmät..."

"Hänellä oli maailman kauneimmat silmät", sanoi hänen leskensä tiukasti, ikäänkuin tyttö olisi arvostellut niitä. "Kun hän katsoi johonkuhun, teki mieli... teki mieli..." Hänen äänensä heikkeni kuulumattomaksi, kuin hän olisi unohtanut tytön läsnäolon. Hän piti muistokoteloa kourassaan katsellen sitä vakavasti. Margaret katsoi hänen kanssaan ja näki lasin alla muistokotelon toisessa puoliskossa palasen paperia, johon oli kirjoitettu muutamia sanoja. Rouva Bascomb käänsi kättään, niin että ne voitiin lukea.

"Lue ne ääneen", sanoi hän.

Margaret luki: "Luonne on kohtalo."

"Hänen kuolemansa jälkeen jäljensin tämän siitä pienestä muistikirjasta, jota hän aina piti mukanaan. Hän eli sellaista elämää. Minä en ollut milloinkaan hänen vertaisensa. En voinut seurata häntä."

Ei Margaretkaan ollut seurannut häntä. Hän ei ollut saanut paljoakaan selville noista ääneen lukemistaan sanoista, paitsi sitä, että ne kuulostivat juhlallisilta ja ikäänkuin joltakin sellaiselta, mitä sai kuulla kirkossa. Hän tunsi olevansa hämillään eikä tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa tämän jälkeen, peläten tekevänsä väärän johtopäätöksen.

Hän siirsi katseensa hämmentävän syvistä vakavista silmistä ja ivallisesta suusta pianolla sijaitsevaan suureen, puitteilla varustettuun valokuvaan, josta Ralphin reippaat iloiset kasvot nauroivat hänelle, ja ajatteli itsekseen, että Ralph oli neljäkymmentä kertaa kauniimpi kuin hänen isänsä oli ollut ja näytti ulkomuodoltaan paljoa mukavammalta elämäntoverilta. Hän ei pitänyt muistokotelon kasvoista ollenkaan. Hän mutisi: "Niin, hän näyttää ihmeelliseltä! Mutta olisin luullakseni pelännyt häntä hieman."

"Minäkin pelkäsin häntä melkoisesti. Ja pelkään vieläkin", sanoi hänen leskensä, "siten kuin jokainen pelkää tunnossaan. Jos hän olisi elänyt..."

Hän sulki muistokotelon, kiinnitti sen ketjuun ja pudotti sen poveensa jälleen. Sitten hän katsoi ankarasti tyttöön kuin syyttäen häntä kauan aikaa sitten tapahtuneesta kuolemasta. He olivat nyt kaukana aikaisemman keskustelunsa suloisesta tyyneydestä. Margaret oli sanonut, että hän olisi pelännyt herra Bascombia. Hän oli nyt sennäköinen kuin melkein pelkäisi hänen leskeäänkin, kuin ei tuntisi hänessä sitä naista, jonka hyväksymisestä hän oli ollut niin varma tunti sitten, kun oli ollut puhe hajuttomasta saippuasta ja perunasoseesta.

"Minun on luullakseni parasta lähteä", sanoi hän, vaikka huomasikin kellon näyttävän vasta puoliyhdeksää.

"Ah, on niin varhaista vielä!" sanoi hänen emäntänsä sellaisella äänellä, joka ei viivytä vierasta.

Margaret meni nopeasti halliin etsimään päällysvaatteitaan. Mutta kun hän palasi arkihuoneeseen kaunis vaaleansininen viitta hartioillaan, näki hän edessään sen rouva Bascombin, jonka oli aina tuntenut; hänen kärsivälliset kasvonsa olivat aaltoilevan, harmaanruskean tukan ympäröimät, hänen päänsä oli hieman kallellaan toiselle puolelle, ja hänen huulillaan väreili tavallinen lempeä hymy.

"Millaiset terveiset saan sanoa Ralphille, jos kirjoitan hänelle?" kysyi hän.

"Ah, vain sydämelliset terveiseni!" vastasi tyttö oikein.

"Kerron hänelle sinun näyttävän suloisemmalta kuin milloinkaan ennen, kerron sen hänelle varmasti", sanoi hänen äitinsä.

Margaret syöksähti esille, kiersi käsivartensa toisen kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi.

Rouva Bascomb taputti häntä hiljaa selkään. "Sinä kultainen tyttö", mutisi hän.

III

Kun Margaret oli poistunut, jäi rouva Bascomb muutamiksi hetkiksi paikalleen jäykin ja hajamielisin katsein. Hän katui sitä, että oli kertonut tytölle miehestään. Johnin muisteleminen koski häneen liiankin kovasti. Omituista, että hän kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin tunsi piston — puolittain pelosta, kuten hän oli sanonut — ikäänkuin miesvainajan hyvin muistiin painuneessa syvässä katseessa olisi ollut tyytymättömyyttä. Hän kohotti kätensä suojellakseen itseään tältä katseelta, kooten nyt äkkiä puolustuksen moista selittämätöntä moitetta vastaan. Mistä johtui sellainen tyytymättömyys? Mitä vielä lisäksi hän olisi voinutkaan tehdä? Eikö hän ollut koettanut toimia oikein niin pitkälle kuin se vain oli ollut hänelle mahdollista? Eikä hän tällä "oikealla" tarkoittanut vain raamattunsa lukemista joka ilta eikä kirkossa käyntejä — ei, hän oli kuluttanut itseään muiden ihmisten palveluksessa; hän ei milloinkaan tehnyt sitä, mitä olisi halunnut tehdä; hän oli laatinut elämästään yhden ainoan pitkän itsekieltäytymisen — mistä sitten johtui, että hän, kun äkillinen, syvä Johnin muisto tuli mieleen, alkoi aina näin säikkyen puolustaa itseään vainajan silmiä vastaan?

Äkkiä purkautui hänen sisimmästään vilpitön, surullinen huudahdus: "Jos John vain olisi täällä, kertoisi hän sen minulle! Jos vain John olisi luonani!"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän ei sallinut niiden tippua. Hän tukahdutti aina äkkiä nämä surun puuskat. Hän sanoi itselleen siihen antautumisen olevan heikkoutta, sairaloista. Todellisuudessa se peloitti häntä samalla tavalla kuin arka uija joutuu kauhun valtaan tuntiessaan syvää vettä allaan. Mihin pois hänen perinnäisistä kiinnityspaikoistaan se veisikään hänet, jos hän päästäisi sen valloilleen?

Pitkä harjoittelu oli opettanut hänelle, kuinka hän voi paeta sitä täyttämällä mielensä ja kätensä pienillä aineellisilla askareilla. Nytkin hän karkoitti sen silmänräpäyksessä pinnan alle. Hän ajatteli hyvin tyynesti talouttaan hänen käsilaukkunsa oli vielä tarjoilupöydällä, muuan aikakauskirja ei ollut paikallaan arkihuoneen pöydällä, eräs seinällä riippuva kuva oli hieman väärässä, hänen sadetakkinsa riippui vielä hallin naulakossa. Hän alkoi järjestää huoneitaan niiden tavalliseen tunnontarkkaan siisteyteen ja tunsi tavallisten ajatustensa säännöllisen hyörinän päässään.

Niiden mukana ilmestyi hänen tavallinen alakuloisuutensakin laskeutuen paikalleen kuin hieno pöly, sivellen harmaudella hänen jokaisen ajatuksensa ja värjäten lievästi väsymyksellä hänen hyväksymisensä, joka näytti yhä varmemmalta — Ralphin valinnan, joka oli osunut Margaret Hilliin. Kaikki tuntui väsyttävän häntä nykyään, tunnin tahi parin viettäminenkin sellaisen hiljaisen ja kiltin tytön kuin Margaretin seurassa. Tulevaisuudenkuva elämästä Margaretin kanssa... elämä kuinka tahansa... väsytti. Mikään ei ollut koskaan ihan oikein. Margaret oli ehdottomasti ollut liian avomielinen näyttäessään olevansa valmis, jos vain Ralph ojentaisi kätensä ja ottaisi hänet. Mutta tytöt eivät näyttäneet enää olevan niin pidättyväisiä kuin ennen vanhaan. Se ei kuitenkaan olisi miksikään vahingoksi, jos Ralphin vaimo olisikin hieman hullaantunut mieheensä. Eivätkä Margaretin perimät rahatkaan olisi miksikään vahingoksi. Mutta hän ei luonnollisestikaan toivoisi Ralphin ajattelevan sitä. Ja hän tiesikin, ettei Ralph tekisi niin. Mitä muuta Ralphista voikin sanoa, kukaan ei voinut syyttää häntä voitonhimosta eikä arvioimisesta — kaunista, urheilevaa, isoa poikaa!

Nyt hän puolittain epäili Ralphin jääneen Harristowniin katselemaan pitkänpallon sarjan avajaisia. Hänen tapanaan oli aina matkustaa Harristowniin katselemaan koripalloa tahi pitkääpalloa. Kuinka kummallinen intohimo miehillä ja pojilla olikaan kaikenlaisiin otteluihin! Joskus tuntui rouva Bascombista siltä kuin he eivät todella välittäisikään mistään muusta kuin kilpailuista — todella välittäisi kiihkeästi ja intohimoisesti. Hän ei varmasti milloinkaan ollut nähnyt kenenkään missään kiihoittuvan niin kovasti kuin hän usein oli nähnyt miesten riehaantuvan jalkapalloilusta. Hänen mielestään se oli lapsellisia, vaikka tuttuakin, koska hänen isänsä ja veljensä olivat osallisia tähän heikkouteen. Ralph muistutti sukunsa äidinpuolta, ollen juuri enonsa Georgen kaltainen. Niin, George oli ollut juuri samanlainen kaunis, miellyttävä poika, vaikka hänestä oli tullutkin kaljupäinen ja lihava niin pian, että oli vaikeata muistaa hänen Ralphin ikäisenä olleen melkein yhtä paljon huomiota herättävän, hyvännäköisen ja reippaan iloisen. Hänen ei olisi pitänyt kertoa Margaretille mitään muuta kuin että Ralph oli Evartien eikä Bascombien näköinen. Hän toivoi jälleen, ettei olisi viekoittunut puhelemaan tytön kanssa Johnista. Hänenlaisellaan heikolla kiemurtelevalla köynnöksellä ei ollut aavistustakaan siitä, millaista rakkaus voi olla... Eikä hän milloinkaan aavistaisikaan sitä! Ralph ei ikinä...

Hän pysähtyi äkkiä tämän ajatuksen puoliväliin, kooten voimansa karkoittamaan tuttua vihollista, koska hän ei hyväksynyt sellaisia ajatuksia, että Ralph olisi ollut enemmän hänelle, jos hän vain olisi ollut isänsä näköinen. Hän sanoi itselleen, ettei ollut "rehellistä Ralphia kohtaan" antautua sellaisen tunteen valtaan. Todellisuudessa hän pelkäsi sen tuottamaa tuskaa.

Hän karkoitti sen mielestään vihaisella eleellä ja päästyään kerran vielä sille tasolle, jolla hän tahtoi elää, jatkoi matkaansa keittiön vesijohtopöytää kohti, jonne hän kantoi ruokasalin sanajalat. Hän oli ylpeä kotikasviensa muuttumattomasta kukoistavasta tilasta sekä täällä että omassa huoneessaan koulussa. Hän halveksi aika lailla sellaisia naisia, jotka eivät onnistuneet niiden kasvattamisessa, ja nautti nähdessään kasvien toisissa luokkahuoneissa kuihtuvan ja kuolevan, kun hänen omansa aina olivat tuoreen vihreitä. Se, ettei Margaret Hill osannut hoitaa kasveja, oli ainoa asia, jota hän tytössä ei hyväksynyt. Hänestä se näytti huonolta merkiltä.

Mutta hän ajatteli huokaisten, ettei mikään ole täydellistä. Jos oli olemassa mitään toista vaikeampaa läksyä, jonka elämä oli opettanut hänelle perusteellisemmin kuin toisen, oli se tämä. Hän alkoi väsyä siihen kaikkeen. Hän oli saanut osakseen paljoa suuremman osan vaikeuksista kuin hänelle olisi kuulunutkaan. Hänen työnsä kaikkina näinä vuosina oli vaikuttanut häneen. Jokainen sanoi hänen rasittavan itseään liikaa opettamisellaan ja talousaskareillaan. Ja koulussa se johtui muustakin kuin opettamisesta. Vanhempien haastatteluista esimerkiksi, niin mahdottomia kuin vanhemmat olivat. Entä petollinen putkiliikekin! Niin, hän oli väsynyt luihin asti kaikkeen. Häneen koskivat kaikki asiat liian kiihkeästi, kuten Margaret sanoi. Jonkun tuollaisen häpeällisen tapahtuman takia hän ensimmäisessä vihanpuuskassaan suorastaan _kiehui_. Tänä iltapäivänä oli hänen suuttumuksensa kiihkeys tuntunut ponnahtavan häneen takaisin kuumina aaltoina puhelinkomeron seinistä; kuulotorven pyöreä nikkelinen suukappale oli käynyt vihaisen näköiseksi kuin olisi heijastanut hänen vihaansa. Kukaan ei voi tuntea asioita niin kiihkeästi, olematta jälkeenpäin väsyksissä.

Ja hän oli ainoa, jonka aina tuli pitää kaikkea silmällä. Ralph oli niin huoleton ja ajattelematon, tosin hyvä poika, mutta ei kyllin nopea huomaamaan äitinsä mielen muutoksia, syventynyt kun hän oli omiin jokapäiväisiin mielitekoihinsa. Äidin oli usein pakko liioitella ilmettään, ennenkuin poika huomasi sen. Toisaalta oli kyllä totta, että Ralph oltuaan itsekäs ja huoleton ja pahoitettuaan hänen mieltään oli levoton, kunnes hän suvaitsi hymyillä, antaa anteeksi ja olla iloinen jälleen. Niin, Ralphia oli paljoa helpompi kasvattaa kuin monia muita poikia.

Kuten hän usein teki ollessaan yksinään, veti hän nytkin pitkään huokaisten henkeään ja jättäen pestyt sanajalat kuivamaan väänsi valon sammuksiin. Äkillinen pimeys näytti tulevan yhtä paljon sisältä kuin ulkoakin. Hän kuvitteli sitä lähestyvän vanhuuden heittämäksi varjoksi. Hän tunsi olevansa vanha ja kulunut. Hänen toivonsa elää oli nykyään kutistunut kokoon hänen herätessään aamulla; silloin hän ei voinut ajatella mitään todellista nousun ja vielä päivän kestävän pänttäämisen syytä. Siinä ei olisi _hänelle_ mitään sen enempää kuin kaikissa muissakaan menneissä tyhjissä päivissä.

Nämä olivat sellaisia ajatuksia, joita hän ei koettanutkaan karkoittaa. Ne tulivat yhä nopeammin lepattaen innoissaan mustia siipiään. Niin, hän oli kuluttanut itsensä toisten palveluksessa, saamatta minkäänlaista korvausta itselleen. Olla jo lopen kulunut kolmenviidettä ikäisenä! Mutta hän olikin aina työskennellyt hyvin kovasti, kaksi kertaa kovemmin kuin muut naiset.

Hänen täytyi jo ruveta ajattelemaan itseään. Hänen piti kuluttaa tarmonsa jäännös rauhansa ja huolettoman elämän turvaamisessa. Olikin jo aika. Ja pian hän saisikin tilaisuuden siihen. Aikaa myöten Ralphkin pian pääsisi riippumattomaan asemaan. Hän näki poikansa sellaisena, mikä hänestä tulisi, menestyksen saavuttaneena asianajajana, kunnioitettuna, pelättynä, varakkaana ja syvästi tietoisena siitä, mitä hän oli velkaa äidilleen. Tietysti Ralph tulisi aina huolehtimaan hänen elämänsä välttämättömistä tarpeista. Mutta hän tahtoi silti jotakin ihan omaa elämän pienten mukavuuksien varalta, niin että hän voisi järjestää olonsa vihdoinkin mielensä mukaisiksi. Hän oli sen ansainnut uhrautuvan elämänsä jälkeen. Hänellä oli niin vähän rahaa säästöpankissa: vain tuhat dollaria. Mutta hän saattaisi pian ruveta säästämään enemmän, kokoamaan jotakin itselleen.

Hän alkoi mielessään laskea, kuinka paljon voisi säästää vuodessa sen jälkeen kun Ralph alkaisi ansaita oman toimeentulonsa ja kuinka suuria tuloja se merkitsisi. Vuosikorot tuottivat aina enemmän kuin mikään muu. Tässä ajatuksenjuoksussa toi jokin hänen mieleensä erään sanomalehden pörssisivun, ja se taas muistutti hänelle, että hän oli unohtanut ottaa postilaatikosta iltalehden kääntyessään lehtokujalle Margaretin kanssa. Tähän aikaan hän oli jo vääntänyt sammuksiin talon kaikki sähkövalot, mutta ei ollut vielä lukinnut pääovea. Hän avasi sen ja poistui talosta käytävää pitkin postilaatikolle päin.

* * * * *

Hän loittoni kodin laatikkomaisista seinistä äärettömyyteen. Hänen päänsä yläpuolella kaartui taivas rajattomana ja mustana. Kadun perimmäisestä päästä, missä se yhtyi maaseutuun, kuului sammakoiden kimeää kurnutusta, tahdikasta kuin valtimon lyönnit. Kostea ilma, joka oli ladattu uudistuneen elämän pistävällä tuoksulla, kohosi ja laski huokaisevin henkäyksin. Äärettömyys peitti maan.

Rouva Bascomb pisti kätensä postilaatikkoon ajatellen kiinteästi: "Minä teen vain oikein siinä, että ryhdyn ajattelemaan hieman itseäni. Haluan järjestää kaikki enemmän mieleni mukaiseksi. Onkin jo aika, että niin teen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen!"

Sanomalehden mukana tuli esille muuan kirjekin. Luultavasti lasku. Hän käveli takaisin polkua pitkin. Hänen kiinteiden ajatustensa edessä haihtui äärettömyys olemattomiin, vaikka olikin näin pimeä huhtikuun ilta.

Hän muisti, ettei hän ollut vielä tuonut kuistille maitopulloaan.

Tultuaan halliin hän käveli varmasti pimeässä tuntien lattian jokaisen lankun sähkölampun katkaisijaan saakka, jota hän painoi. Ah, hän näki heti käsialasta kirjeen olevan Ralphilta! Olipa ikävää, ettei hän ollut muistanut katsoa postilaatikkoon ennen Margaretin poistumista. He olisivat voineet jakaa uutiset keskenään. Hän lueskeli mielellään ääneen Ralphin kirjeitä Margaretille, jättäen erinäisiä kohtia pois ja lukien ne itsekseen Margaretin odottaessa.

Seisoen vielä katkaisijan vieressä hän avasi kirjeen ja luki sen läpi nopeasti.

"Rakas äiti!

Kirjoitan sinulle nyt jotakin sellaista, minkä tiedän hämmästyttävän sinua. Äiti, minä menin naimisiin tänään iltapäivällä. Se oli tietysti hieman liian hätäistä, mutta se näytti parhaimmalta. Charlotte Hicks on uuden tyttäresi nimi, ja toivon, että mielelläsi haluat tyttärenkin itsellesi. Sinähän olet aina sanonut minulle luottavasi varhaisiin avioliittoihin. Tietysti muistan olevani hyvin nuori, mutta olen sentään täysi-ikäinen ja valmis työskentelemään kovasti elättääkseni vaimoni. Minun on nyt pakko luopua aikomuksesta ruveta asianajajaksi ja hankkia itselleni jokin toimi heti tutkinnon suoritettuani. Mutta luullakseni pidän siitä yhtä paljon, ellen enemmänkin, kuin niin monta vuotta kestävistä luvuista. Lottie ei ole tottunut ylellisyyteen. Hän on hyvin huolissaan sinun tapaamisestasi. Hänen oma äitinsä kuoli hänen ollessaan vielä pieni tyttö, ja nyt hän odottaa saavansa jälleen sinusta äidin itselleen. Toivon, ettet ole hyvinkään pahoillasi, vaikkemme ole ilmoittaneet sinulle tästä ennen mitään. Emme viettäneet mitään häitä, kutsuaksemme niihin ketään. Käväisimme vain rauhantuomarin luona, pitämättä sen suurempaa melua koko asiasta.

Me molemmat lähetämme terveisemme.

Sinun hellä poikasi

Ralph."

Sitten seurasi nopeasti töherretty jälkikirjoitus: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

* * * * *

Sen naisen ensimmäinen liike, joka luki tämän kirjeen, supistui ympärille luotuun hurjaan katseeseen, ikäänkuin hän olisi halunnut saada varmuuden siitä, ettei kukaan voinut nähdä häntä, ettei kukaan ollut nähnyt kirjeen sisältämää uutista.

Ei ketään ollut lähellä. Mutta kaikki esineet hänen ympärillään katsoivat häneen vihaisesti, pahansuovasti. Siitä hetkestä, jolloin hän oli suunnannut silmänsä kirjeeseen, siihen asti, jolloin hän oli kohottanut ne siitä katsellakseen jälleen maailmaa, oli kaikki muuttunut. Tuttu kalusto tuijotti häneen uhkaavasti kuin kyyristyvät, vihasta paisuneet pahat henget. Hän huudahti kauhusta huomatessaan sen ja väänsi ensi hädässään valon sammuksiin.

Pimeys vaikutti kuin happi tukehtumaisillaan olevaan ihmiseen. Se tuntui pelastavan hänen henkensä, hänen ruumiillisen elämänsä.

Mutta hetkisen hän oli ihan suunniltaan pimeässä. Hän arvaili kiihkeästi, kuka hän oli, mikä nainen voi seisoa tässä vihan täyttämässä vieraassa talossa. Hänen piti päästä pois jostakin kauhistuttavasta vaarasta, joka uhkasi häntä. Paperi ritisi hänen kädessään pahaenteisellä äänellä, ja pelästyneempänä kuin milloinkaan ennen hän painoi nappulaa hurjasti saadakseen huoneen taas valoisaksi.

Näky, joka oli seurannut hänen hetkellistä mielettömyyttään, oli haihtunut. Siellä ei ollut mitään muuta kuin hänen oma kotinsa, hänen omat huonekalunsa, hänen oma kallis omaisuutensa, kaikessa rauhassa.

Hän vaipui tuolille istumaan, tuntien itsensä sairaaksi. Mikä häntä oikeastaan vaivasi? Hänen päähänsä oli pälkähtänyt jotakin niin luonnotonta, että Ralph oli kirjoittanut ilmoittaakseen hänelle, että...

Hänen silmänsä sattuivat siihen paperipalaseen, jonka hän oli puristanut kouraansa, ja samalla kun hän jäykistyi, seurasi hänen silmänsä sanoja. Hän huomasi kerran ajattelevansa tähän tapaan: "Jälkikirjoitus ei ole muun kirjoituksen näköistä. Se nainen kurotti itseään varmaankin hänen olkapäänsä yli, kun hän kirjoitti, ja kaiken sen, mitä hän todella voi itse sanoa, hän töhersi loppuun naisen katsoessa muualle."

Joka kerta, kun sana "nainen" juolahti hänen mieleensä, hän tunsi jonkun uhkaavan, synkän olennon olevan takanaan ja täyttävän huoneen vaaralla. Mutta hän ei voinut kääntää päätänsä.

Paitsi tätä jälkikirjoitukseen kohdistuvaa ajatusta, ei mitään juolahtanut hänen mieleensä, vaikka hän koneellisesti lukikin kirjeen yhä uudestaan lukemattomia kertoja, tuhansia kertoja mielestään, päästen loppuun ja aloittaen jälleen alusta, voimatta hillitä itseään. Ja aina tuntui vasta nopeassa töherryksessä Ralphin oma ääni, kun siinä sanottiin: "Äiti, Lottie ei ole sinun kaltaisesi, mutta hänessä ei ole mitään vikaa. Ralph."

Jonkun ajan kuluttua rouva Bascomb huomasi tuntevansa kovia tuskia ja uskoi sen johtuvan pitkällisestä alallaan istumisesta. Hän luuli saavansa huojennusta, jos vain jaksaisi liikkua. Mutta hän ei voinut liikkua.

Ja kuitenkin, kun hän kuuli äkillistä koputusta, hän ponnahti jaloilleen ja rientäen ovelle horjahti sitä vasten. Hän lukitsi sen kiireesti ensin yhteen ja sitten vielä toiseen kertaan.

"Älkää pelästykö, rouva Bascomb", sanoi Margaret Hillin ääni ulkopuolelta; "minä täällä vain olen. Unohdin tänne käsilaukkuni. Ja koska vielä on niin aikaista, ajattelin tekeväni oikein palatessani hakemaan sitä tänä iltana."

"Ah!" sanoi rouva Bascomb. Hän ei tuntenut omaa ääntään. Tuntui kuluneen vuosikausia siitä, kun hän oli sen kuullut.

Kello löi yhdeksän hänen takanaan. Kun viimeinen lyönti kajahti, kuuli hän kellon tikutusta jälleen. Tietysti piti aukaista ovi. Heti. Ellei hän niin tekisi, epäilisi Margaret jotakin tapahtuneen.

Hän ei ollut ikänä voinut kuvitellakaan siihen ponnistukseen verrattavaa jännitystä, jolla hän nyt raivasi itselleen tien sisäisen sekasortonsa monien kehien läpi niin pitkälle, että tunsi kykenevänsä kiertämään avainta lukossa.

Margaret Hill ei ollut huomannut väliaikaa sen pitemmäksi kuin oli luonnollista rouva Bascombin laiselle aralle naiselliselle olennolle. Kun ovi aukeni ja hän astui sisään, näki hän rouva Bascombin takaapäin, kun tämä käveli keittiötä kohti.

"Mihin sinä luulet jättäneesi sen?" kysyi rouva Bascomb olkansa yli, hävitessään näkyvistä keittiöön.

"Muistan kyllä tarkasti, minne! Kylpyhuoneeseen. Minä vein sen mukanani sinne, kun jauhehuiskuni oli siinä."

Hän riensi nopeasti yläkertaan. Kun hän laskeutui alas, tuli rouva Bascomb juuri keittiöstä kantaen sanajalkamaljakkoa, jossa kasvavan kasvin lehtien vihreys oli nyt raikkaan kiiltävä vedestä. Margaret huomasi häirinneensä rouva Bascombia joka ilta tapahtuvissa sanajalkojen kasteluhommissa. Kuinka hän touhusikaan noiden kukkiensa kanssa! Tämä oli jotakin sellaista, minkä vuoksi Margaret tunsi olevansa hieman ärtyinen Ralphin äitiä kohtaan.

"Kuinka kauniilta teidän sanajalkanne näyttävätkään!" sanoi hän innostuneesti.

"Minusta on tällainen neidontukka aina näyttänyt hieman hienommalta kuin tavallinen bostonilainen sanajalka", sanoi rouva Bascomb, pannen sen pöydälle.

"No niin, hyvää yötä jälleen", sanoi Margaret. "Minä olen niin pahoillani, että oli pakko vaivata teitä."

"Hyvää yötä", sanoi rouva Bascomb kävellen ikkunan luo ja nousten varpailleen vetääkseen kaihtimen alas.

Margaretin mielestä hän käveli hieman jäykästi. Kaikissa tapauksissa rouva Bascomb ei todellakaan ollut enää nuori, ajatteli kaksikymmenvuotias tyttö. Kun hän kiiruhti kuistin portaita pitkin alas, kuuli hän jälleen pääoven kiertyvän avaimen äänen.

IV

Rouva Bascomb istui jäykkänä ruokasalin tuolilla, pitäen polviaan pöydän alla kuin odottamassa, että hänelle tarjoiltaisiin ruokaa. Hän ei näyttänyt tietävän, että hän oleskeli siellä mieluummin kuin missään muualla, koska hänen kykynsä tuntea jotakin oli keskittynyt siihen tietoon, että Ralph oli naimisissa, mennyt naimisiin hänen tietämättään, jatkanut jotakin luvatonta rakkaussuhdetta, kuiskaamatta siitä hänelle sanaakaan, valehdellut hänelle ehkä jo kuukausia sitten — Ralph, jonka puolesta hän oli tehnyt kaikki, mitä äiti voi tehdä lapsensa hyväksi.

Margaretin tulo oli järkyttänyt hänet takaisin täydelliseen tietoisuuteen. Kaikki hänen aistinsa olivat nyt hereillään — haihtunut oli se mieletön näky, että kaikki tuijotti häneen vihaisesti, haihtunut se halpaannuttava kykenemättömyyskin, ettei hän ollut jaksanut nousta istumasta. Nyt hän tunsi peloittavaa, rajatonta tarmoa, tunsi, että hän olisi voinut nousta ja kävellä neljäkymmentä kertaa maailman ympäri, jos se vain olisi voinut tehdä Ralphin naimattomaksi ja luovuttanut hänet takaisin, niinkuin hän oli ollut hänen omansa ennen... niinkuin hän oli luullut omistavansa.

Mutta mikään ei voinut luovuttaa hänelle takaisin Ralphia. Juuri tätä kuolettavaa varmuutta tarjoiltiin hänelle nyt hänen istuessaan suorana suoraselkäisellä tuolilla, nojaten käsivarsiaan hyvin kiilloitettuun ruokasalin pöytään.

Hän tunsi tämän varmuuden kuolettavan myrkyn täyttävän koko ruumiin. Mutta hän ei kuollut. Siinä hän istui, Mary Bascomb, jonka täytyi jatkaa elämäänsä. Seuraavan aamun kello yhdeksäksi piti hänen keksiä jokin tapa jatkaa elämäänsä.

Hän ei ollut kertonut mitään Margaret Hillille. Ei, yhtä vaistomaisesti kuin hän olisi peräytynyt kuilun reunalta, hän oli kavahtanut Margaretille kertomista. Mutta huomenaamulla koulun avaamishetkenä hänen piti pudottautua jyrkänteeltä avoimin silmin, koska sen salaamisesta ei olisi mitään hyötyä. Se julkaistaisiin sanomalehdissä. Jokainen saisi tietää, että rouva Bascomb, joka aina oli kehunut omistavansa poikansa täydellisen luottamuksen...

Hän hätkähti tästä ajatuksesta ja alkoi raivoisasti ivailla Margaret Hilliä. Millainen heikko, kylmä kala tuo tyttö olikaan, ajatteli hän, kun ei ollut voinut vangita Ralphia kaikista saamistaan mainioista tilaisuuksista huolimatta! Nykyaikaisilla tytöillä ei ollut minkäänlaista verta suonissaan. Hän oli aina pitänyt Margaretia saamattomana tyttöraukkana, ja nyt hän sen tiesi. Ja kuitenkin tyttö nostaisi aikamoisen hälinän kuultuaan uutisen, itkisi ja tuntisi itsensä loukatuksi ja toivoisi ehkä Ralphin äidin myötätuntoa puolelleen. Rouva Bascombin suuttumus kuohahti yli laitojen hänen ajatellessaan, että hänet voitaisiin vaatia teeskentelemään jotakin sellaista, että hän tiesi erään toisenkin kärsivän yhtä paljon kuin hänkin. Häntä inhotti jo edeltäpäin se syvästi liikuttava ilme, jonka hän tiesi Margaretin omaksuvan. Hänen oli nyt jo melko myöhä näyttää syvästi liikuttavalta.