Part 16

"Sielullinen rauhallisuus on olennainen osa tässä parannusmenetelmässä", selitti hän. Se hiljainen ääni, jota hän käytti lauantai-aamuina, oli Lottien mielestä yhtä suuri osa käsittelystä kuin voiteen kummallinen, miellyttävä hajukin ja liukuva, tohtorin ihmeellisten käsien tuhat kertaa toistuva paineleminen ylös ja alas pitkin hänen selkärankaansa. "Nyt te lakkaatte jännittämästä lihaksianne ja pääsette täyteen lepoon", sanoi hän Lottielle tyynesti ja käskevästi mumisevalla äänellä yhä uudestaan. "Tämä poistaa kaiken kivun ja levottomuuden, poistaa ne täydellisesti ruumiistanne, samalla täyttäen teidät rauhallisuudella. Hetkisen kuluttua tunnette suuren rauhan hiipivän jäseniinne, ja pian saatte lepoa... täydellistä lepoa..." Lopun lähestyessä, kun hänen kätensä liikkuivat yhä hitaammin, hiljeni hänen äänensäkin pelkäksi epäselväksi muminaksi, joka oli kuin osa huoneen hämärästä ja talon hiljaisuudesta.

Kun hän oli lopettanut, käänsi hän Lottien velttoa ruumista hiljaa, kunnes Lottie makasi kyljellään ja nyökäyttäen sitten viimeisen kerran ääneti hyvästiksi katosi huoneesta, sulkien oven niin hiljaa takanaan, ettei pieninkään napsahdus rikkonut hiljaisuutta, joka ympäröi Lottieta hänen lepäillessään raukeuden tilassa, joka tuntui hänestä rauhalta.

Tohtorin määräyksestä ei kukaan saanut mennä huoneeseen, ennenkuin Lottie pyysi ruokaa. Joskus hän makasi sellaisessa hurmiotilassa tuntikausia puolitajuttomana.

Lottien mieltä ei varmastikaan lauantaisin täyttänyt halu päästä jaloilleen, kiitää sinne tänne, pestä astioita tai lakaista lattioita.

* * * * *

Rouva Bascomb piti aina huolta siitä, että hän oli saatavissa tohtorin käyntien aikana. Ei yhtä mittaa huoneessa, vaikka hän useinkin kävi siellä, mutta aina kotona. Hän päästi tohtorin sisälle, kun hän tuli, ottaen haltuunsa hänen päällystakkinsa ja hattunsa kuin hyvin opetettu palvelijatar, ja kun tohtori laskeutui portaita alakertaan vierailunsa jälkeen, oli hän aina saapuvilla päästääkseen hänet ulos talosta. Tohtori kiinnitti häneen aikaa myöten yhä vähemmän huomiota, ja hänen kolmasti viikossa tapahtuvat vierailunsa muuttuivat heidän kaikkien syvälle juurtuneeksi tavaksi. Ensin tohtori pani merkille, että vanha rouva Bascomb oli kirjoittanut maksuosoituksen hänen kuukautisen palkkionsa suoritukseksi eikä nuoren potilaan aviomies, mutta hän ei ollut niin tarkka siihen nähden, kuka hänelle maksoi, ja vähitellen vuosien kuluessa alkoi tämä kuukautinen maksuosoitus tuntua hänestä osingolta jostakin sijoituksesta, yhtä säännölliseltä, kuin persoonattomalta.

Rouva Bascomb ei kuitenkaan voinut tottua kohtelemaan tohtori Pelliä yhtä huolettoman asiallisesti. Niinä päivinä, kun tohtori oli käynyt siellä, hän ei saattanut syödä, istuessaan pöydässä ja tarjoillessaan Didsille ja Ralphille ja koettaessaan piilottaa sitä tosiseikkaa, ettei hän itse ottanut mitään. Yleensä he eivät sitä huomanneet, mutta joskus Ralph sanoi: "Kuulehan nyt, äiti, sinä et ole syönyt mitään, joit vain kupillisen teetä. Mikä sinua vaivaa?"

"Minä en tunne olevani nälissäni tänä iltana", mumisi hän tavallisesti vastaukseksi, alkaen nopeasti leikata jotakin palasiksi lautasellaan. "Mutta minä tunnen voivani silti mainiosti."

Silloin tällöin Ralph oli itsepäisempi sanoen töykeän rakastavasti: "No mutta, äiti, sinä lennät ihan ilmaan, ellet syö enempää."

Pari kolme kertaa hän ei ollut voinut hillitä sitä vastustavaa kouristusta, joka veti kokoon hänen kurkkunsa, kun Ralph pakotti hänet syömään.

"Anna minun olla rauhassa, Ralph", oli hän huutanut niin kiihkeästi, että se oli säikähdyttänyt Ralphin hiljaiseksi, "minä en voisi ahtaa vatsaani palastakaan, vaikka henkeni riippuisi siitä!"

XXX

Sen läheisempää inhimillistä suhdetta ei ole olemassa kuin potilaan ja hoitajattaren, ei mitään, missä luonteen ominaisuudet tarkemmin paljastuvat. Rouva Bascombin ei tarvinnut hoitaa Lottieta paria kuukauttakaan huomatakseen, että hänellä oli useita täydellisiä väärinkäsityksiä Lottien luonnosta.

Muuan niistä oli erittäin tärkeä. Rouva Bascomb oli pelännyt, että kaikista vilkkaan elämän puolista Lottie enimmin kaipaisi miesten himokasta, miehistä ihailua, joiden kanssa hän laski leikkiä ja naureskeli kadunkulmissa, noiden miesten ruumiillista läheisyyttä, jotka halusivat häntä, ja Ralphin hurmaantumisen tuottamaa kiihoketta. Rouva Bascombista oli tuntunut ainoalta mahdolliselta, johdonmukaiselta päätelmältä Lottien käyttäytymisestä, se että hän oli "hullaantunut miehiin". Tätä puutetta olisi rouva Bascombin hyvin vaikea korvata.

Mutta Lottie paljasti itsensä ihan erilaiseksi niissä loppumattoman pitkissä puheissa, joita rouva Bascomb nyt kuunteli levottoman tarkkaavaisena. Hän ei ollut ennen edes koettanut kuunnella Lottien pitkäveteisiä ja sekavia muistelmia. Mutta nyt, tuskaisesti tarviten kaikki ne vihjaukset, jotka voisi saada potilaansa sisäisestä virikkeistä, hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan vieläpä kyselikin, houkuttaen Lottien puhumaan. Hän oppi tietämään Lottiesta paljon enemmän kuin toistaiseksi voi mihinkään käyttää. Monet tällä tavalla paljastuneet asiat eivät kuuluneet hänen tarkoitukseensa. Ne hän ajatteli heittää syrjään ja kokonaan hylätä. Mutta koska ei voi muististaan tyystin poistaa kerran kuultua ja ymmärrettyä, upposivat kaikki nämä Lottiesta ja Lottien elämästä saadut tiedot hänen tietoisuutensa maljaan, liukenivat siellä hitaasti ja lisäsivät värinsä siihen, mitä siellä oli jo ennestään.

Toistaiseksi rouva Bascomb, kovan hädän pakottamana, tavoitteli vain niitä tosiseikkoja, jotka voisivat opastaa hänet nykyisten vaikeuksien läpi. Tärkein näistä tosiseikoista oli Lottien suhde miehiin. Rouva Bascombin hämmästys oli niin suuri, että se oli melkein eriskummainen, kun hän huomasi, ettei Lottie pitänyt miehistä niinkään paljon kuin hän itse eikä kaivannut heidän seuraansa niin lumottuna kuin hän oli luullut, vaan todellisuudessa vihasi, pelkäsi ja halveksi heitä. Ja pätevistä syistä kylläkin. Monenlaiset ja kuvottavat olivat hänen syytteensä heitä vastaan varhaisimmasta tyttö-iästä alkaen, ja kaikki ne paljastuivat nyt hänen hajanaisissa kertomuksissaan elämästään. Katkera ja vihainen oli se filosofia, jonka Lottie oli itselleen laatinut ensikäden kokemuksista. Säälimättömän ja oikeudenmukaisen murhaava oli hänen käsityksensä heistä: "Vaikka he puhuisivat kuinka hellästi, haluavat he naiselta vain yhtä, ja sitäkin ilmaiseksi."

Siitä rouva Bascombin tunteesta miehiä kohtaan, jota hän oli luullut varmaksi ja myös yleiseksi kypsyneissä, kokeneissa naisissa, ei Lottiessa ollut jälkeäkään. Rouva Bascomb oli uskonut, että kaikki ne naiset, jotka olivat työskennelleet miesten ohella palkatuissa toimissa tai eläneet miesten kanssa samalla tavalla kuin muidenkin kanssa perheessä, tunsivat heitä kohtaan todellisuudessa luonnollista inhimillistä ystävyyden ja kiusaantumisen sekoitusta. Mutta Lottien tunteessa ei ollut mitään ystävyyttä, ja vaikka hän oli kovin katkera, oli sen piilottaminen miehiltä hänen mielestään tarkoituksenmukaista, koska he aina käyttivät hyväkseen kaikkea sitä, mikä paljasti heille hiemankaan todellisia tunteita. Miehet olivat Lottien kannalta yksinkertaisesti sellaisia olentoja, jotka käyttivät naisia hyödykseen, elleivät naiset ehtineet ennen heitä.

Lottie oli jo varhain huomannut, että miehiä kannatti kiduttaa, että heiltä voi saada, tehoamalla heidän aisteihinsa, mutta tyydyttämättä heitä, joukoittain haluttuja esineitä, joita ei voinut saada millään muulla keinolla — makeisia, esimerkiksi, joiden nauttimien kävi Lottielle niin tyrannimaiseksi tottumukseksi kuin opiumin tai morfiinin käyttö niihin langenneille — ja kauniita vaatteita, kuten hän oli kiristänyt Ralphilta vuorottain kiihoittamalla ja vastustamalla, ja tilaisuuksia tyydyttää suurta luontaista laiskottelunhaluaan, lisäksi ihailua... mutta todellisuudessa hän nautti naisten ihailusta enemmän, koska sitä oli vaikeampi saavuttaa ja koska se oli vaateliaampi. Ennen kaikkea hän oli saanut tästä rimpuilemisesta miesten kanssa (eikä mistään muusta lähteestä) elämänsä sen puolen, jota hän enimmän kaipasi eikä lainkaan kyennyt luomaan itselleen — sen tunnelman, että pitäisi olla "jotakin tekemistä", uusia vaikutteita, jotta voisi taistella hirmuista ikävää vastaan, joka täytti yhtä tukehduttavasti kuin myrkkykaasu ja yhtä peloittavastikin Lottien jokaisen peräti joutilaan hetken.

Tarkastellessaan Lottieta ulkopuolelta rouva Bascomb oli luonnollisesti tehnyt sen päätelmän näkemästään, että Lottiella oli kiihkeän aistillinen luonto, joka oli vaatimuksissaan hyvin pakottava. Mutta kun Lottien todellisen olemuksen ääriviivat alkoivat hitaasti paljastua esille hänen sekavasta suulaudestaan, uskoi rouva Bascomb saaneensa selville, että se, minkä hän oli huomannut leimahtavan Lottien silmiin vastaukseksi miesten heränneeseen eläimelliseen katseeseen, ei vähääkään ollut aistien nälkää, vaan kuolettavan avutonta ikävystymistä, jolle kelpasi mikä tahansa lopettamaan tappavan yksitoikkoisuuden ja joka ei kuitenkaan keksinyt muuta käyttökelpoista kuin tämän helposti syttyvän kipinän miesten silmistä.

Vasta sitten rouva Bascomb, kun Lottien toistuvat puheet olivat melkein näännyttäneet hänet, oli saanut selville, että Lottie itsekin oli perin uupunut sen elämän karuudesta ja tyhjyydestä, joka oli ollut hänelle avoinna. Hän muisteli nyt menneitä tapahtumia ja käsitti kaikki hämmästyttävät puuskat — jollaisia olivat esimerkiksi Lottien mieletön pettymys, kun hän ei ollut saanut nähdä joutavaa talvikarnevaalia, hänen tarkoitukseton synkkä kuljeskelemisensa huoneissa harvoina myrskyisinä iltoina, kun hänen huvittamisekseen ei ollut suunniteltu mitään ulkopuolista vaihtelua, hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä, hänen tarrautumisensa jokaiseen ulkonaiseen tapahtumaan, yhdentekevää vaikka mihin, saadakseen siitä puheenaihetta.

Muistellessaan jälleen hirmuista talvikarnevaalin päivää rouva Bascomb tajusi nyt ensi kerran, että silloiset kyyneleet, jotka olivat juovittaneet Lottien jauheen peittämät posket, olivat johtuneet todellisesta epätoivosta.

Sellainen lapsellisuus oli tietysti perin halveksittavaa, mutta hän tiesi nyt tarkasti, että se oli hänelle eduksi. Hän ymmärsi astuneensa pitkän askeleen eteenpäin, kun siten oppi sen välttämättömyyden, että hänen tuli karkoittaa ikävä niin kauaksi Lottien sairashuoneesta kuin ei kukaan ollut karkottanut sitä hänen elämästään, ja hän sai kuin välineen omaan käteensä Lottien kyvyttömyydestä huvitella edes omalla tavallaan.

Hän edistyi joka päivä huomioissaan, jotka koskivat Lottien tottumuksia, ja jokainen uusi huomio hämmästytti häntä, koska hän ei huomannut mitään voimakasta ja ilkeätä vastustettavaksi, kuten oli luullut, vaan hajanaista tyhjänpäiväisyyttä ennenkuulumattomassa määrässä. Se, mitä Lottie kaipasi ja kaikki muutkin ihmiset aina haluavat, sisältyi lopulta siihen, että jotakin tapahtuisi. Ja koska ei mitään tapahtunut Lottien sisimmässä, täytyi jokaisen hänen elämänsä kamalan yksitoikkoisuuden keskeytyksen tulla ulkopuolelta. Mutta ulkopuolisessa maailmassa ne ainoat inhimilliset olennot, jotka vähänkin piittasivat Lottiesta, olivat miehiä, kun heidän aistejaan miellytti hänen ärsyttävä ulkomuotonsa. Askel askeleelta rouva Bascombin järki opasti hänet saamaan miniästään ihan uuden käsityksen.

Istuessaan tuntikausia auttamassa Lottieta ristisana-arvoitusten ratkaisemisessa, joista hän piti, mutta joita hän ei jaksanut loppuun asti ratkaista, ja kuuntelemassa Lottien vuolasta puhetta rouva Bascomb huomasi, ettei Lottien aistillisuus ollut voimakasta lajia, vieläpä että hän siinä kohden oli niin kuvittelukyvytön ja viileä kuin lapset. Hänen vieressään istuvasta normaalisesta naisesta, joka oli tuntenut avioliitossaan onnellista rakkautta tuntui todellakin siltä kuin Lottielta oikeastaan puuttuisi tavallinen inhimillinen herkkyys elämän aistillista puolta kohtaan. Ilmeisesti koskaan tajuamatta sitä kahden yhteiseksi autuudeksi. Lottie jutteli siitä aina kyynillisesti kuin jostakin vastenmielisestä, mutta käytännöllisestä välineestä, jonka kohtalo oli lahjoittanut naisille ja joka on heidän ainoa keinonsa. Mutta rouva Bascomb kykeni arvaamaan, että Lottiesta olisi hauskempaa saada makeisia, kauniita vaatteita, ihailua ja jotakin tekemistä, tarvitsematta niin paljon vaivautua miesten selittämättömän ja mukavan, mutta kuitenkin väsyttävän himon takia, he kun "aina pyrkivät hypistelemään", kuten hän sanoi harkitsettomaan, välittömään, arkipäiväiseen tapaansa, mikä alituisesti suututti rouva Bascombia.

Sellaista oli Lottien kokema elämä ollut. Ainoastaan leikkiminen miesten himolla oli, kuten hän sanoi, "aina hankkinut hänelle mitä tahansa". Rouva Bascomb tunsi viatonta hämmästystä huomatessaan, että Lottie puolestaan sydämellisesti ylenkatsoi miehiä niinkuin nämä häntä ja hänen kaltaisiaan. "Miehet ovat sellaisia ilkeitä olentoja", kuului muuan arvostelu, jonka hän usein päästi huuliltaan niin asiallisella äänenpainolla kuin sillä olisi täysin määritellyt heidät. Hänen rehellinen vakaumuksensa näytti olevan se, ettei siitä ollut muuta sanottavaa. Nähtävästi he olivat jouduttuaan tekemisiin hänen kanssaan ennemmin tahi myöhemmin vastanneet tätä hänen käsitystään.

Tämä tunne näytti ulottuvan taaksepäin niin kauas kuin Lottie voi muistaa. Suojelematon lapsuus ja tyttöaika, jotka tulivat esille näissä harhailevissa kertomuksissa, näyttivät liian varhain ja liian räikeästi paljastaneen hänelle elämän ruumiilliset todellisuudet, jotta hänessä koskaan olisi herännyt romanttista tunnetta miehiä tai poikia kohtaan, tai edes luonnollista ja inhimillistä mieltymystä. Hän oli nähtävästi tajunnut jo aikaisemmin kuin voi muistakaan, että miehiin kiintyminen oli liian vaarallista peliä, jos hän muuten olikaan nähnyt ketään, johon olisi voinut kiintyä. Lottien kokemuksen mukaan ei miehistä pidetty eikä heidän seurastaan nautittu, vaan heitä "muokattiin", jotta heiltä voisi saada niin paljon kuin suinkin... kalliita kekkereitä, jos heillä vain oli rahaa, kiihoittavaa vaihtelua unohtaakseen elämän ikävyydet, jos he olivat helposti syttyviä; mutta ei saanut poiketa liian kauaksi heidän kanssaan turvalliselta nopeasti pelastavalta tieltä, tai muutoin he muokkaisivat vuorostaan tyttöä. "Pappa oli yötyössä tehtaassa ja hänen oli pakko nukkua melkein koko päivä, ja kun mamma kuoli jo lapsuudessani, täytyi minun oppia pitämään huolta itsestäni", sanoi hän usein, kertoen jonkin uuden kohtauksen pitkältä itsepuolustuskaudeltaan. Hän lisäsi usein hyökkäävästi: "Minä olen ollut kihloissa montakin kertaa, mutta olin viaton tyttö, kunnes Ralph ilmestyi, vaikka Jumala yksin tietää, kuinka se oli minulta onnistunut. He alkoivat nipistellä minua ja olivat ikävystyttää minut kuoliaaksi, ennenkuin pääsin koulustakaan... Minä olin näet ikäisekseni niin suuri ja kehittynyt."

Kaikkien niiden miljoonien sanojen joukossa, joita rouva Bascomb kuunteli, Lottien mutkitellessa takaisin päin elämäntarinansa läpi, ei ollut ainoatakaan, joka olisi kertonut tavallisesta, epäitsekkäästä, inhimillisestä kohtelusta miehen puolelta. "Minun oli tapana ajatella sen johtuvan siitä, etteivät kiltit miehet halua olla missään tekemisissä köyhien tyttöjen kanssa", sanoi Lottie, "ja tavallisesti olin hirveästi pahoillani siitä, että olin niin köyhä. Mutta nyt, kun tunnen heidät paremmin, luulen heidän kaikkienkin olevan jokseenkin samanlaisia. Usein katselen jotakin pappia, joka puhuu niin siveästi, tai jossakin kuvassa presidenttiä, josta kaikki ajattelevat niin paljon hyvää, ja sanon itsekseni: "Oh, lorua, sinä et voi pettää minua! Kyllä minä tiedän, minkä näköinen sinä olet sisältä."

Vähitellen sai rouva Bascomb selville lopulliseksi, järkyttäväksi hämmästyksekseen, että Ralph oli syyllinen tähän viimeiseen pettymykseen ja autiuden tunteeseen. "Minä ajattelin jostakin syystä", sanoi Lottie, "Ralphia erilaiseksi. Kun hän ensi kerran ilmestyi seuraani, näytti hän niin hienostuneelta verrattuna kaikenlaisiin temppeleihin, sentapaiselta kuin kerrotaan romaaneissa. Minä luulin Ralphin rakastuneen minuun kauniilla tavalla, kuten hän teeskentelikin. Ja minäkin olin varmasti ihan hullaantunut Ralphiin. Hän on ainoa mies, jonka houkutuksiin todella lankesin... rehellisesti puhuen, ainoa mies. Mutta sekin loppui juuri niin, kuin kaikki naimisiin menneet tytöt voivat kertoa. Miestä ei voi viehättää muuta kuin yhdellä tavalla: täytyy pysyä niin kauniina kuin suinkin, käyttää sirosti koristeltuja alusvaatteita ja pakottaa hänet aina _haluamaan_. Mutta siihen kyllästyy, varsinkin kun mies toisinaan katselee vaimoaan kuin kuraa jalkojensa alla. Ralph ei koskaan puhu minulle kauniisti, tarkoitan, asioista... sillä tavalla kuin puhutaan jollekin, josta todella pidetään ja jota luullaan järkeväksi ihmiseksi. Ja kun minä koetan puhua hänelle, vie se häneltä melkein hengen, kun hän ikävystyy niin hirveästi. Hän lähtee mieluummin milloin tahansa katselemaan pallokilpailua kuin jää minun luokseni tunniksikaan. Eikä hän edes koeta teeskennellä muuta. Ja kuitenkin, milloin tahansa hän tuntee halua taas rakastella, toivoo hän minun ihastuvan siitä entiseen tapaani. Sellaisia ne miehet ovat! Mutta tietysti pitää vaimon koettaa säilyttää miehensä rakkautta, tai muuten ihmiset luulevat hänen joutuneen syrjään. Kaikki ovat aina varmoja siitä, että se on _hänen_ syynsä. Ei auta muu kuin pelata miesten haluamalla tavalla. Siinäkin on näyte siitä, mihin meidän naisten pitää alistua."

Kerran jatkaessaan vauhdikkaasti keskeyttämätöntä puhettaan pitemmälle kuin hänen tarkoituksensa oli, hän sanoi jotakin, mikä näytti rouva Bascombille vilahduksen eräästä vaiheesta, jonka hän aina oli tulkinnut eri tavalla. "Yhteen aikaan olin tulla melkein hulluksi huomatessani, ettei Ralph minua oikeastaan tarvinnut. Luulin kuolevani, ellei joku kaipaisi minua... enemmän kuin vain liehitelläkseen. Minä olin oikein raivoissani enkä välittänyt, mitä minulle tapahtuisi, kunhan vain joku rakastaisi minua kauniisti kuin kirjoissa. Mutta pian sain selville, kuinka kauhistuttavia miehet ovat. Ralph on sentään herrasmies, vaikka onkin mies."

Rouva Bascomb huomasi punnitsevansa hämmästyneenä sitä mahdollisuutta, että Lottien silloin kauheana yönä Ralphille kertoma juttu ehkä olikin yleispiirteiltään lähellä totuutta... että Lottie oli omasta aloitteestaan ponnahtanut takaisin ja kauhuissaan kiiruhtanut jälleen Ralphin ja Didsin luo.

* * * * *

Rouva Bascombilla oli enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista joka ilta ullakkohuoneessaan, kun hän harjatessaan ohenevaa harmaata tukkaansa teki tiliä, järjesteli päivävaikutelmia ja huolellisesti harkitsi elämänsä omituisesti muuttuneita oloja. Hän tunsi usein hämmennyksen sulkeutuvan ympärilleen paksuna pilvenä ja peittävän sen hämärän ja mutkaisen polun, jota hänen piti jollakin tavoin seurata. Mutta hän ponnisteli yhä vapaaksi siitä sanomalla itselleen ankarasti, että hänen tuli pitää järkensä selvänä ajattelematta muuta kuin sitä, kuinka taas läpäisisi seuraavan päivän, tai muuten hän eksyisi jokaisen uuden päivän hämmennyksen mutaan. Vähitellen, kun hän täten kohdisti huomionsa vain niihin tilanteen yksityiskohtiin, jotka olivat hänelle tärkeitä juuri sillä hetkellä, alkoivat muutamat asiat hahmottua tarkemmin. Hän alkoi tietää, mihin hän sai luottaa.

Lottien raajarikkoisuuden ensimmäinen kesäkään ei ollut vielä lopussa, kun hän jo sanoi itsekseen: "Nyt, kun olen kiinnittänyt huomioni niihin asioihin, joita Lottie kaipaa, olisin vallan saamaton, ellen voisi hankkia niitä hänelle enemmän kuin hän itse koskaan on osannut hankkia." Hän katsoi itseään kuvastimesta ja huomasi näyttävänsä litteältä, vanhahkolta naiselta pitkässä, yksinkertaisessa, korkeakauluksisessa yöpuvussaan, mutta käsitti kuitenkin samalla, että kaikkien niiden töykeän rumien huolien ja laskelmien joukossa, jotka liittyivät yhteen hänen mielessään oli jälleen tilaa karulle leikillisyydelle, joka oli ihan uusi tekijä hänen elämässään. "Minä en liene öljytukkaisen osakekauppiaan näköinen", ajatteli hän ivallisesti, "mutta uskallanpa väittää, että voitan heidät kaikki, kun pitää tyydyttää Lottien kaipuuta... sillä minä voin tehdä jotakin, mihin miehet eivät ikinä kykene — pitää sitä alituisesti mielessäni".

Usein hän melkein pelkäsi tällaisia julmia, häijyjä piloja ja katseli synkkänä kuvastimesta näkyvää kovaa naista, joka oli niin salaperäinen kuin piilossa oleva lähde. Kuka olikaan se voimakas, häikäilemätön nainen, joka nyt eli hänen ruumiissaan?

Hän ajatteli tämän kauden aikana, että hän painoi mieleensä Lottien loppumattomista puheista vain sen, mikä voi auttaa häntä ymmärtämään ja hallitsemaan nykyistä tilannetta; mutta hänen monet uudet tietonsa olivat jo värittäneet Didsiä koskevat suunnitelmat. Hyvin usein, ennenkuin hän vaipui väsyneeseen, kuolemankaltaiseen uneensa, hänen viimeinen ajatuksensa oli: "Didsin pitää saada paljon mielenkiintoisia tehtäviä, paljon tekemistä, paljon hauskuutta... ei vetelehtimistä, ei toimettomia hetkiä... ei ikävyyttä, ei laiskuutta."

Mutta hän ajatteli sitäkin huomiotaan, joka oli täyttänyt hänen mielensä: "Lottie ei vaadi mieheltä muuta kuin mitä minäkin voin antaa hänelle."

XXXI

Vaikka tämä tosiasia oli tuntunut hänestä suunnattoman tärkeältä ja määräävältä, huomasi hän kuitenkin ajan mittaan, ettei se mitenkään riittänyt takaamaan Lottien mukautumista nykyisiin oloihin. Vaikka hän kuinkakin kekseliäästi olisi tehnyt Lottien elämän vaihtelevaksi täyttämällä kaikkien päivien tunnit sellaisilla asioilla, joista Lottie piti ja joita hän ei ollut koskaan onnen saanut kyllikseen, sattui myrskyisiä hetkiä, jolloin Lottie vihasi kaikkea, jopa raajarikkouttaankin.

"Minä olen kyllästynyt kaikkeen tähän joutavuuteen", sanoi hän silloin synkästi, työntäen luotaan makeiset ja helpot ajanvietteet, salapoliisikertomuksen ja sanomalehden, jossa oli pitkä selostus viime murhasta, ja viktrola-nuotit ja kaikki muutkin leikkikalut. "Minä en usko sen lääkärin ymmärtävän vaivaani ollenkaan. Varmasti voisin nousta vuoteesta milloin tahansa ja kävellä yhtä hyvin kuin ennenkin."

Rouva Bascomb koetti joskus kääntää hänen huomiotaan muualle. "Haluaisitko, että harjaisin tukkasi? Korkeakoulun tytöt ovat keksineet uuden tukkalaitteen, jonka nuttura on..." Joskus se hyväksyttiin, mutta useammin torjuttiin vihaisesti. "Ei, minä en tahdo, että koskette tukkaani", saattoi Lottie tiuskaista töykeästi. "Minä en kärsi enää, että muut kampaavat hiukseni. Minä haluan nousta ja pukeutua ja lähteä kaupungille ja juoda soodaa ja uskon jaksavanikin.

Jo alusta asti rouva Bascombilla oli ollut ounastus siitä, ettei milloinkaan sopinut vastustaa Lottieta, eikä hän ikinä niin tehnytkään. "No niin, saatathan koettaa", vastasi hän. "Ehkä lääkäri onkin väärässä väittäessään, että se voisi nyrjäyttää jotakin selässäsi. Eiväthän lääkäritkään tiedä kaikkea, eivät läheskään. Minulla oli kerran serkku, jonka selässä oli muka jotakin vikaa, ja siksi tohtorit vaivasivat häntä, mutta hän nousi ja käveli minne vain heistä huolimatta."

"Eikö se tehnyt lainkaan kipeää?" kysyi Lottie.

"No niin, hän sai kyllä viimein halvauksen, mutta en varmasti osaa sanoa, oliko hänen nousemisellaan siihen mitään syytä. Kenties ei ollutkaan."

"Haluanpa melkein kuitenkin koettaa", vastasi Lottie alakuloisesti, mutta vähemmän tarmokkaalla äänenpainolla.

"Minä en kerro tohtorille, vaikka niin tekisitkin", sanoi rouva Bascomb, "ja vaikka kävisitkin siitä hieman sairaammaksi, ei meidän tarvitse hänelle ilmoittaa sen syytä".

"Kyllä minä varmasti jaksaisin", toisti Lottie ja lisäsi, kuten hän usein teki: "Muuten tiedän saavani sellaisen tavan, että aina vain haluan maata."

"Ei, sinä pääset piakkoin ylös ja liikkeelle", vakuutti rouva Bascomb aina. "Tohtorin mielestä on hänen käsittelyllään niin hyvä vaikutus. Mutta jos sinusta tuntuu, ettet voi odottaa enää pitempää aikaa, niin miksi et voisi koettaa nousta jalkeille vain hetkiseksi ja astua muutamia askelia? Minä autan sinua."

Monta kertaa tänä ensi vuonna he suorittivat samat temput: Lottie heitti syrjään kirkkaan värisen silkkipeitteen kauniisiin kenkiin nyöritetyiltä jaloiltaan (sillä rouva Bascomb osti hänelle aina sellaisia jalkineita, joista hän piti, korkeakantaisia, kapeakärkisiä ja kapeapohjaisia), ja rouva Bascomb, huolestuneena, alistuvaisena, pujotti kätensä Lottien kainaloihin ja auttaessaan häntä nousemaan seisoalleen sanoi: "Heti kun pistävät tuskat jaloissasi alkavat, nojaa minuun niin raskaasti kuin vain haluat." Lottie, jonka ajatukset olivat kiintyneet vastamainittuihin pistäviin tuskiin, laski hitaasti lihavan ruumiinsa painon voimattomille, veltoille, valkoisille säärilleen. Joskus hän luopui heti ja vaipui takaisin sohvalle vaikeroiden. Joskus hän kuitenkin oli niin itsepäinen, että koetti astua pari kolme askelta, mutta huomasi tahtonsa ja hermojensa välisen yhteyden ruostuneeksi ja narisevaksi. "Herrainen aika... minä en voi kohottaa jalkaani ollenkaan! Ette suinkaan ajattele, että olen jo halvaantunut? En jaksa liikuttaa sitä paikaltaan. Kas niin! Nyt olen siirtänyt sitä hieman... voi, voi, kuinka se käy kipeästi! Tunnen jonkin venähtävän selässäni. Pian, pian, laskekaa minut sohvalle, ennenkuin se katkeaa!"

Sitten pitkä myrsky loppumattomia kyyneliä ja valituksia. "Minä en parane enää milloinkaan. Ah, kuinka mielelläni menisin kaupungille juomaan lasillisen soodaa! Miksi tohtori ei auta minua? Yhtä hyvin voisin olla kuollut kuin jäädä tällaiseen kuntoon! Ja minä toivonkin, että olisin jo haudassa. Minä olen ihan sellaisessa tilassa tällä hetkellä kuin minut olisi jo pantu kirstuun."

Tällöin hän turvautui usein rouva Bascombiin nyyhkyttäessään ja kiersi kätensä vanhemman naisen kaulaan, painaen päänsä anoppinsa rintaa vasten kuin itkevä lapsi.

Kimaltelevan, tumman pään yli rouva Bascomb katseli suoraan eteensä, kasvot harmaina ja yrmeinä.

V OSA

XXXII

Dids oli luonnollisesti rakastanut kotiaan niin kauan kuin voi muistaa taaksepäin samalla tavalla kuin kaikki rakastavat kotiaan, mutta siinä ei ollut ainoatakaan niin rakasta osaa hänelle kuin eräs puoli, jota ei laisinkaan ollut sisällä, ja se oli näköala hänen makuuhuoneensa ikkunasta kolmannessa kerroksessa. Koska se huone oli korkealla, olisi sieltä luonnollisesti ollut hauska näköala, missä ympäristössä tahansa, mutta koska ikkuna oli jyrkästi viettävälle takapihalle päin, oli se suorastaan kaunis. Kuilun pohjalla kasvavien pisimpien puiden latvat olivat hänen ikkunanlautaansa alempana. Sieltä voi katsella haivenisten, aina tuulessa huojuvien lehvien yli kauas leveän kuilun toiselle puolen missä kaukaiset junat kiitivät lelujen kokoisina taivasta vasten. Sitten katselijan silmät kiersivät taivaan avointa kaarta pitkin turvallisesti takaisin omaan pikku huoneeseen, omaan pikku itseen. Mutta sillä välin oli tehnyt kokonaisen matkan ja tiesi voivansa tehdä sen uudestaan milloin tahansa pikaisella yleissilmäyksellä ikkunasta. Didsistä oli hupaista saada näin vapaasti kierrellä kauas, kun aina oli sentään varalla tukeva turvapaikka.

Hän iloitsi siitä, että hänen huoneensa oli aina ollut täällä ylhäällä. Ei todellisuudessa tietystikään aina, sillä mummo oli kertonut (jutellen mielellään vanhoista ajoista vanhojen ihmisten tapaan), että hän vauvana oli nukkunut isän nykyisessä huoneessa. Silloin Didsiltä oli puuttunut omaa huone. Sen sijalla oli ollut vain osa ullakkoa, eikä kenenkään mieleen ollut juolahtanut katsoa ulos ikkunasta, alas ja pitkin ja sitten ylös korkeisiin. Se oli kaikki hänen omaansa. Kukaan ei ollut omistanut sitä sen paremmin kuin hänen käsiään ja jalkojaan ennen häntä.

Didsillä oli aina tajuntansa perällä oman huoneensa ilmava, ylevä rauhallisuus, kun hän hyppi ja loikki muissa huoneissa, kun hän meni ja tuli koulusta, auttoi mummoa talousaskareissa tai istui äidin ihastuttavassa, kukkien täyttämässä huoneessa pelaamassa korttia hänen kanssaan tai auttamassa jonkun ristisanatehtävän ratkaisemisessa. Dids piti talon kaikista huoneista, kuten ainakin paikoista, joissa on ollut hauskaa, ja joka huone tuntui hänestä kuin eri henkilöltä. Mutta hänen oma huoneensa oli hän itse, ja hän palasi mielellään sinne, vietettyään pitkän, leikin ja työn täyttämän päivän.

Halli näytti jollakin tavalla keski-ikäiseltä ja rauhalliselta, tietysti ei erityisen kauniilta, mutta kuitenkin ystävälliseltä ja tyyneltä, ja kun tullessaan aukaisi oven ja astui sinne avarasta maailmasta, tuntui se sanovan: "Halloo, onpa hauskaa, että olet tullut takaisin." Dids otaksui luonnollisesti kaikkien muidenkin hallien näyttävän samanlaisilta muista, heidän palatessaan kotiinsa. Sitä juuri merkitsi kodin omistaminen. Sen naulakossa riippui tavallisesti joku isän vaatekappale ja ehkä, jos mummo oli ehtinyt kotiin ennen, joku hänen hatuistaan jotka tunsi jo penikulman päästä.

Hallin takana arkihuone oikein hymyili, kun riisui yltään päällysvaatteita ja ripusti niitä naulaan (mummo oli turhantarkka siitä, että jokaisen piti heti kotiin tultuaan ripustaa ne naulaan). Ehkä se näytti hymyilevän senvuoksi, että piano oli auki kaikkine valkoisine hampaineen ja odotti jonkun istuutuvan sen eteen ja panevan sen laulamaan. Ja isän nojatuoli, jonka vieressä oli korkea lattialamppu, näytti myös mukavalta. Siinä sai niin usein nähdä isän istuvan suuret sanomalehtiarkit ympärillään ja nauttivan elämästään niitä lueskellessaan. Arkihuone tuntui aina olevan täynnä niitä hauskuuksia, joista he olivat siellä nauttineet... rauhallisia iltoja toisten pienten tyttöjen parissa, jotka mummo oli kutsunut sinne ja jotka kaikki neuloivat nukenvaatteita ja juttelivat, mummon mennessä ja tullessa äidin huoneesta neuvomaan heitä, kuinka napinreiät ja muut vaikeat kohdat piti ommella. Ja ehkä, jos isä sattui olemaan kotosalla illalla, niin että voi mummon sijasta pelata korttia äidin kanssa tai lukea hänelle ääneen, olivat pienten tyttöjen illat hauskempia, kun mummo soitti pianoa ja pienokaiset kokoontuivat hänen ympärilleen laulamaan ja visertelemään. Melkeinpä vielä parempia olivat illat, jolloin kotityöt suoritettiin kiireimmiten, mummon auttaessa selviämään pahimmista laskuista, niin että Didsille jäi hyvää aikaa kiertyä sohvalle sykkyrään ja ahmia jotakin kirjaa, jonka mummo oli hänelle tuonut kirjastosta. Arkihuone oli yhtä täynnä kirjojen ihmisiä, joihin Dids oli siellä tutustunut, kuin oikeitakin lapsia, jotka olivat melunneet siellä. Niin, hän _piti_ arkihuoneesta!

Jos halli näytti Didsistä keski-ikäiseltä, näytti ruokasali suorastaan vanhalta, painostavalta, synkältä ja iäkkäältä, muuten mielenkiintoiseltakin, vaikka sinne tietysti mentiin vain syömään. Se tuntui vanhalta kaikkien vanhojen huonekalujen vuoksi, jotka olivat kuuluneet... sepä se! Kenelle ne olivatkaan kuuluneet? Dids oli taas unohtanut, oliko ne ennen omistanut äidin vai isoäidin isoäiti. Vai _tarkoitettiinko_ sillä samaa henkilöä? Mummo kertoi hänelle niin usein perheen vanhoista jäsenistä, mutta Dids ei voinut muistaa niitä oikeassa järjestyksessä. Hän ei saattanut ymmärtää, miksi mummo viitsikään välittää niistä niin paljon eikä tajunnut sukulaissuhteita tai mikä niissä oli erilaista. Kaikki nuo ihmiset olivat syntyneet ja kuolleet jo paljon ennen Didsin ilmestymistä maailmaan, niin että kuinka voi olla niin tärkeätä, kuka tuli kunkin jälkeen?