Part 3

Hän lakkasi äkkiä ajattelemasta Margaretia. Hänellä oli muutakin tuumimista. Mitä hänen itsensä piti tehdä? Mitä ihmettä Ralph toivoi hänen tekevän? Ilman penniäkään taskussaan, paitsi sitä, mitä hänellä oli jäljellä äidiltään saamastaan viikottaisesta avustuksesta. Vieläpä pari kuukautta kestävä oppikurssikin hänen ja diploomin välissä. Sehän oli mieletöntä. Siinä ei voinut mitään tehdä.

Mutta jotakin oli sentään tehtävä. Ja ennen seuraavan aamun kello yhdeksää, jolloin hänen piti uhmata maailmaansa ja asettua kannalleen. Hän koetti kuvitella sitä, ilmestymistään koulusaliin aamuharjoituksiin ja sitten tuloaan muihin saleihin ja ruokasaliin keskipäivällä. Hän ei voinut kuvitella itseään sinne avuttomaksi kaikille vaaniville silmille, jotka olivat täynnä niinsanottua sääliä, mutta oikeastaan se oli vain tyytyväisyyttä sen johdosta, että rouva Bascombin ihmeellinen Ralph oli sittenkin...

Hän istui siinä jäykkänä tuntikausia nauttien tätä sappea ja myrkkyä, jota hänelle tarjoiltiin.

Joskus hän kokosi tarmonsa ja koetti miettiä käytännöllisiä keinoja ja tapoja. Maltapas... mitä hän tekisikään? Jotakin oli tehtävä ihan heti. Jos Ralph ja tuo... jos nuo molemmat voisivat hävitä heti näkyvistä... matkustaa Kaliforniaan, Kanadaan... Mutta kuinka he tulisivat siellä toimeen? Ralphilla ei ollut rahaa eikä ammattia, ja hän oli vain poika. Kunpa edes tytöllä olisi rahaa! Hän voisi kiinnittää talonsa... myydäkin sen.

Tällaisten hurjien taistelujen jälkeen hän palasi tyynempiin ajatuksiin oman kohtuuttomuutensa huojentamana. Sehän voisi sittenkin olla oikein. Huolimatta tuosta jälkikirjoituksesta, josta nähtiin Ralphin häpeävän lemmittyään, tämä saattoi olla hyvinkin kunnioitettava tahi hänet voitaisiin ehkä saada sellaiseksi, kun sitävastoin Ralphin katoaminen pakottaisi jokaisen ajattelemaan, että hänen avioliittoonsa liittyi jotakin häpeällistä. Niin, se oli ollut mieletön suunnitelma. Hän kumosi sen ja koetti miettiä toista. Olihan Ralph sentään sanonut, ettei tytössä ollut mitään vikaa.

Kello tikitti synkän itsepintaisesti, ilmaisten lyönneillään säännöllisten väliaikojen kuluttua uuden tunnin kuluneeksi.

Hän nousi seisaalleen puoli kuusi, vapisten heikkoudesta, valmisti itselleen kupillisen voimakasta mustaa kahvia, joi sen kuumana ja käveli kuunnellen tirskuttavien lintujen huhtikuunkonserttia rautatieaseman sähkösanomakonttoriin.

Nuori yösähköttäjä oli vielä oven takana kalpeana, unettomuudesta pöhöttynein silmin. Rouva Bascomb tunsi hänet erääksi noin Ralphin ikäiseksi pojaksi, joka oli ollut hänen koulussaan ja Ralphin luokalla korkeakoulussa. "Mitä kuuluu, Jimmy?" sanoi hän. "Enpä tiennyt sinun työskentelevän täällä."

"Hyvää huomenta, rouva Bascomb", vastasi toinen hämmästyneenä nähdessään entisen opettajansa tällaiseen aikaan liikkeellä.

"Saisinko lomakkeen?" kysyi rouva Bascomb ja otti esille täytekynän käsilaukustaan.

Hän kirjoitti: "Saanut kirjeesi. Äidin koti aina sinunkin. Tuo Charlotte kotiin, keskustelemme asioista, teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta. Jos tulette iltapäivän junassa, avain tavallisessa paikassa. Menkää sisään, kotiutukaa. Terveiseni. Äiti."

Lukiessaan tätä sähköttäjä ei voinut salata hämmästystään. Rouva Bascomb oli karaissut itsensä sitä varten ja vastasi hiljaa: "Niin, poikani on mennyt naimisiin. Mutta paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut. Minä olen kuitenkin aina luottanut varhaisiin avioliittoihin." (Hän uskoi mahdolliseksi, että nuori mies oli jo ennenkin kuullut hänen lausuvan tämän mielipiteen.)

Yksitoikkoisen, tyhjän yön jälkeen tuntuivat sähköttäjästä uutiset tervetulleilta. "Kummallista!" ajatteli hän. "Minä olen ollut siinä luulossa, että Ralph Bascomb hakkaili sitä Hillin tyttöä melko paljon. Mutta hänen oikean tyttönsä on täytynyt asua Harristownissa. Vai se hänellä on ollutkin mielessä matkustellessaan sinne alituisesti koripallokilpailuihin."

Hän luki sähkösanoman jälleen, laskien kynä kädessään sanat, ja ajatteli: "Niin Ralphin tapaista tehdä kaikki tämä salaa. Nuo kauniit sulosuiset pojat, joihin vanhat naiset mieltyvät, kaipaavat silmälläpitoa. Uskallanpa lyödä vaikka vetoakin siitä, että Ralphin äitiä hämmästyttäisivät kaikki ne kepposet, joita hän on keksinyt lähdettyään kotoa yliopistoon."

Rouva Bascombille hän sanoi: "No niin, sanoakseni suoraan, tämä on tavattoman lempeä sanoma pojalle, joka on niin hätiköinyt. Eikä joka äiti voisi käsitellä asiaa niin lempeästi. Seitsemänkymmentäkuusi senttiä, olkaa niin hyvä? Rouva hymyili heikosti, laskien pöydälle dollarin setelin.

Hakiessaan vaihtorahaa laatikosta sähköttäjä ajatteli suvaitsevaisesti: "Ah, no niin, pötyä! Kukapa voisi moittia häntä siitä? Miehen Pitää saada nauttia hieman elämästäänkin, enemmän kuin rouva Bascombin ompeluseuranaiset sallivat. Ralph on poikanen vielä, lisäksi melko kevytmielinen poikanen. Hänessä ei ole mitään todellista vikaa."

Laskiessaan vaihtorahoja hän huomautti ääneen: "Charlotte. Minä olen jollakin tavalla aina pitänyt siitä nimestä."

"Niinkö?" sanoi rouva Bascomb, poimien hopearahat kouraansa. "Se onkin melko kaunis nimi."

Hän palasi kotiinsa, vei keittiöön maitopullon ja istuen suorana ruokasalin pöydän ääressä söi annoksen kaurajauhoja ja kermaa. Sitten hän vielä istui tyhjän lautasen vieressä hiljaisessa huoneessa, joka tuntui odottavan jotakin ääntä.

Hetkisen kuluttua kello alkoi lyödä seitsemää hänen takanaan, ja ikäänkuin se olisi ollut se ääni, jota hän oli odottanut, hän kumartui eteenpäin kuin saatuaan töykeän iskun rintaansa ja purskahti kovaan itkuun.

V

Sähköttäjä Jimmy Walton asui samassa talossa neiti Saundersin, toisen luokan opettajan, ja johtajan sihteerin, neiti Prestonin, kanssa. Kuullessaan toisten aamiaispöydässä lausuvan mielipiteensä aamulehdissä luettavasta hämmästyttävästä uutisesta hän ilmoitti tavanneensa rouva Bascombin ja nähneensä hänen lähettämänsä sähkösanoman. Hän ei tietysti kertonut heille tarkasti, mitä rouva oli sähköttänyt, koska hän siten olisi rikkonut ammattitapoja vastaan. Mutta kävellessään yhdessä raitiovaunuun nämä nuoret opettajattaret eivät kuitenkaan erehtyneet huomauttaessaan: "Vallan hyvin voi ymmärtää, mitä rouva Bascomb on tehnyt. Hän on empimättä antanut anteeksi nuorille rakastavaisille ja ottanut heidät hoiviinsa."

"Niinpä tietenkin", sanoi neiti Preston, joka oli ahkera romaanien lukija. "Hän on ihmeellinen äiti. Hän on uhrannut koko elämänsä sille pojalle."

"Ihmettelenpä, kuka se tyttö on?" kysyi neiti Saunders.

"Oletko sinä milloinkaan kuullut Harristownin serkkujesi puhuvan Hicksin perheestä?"

"Siellä on joitakin Dickejä, jotka omistavat suuren huonekalutehtaan East Harristownissa", sanoi neiti Preston lopettaen lauseen äkkiä, koska he näkivät raitiovaunun lähestyvän jonkun matkan päässä ja tarttuivat siihen verukkeeseen saadakseen ponnistaa nuoret ketterät jalkansa juoksuun. Nyt olikin niin ihana kevätilma. Se houkutteli ihmistä huutamaan, tekemään kuperkeikkoja tahi karkaamaan ja menemään naimisiin.

"Hyväinen aika, kuinka nyt onkaan ihana päivä!" sanoi toinen toiselle, heidän sijoittuessaan paikoilleen. Heidän nuorten poskiensa puhdas iho oli hienosti punainen kuin kukan terälehdet. "Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että sinivuokot ovat puhjenneet. Lähdetäänkö hakemaan niitä Pearsonin metsästä tänään iltapäivällä, vai mitä?"

He olivat molemmat unohtaneet rouva Bascombin ja hänen uuden miniänsä. Ainakaan ei rouva Bascomb ollut millään tavalla heidän maailmankaikkeutensa keskus.

Mutta kun he saapuivat koulurakennukseen ja erosivat mennäkseen eri kerroksiin, huomasivat he jokaisen puhuvan tuosta sanomalehden syntymä-, kuolin- ja avioliittoilmoitusten joukossa olleesta uutisesta. Koska he tiesivät asiasta enemmän kuin muut, puhuivat hekin, mistä johtui, että puolenpäivän aikaan jokainen Main-kadun koulussa tiesi Ralph Bascombin karanneen erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa (hän oli niin kaunis poika, että joku tyttö aina oli hullaantunut häneen) ja että rouva Bascomb oli nähtävästi tiennyt siitä jo edeltäkäsin, koska oli mennyt suoraan asemalle sähköttämään heille onnittelunsa ja ilmoittamaan heille, että heidän piti tulla suoraan kotiin hänen luokseen. Rouva Bascombia arvosteltiin hieman senvuoksi, että hän oli sallinut Margaret Hillin pettää itseään väärillä toiveilla, mutta yleinen mielipide oli sellainen, että Margaret oli liian avoimesti ahdistellut Ralphia ja tyrkyttänyt itseään rouva Bascombille. Margaret ei ilmestynyt kouluun sinä päivänä eikä koko loppuviikollakaan, vaan lähetti sanan, että hänellä oli hieman influenssaa eikä hän voinut poistua makuuhuoneestaan. Muutamat nuoret opettajat säälivät Margaretia, ollen samalla hieman ivallisia.

Kun siis rouva Bascomb meni ruokasaliin puolenpäivän aikana, oli jalusta jo valmis. Hänen ei tarvinnut muuta kuin astua sille... astua todellakin toiselta toiselle.

Siihen aikaan hänen oma sisäinen heilurinsa oli lähtenyt takaisin päin, heilahdettuaan niin kauas kuin suinkin toiselle suunnalle. Hän oli pelännyt äärettömästi koulumaailmaan palaamista, mutta sillä oli ollut tavallinen rauhoittava vaikutuksensa. Samalla hetkellä, kun hän oli astunut rakennukseen, oli hänen mieleensä juolahtanut tuhansia tyynnyttäviä ammattimaisia mielleyhtymiä. Hänen persoonallisuutensa vakavuuden keskusta oli siirtynyt samalla tavalla kuin muinakin tuhansina aamuina, kun hän luokkahuoneensa kynnyksellä oli jättänyt taakseen Mary Bascombin, John Bascombin lesken, Ralph Bascombin äidin, jolle hänen oma persoonallinen elämänsä oli maailmankaikkeus ja joka oli luonnostaan tämän maailmankaikkeuden edeltäpäin määrätty keskus. Kun hän ripusti päällysvaatteensa eteiseen, tuli hänestä samanlainen "opettaja" kuin monista muista hänen kaltaisistaan, sen naisen asemesta, jolle kaikki persoonallisesti koskeva oli tavattoman tärkeää. Ja "opettajaa" arvosteltiin yksinomaan sen perusteella, kuinka hän kykeni siirtämään kymmeniin pieniin aivoihin monia persoonattomia tiedoneriä, sellaisia, kuinka murtolukuja jaettiin ja miksi satamakaupungit olivat sisämaan kaupunkeja edullisemmassa asemassa. Näiden tuntien pelkkä kuluminen, jotka oli ahdettu täyteen ankarasti järjestettyä toimintaa, pakotti hänen tunteellisen elämänsä hetkelliseen pelastavaan turtumukseen.

Hän oli yhä uudestaan kokenut, usein tahtomattaan ja aina avuttomasti, tämän omien asioittensa siirtymisen syrjään arkipäiväisten koulutehtävien tieltä... laskentoa 9:15 — 9:45; sisälukua 9:45 — 10:15... ja loput vielä lisäksi. Siinä maailmassa ei hänen onnensa tahi hätänsä merkinnyt mitään. Vain se merkitsi jotakin, että kesäkuuhun mennessä kaikkien hänen edessään kohoavien neljänkymmenen pienen kallon piti imeä itseensä kaikki se, mitä niiltä kuulusteltiin valtion määräämissä tutkinnoissa. Tämän vaatimuksen ankaruus lievensi persoonallisten suhteitten tuskia. Tällä haavaa siirrettiin ne keskuksesta syrjään, vaikka ne olisivat melunneet kuinka paljon tahansa.

Mutta ei ainoastaan yksi luokkahuone vapauttanut täten yhtä naista hänen omien asioittensa peloittavasta, iänikuisesta, perinnäisestä, pakottavasta tärkeydestä, vaan jokainen huone koko rakennuksessa. Se varmuus, että monet muutkin olivat samassa pulassa, teki muutoksen säälimättömän töykeyden siedettävämmäksi. Jo pelkkä rakennuksen ulkomuotokin kaukaa, kouluilman haju, kalkkitomu, lattiaöljy, kuumat höyrytorvet, ikkunakukat; kaikkialta kuuluva melu, sitten hiljaisuus, jonka suljettujen ovien takana mumisevat nuoret äänet rikkoivat — kaikki tämä ulotti opettaviin naisiin rauhoittavan vaikutuksensa, jollaista ei kukaan talousaskareihin syventynyt nainen saanut milloinkaan kokea — hän kun oli joutunut alttiiksi kotiesineiden kuperien kuvastimien heijastuksille, jotka eivät näyttäneet hänelle muuta kuin aina suurennettuja kuvia hänestä itsestään.

Mary Bascomb, arkana ja vapisten vihasta ja mielipahasta ja pelosta, astui luokkahuoneeseensa ja tunsi jääkylmän maailman, joka selvästi kulki omaa tietään hoitaen asioitaan omaan tapaansa ja työntäen hänen persoonallisuutensa syrjään. Se soi hänelle hengitysaikaa puoleenpäivään saakka.

Ja puolenpäivän aikana hän kuuli sen, mitä kaikki muutkin olivat kuulleet, että Ralph Bascomb oli karannut erään varakkaan tehtailijan ainoan tyttären kanssa ja että rouva Bascomb, ihmeellisesti uhraten itsensä hänelle ainaiseen tapaansa, oli ottanut nuoret kotiinsa, sanomatta moitteen sanaakaan.

Kun hän ruokasalissa otti käteensä kulhon tomaattilientä, ihmetteli hän painuneitten, liikkumattomien silmäluomiensa takana, miksi hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta ennen, miksi hän oli jättänyt Ralphin puhetavan "ei sinun kaltaisesi" melkein huomaamatta, miksi ei ollut juolahtanut hänen mieleensä, että Ralph oli voinut tarkoittaa kevytmielisesti ja uudenaikaisesti kasvatettua naista. Nyt hänessä tapahtui sitä jyrkempi vastavaikutus. Hänen pitkän valvotun painajaisyönsä jälkeen tämä uusi mahdollisuus tuntui enemmän kuin siedettävältä.

Puoliviisi, kun hän kääntyi kotiin päin, hän tunsi olevansa paljoa enemmän oma itsensä kuin aamunkoitteessa oli luullut mahdolliseksi. Hän oli hyvin väsynyt, kuten oli luonnollistakin niin pitkän valvomisen jälkeen, mutta ei ollut kuumeinen, turtunut eikä pahoinvoipa, kuten ajoittain koko viime yön. Hän oli jälleen Mary Bascomb ja valmis, kuten hän aina oli, täyttämään velvollisuutensa.

Se ei ehkä sittenkään kävisi niin vaikeaksi. Melko miellyttävä kuva tilanteesta hahmottui hänen sisäisen katseensa eteen — hänen maailmaansa oli nyt ilmestynyt uusi henkilö, Charlotte, hyvin nuori ehkä, tuollainen iloinen pieni täysihoitolassa kasvanut, mutta vieläkin kehityskaudessaan, ujo, arka, hirmuisen huolissaan siitä, mitä Ralphin ihmeellinen äiti voisi hänestä ajatella (Ralph oli luonnollisesti kertonut paljonkin äidistään); siellä oli Ralphkin, liikutettuna, kiitollisena äitinsä ylevästä näkökannasta, äärettömästi huojentuneena senvuoksi, ettei siitä lainkaan tulisi rettelöä (hän tunsi Ralphin!), ja siellä oli hän itsekin, jalomielisesti tietämätönnä siitä laiminlyönnistä, jota he olivat osoittaneet hänelle, auttavaisena ja Charlotten omaisten ihailemana samalla tavalla kuin sellaiset varakkaat perheet häntä aina ihailivat. Perheneuvotteluja... hän näki heidät... "Nuo ajattelemattomat lapset! Mutta meidän pitää silti tehdä niin paljon kuin suinkin heidän hyväkseen... nuoruus on aina nuoruutta!"

Hän muisti inhoten viimeöisen raivoisan mielenliikutuksensa. Hän ajatteli jälleen, kuten oli ajatellut niin monesti ennenkin elämässään, että itsehillinnän menettäminen ei soveltunut hänelle laisinkaan. Hän ei uskonut siihen, eikä kenenkään pitäisi uskoa.

Mutta hänen polvensa horjuivat anteeksiannettavasta ruumiillisesta heikkoudesta, kun hän nousi talonsa portaita ovelle ja pisti avaimen reikään. Ennenkuin hän väänsi sitä, veti hän pitkään henkeään ja teki sellaisen päätöksen, että tulkoonpa mitä tahansa, hän ei milloinkaan riitelisi Ralphin vaimon kanssa. Hän halveksi sellaisia naisia, jotka eivät voineet sopia miniöittensä kanssa. Muuan niistä monista selviöistä, jonka hän oli aina toistanut vilpittömässä vakaumuksessa, oli seuraava: "Riitaan tarvitaan kaksi ihmistä." Kun hän aukaisi kotinsa oven, painoi hän sen mieleensä kuin edeltäpäin tehdyn päätöksen, ettei hänestä milloinkaan tulisi riitakumppania. Tavatessaan vieraan tytön ensi kerran hän aikoi asettua sille kannalle, jolla tahtoi pysyäkin, aikoi olla ystävällinen ja äidillisen luja.

Hän astui halliin ja näki naulakossa riippuvan kirkkaanvihreän, kummallisen muotoisen hatun, joka oli valmistettu hyvin kimaltelevista, vernissoiduista, huolimattomasti palmikoiduista oljista, tuntien sen erääksi sen kevätkauden halvaksi malliksi. Sen alapuolella, nojaten seinään, oli kirkkaanvihreä pumpulinen auringonvarjostin kädensijasta riippuvine paksuine kirkkaanvihreine tupsuineen. Rouva Bascomb huomasi, tuijottaessaan siihen, valesilkin ohuiden kuitujen kuluneen eri kohdista niin, että karheat hamppulangat, joista se oli valmistettu, näkyivät. Ilma oli ummehtunut hajuvedestä... sellaisesta hajuvedestä, joka mainiosti sopi tuohon hattuun.

Rouva Bascombin mielipide poikansa vaimosta vakiintui koneellisesti, leppymättömästi.

Mitä nuo tyhmät puheet koulussa olivatkaan olleet, että hän muka oli varakkaan tehtailijan tytär!

Siitä, mitä sellaiset puheet olivat viekoitelleet hänet toivomaan, tuli nyt vastavaikutuksena suorastaan pahoinvointia. Hän meni keittiöön ja näki emaljoidulla pöydällään niin paljon likaisia astioita ja ruoanjätteitä, ettei ollut milloinkaan ennen nähnyt mokomaa. Muuan paistinpannu, joka oli keltainen särjetyistä munista, oli öljykeittiöllä.

Ei kuulunut mitään ääniä. He eivät siis olleet kotona. Heillä ei ollut edes sen vertaa tavallista säädyllisyyttäkään, että he olisivat jääneet odottamaan hänen tuloaan. He olivat tulleet tänne, käyttäneet kaikkea hyväkseen ja lähteneet sitten huvittelemaan, jättäen hänet likaisten astioiden tervehdittäväksi.

Hän seisoi epäjärjestykseen saatetussa keittiössä tuijottaen rasvaiseen ja astioiden täyttämään pöytään, kunnes kaiken hirveys tuntui suunnattomalta.

Hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa kuin pakopaikkaan ja tunsi senkin tuoksuvan samalta hirveällä hajuvedeltä. Hänen pukupöydällään oli valkoisia ihojauhekasoja. _Hän_ oli siis käynyt jo täälläkin. Talo oli tukahduttavan täynnä outoa miniää.

Rouva Bascomb oli syöksähtänyt ikkunaa kohti saadakseen raitista ilmaa, kun hän kuuli alemman kerroksen pääoven aukenevan ja paukahtavan sitten kiinni. Portailta kuului nopeita, kiirehtiviä askelia. Nuoria ääniä. Naurua.

Hän jäykistyi paikalleen eikä olisi voinut kääntää päätäänkään.

Ovi lennähti auki, ja Ralphin ääni kuului iloisena, pirteänä. "_Hän_ voitti siinä! Kelloni _oli_ jäljessä!"

Ralphin käsivarret kiertyivät hänen ympärilleen takaapäin, ja hänen päänsä väännettiin syrjään, niin että hänelle voitiin antaa pitkä, rutistava suudelma. Hänen hattunsa lähti puolittain irti poikamaisen vallattomuuden vuoksi, ja hän kuvitteli varmaankin näyttävänsä naurettavalta sen ollessa toisella korvallisella...

"Täällä me nyt ollaan, äiti! Ja sinun pitää heti uskoa, että kiitin nöyrästi ja sydämellisesti sähkösanomastasi. Me olimme suunniltamme levottomuudesta, kunnes se saapui. Mutta minä tiesin sinun mukautuvan siihen kuin kunnon toverin ainakin ja niin sanoinkin Lottielle."

Hänen puhellessaan rouva Bascomb ajatteli heti kun katsoi hänen kiihkeihin kasvoihinsa, jotka olivat niin lähellä hänen omiaan, että Ralph oli juovuksissa. Mutta pojan silmät eivät olleet milloinkaan olleet kirkkaammat eikä hänen nuori hipiänsä kukoistavampi. Hänen henkäyksensä oli yhtä puhdas kuin kissanpoikasen. Ja silloin äiti muisti... ei, Ralph ei ollut sennäköinen kuin olisi juovuksissa, vaan samanlainen kuin tullessaan kotiin ääni käheänä huudoista kotijoukkueen hyväksi ja kireän ottelun kiihoittamana.

Ralph kääntyi nyt, pitäen toista käsivarttaan hänen vyötäreillään ja vetäisten luokseen toiselle puolelleen...

Tuo siis oli Lottie.

Rouva Bascomb, joka koetti toisella kädellään suoristaa hattuaan, taivuttaessaan pitkää ruumistaan, jotta voisi suudella häneen päin kurkotettuja, jauheen peittämiä kasvoja, näki, että Lottie oli hyvin pieni, hyvin sievä ja hirvittävästi tuoksuva äsken tuntuneelta hajuvedeltä. Hän huomasi vielä muutakin. Rouva Bascombin tarkkaan nenään tunkeutui jotakin katkeraa leyhkää, joka ilmoitti hänelle, että Lottien runsas, liiaksi käherretty musta tukka oli pesun tarpeessa.

Kaiken odottamattomuus, vastakohta hyvin järjestetyn kohtaamisen, johon hän oli valmistautunut, ja tämän välillä kauhistutti häntä. Hänen uusien vaikutelmiensa katkera sisäinen vuoksi törmäsi hänen toiveittensa kiitävään ulkonaiseen luoteeseen. Ne molemmat hyökkäsivät yhteen hänen sydämessään ja alkoivat kiehua hämmentävän kiihkeästi. Niiden pauhussa hän oli vähän aikaa kuuro.

Hänessä ei ollut muuta liikevoimaa kuin mitä oli jäljellä entisestä mielialan ponnistuksesta. Hän sanoi koneellisesti juuri sen, mitä oli päättänytkin sanoa: "Minä olen iloinen saadessani toivottaa miniäni tervetulleeksi poikani kotiin."

Siihen Lottie, suudellen häntä hyvin tarmokkaasti kosteilla pehmeillä huulillaan, vastasi lauseella, jonka hän selvästi oli suunnitellut edeltäpäin: "Minä toivun teidän sallivan minun nimittää teitä mammaksi."

VI

Hän oli ilmoittanut sähkösanomassaan, että "keskustelemme asioista ja teemme suunnitelmia tulevaisuuden varalta."

Niin he tekivätkin sinä iltana, Ralph ja hänen nuorikkonsa istuen sohvalla lähellä toisiaan käsivarret toistensa ympärillä, vastapäätä Ralphin äitiä.

Vanhemman rouvan huulet olivat kuivat. Silloin tällöin vapisutti hermostunut väristys hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä kuluneista tunneista oli sisältänyt suurimmat järkytykset — illallisvalmistuksetko, jolloin hänen tahratonta keittiötään oli loukattu huolimattomalla käytöksellä ja puheilla, illallispöytäkö, jolloin pöytätavat paljastivat persoonallisuutta, vaiko siistiminen jälkeenpäin — kun Lottien kömpelöt kädet, joiden lyhyiden sormien kiilloitetut kynnet oli leikattu teräviksi, latoivat kaikki astiat samalla kertaa haalealla rasvaisella vedellä täytettyyn pesusoikkoon, kun Ralph äänekkään leikillisesti kuivasi ne huuhtelematta ja kun he molemmat olivat yhtä tietämättömiä hänen läsnäolostaan kuin hellasta, paitsi silloin, kun hän puhutteli heitä. Ei sanaakaan, ei niin ainoata korostustakaan heidän puoleltaan, joka olisi näyttänyt heidän ymmärtävän, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen, millaiseen uhrautumiseen hän oli mukautunut.

Hän oli siirtynyt toisesta kostonhaluisesta vihanpuuskasta toiseen, ja kaikkia niitä katkeroitti se hyvin selvä tosiseikka, etteivät hänen tunteensa merkinneet mitään Ralphille eikä Lottielle.

Kun hän vihdoin istui heitä vastapäätä arkihuoneessa, ihmetteli hän, miksi he eivät huutaneet kauhusta katsellessaan hänen tuhkanharmaita riutuneita kasvojaan. Hän näki itsensä kuvastimessa ja pelästyi omaa ulkomuotoaan, koska hän näytti kiusautuneelta ja riutuneelta, suorastaan kymmenen vuotta vanhemmalta kuin eilen syvälle painuneine silmineen. Hän käänsi tuhotun naamionsa moittivasti noihin molempiin päin, jotka olivat syynä siihen, ja näki, että Lottien pyöreä käsivarsi oli kiertynyt Ralphin kaulaan ja että Ralphin huulet olivat kerran vielä painautuneet täyteläistä, velttoa suuta vasten, jonka kostea pehmeys vieläkin tahrasi hänen huuliaan, huolimatta kaikista yrityksistä pyyhkiä sitä pois. Hänen kauhistunut, pelokas ilmeensä ei järkyttänyt heitä ollenkaan, koska he eivät sitä nähneet.

Vanha tottumus toimitti vihdoin Ralphille jonkinlaisen viestin hänen äidiltään. Hän kävi levottomaksi ja oli, kuten ennenkin, tyytymätön äidin paheksumiseen. Sitten hän sanoi, työntäen Lottien syrjään leikillisesti: "Kuulehan nyt, Lottie kulta, meidän pitää keskustella asioista. Istu suorana ja ole käytännöllinen."

Lottie suoristi itsensä, pani lihavat kätensä ristiin, käänsi kosteat tummat silmänsä kattoa kohti ja alkoi pyörittää peukaloitaan nopeasti. Ralph tarttui häneen huudahtaen ilosta ja suuteli häntä niin kiihkeästi, että Lottie horjahti sohvan käsinojaa vasten, nauraen ja koettaen työntää toista pois. Jokainen heidän hurja liikkeensä toi samaa hajuveden tuoksua rouva Bascombin nenään.

Hän oli ihan jäykkä inhosta ja sen näköinenkin. Mutta siellä ei ollut ketään näkemässä.

"Nyt sinun pitää käyttäytyä kiltisti, Ralph!" sanoi Lottie työntäen hänet sohvan päähän.

Ralph kääntyi äitiinsä päin jälleen, huomasi suuttuneena, että hänen ilmeensä oli kylmä ja vakava, ja katsoi häneen samalla tavalla paheksuvasti kuin telmivä lapsi ikävään opettajaan.

Kolme silmäparia kohtasi toisensa odottavasti. Rouva Bascomb päätti kiihkeästi, ettei hän itse ainakaan esittäisi sitä kysymystä, mitä Ralphin nyt oli tehtävä. Hän tahtoi odottaa, vain odottaa nähdäkseen, mitä Ralphilla oli sanottavaa puolustuksekseen.

Nähtävästi Ralph ei tuntenut tarvetta sanoa mitään puolustuksekseen, paitsi kärsimätöntä, kapinallista: "No niin, äiti..."

"No niin, Ralph..." kuului perin kuiva vastaus.

He katsoivat toisiinsa hyvin vihaisesti.

"Minä luulin meidän alkavan puhua asioista", sanoi Lottie näyttäen äreältä.

Ralph katsahti häneen, unohti äitinsä, kumartui äkkiä hänen puoleensa ja suuteli häntä korvan taakse.

Lottie pysyi yllyttävästi liikkumatta, hänen leukansa painui, ja hän katsoi Ralphiin sivulta silmäripsiensä alitse, hymyillen ujosti. He olivat molemmat taas unohtaneet rouva Bascombin. Heistä huokui nyt muutakin kuin halvan hajuveden tuoksua... kuumia intohimon vihureita.

Rouva Bascomb pidätti henkeään. Hän ei aikonut sietää, että häntä loukattiin hänen omassa talossaan. Heillä ei ollut minkäänlaista säädyllisyyden tunnetta. Hän nousi jäykästi seisaalleen.

Hänen edessään muuttuivat nuoret heti vain pojaksi ja tytöksi, itsetietoisiksi ja suuttuneiksi sen vuoksi, että heidät oli pakotettu häpeämään.

"Oh, joutavia, äiti", sanoi Ralph. "Niin, kyllä me tästä selviämme. Älä ole niin sydämetön, sillä mehän menimme naimisiin vasta eilen."

Rouva Bascomb istuutui ja koetti panna vapisevat kätensä ristiin saadakseen ne tyyntymään.

Tällä tavalla he keskustelivat asioista kello yhdeksään saakka, johon kellonlyöntiin päästessä oli päätetty (jos voi sanoa mitään sellaista päätetyksi, mille oli suotu tarkkaavaisuuden jätteitä silloin tällöin), että Lottie jäisi sinne, Ralphin liikkuessa edestakaisin yliopiston ja kodin väliä kesäkuuhun saakka, jolloin hän luultavasti saisi diplominsa ja olisi valmis ansaitsemaan elatuksen itselleen ja Lottielle. Väliaikana he kaikki aikoivat tähystää jotakin edullista tointa, johon Ralph voisi päästä heti tutkinnon suoritettuaan, aloittaen alhaalta ja saavuttaen sitten vähitellen paremman aseman — mutta "ei sentään liian alhaalta", sanoi Ralph, laskien puolittain leikkiä. "Naimisissa oleva mies ei voi työskennellä konttoripoikana. Hän on saanut velvollisuuksia hartioilleen."

Tässä hän ja Lottie vaihtoivat katseen, johon myöhemmät tapahtumat toivat selityksen.

Ralph oli kiihkeästi torjunut kaikki väittelyt siitä suunnitelmasta, että hänestä tulisi asianajaja. "Ei ollenkaan. Minä olen aina vihannut sitä aietta. Olenpa suunnattomasti hyvilläni siitä, että nyt voin pätevästä syystä sen jättää."

"Mutta, Ralph! Sinähän olet aina..." aloitti hänen äitinsä.

"Enkä ole!" keskeytti toinen reippaasti. "En milloinkaan! Sinä vain panit minut puheillasi kovalle, siinä kaikki."

Hänen koko käytöksensä, ajatteli rouva Bascomb, oli jo muuttunut, veltostunut, raaistunut, käynyt kursailemattomaksi kaikkea sellaista kohtaan, mitä hänelle oli koetettu opettaa. Ei tuntunut lainkaan mahdolliselta, että tämä oli hänen poikansa, hänen tottelevainen pieni poikansa, joka oli aina ollut hänelle niin suureksi iloksi. Hänen ajatellessaan sitä kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä, mutta kukaan muu ei nähnyt niitä paitsi hän itse. Hän kuivasi ne kaikkien nähden ja tiesi, ettei siihen ollut kiinnitetty huomiota.

"No, nyt on kaikki päätetty", sanoi Ralph reippaasti, katsoen kelloon. "On jo aika mennä nukkumaan. Nukkumisaika pienelle Willielle, jonka pitää matkustaa huomisaamuna junassa takaisin historian A-kursseille."

Lottie alkoi valittaa, etteivät he niin ollen saisi lainkaan viettää kuherruskuukautta, kuten kaikki muut — että Ralph matkusti pois ja jätti pienen tyttösensä yksikseen päiväkausiksi, ikäänkuin ei olisi...

Rouva Bascomb ei ollut kuulevinaan, nousi toisten huomaamatta ja meni halliin. Nyt oli koittanut se hetki, jolloin oli päätettävä makuuhuoneista yöksi. Hänen piti kestää sekin. Ralphin huoneen vuode oli vain sotilaan makuulavan levyinen, todellisuudessa hänen lapsuusaikainen vuoteensa, joka oli jäljellä hänen nuorenmiehen-huoneessaan. Talon ainoa kahdenmaattava vuode oli hänen huoneessaan, sama, jonka hän ja Ralphin isä olivat ostaneet, jossa Ralph oli syntynyt ja hänen isänsä kuollut, ja se huone oli ollut hänen yksin kaksikolmatta vuotta.

Hän seisoi portaitten juurella kauan aikaa, ennenkuin sai niin paljon ruumiillisia voimia, että jaksoi sanoa: "Sinun on parasta ottaa minun huoneeni, Ralph. Se on ainoa, joka on tarpeeksi suuri kahdelle."

"Hyvä on", sanoi Ralph, "me suostumme kaikkiin ehdotuksiisi". Sitten hän jatkoi: "Lottie, haluatko sinä jotakin syödäksesi ennen nukkumaanmenoa?"

"Voisin juoda lasillisen olutta ja syödä juustovoileivän, jos vain joku sitoisi käteni ja työntäisi sen suuhuni", sanoi Lottie hyväntuulisesti.

"Koira vieköön, se maistuisi hyvältä!"sanoi Ralph. "Mutta meillä ei ole mitään sellaista kotona. Tilaamme Kahnilta huomenna korillisen olutta. Mutta tulehan nyt sentään katsomaan, mitä meillä on."

Tämän keskustelun ("Tilaamme huomenna korillisen...") jäykistämänä rouva Bascomb seisoi portaitten juurella kuunnellen, kuinka he iloisesti tyhjensivät hänen jääkaappiaan. Jos hän olisi kyennyt avaamaan suunsa, olisi hän huutanut heille: "Mitä te siellä teette? Kuinka te kehtaatte?" Tämä oli jo liikaa. Raja täytyi olla..."

Mutta hänen huulensa olivat liian kuivat puhuakseen. Ja silmänräpäyksessä hänelle selvisi, että vaikka hän olisi voinutkin, ei hän olisi niin tehnyt. Ralph ja Lottie olivat käsittämättömän monien peninkulmien päässä hänestä se näyttäisi vain pikkumaiselta kotihirmuvallalta — hän saattoi kuulla Ralphin äänen, kun hän sanoisi: "Hyväinen aika, äiti, emmekö voi saada hieman haukattavaa ennen nukkumaanmenoa?"

Se, että Ralph näin unohti hänet, piittaamatta vähääkään säädyllisyydestä, värisytti häntä, ja tuntien, kuinka toisen jalan siirtäminen toisen eteen oli vaikeata, hän kiipesi hitaasti yläkertaan.

Hän otti lakanoita ja pieluksenpäällisiä puhtaista liinakaapeistaan ja aukaisi huoneensa oven. Hetkiseksi ilmestyi hänen eteensä hämärään muuan olento, joka aina, kun hän katsoi tästä ovesta huoneeseen, oli tämän jälkeen häntä vastassa. Se paikka, missä hän ensi kerran oli nähnyt Lottien, ei voinut milloinkaan muuttua hänelle samanlaiseksi kuin jokin muu paikka maailmassa. Siinä jo tänä ensi iltana, kuten kaikkina tulevina vuosinakin, seisoi Lottie... alhaisena, tyhmänä, arkipäiväisenä... sentapaisena, jollaista rouva Bascomb halveksi... siinä hän seisoi ja riemuitsi raa'asti äidin edessä, jonka pojan oli viekoitellut.

Rouva Bascomb painoi nappulaa, ja sähkölampun loisto karkoitti huoneesta haamun. Hän laittoi vuoteen kuntoon säännölliseen, siistiin tapaansa, katsellen samalla ympärilleen kummallisesti. Sitten mentyään vaatekomeroon hän kokosi sylinsä täyteen vaatteitaan naulakoista, kantoi ne Ralphin huoneeseen ja heitti kasoihin lattialle, kuten ei milloinkaan elämässään ollut käsitellyt tavaroitaan. Hän tarttui pukupöytänsä kirjaillun liinan kaikkiin neljään nurkkaan, vieden sen pois, sirojen, hauraiden pikku kapineiden kolistessa siinä särkyvän lasin ja helisevän hopean keralla. Hän kohotti katseensa seiniin, sieppasi sieltä sikstiiniläisen madonnan jäljennöksen, jonka oli saanut tyttöaikanaan, ja heitti paperikortin kalenterin, jossa oli joka päivän kohdalla hartaita mielilauseita ja joka aina riippui pöydän vieressä. Huone, jolta silmänräpäyksessä oli riistetty kaikki persoonallisuus, näytti nyt täysihoitolan makuusuojalta. Hän käsitti kylmän raivokkaasti, etteivät Ralph ja Lottie huomaisi eivätkä välittäisi, miltä se näytti.

Matkallaan Ralphin huoneeseen hän pysähtyi hetkiseksi ylempään halliin kuuntelemaan ääniä alhaalta — naurua, heikkoja huutoja, kirkumisia ja seuraavan keskustelun katkelmia:

"Sinun ei tarvitse koettaakaan..."

"Kyllä minäkin tahdon, jos vain..."

"Hyvä on, neiti rouvaseni, pidä sitten huolta itsestäsi." "Ralph, päästä minut irti, tai minä..."

Rouva Bascomb tunsi jotakin kummallista suussaan ja huomasi äänekkäästi purevansa hampaitaan yhteen. Tämä säikäytti häntä. "Voi, minä en voi kestää tätä! Minä en elä kesäkuuhun saakka, kunnes he menevät matkoihinsa."

Hän huusi portaiden juurelle jyrkällä, voimakkaalla äänellä: "Minä menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä."

Lörpöttelevä keskustelu lakkasi hetkiseksi. Hän tiesi sen jo. Milloin tahansa heidän tarkkaavaisuutensa pakotettiin kohdistumaan häneen, meni heiltä aina hetkinen sen muistamiseen, että hänkin oli olemassa.