Part 8

Hän meni ikkunan ääreen, nojaten päätänsä siihen, ja katsoi pilvisen kesäkuun yön pimeyteen. Hän ajatteli: "Ellei Ralph todellakaan tahtonut lukea asianajajaksi, sai hän luonnollisesti valita jonkun toisen ammatin. Mutta hän oli tahtonut sitä, ennenkuin Lottie tarrautui häneen ja muutti hänet. Hän oli tahtonut sitä todellakin. Sillä ei ole väliä, mitä hän nyt sanoo. Ja hän tahtoisi jälleen." Hän tiesi voivansa taivuttaa Ralphin siihen uudestaan. Hän tiesi, kuinka poikaa oli hoideltava, vähän kerrallaan, pakottamatta häntä tiukasti. Hän ei voisi vastustaa tasaista painostusta. Hän haluaisi taas lukea asianajajaksi. Hänen perheeseensä kuuluvat miehet olivat aina olleet asianajajia. Koko se heidän elämänsä rakennus, jonka hän oli niin loistavasti suunnitellut, kohosi jälleen raunioistaan.

Entä sitten lapsi — pikku Joanna — jonka kanssa nuori isä saattaisi leikkiä, rakastaen häntä, ja josta hänen isoäitinsä voisi pitää huolta!

Ollen yksinään pimeässä huoneessa rouva Bascomb tunsi toisen riemun musertavan vuoksen lähestyvän. Hän tarttui ikkunanpieleen. Ilo virtasi juhlallisesti pimeästä hänen ylitseen. Lottie oli mennyt tiehensä.

"_Kun tuuli käy sen päällitse, ei häntä ole, eikä hänen sijansa häntä enää tunne._" Ralph oli vapaa ja hänen omansa vielä kerran. Ja nyt oli hänelläkin tuollainen lapsi, jota hän oli kaivannut koko elämänsä ajan, Johnin lapsi, jollainen Ralph ei ollut koskaan ollut — nyt hänen oma lapsensa yhtä paljon kuin hän olisi ruumiillisesti kantanut lasta oman rintansa alla.

Riemun hyökyaalto laskeutui hitaasti alemmaksi ja tyyntyi vähitellen. Hänen mieleensä juolahti vähäpätöisempiä asioita: kuinka hauskaa oli jälleen olla kotinsa valtiaana, elää säädyllisesti ja hupaisasti, mennä kaupungille iltaisin, tavata ystäviänsä tarvitsematta kavahtaa heidän sääliään, pitää Ralphia vierellään ja taas saada hänestä kunniaa.

Hän näki tämän kaiken yhä uudestaan, näiden riemuisten tuntien vieriessä eteenpäin, joista jokainen oli täynnä hänen palkintoaan. Sitten hän laskeutui pitkälleen, ruumiin vapistessa väsymyksestä ja sielun ahmiessa jumalten ruokaa. Viimeisten kuukausien kärsimykset terästivät hänen näkynsä tulevista vuosista sellaiseksi haltiotilaksi, ettei hän ollut tuntenut moista milloinkaan ennen. Ei nuoruudessaankaan, ei avioliittoaikanaankaan hän ollut tuntenut tätä voimakasta, elinvoimaista kaukonäköisyyttä, kärsimätöntä päivänkoiton odottamista, jotta voisi nousta sen mukana ja aloittaa elämänsä.

Se oli niin unen kaltaista, ettei hän ollut varma siitä, oliko hän nukkunut, mutta nyt hän lepäsi kuunnellen, milloin kello löisi. Hetkisen kuluttua se tapahtuikin. Kaksi kertaa. Niin, hänen oli täytynyt nukkua hieman. Puoliyö oli jo aikoja sitten ohi. Hän nousi, astui lapsen kehdon luo ja polvistui sen viereen, painaen otsansa kevyesti pieniä sormia vasten. Muuan raamatunlause juolahti hänen mieleensä:

"_Ja Herra kostaa minulle vanhurskauteni jälleen, puhtauteni jälkeen hänen silmiensä edessä_."

Hän ajatteli näiden sanojen olevan rukousta.

* * * * *

Hiljaiselta, tyhjältä kadulta kuului nopeita, kiiruhtavia, eripitkiä, melkein juoksevia askelia. Ne kääntyivät taloon johtavalle kujalle ja kiiruhtivat sitten portaita ylös kuistille.

Avain kilahti pääoven lukossa.

Rouva Bascomb oli lyyhistyä lattialle, sormien tarrautuessa kehdon puiseen kaiteeseen. Hän uskoi näkevänsä unta; varmaankin hän vielä oli vuoteessaan. Niin, tämän täytyi olla painajainen, koska hän tunsi oikeata aiheetonta kauhua ja painajaisen kaltaista kykenemättömyyttä liikkumaan.

Pääovi aukeni ja sulkeutui.

Kylmää hikeä tihkui hänen ruumiistaan, virraten poskille ja liimaten yöpuvun kiinni hänen ihoonsa.

Nopeat askelet kiiruhtivat yläkertaan pimeässä ja sitten Ralphin huoneeseen. Senkin ovi aukeni ja sulkeutui.

Rouva Bascomb vaipui pitkälleen lattialle, ikäänkuin kaikki hänen ruumiinsa luut olisivat irtautuneet liitoksistaan.

Mutta hetkisen kuluttua hän kuuli Ralphin äänen jylisevän niin vihaisesti, ettei koskaan ennen ollut kuullut sentapaista — se ei ollutkaan enää ihmisen, vaan eläimen karjuntaa. Sen petomainen raivo tuotti hänelle ihanaa nautintoa.

Hän nousi taas polvilleen voimakkaana, pirteänä, ja rukoili. Ah, tällä kertaa hän todellakin rukoili, huutaen apua, kirkuen äänettömästi Ralphille, sinkauttaen tahtonsa hiljaa pimeyden läpi karkoittamaan vihollista.

Hän kuuli nyt Lottien itkevän kiihkeästi, puhuvan epätoivoissaan. Ralphin ei pitäisi antaa hänen puhua. _Älä salli hänen puhua, Ralph!_ Voi, hyvä Jumala, paaduta Ralphin sydän! Ralph! Hän on tullut takaisin vain senvuoksi, ettei toinen mies hänestä huolinut. Tartu häntä niskaan ja lennätä hänet ulos talosta. Ei, ei, älä koske häneen! Älä salli hänen koskea itseesi! Ah, hyvä Jumala, minä olen luottanut Sinuun, älä salli hänen hylätä minua kuolemanhetkenä. Ralph, huuda jälleen raa'alla hirveällä äänelläsi. Lyö häntä! Aja hänet pois! Miksi sinä vaikenet?

Sillä sieltä ei kuulunut muuta ääntä kuin Lottien kiihkeää nyyhkytystä ja puhelua. Miksi Ralph ei ollut taittanut hänen niskaansa, ennenkuin hän ehti avata suunsa!

Lottien ääni yhä nyyhkyttämässä... puhumassa... rukoilemassa... yhä vain puhumassa, rukoillen, hellytellen... sitten mumisten...

Hiljaisuus. Ei enää mitään.

Rouva Bascomb lojui lattialla pimeässä kuin riepu. Sitten pimeyden ja hiljaisuuden läpi tunki heikko ääni hänen lihansa läpi sydämeen asti kuin viiltävä teräs: Lottien hermostunut naurahdus.

XV

"Kyllä, rouva", sanoi kuoppaposkinen viisitoistavuotias poika, jolla oli likainen pumpuliesiliina. "Kyllä, rouva Bascomb. Herra Bascombin täytyy olla jossakin täällä lähellä."

Rouva Bascomb katsoi häneen ja huomasi, kuten hän tunsi melkein kaikki kaupungin ihmiset, että tämä poika oli ollut hänen luokallaan koulussa. Mutta hänellä ei ollut tällä kertaa aikaa tavalliseen ammattimaiseen, ystävälliseen tervehdykseen. Päinvastoin hän katsoi poikaan niin omituisesti, että tämä luuli vastauksensa jääneen kuulumatta ja korottaen äänensä kaikkien niiden painokoneiden tärinää ja kolinaa kovemmaksi, jotka sijaitsivat hänen takanaan laajalla parvekkeella, huusi; "Tuolla on hänen pöytänsä, ja koska hänen hattunsa on vielä siellä, ei hän ole mennyt vielä puoliselle."

"Minä odotan täällä, kunnes hän tulee. Jos näette hänet, sanokaa hänelle, että hänen äitinsä haluaisi keskustella hänen kanssaan hetkisen."

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Ralphin työtuntien taustaa. Eikä hän katsellut sitä nytkään. Hän istuutui tomuisen, epäjärjestyksessä olevan pöydän ääreen tomuisessa, sekasortoisessa komerossa, jonka erotti äänekkäästä ja meluisasta painohuoneesta vain epämääräinen väliseinä, valmistettu vanhoista laudoista ja kovin likaisista ikkunanruuduista. Se ei vähääkään vaimentanut rämisevien vanhanaikaisten painokoneiden helvetillistä kolinaa, jotka jylisivät ja paukkuivat yhtä epäsointuisesti kuin ajatukset hänen päässään.

Istuessaan siinä hän näki ruman huoneen toisessa päässä takaapäin Ralphin, joka seisoi muistikirja kädessä ja puhui kaljupäiselle, pikimustan pumpulisen suojapuvun verhoamalle työmiehelle, ja oman likanaamaisen sanansaattajansa lähestyvän heitä. Ralph kääntyi kasvot punehtuneina, kuunteli, mitä pojalla oli sanomista, hätkähti, jäykistyi ja seuraten pojan viittausta katsoi painohuoneen poikki pöytäänsä päin. Äidin ja pojan silmät kohtasivat toisensa suurten koneiden paukkuvassa ja kalisevassa sekamelskassa ja vaihtoivat pitkän katseen, ennenkuin Ralph kääntyi ja alkoi tulla takaisin.

Rouva Bascomb ei ollut voinut kuvitella, miltä Ralph näyttäisi, kun taas ilmestyisi hänen näkyviinsä, voisiko Ralph enää koskaan pitää päätänsä pystyssä ja katsoa häntä silmiin. Hänen hämmästyksekseen oli pojan ilmeessä ollut pikemminkin suuttumusta kuin häpeilemistä hänen edessään, ja ollen varma siitä, että vain hänellä — vieläpä ylenmäärin — oli oikeus olla vihainen, hän tunsi käsiensä vapisevan ja kasvojensa punastuvan. Näistä molemmista tunteista, jotka iskivät kolahtaen yhteen hänen sisimmässään, vei viha voiton.

"Mutta minä en halua riidellä hänen kanssaan", sanoi hän itsekseen, ristien kätensä kovasti yhteen. "Vaikka hän olisi kuinkakin töykeä, en halua lausua hänelle moitteen sanaa siitä hänen syntisestä heikkoudestaan, että hän salli vaimonsa, jonka hän tietää inhoittavaksi olennoksi, vallata hänet takaisin lihallisella nautinnolla. Minä en tahdo milloinkaan puhua vihaisia sanoja pojalleni. Tahdon vain ilmoittaa hänelle saman, mitä herra Kennedyllekin, ja katsoa, mitä hän siitä ajattelee. Luulenpa hänen tulevan järkiinsä, jos hän vain käsittää, että minä voin mainiosti jättää heidät pitämään huolta itsestään, etten ole sellainen heikko riepu, jollaiseksi hän minua luulee, ja etten aio ikuisesti sallia heidän elää kustannuksellani ja kohdella itseäni kuin koiraa. Minun mielestäni hänen pitäisi tietää, että viimeöinen temppu tekee jo lopun minunkin kärsivällisyydestäni."

Hänen kiihkonsa kasvoi, kun hän näki Ralphin tulevan yhä lähemmäksi ja astelevan varovasti eteenpäin hampaallisten metallikasojen ympäri, jotka kalisuttivat leukojaan, paukutellen niitä mielettömästi auki ja kiinni. Ne esittivät kuvaannollisesti, mitä tapahtui hänen mielessään.

"Minä en halua riidellä, aion vain selvittää välini hänen kanssaan kerta kaikkiaan", sanoi hän puristaen kätensä kovemmin ristiin. "Sittenpähän saamme nähdä, mitä hänellä on sanomista, kun hän kuulee minun aikovan kääntää selkäni heille, lopettavan heidän laskujensa maksamisen, heidän talousaskareittensa suorittamisen, asunnon antamisen heille ja kokonaan heidän lapsensa hoitamisen."

Kun hän ajatteli lasta, heltyi hänen sydämensä. Ei, hän ei saanut kohdella heitä liian kovasti, ei edes pakottaa Ralphia tajuamaan asemaansa ja kuinka täysin riippuvainen hän oli äidistään. Hän leppyi heti, kun Ralph näyttäisi tarpeeksi pelästyneeltä. Sillä siitä huolimatta, mitä hän oli sanonut herra Kennedylle, hän tiesi kyllin hyvin, ettei hän milloinkaan voisi erota lapsesta.

Niin pian kuin Ralph oli astunut pieneen, hirveään komeroon, missä hän oli viettänyt suurimman osan elämästään kahtena viime vuonna, sanoi hänen äitinsä vakavasti, hillityllä äänellä: "Ralph, en tavannut sinua tänä aamuna ennen lähtöäni kotoa, enkä siis voinut puhella kanssasi tulevaisuudensuunnitelmistani. Herra Kennedy on tarjonnut minulle hyvin edullisen toimen paremmalla palkalla Harristownin koulussa, ja tänä aamuna ilmoitin hänelle hyväksyneeni hänen tarjouksensa. Hän toivoo niiden opettajien, jotka ovat suostuneet lähtemään hänen kanssaan, kuuntelevan tänä kesänä luentoja Columbian kesäkursseilla, minkävuoksi matkustan New Yorkiin noin kymmenen päivän kuluttua, kun koulutyöni päättyy. Tietysti en sitten palaa tänne senjälkeen, vaan matkustan suoraan Harristowniin syksyllä. Toivon sinun soittavan tästä Lottielle iltapäivällä, niin että hän saa tietää sen, ennenkuin menen takaisin kotiin."

Hän lausui tämän kuin olisi opetellut sen ulkoa. Niinkuin hän olikin.

Hän oli tiennyt sen aikeen, että hän kiskoisi itsensä irti juurineen ja katoaisi, hämmästyttävän Ralphia perinpohjin, kuten se tekikin. Nuoren miehen synkkä, härkämäinen ilme muuttui tuskalliseksi neuvottomuudeksi. Hänen mieleensä ei nähtävästi ollut koskaan juolahtanut, että eläminen jossakin muualla kuin ainaisessa ympäristössään, olisi hänen äidilleen ruumiillisesti mahdollista. Tämä ei ollut ainoakaan niistä asioista, joita vastaan hän oli rohkaissut itsensä astuessaan huoneen poikki. Se oli niin odottamatonta, että hän vain töllisteli äitiään.

Rouva Bascomb oli sen arvannut. Ja hän oli odottanut yhtä luottavaisesti, että Ralphin seuraava ilme tulkitsisi pelkoa. Kuinka hän voisikaan järjestää elämänsä aineellisen puolen, jos hänen äitinsä lakkauttaisi avustuksensa ja jättäisi heidät hänen omien mitättömien keinojensa varaan? Kuka valmistaisi ruoan, pitäisi talon puhtaana, maksaisi enemmän kuin puolet laskuista ja hoitaisi lasta? Missä he sitten asuisivat, elleivät hänen mukavassa talossaan?

Mutta Ralphin seuraava ilme ei osoittanutkaan pelkoa, vaan suorastaan huojennusta. Hän oli iloissaan siitä, että äiti poistuisi. Selvästi hän tunsi helpotusta, käsitettyään uhkauksen sananmukaisesti. Ja iloissaan hän piti mielensä kevennystä niin luonnollisena, ettei koettanutkaan sitä salata. Sen ilmaisivat ne sanatkin, jotka ensin johtuivat hänen mieleensä. Hän sanoi istuutuessaan raskaasti kuluneeseen kääntötuoliin pöytänsä ääreen: "_Hyvä on!..._ Niin, se onkin luullakseni parasta meille kaikille."

Istuen toisella kuluneella tuolilla hänen äitinsä katsoi häneen yhtä suuresti hämmästyneenä kuin hänkin äsken. Oliko tässä sama mies, epätoivoinen poika, joka vähemmän kuin vuorokausi takaperin oli sanonut, ettei hän milloinkaan enää tahtonut nähdä arvotonta vaimoaan? Ja eikö hänellä ollut lainkaan aavistusta siitä, mitä hänen äitinsä oli tehnyt hänen hyväkseen kaikkina näinä kuukausina? Hän istui siinä vanhana ja äänettömänä ja tunsi päätänsä huimaavan.

Ralph tajusi vimmastuneena olevansa hänelle velkaa jonkinlaisen selityksen senjälkeen tapahtuneesta muutoksesta, kun viimeksi oli puhutellut äitiään, ja sanoi äreästi, syyttäen häntä siitä, että hän oli ollut sen todistajana, mikä nyt vaati ikävän selityksen:

"Se olikin kaikki erehdystä, että hän oli — kuten hän sanoi kirjeessään. Hän ei tarkoittanut sitä ollenkaan. Hän ei ollut — kenenkään luona. Hän ei aikonutkaan pysyä poissa. Hän oli vain halunnut peloittaa minua — vaikken enää välittänytkään hänestä. Hän on vain lapsi ja oli kiihdyttänyt mieltään niin kovasti, ettei tiennyt, mitä oikein teki. Hän on ollut niin äärettömästi alakuloinenkin. Mutta hän oli välttämättä tahtonut päästä takaisin minun ja lapsen luo — hän ei ollut koskaan ajatellut mitään muuta."

Hänen äitinsä istui kasvot kivikovina huumaavassa hiljaisuudessa. Tietysti oli uskomatonta, että Ralph oli antanut pettää itseään moisella arvottomalla jutulla. Kuinka julkeata oli sitä toistaa hänelle, koettaa uskotella, että hän itse siihen uskoi, ja siten verhota aistillista heikkouttaan. Hän tiesi kyllin hyvin, mitä todella oli tapahtunut. Jokainen, joka tunsi Lottien, tietäisi vaistomaisesti, että jos hän oli tullut takaisin, oli se tapahtunut vain siksi, ettei toinen mies ollut hänestä huolinut.

Kun hän jatkoi tätä katkeraa vaitioloa, kiihtyi Ralphin kiukku häntä vastaan. Hän alkoi yllyttää itseään itsepuolustavaan vihaan ja sanoi kovemmalla, karkeammalla äänellä: "Se on nyt niin, ettet sinä, äiti, suurestikaan ponnistele tehdäksesi Lottien onnelliseksi, ja se on totta. Minä en ole huomannut sitä ennenkuin viime yönä. Miehet eivät sekaannu sellaisiin naisten välisiin kotiasioihin. Ja hän on ollut niin topakka, että on salannut sen minulta. Minä en ole milloinkaan todennut, millainen maanpäällinen helvetti se on ollut hänelle. Lapsi-raukka! Hänet on pantu tuntemaan, että kaikki, mitä hän tekee tai jättää tekemättä, on väärin. Elää jokainen minuutti siitä ajasta, jonka hän on talossa, kuin todellisessa manalassa, missä hän vain herättää pahennusta. Minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun olen ollut siellä itsekin. Sinä olet tehnyt minutkin kirotun araksi. Minä olen ollut valmis karkaamaan tieheni monta monituista kertaa, livahtanut kotoa, kasvettuani kyllin isoksi, kansankirjastoon, biljardisaleihin tai kaduille maleksimaan tai jonnekin muualle, missä ei tarvinnut jäätyä kuoliaaksi jonkun pienen seikan vuoksi, jonka olin tehnyt tai jättänyt tekemättä. Lottiella ei ole ollut mitään mahdollisuuksia. Hän on ollut täydellisesti onneton. Minä en ole nähnyt kenenkään mielen niin järkkyneen kuin hänen viime yönä. Ja minulle piti kertoa melkein kaikki, ennenkuin käsitin. Olenpa ollut tavattoman tyhmä. Hän on melko loukkaantunut siitä tavastakin, jolla sinä koetat riistää meiltä lapsemme."

Hän kumartui äitiinsä päin uhmaavasti, kiukkuisesti senvuoksi (monivuotinen opettaja tajusi sen koneellisesti), että vieläkin puolittain pelkäsi häntä. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja silmät verestivät. Kun hän puhui yhä kovempaa, oli äidin korva huomannut jotakin sekavaa hänen puheessaan, ja nyt, huolimatta painomusteen, koneöljyn ja tomun lemusta, hän tunsi toista hajua, hapanta, mätää, ilmeisesti sellaisen miehen hengitystä, joka on juopotellut.

Tämä oli kaiken kukkuraksi tullutta kehnoutta, suunnattomasti ylittäen kaikki ne rajat, joita hän voi kuvitella. Hänen vaimonsa vaikutuksesta oli hänen aistillisuutensa voittanut säädyllisyyden tunteen ja itsekunnioituksen, ja nyt Ralph oli koettanut huumata itseään viskyllä, jotta kykenisi loukkaamaan äitiään. Rouva Bascomb tunsi jälleen, että kaikki oikeus oli hänen puolellaan.

Tämän kuin teräskannattimen tukemana hän nousi äkkiä eikä lausunut enää sanaakaan. Hän ei katsonut poikaansa sen enempää kuin mihinkään likaiseen ja saastaiseen esineeseen tässä likaisessa, saastaisessa luolassa. Hän käänsi vain selkänsä ja poistui Ralphin elämästä.

Kun hän käveli hämärän hallin katuovelle, kehittelivät hänen aivonsa toisen äänekkään, määrätyn selityksen toisensa jälkeen, mutta hänen mielen liikutuksensa oli niin huumannut hänet, ettei hän voinut kiinnittää niihin huomiotaan, ei ymmärtänyt tätä tapahtumaa eikä sitä, mitä hän sanoi itselleen: "Nyt minun on pakko lähteä. Minun on pakko luopua lapsestakin. Hän on karkoittanut minut tieheni. Kuinka hän voikaan ajatella minun tarkoittaneen tosissani, mitä sanoin herra Kennedylle! Poikani on karkoittanut oman äitinsä pois hänen omasta talostaan."

Päästessään sanaan "talo" hän ajatteli tiukasti: "Hän ei maininnut mitään talosta lähtemisestä. Kenen hän luulee sen olevan? Minä myyn sen heidän nenänsä edestä tai vaikka poltan poroksi omin käsin." Mutta hän tiesi kyllin hyvin, ettei siitä milloinkaan tulisi mitään, ettei hän voisi pakottautua puhumaan siitä heille tai kellekään muulle. Siitä tulisi lisätodistus heitä vastaan kohdistettuun laajaan syytökseen, jota he yhä kartuttivat, uusi aihe hänen oikeutensa ja heidän vääryytensä äärettömyyteen.

Tämän tunteen ohella hän sanoi itselleen aivojensa toisella puoliskolla, uskomatta siitä sanaakaan: "Tämä tarkoittaa, että minun pitää luovuttaa lapsi heille. Minä en saa nähdä lasta enää. He kartoittavat minut pois lemmikkini luota."

Muuan kadulta tuleva työmies avasi oven ja piti sitä auki hänelle, että hän voisi poistua. Pysähtyen siihen hetkiseksi katselemaan aurinkoisen ilman omituisuutta kuin olisi saapunut jollekin uudelle taivaankappaleelle hän esiintyi jälleen tavallisena, säädyllisenä ja hienostuneena rouva Bascombina, joka oli Main-kadun koulun viidennen luokan opettaja.

Hänen jalkansa veivät hänet katukäytävälle ja käänsivät hänet koneellisesti takaisin koulurakennusta kohti. Hänen silmänsä näkivät kirkontornin kellosta, että nyt oli neljännestä vaille yksi. Hän siis myöhästyisi luokaltaan.

Hän käveli eteenpäin huolellisen jäykästi. Joku hänen takanaan huusi ystävällisellä äänellä: "No, sepä sattui, rouva Bascomb! Odottakaa hetkinen. Olettehan menossa samalle suunnalle kuin minäkin." Tulija oli herra Kennedy, joka tervehtiäkseen nosti pehmeää huopahattuaan harmahtavalta tukaltaan.

Hän oli tavattoman puheliaalla tuulella, mielissään siitä, että rouva Bascomb oli hyväksynyt hänen tarjouksensa, mistä taas johtui hänen omien pulmiensa johdonmukainen yksinkertaistuminen, mielissään tulojensa vastaisesta lisääntymisestä, kauniista ilmasta, juuri äsken syömänsä puolisen oivallisuudesta, siitä tosiseikasta, että hänen poikansa oli menestynyt yliopistossa — mielissään hieman siitäkin (nyt kun hän tapasi rouva Bascombin ja ajatteli asiaa), että oli auttanut tätä kunnioitettavaa naista ja hyvää opettajaa pääsemään vaikeasta asemasta toiseen mitä miellyttävimpään. Tämä viimeinen oli tietysti se hänen hyväntuulisuutensa puoli, jonka hän nyt kohotti pinnalle ilmaistakseen sen erittäinkin siksi, että hän näki rouva Bascombin ilmeen olevan melko synkän. "Hän kaipaa rohkaisua", ajatteli hän suopeasti ja alkoi luottavaisesti rohkaista.

"Puhelin juuri äsken tästä vaimolleni, rouva Bascomb, ja hän on yhtä mielissään kuin minäkin siitä, että te tulette Harristowniin meidän kanssamme. Hän lupasi kirjoittaa sisarelleen — mainitsinko teille siitä mitään, että hänen sisarensa on sikäläisen postimestarin rouva? — että teidän nimenne pitää merkitä Viikkokerhon uusien jäsenten ehdokaslistaan. Se on kaupungin hienoin naiskerho. Varmasti teille tulee paljon iloa niiden naisten seurassa. Te ette ole milloinkaan tehnyt viisaampaa päätöstä. Muutos on hyväksi meille kaikille. Meille kaikille, juuri. Te hämmästytte vielä nähdessänne, kuinka te uudessa ympäristössänne saatte uusia voimia."

Hän mietti hetkisen, kuinka saisi hienotunteisesti viitatuksi hänen elämänsä olosuhteihin, jotka tekivät muutoksen erittäin tervetulleeksi, ja jatkoi: "Te olette aina tehnyt niin paljon, työskennellyt niin kovasti, ollut niin vastuunalaisessa asemassa, että teistä varmasti tuntuu todelliselta lomalta, kun teidän ei enää tarvitse ajatella muita kuin itseänne. Ja hyvin jo olikin aika teidän saada sellainen loma, jotta voisitte ajatella hieman itseännekin. Siellä saatte tehdä jotakin, mikä on ihan uutta teille, rouva Bascomb, _tehdä sitä, mikä teitä miellyttää_. Te voitte järjestää kaikki ihan mielenne mukaan."

Hänen mielestään tämä lause ilmaisi niin selvästi elämän ihanteellisen puolen, että hän toisti sen, heidän kääntyessään yhdessä koulurakennuksen ovesta sisään.

"Niin, totisesti", sanoi hän innostuneesti, "sen juuri pitäisi sopia täydellisesti teille, koska teidän ei siellä tarvitse ajatella muita kuin itseänne, vaan voitte järjestää asianne ihan mielenne mukaan."

II OSA

XVI

Niinä kolmena vuonna, jotka seurasivat Harristowniin lähtöä, herra Kennedy usein huomautti tyytyväisenä vaimolleen, että hän rouva Bascombia ajatellessaan tunsi vilpitöntä mielihyvää. "Se muutto on kyllä koitunut meille kaikille melkoiseksi siunaukseksi, mutta totisesti on ihmeellistä, kuinka se on vaikuttanut tuohon naiseen. Sinä et voi kuvitellakaan miellyttävämpää elämää kuin hänen elämänsä nyt on. No niin, voinpa lukea siitä osan omaksi kunniakseni. Minä sanoin hänen tekevän elämänsä suurimman erehdyksen, ellei hän tulisi. Täällä Harristownissa hän on saanut järjestää asiansa mielensä mukaan."

Niin, rouva Bascomb oli järjestänyt elämänsä juuri sellaiseksi kuin oli aina halunnutkin. Hänen runsas palkkansa (josta hän nykyään tarvitsi vähentää vain yhden henkilön elinkustannukset) salli hänen vuokrata kaupungin parhaan täysihoitolan parhaimman huoneen ihanassa vanhassa perhetalossa, jonne elähtänyt hieno rouva otti maksavia vieraita. Se oli suuri julkipuolen huone toisessa kerroksessa etelän puolella aurinkoisine kaari-ikkunoineen, joka oli hyvin sopiva paikka kotikukille, kuten hän aina halusi nähdä niitä ympärillään. Hänellä oli oma kylpyhuonekin, kylpykammioksi sisustettu entinen makuusuoja ja senvuoksi tavallista pari kertaa suurempi. Siinä oli suuri kirkas ikkuna, tilava vaatekomero ja yhtä paljon tilaa kauniille pukupöydälle kuin lasihyllyiselle pesutelineelle ja vinokulmaiselle kuvastimelle. Se oli tietysti aina hyvin puhdas ja järjestyksessä, hyvin tuuletettu, raitis, tuoksuen vienosti mitä hienoimmalta ulkomaiselta, hajuttomalta saippualta tai ehkä heikosti lavendelilta, ollen täydellisesti sellainen kuin rouva Bascomb oli aina ajatellut toivottavaksi. Hän sanoikin itselleen ääneen monta kertaa sen olevan kuin elämää, että hänellä taas oli siisti kylpyhuone.

Entä hänen huoneensa? Mikään ei voinut olla hauskempi kuin hänen huoneensa sitsillä päällystettyine tuoleineen, muutamine hyvine vanhoine mahonkisine huonekaluineen, jotka olivat peräisin siltä ajalta, kun hänen emäntänsä ei vielä ollut elähtänyt, ja kirkkaasti loistaviin ikkunoihin ripustettuine hienoine sievine verhoineen. Mukavalla kirjoituspöydällä oli korea kupulamppu. Vuode oli sellainen, joka voitiin taittaa jonkinlaiseksi hylly pöydäksi, niin että rouva Bascombin asumuksesta tuli kylpy-pukuhuoneen avulla mitä miellyttävin arkihuone. "Täällä on kaikkea, mitä yksi nainen mahdollisesti tarvitsee", sanoi hän usein vierailleen, kun he katselivat ihaillen ympärilleen ja kadehtien hänen hyvin järjestettyä elämäänsä.

Sillä hänen luonaan kävi vieraita. Hänen yhteiskunnallinen elämänsä oli yhtä paljon hänen makunsa mukainen kuin hänen kylpyhuoneensakin. Hänen piirinsä oli koottu juuri sellaisista henkilöistä, joista hän piti: hienojen kasvavien perheiden hienostuneista, hyvin pukeutuneista äideistä, vakavamielisistä, korkeasti sivistyneistä naisista, jotka kuuluivat Vanhempien ja opettajain yhdistykseen, Naisten kaupunkikerhoon, Kansalaisliittoon, Naisten Äänioikeusliittoon (tämä oli naisten äänioikeustaistelun viimeisiä aikoja), Viikkokerhoon (kirjallinen, suljettu järjestö, jolla oli olennainen kerhomenestyksen todiste, pitkä ehdokasluettelo) ja kirkollisella alalla Naisten armeliaisuusyhdistykseen ja Lähetysseuraan. Aikanaan valittiin rouva Bascombkin jäseneksi kaikkiin niihin, koska hänet heti tunnustettiin oikeaksi, niihin sopivaksi ainekseksi. Koulutyö, vuorottainen suostuminen hänen luokkaansa kuuluvien lasten varakkaiden vanhempien päivälliskutsuihin ja käyminen kaikkien näiden järjestöjen kokouksissa antoivat rouva Bascombille kylliksi sellaista hommaa, josta hän oli aina pitänyt, se kun velvoitti käyttämään parhaiten pukevia pukuja, esiintymään edukseen ja kohtaamaan hienoja henkilöitä.

Hänet valittiin tietysti valiokuntiin, jotka kokoontuivat hänen luonaan ja joille hän kokouksen jälkeen tarjoili teetä, käyttäen siihen tarkoitukseen vaaleanpunaista porsliinikalustoaan, jonka väri oli sopusoinnussa hänen sitsiverhojensa punan kanssa. Kun vieraat nousivat lähteäkseen, järjestellen komeita kaulapuuhkiaan hyvin ommeltujen pukujensa suojaksi, sanoivat he aina: "Meillä on ollut niin kovin hauskaa, eikö olekin, hyvät naiset? Me olemme varmasti velkaa rouva Bascombille suuret kiitokset."

Toisina lauantai-iltoina hän saattoi kohdata nämä samat ystävälliset, hyvin puetut henkilöt kirkon keskusteluhuoneessa, ompelemassa vaatteita köyhille; hän istui heidän vieressään kirkossa sunnuntaisin parikin kertaa; torstai-iltoina hän kohtasi heidät rukouskokouksissa ja kahisi heidän rinnallaan pois kunnantalon lukusalista sanoen heille ja kuullen heidän sanovan: "Eikö se ollutkin loistava puhe?"

Niin, herra Kennedyn ennustus, millaiseksi hänen elämänsä kehittyisi, oli toteutunut täydellisesti. Hänen ei tarvinnut ajatella muita kuin itseään, ja asiat sujuivat juuri siten kuin hän tahtoikin. Ensimmäisen vuoden lopulla ihmiset sanoivat hänelle: "Meistä ei tunnu lainkaan mahdolliselta, että te olette tulokas kaupungissamme. Te olette sopeutunut kaikkeen niin ihmeellisesti."

Ja kolmannen vuoden lopussa he olivat unohtaneet, ettei hän ollut aina kuulunut valiokuntiin heidän kanssaan.

Näiden vuosien kesät hän vietti New Yorkissa Columbian kesäkursseilla. Yhdessä kolmen opettajatoverinsa kanssa hän vuokrasi 118:nnen kadun varrelta, juuri kurssipaikkaa vastapäätä, kalustetun huoneuston eräältä seminaarin opettajalta, joka matkusti maaseudulle kesäksi. Siellä hän jälleen tapasi mieleisensä asunnon, jonka seiniä koristivat englantilaisten tuomiokirkkojen ja italialaisten madonnain valokuvat ja lattioita peittivät oikeat ryijymatot. Nämä neljä opettajatarta viettivät mitä hauskimman kesän, joka oli täynnä opettavaisia luentoja ja kaikinpuolista kulttuuria. He katselivat Shakespearen kappaleiden ulkoilmanäytäntöjä, kuuntelivat kyllin pätevien taiteilijain parasta soittoa ja kuuntelivat usein julkisuudessa mainittujen henkilöiden pitämiä esitelmiä kaikista mahdollisista aiheista. He väänsivät runottaren lähteen hanaa ja pitivät kuppejaan siitä pursuavan suihkun alla, näyttäen niin tyytyväisiltä kuin suinkin.

Rouva Bascomb, jolla oli suhteellisesti paljon rahaa, ja joka nyt oli paremmin puettu kuin milloinkaan ennen, solakka, kalpea, hyvin säilynyt, tarvitsi vain vähän tahdonvoimaa elämänsä ohjaamiseen, näiden hänen olemassaolonsa hyvin järjestettyjen vuorovesien vyörytellessä häntä sinne tänne, ylös ja alas. Koska hän oli hyvä taloudenhoitaja, jolla oli vain yksi henkilö huollettavanaan eikä minkäänlaisia menoja talon kunnossapitoon, voi hän vihdoinkin säästää rahaa ja näki edessään vuosikorkojen avulla itsetyytyväisen ja mukavan vanhuuden. Kun hän liikkui edestakaisin elämänsä vakinaisia polkuja pitkin, koulunsa käytävissä tai miellyttävässä täysihoitolassaan, sanoivat ihmiset hänestä: "Kuinka hienon näköinen nainen tuo rouva Bascomb sentään onkaan! Niin hienostunut."

Kerran kysyi joku veltosti: "Eikö hän teidänkin mielestänne ole hieman liian hiljainen ja hajamielinen?"

Mutta vähemmän huomiokykyiset kumosivat aina sellaisen arvostelun sanomalla yhteen ääneen: "Hyväinen aika, ei suinkaan! Millainen ajatus! Hän on päinvastoin hyvinkin puhelias. Hänellä on aina ystävällinen sana tervehdykseksi jokaiselle."

Joskus saattoi joku kysyä epämääräisesti: "Eikö hän joutunut rettelöihin poikansa avioliiton vuoksi? Minusta tuntuu siltä kuin olisin kuullut jotakin sellaista."

Mutta seurassa oli aina joku muu tietävä ja varma henkilö, joka saattoi vakuuttaa: "Ei ollenkaan. Minä tiedän hänestä kaikki. Hänen poikansa nai jonkun, joka ei ollut lainkaan hänen lajiaan, hyvin tavallinen vain, sanovat ihmiset. Tuollaisen, jonka kanssa tulee paremmin toimeen, ellei kohtaa häntä liian usein, jos ymmärrätte tarkoitukseni. Senvuoksi olikin rouva Bascomb niin järkevä, ettei koettanut ruveta asumaan yhdessä heidän kanssaan. He ovat vain olleet eri mieltä asiasta, siinä kaikki. Ei mitään välien rikkoutumista eikä muutakaan sentapaista. Hänen poikansa tulee usein tänne Harristowniin liikeasioissa, ja minä olen nähnyt hänen syövän puolista äitinsä kanssa monta kertaa. He ovat varsin hyvissä väleissä."

Mutta kerran muuan nuori opettajatar, neitonen, joka aikoi erota toimestaan mennäkseen naimisiin, väitti itsepäisesti: "No niin, hänessä on sentään jotakin hullunkurista. Hän on minusta sellaisen henkilön näköinen, joka kävelee unissaan."

XVII

Rouva Bascomb olisi voinut ilmaista toisen syyn siihen hajamieliseen ilmeeseen, joka usein väikkyi hänen kasvoillaan. Se johtui eräästä toivosta, ihan aiheettomasta kylläkin, sillä mitäpä hänellä olisi ollut toivottavaa sen lisäksi, mitä hänellä jo oli? Se ei nähtävästi milloinkaan oikein haihtunut hänen mielestään, sillä ulkonaisten tapahtumien virran vähänkin hidastuessa hän oli siitä tuskallisesti tietoinen. Hän tunsi tämän odottamisen kovin vaivaavaksi ja väsyttäväksi, ikäänkuin alituisesti olisi sellaisen henkilön kuuntelevalla, jännittyneellä kannalla, joka on unohtanut hyvin tutun nimen, ja pakottanut alitajuntansa sitä ajattelemaan, joka hetki odottaen sen kohoavan äkkiä muistiinsa.

Mutta rouva Bascomb tunsi, ettei hän ollut unohtanut mitään. Hän ei olisi voinut pakottaa alitajuntaansa odotamaan mitään, koska oli ihan varma siitä, ettei hänellä ole sieltä mitään haettavaa. Ja kuitenkin hän miellyttävän elämänsä jokaisena lomahetkenä tunsi jännittävänsä korviaan sen varalta, mikä tuntui olevan melkein siellä, jos hän vain voisi sen muistaa, vain ajatella sitä.