Part 22

Seisoessaan siinä huoneen ovella rouva Bascomb tunsi jotakin outoa tulevan tyhjään sydämeensä. Ikäänkuin sitä olisi hitaasti tippunut sinne ja niin kasautunut yhä enemmän sitä sulkua vastaan, joka torjui sen pois hänen elämästään, se oli nyt siellä... välkkyvänä tulvana. Lottien lohduttoman itkun ääni päästi sen vyörymään sulun yli. Hän tunsi sen kirkkaiden parantavien vesien valuvan sydämensä kuivettuneihin ja tomuisiin kammioihin.

Hän katsoi ovelta huoneeseen, kuten oli katsonut niin monta tuhatta kertaa, ja näki nyt siellä seisovan avuttoman pienen aaveen, avuttoman hylätyn lapsen, jonka ei olisi milloinkaan pitänyt saada syntyä, koska se oli tuomittu sinä silmänräpäyksenä, jolloin se oli vetäissyt ensi kerran henkeään, pysymään tietämätönnä, suojatonna, vääntyneenä ja surkastuneena. Oliko se tullut tänne tietämättään hakemaan apua? Oliko se seisonut siellä kaikki nämä vuodet odottamassa äitiä?

Omituista, että äärimmäinen nöyrtyminen ja katumus voi suoda niin suloisen tunteen! Johtuikohan se siitä, että ne nyt olivat käyneet hyvätuoksuisiksi säälistä ja rakkaudesta?

Lottie kohotti katseensa ja näki anoppinsa seisovan siinä. "Voi, mamma, minulla ei ole enää ketään muuta jäljellä kuin te", sanoi hän vaikeroiden ja ojensi käsivartensa.

Rouva Bascomb astui nopeasti lähemmäksi ja sanoi voimakkaalla, lohtua suovalla hellällä äänenpainolla: "Niin, meidän molempien pitää nyt pysyä yhdessä, Lottie rakas!"

Tämä ei silti ollut loppu, ei läheskään. Se oli, vihdoinkin, vasta alku.