Part 15

Ralph ihmetteli. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt äitiään ilman sitä. "Mutta sinähän pyysit minua korjaamaan ketjun vielä viime sunnuntaina", sanoi hän.

"Niin, kyllä. Mutta minä... minä irroitin sen kaulastani viime yönä", sanoi hän.

Ralph peräydyn äkkiä heikolta jäältä, välittämättä siitä, kuinka se oli käynyt heikoksi, mutta mielissään, kun se ei ollut murtunut. "No, sillä ei ole väliä. Satuin vain muistamaan herra Watsonin sanat." Hän katsoi kelloaan. "Kah, sehän on jo puoliyhdeksän! Minun täytyy kiiruhtaa."

XXVII

Baumannit hämmästyivät nähdessään naapurinsa, rouva Bascombin tulevan pienen, hyvin hoidetun, tuoreen nurmikon poikki ennen aamiaista.

"Herra siunatkoon ja varjelkoon!" huusi Gertie, joka järjesteli tukkaansa hirmuisen kiireesti, koska hänen isäntänsä vaati yliluonnollista täsmällisyyttä, "mitä vanhalla rouva Bascombilla on tekemistä täällä näin varhain?"

"Tuleeko hän _tänne_?" kysyi rouva Baumann, laskien kahvipannun kädestään astuakseen ikkunan ääreen.

"Ehkä heiltä on loppunut jokin, sokeri tai kahvi, ja hän tulee nyt lainaamaan meiltä", vihjaisi rouva Rader, rouva Baumannin vanha täti.

Hänen huomautustaan vastustettiin ivallisesti, mikä oli hänen elämänselitystensä tavallinen kohtalo silloinkin, kun niihin pantiin edes hiukan huomiota. "Vanha rouva Bascombko _lainaamaan_?" sanoi Gertie. "Hän ei ole koko ikänään lainannut neulaakaan. Lottie on sen perheen piintynyt lainaaja."

"Niin juuri", sanoi rouva Bauman. Saamme kiittää onneamme, että rouva Bascomb palasi hoitamaan heidän talouttaan. Meillä ei olisi enää kotona ainoatakaan esinettä josta Lottie ei olisi kuluttanut pois uutuuden kiiltoa."

Rouva Bascomb oli nyt heidän kuistillaan ja koputti oveen. Sisällä olevat kolme naista asettuivat erilaisiin huolettomiin asentoihin ja huusivat niin asiallisesti vastaukseksi hänen koputukseensa kuin se olisi ollut heidän saamansa ensimmäinen merkki hänen läsnäolostaan: "Tulkaa vain sisään!"

Tulija ei näyttänyt oikein terveeltä, ajattelivat he nyökätessään niin kunnioittavasti kuin ainakin tälle naiselle, joka oli Gertien entinen opettaja, ja hyvä seurakuntalainen ja puhui sivistyneempää kieltä kuin he.

Hänen ensi sanoistaan he ymmärsivät, miksi hän näytti niin riutuneelta. Hänellä oli varmaankin ollut huono yö. Lottie oli sairas. Hänen täytyi olla todellakin sairas tällä kertaa, koska vanha rouva Bascomb siitä välitti. Vika _selkärangassa_. Mitä siitä ajattelisi? Heitä oikein värisytti, ja he nauttivat suunnattomasti, kun saivat kuulla niin tärkeän uutisen näin varhain aamulla. Tohtori Pell oli käynyt siellä. Sama tohtori Pell, josta puhuttiin niin paljon. Sen täytyi olla jotakin vakavaa. He lopettivat kaikki askareensa kokoontuen hänen ympärilleen lumottuina kuuntelemaan selostusta "oireista". Rouva Bascomb puhuikin niin yksityiskohtaisesti kaikesta kuin he halusivat sairaudesta kerrottavan.

"Hyväinen aika!" sanoi vanha rouva Rader nauttien. "Hyväinen aika!"

"Herran tähden!" sanoi rouva Baumann. "Ette suinkaan tarkoita sitä?"

Vaikka Gertie ei ollut tähän hetkeen saakka ajatellutkaan Lottien selkärankaa, ei hän voinut hillitä luonnollista inhimillistä mielijohdettaan, vaan huudahti: "Minä olen aina sanonut Lottielle, että hän saa vielä tekemistä selästään", ja näin sanottuaan hän uskoikin sen. He eivät olleet tunteneet tällaista harrastusta mihinkään siitä asti, kun kadun päässä asuvan McDonaldin perheessä oli raivonnut lavantauti, jolloin terveyspoliisi oli löytänyt heidän kaivostaan mädänneen kanan, pakottanut heidät sulkemaan kaivonsa ja käyttämään vesijohtovettä ja maksamaan siitä.

He olisivat halunneet kuulla yhä uudestaan selostuksen Lottien sairaudesta, saada rouva Bascombin kertomaan vielä yksityiskohtaisemmin kaikki, mitä tohtori oli sanonut, mitä Lottie oli sanonut ja mitä hän itse oli sanonut, jotta heidän taas sopisi huomauttaa nähneensä, ettei Lottie viime aikoina ollut jaksanut oikein hyvin. Mutta rouva Bascomb ei voinut tuhlata aikaa. "Minun täytyy kiiruhtaa takaisin valmistamaan aamiaista", sanoi hän. "Tulin vain kysymään, voisiko rouva Rader auttaa meitä niin kauan kunnes Lottie paranee tai koulutyöni päättyy, jolloin voin taas itse oleskella hänen luonaan kotona kaiken aikaa."

He katsoivat toisiinsa hämmästyneinä kuullessaan jonkun mainitsevan omituisen vähäksytyn vanhan tädin nimen. Hän oli ollut jo vuosikausia heidän perheensä huomaamaton jäsen, eikä kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa millään asialla. Hän oli rampa, yli kuudenkymmenen vanha, jokseenkin älytön ja veltto, kovin vaatimaton eukko, niin että hän itsekin oli alkanut halveksia olemassaoloaan yhtä täydellisesti kuin muutkin eikä milloinkaan uneksinutkaan voivansa vaatia elämältä muuta kuin kolme kateellisesti suotua ateriaa päivässä ja vanhoja vaatteita, joita ei kukaan muu enää halunnut käyttää. Kun hän kuuli rouva Bascombin vihjauksen, että hänkin voisi olla hyödyksi jollekulle, oli hän yhtä hämmentyneen näköinen kuin jos häntä olisi pyydetty veturinkuljettajaksi.

Rouva Bascomb selitti: "Minä en tarkoita, että hänen pitäisi ottaa osaa talousaskareihin. Niistä selviän itsekin tilaamalla siivoojattaren taloon pari kolme kertaa viikossa eikä vain kerran, niinkuin tähän asti. Eikä teidän tarvitse pitää huolta Didsistäkään, koska voin viedä hänet mukaani kouluun. Hän onkin jo melkein laillisessa kouluiässä, ja tiedän ensi luokan opettajan, neiti Sternsin, ottavan hänet sinne joksikin aikaa. Niillä on siellä hiekkalaatikko ja paljon kuvakirjoja. Didsillä ei tule olemaan mitään hätää."

"Mutta minä luulin, ettei Lottie salli Didsin mennä kouluun niin nuorena", sanoi Gertie.

"Siitä ei tulekaan mitään sellaista, mitä oikeastaan sanotaan koulunkäynniksi. Eikä Didsin tarvitse siellä oppia mitään. Minä vain vien hänet sinne sentähden, ettei hän vaivaisi äitiään. Lottien ympärillä pitää olla hyvin rauhallista."

"Niin, kukaan ei tietysti halua meluavia lapsia ympärilleen", myönsi Gertie.

Rouva Bascomb kääntyi jälleen vanhan rouva Raderin puoleen, jonka suu oli ammollaan hämmästyksestä. "Te näette nyt tästä, ettei se tule olemaan vaikeata. Haluan vain, että istuskelette siellä, niin ettei Lottien tarvitse olla yksinään kotona. Siellä pitää vain olla joku, joka tekee hänelle pieniä palveluksia, tuo hänelle lasillisen vettä tai appelsiinin tai sanomalehden, kun se saapuu. Enkä tahdo vaivata teitä siihen maksutta. Se olisi minulle suureksi avuksi, ja voisin maksaa siitä pari kolme dollaria viikolta. Ja enemmänkin, jos suostutte pitämään tulta vireillä keittiössä ja noin puoliyhdentoista aikaan panette kiehumaan joko perunoita, makaroonia tai muuta, niin että se on valmista palatessani koulusta keskipäivällä. Minä ostan kotimatkalla lampaankyljyksiä tai paistia ja voisin siinä tapauksessa valmistaa puolisen muutamassa minuutissa."

Rouva Baumann katsoi Gertieen. Hän oli hirveästi kyllästynyt vanhaan kompuroivaan täti Agnekseen, joka oli muiden tiellä pitkin päivää. Eikö olisi suurenmoista, jos hänet saataisiin pois talosta joksikin aikaa? Ja jos hän voisi ansaita noin paljon rahaa, voitaisiin hänet pakottaa ostamaan omat kenkänsä. Henry kiukutteli aina niin hirveästi, kun piti ostaa Agnes-tädille kengätkin.

Rouva Rader näytti häikäistyltä. Pari kolme dollaria viikolta, kenties enemmänkin. Hän ei ollut nähnyt niin paljon rahaa vuosikausiin.

"Minä olisin apunne tarpeessa kymmenen minuuttia vaille yhdeksästä kymmeneen minuuttiin yli kahdentoista ja puoli kahdesta hieman yli neljän", selitti rouva Bascomb ja katsoi levottomasti rouva Raderiin, jonka suu oli nyt lujasti kiinni.

"No niin, ehkä voisin _koettaa_", sanoi eukko vastahakoisesti ikäänkuin pakosta mukautuen ikävään ehdotukseen.

"Niin, hän voisi luullakseni koettaa", sanoi rouva Baumann epäilevästi kuin suoden jonkun edun.

"Kiitoksia hyvin paljon", sanoi rouva Bascomb hyväksyvästi. "Ja teidän pitää pistäytyä niin usein kuin suinkin Lottien luo. Hän haluaa kuulla kaikki uutiset. Pyytäkää Flackerin tyttöjä käymään siellä, kun tapaatte heidät ensi kerran. He voivat hauskuttaa Lottieta. Hänen pitää kuulla paljon iloista keskustelua."

"Minä vien varmasti heille sanan", sanoi Gertie mielissään ajatuksesta, että hänellä oli niin tärkeitä uutisia kerrottavana.

Neljännestä yli neljän rouva Bascomb ja Dids, kävellessään nopeasti käytävää pitkin, huomasivat auton pysähtyvän heidän kohdalleen. "Minä olen matkalla poikanne kotiin", sanoi tohtori Pell heittäen sikaarinsa menemään ja avaten oven. "Enkö saa viedä teitä molempia naisia mukanani sinne?"

Rouva Bascomb kiipesi autoon, nostaen Didsin syliinsä. "Kiitoksia vain, tohtori, minä olen iloinen voidessani säästää aikaa. Ja sitäpaitsi halusin keskustellakin kanssanne."

"Potilaastammeko?" sanoi tohtori Pell. "Niin, niin, todellakin. Meidän potilaastamme." Hän taivutti päätänsä sellaisen miehen tapaan, joka aikoo lausua kohteliaisuuden, ja sanoi: "Minäkin olen iloinen saadessani puhutella teitä, ennenkuin puhuttelen häntä. Teidän selostuksenne on minulle hyvin tärkeä. Huomaan olevani suuresti riippuvainen teidän arvostelustanne tässä tapauksessa, niin, teidän arvostelustanne juuri." Hän puhui kömpelön imartelevaan tapaan, ikäänkuin jollekulle hidasjärkiselle.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa ja otti sieltä nenäliinansa. "Hänellä oli oikein huono yö, tohtori. Heräsin monta kertaa kuullessani hänen kääntyilevän ja heittelehtivän, ja vaikka hän ei ollutkaan oikein hereillä, vaikeroi hän unissaan. Ja tänä aamuna hän oli hyvin huonon näköinen. Hänen ihonsa oli niin kummallisen harmaa."

"Se on hyvin tavallinen oire", sanoi tohtori Pell opettavaisesti, "tuollainen väri, nimittäin. Hyvin tunnettu oire."

("Niin", ajatteli rouva Bascomb huojentuneena, "hän luulee minua tylsäksi".) Ääneen hän sanoi: "Ja hän näytti niin heikolta. Minusta tuntui kuin hänen pitäisi saada jotakin voimistuttavaa, ja siksi vaadin häntä syömään tukevan aamiaisen, vaikka hän sanoi, ettei hänellä ollut lainkaan ruokahalua."

"Niin, se oli ihan oikein", sanoi tohtori Pell, "meidän täytyy pitää yllä hänen voimiaan; pitää yllä hänen voimiaan."

"Ja keskipäivällä, tohtori, vein hänelle tarjottimella hyvät annokset oikein ravitsevaa ruokaa. Tällaisissa selkärankataudeissahan ei ole määrättyä ruokajärjestystä?"

"Ei lainkaan. Antakaa hänelle kaikkea, mitä hänen mielensä tekee", sanoi tohtori Pell jalomielisesti.

Rouva Bascomb avasi käsilaukkunsa, työnsi nenäliinansa takaisin sinne ja napsautti sen kiinni, mutta avasi sen taas heti jälkeenpäin ja otti esille nenäliinan. "Tohtori, luonnollisesti te, jolla on niin suuri kokemus... voitte edellyttää... Miniäni on nuori ja elämänhaluinen. Voi käydä vaikeaksi pitää häntä kylliksi levossa. Kenties hän ei käsitäkään, kuinka vakavaa laatua hänen selkärankavaivansa on. Tahdotteko te...?" Kääntämättä silmiään lääkärin kasvoista hän avasi haparoiden laukkunsa, työnsi nenäliinansa sinne ja napsautti lukon kiinni.

Tohtori ilmoitti hänelle, että hän tietysti, kuten rouva Bascomb oli ajatellut, suuren kokemuksensa perusteella oli aavistanut juuri tätä vaikeutta, mutta sama laaja kokemus oli opettanut hänelle, sanoi hän, ettei se ollut mikään niin erittäin suuri vaikeus, koska ihmisen pysyttäminen levossa oli paljon helpompaa kuin rouva Bascomb luuli. "Minulla on ollut niin paljon samanlaisia tapauksia, että tiedän sen varmasti. Siihen pitää vain tottua. Olen tehnyt huomioita monista potilaistani, erittäinkin naisista. Vain alku on heille jokseenkin vaikea. Jos he pysyvät rauhallisina vuoteessaan muutamia viikkoja, ei heistä ole suurtakaan vaivaa senjälkeen. Niin, rouva Bascomb, monet sellaisetkin ihmiset, joilla ei ole mitään vaivaa, nauttivat todella siitä, että saavat pysyä vuoteessaan, niin, todella nauttivat. Ja varmasti onkin", sanoi tohtori Pell pysäyttäen auton käytävän viereen rouva Bascombin talon edustalle ja avaten kohteliaasti oven hänelle, "varmasti onkin usein vaikeata suostuttaa heitä nousemaan taas jalkeille. He näyttävät tottuvan makaamaan. Ja luonnollisesti teidänlaisenne henkilö, jolla on niin suri kokemus ihmisluonteesta ja niin perinpohjaiset tiedot siitä, mikä on hänelle mieluista tai vastenmielistä, voi olla minulle suureksi avuksi, koettaessamme pitää potilastamme rauhallisena ja tyytyväisenä."

"Minä lupaan varmasti tehdä kaiken voitavani", mumisi rouva Bascomb, hakien jälleen hermostuneesti esille nenäliinansa.

XXVIII

"Katsoppa!" sanoi rouva Bascomb iloisesti, laskien tarjottimen hyllylle ja siirtäen kauniin uuden vuodepöydän Lottien eteen, joka lojui vuoteessa pieluksilla, "minä olen luullakseni keksinyt jotakin ruokahalusi kiihoittamiseksi".

"Se tarjotin voisi kohottaa kivisen epäjumalankin istumaan ja hiomaan hampaitaan", huusi Ralph kylpyhuoneesta. Hän tuli ovelle kuivaamaan käsiään, sieraimien laajentuessa kaikista miellyttävistä tuoksuista, joita äsken keitetty kahvi, halkeilevat makkarat, paahdettu leipä ja vadelmahillo levittivät. "Meillä ei ole koskaan sellaisia pitoja kuin sinulla, Lottie", lisäsi hän kääntyessään pois. "Äiti hellii sinut vallan pilalle."

"Lottie-raukka", sanoi rouva Bascomb. "Se on vähin, mitä voimme tehdä hänen hyväkseen, että hankimme hänelle hyvää ruokaa. Ja ellen erityisesti ponnistelisi, söisi hän niin vähän, ettei sillä lintukaan eläisi. Tohtori sanoo, että hänen tulee syödä pitääkseen voinkaan yllä."

"Tällä mennään nyt alakertaan samassa tarkoituksessa", huusi Ralph olkansa yli ja hävisi näkyvistä portaille. "Tule sinäkin, Dids. Aamiainen!"

* * * * *

Toisena aamuna: "Minulla on sinulle yllätys, Lottie", sanoi rouva Bascomb nostaen pois tyhjennetyn ja kevenneen tarjottimen. "Ostin eilen sohvan Dustin ja Westoverilta — heillä on loppuunmyynti, ja he toivat sen tänne eilen illalla. Minun mieleeni juolahti äkkiä, että saisit miellyttävää vaihtelua joka päivä, jos sinut siirretään sille vuoteesta. Voimmehan asettaa sen ikkunan viereen, niin että saat katsella kadulle hyvin kauas."

"Minä pidän siitä", sanoi Lottie kiihkeästi. "Luulisin voivani eteläisestä ikkunasta katsella niinkin kauas kuin Elm-kadun raitiovaunuun."

Rouva Bascombilla oli vielä toinenkin suunnitelma. "Minäpä tiedän! Haen sinulle sen vanhan kiikarin, jota isä käytti kansalaissodassa. Se on hyvin vahva. Luulen sen tuovan Elm-kadun ja raitiovaunun niin lähelle silmiäsi kuin Baumannien talo nyt on."

Lottien kasvot kirkastuivat. "Kuinka se olisi suurenmoista!" sanoi hän. "Voisin nähdä kaikki vaunuun menijät ja siitä tulijat eivätkä he tietäisi kenenkään heitä katselevan."

"Mutta luuletko jaksavasi koko painollasi astua niin pitkää matkaa?" kysyi rouva Bascomb mittaillen katseellaan vuoteen ja ikkunan väliä. "Sinähän muistat, kuinka se koski, kun viime kerralla koetit. Ja tohtori Pellin määräykset ovat niin tiukat."

Lottie näytti olevan vähällä purskahtaa itkuun pettymyksestä. "Kyllä minä uskon jaksavani", sanoi hän. "Miltä jalkani näyttävät tänä aamuna?" Hän työnsi vuoteesta katseltavaksi toisen pyöreän jalkansa. "Ovatko pohjat entisessä huonossa kunnossaan?"

Rouva Bascomb katsoi jalkapohjaa koskettaen sormellaan lihaan, josta luonnollisesti vahvennut nahka oli kesimässä suurina vaaleankeltaisina liuskoina. Se oli tunnustellessa melkein yhtä pehmeätä kuin veltto pohjekin, joka oli kuin hyydelmää riippuvan valkoisen nahan sisässä.

"Ne näyttävät melko kummallisilta", sanoi rouva Bascomb epäilevästi, mutta lisäsi sitten äkillisen innoittavasti: "Voi, kuinka tyhmä olenkaan! Mehän voimme siirtää sohvan sinun vuoteesi viereen joka aamu. Ralph vierittää sinut siihen ja työntää sen sitten ikkunan luo."

"Niin, luonnollisesti", sanoi Lottie huojentuneena.

Kutsuttuna Ralph toteutti hänelle määrätyn ohjelman. Kun hän kiepautti Lottien sohvalle, sanoi hän nauraen: "Herrainen aika, tyttöseni, sinä et ole mikään höyhen! Varmaankin sinä olet lihonut parikymmentä naulaa tänä kuukautena vuoteessa. Etkä ennenkään kuulunut juuri höyhensarjaan."

"Se ei ole mitään", sanoi rouva Bascomb. "Jokainen, jonka pitää pysyä vuoteessa jonkun aikaa, lihoo hieman liikaa, mutta laihtuu sitten pian. Lottiekin pääsee kyllä lihavuudesta eroon, jahka hän nousee." Hän lisäsi: "Nyt sinun, Ralph, pitää siirtää sohva tuon ikkunan viereen", ja seurasi häntä työntäen vuodepöytää. "Minun täytyy kiiruhtaa", sanoi Ralph. "Lottie, sinä voit nähdä minun kiipeävän raitiovaunuun ja katsella, teenkö sen oikein."

Rouva Bascomb riensi hakemaan kiikarin, ja Lottie sovitti sen kiireesti silmilleen, huudahtaen ihastuneena: "Ah, minä voin nähdä kaikki niin selvästi! Näenpä Ralphin takin napitkin. Se on ihmeellistä. Minä voin nähdä, kuka menee vaunuun hänen kanssaan yhtä hyvin kuin itse olisin siellä. "Oh, kun käännän sitä hieman, näen Schusterin myymälän ja, mitä kasviksia heillä on ikkunoissa. Ja nyt näen Emeryn rohdoskaupan, minne muuan nainen on juuri menossa. Se on Min Flackersin käly. Hän on käännättänyt sinisen kävelypukunsa." — Hän huokaisi syvään tyytyväisyydestä ja kiersi ruuvia hieman saadakseen polttopisteen tarkemmaksi. "Tämä on todellakin _suurenmoista_!" sanoi hän.

* * * * *

Vaanivin katsein kuin metsästäjä salolla rouva Bascomb käveli nopeasti Main-katua pitkin kauppojen näyte-ikkunoiden ohi. Curtisin kenkäkaupan ikkunassa oli joutsenen untuvilla reunustetut samettitohvelit. "Ah", sanoi rouva Bascomb itsekseen ja poikkesi sisälle.

Tultuaan pian jälleen kadulle käärö kainalossa hän tapasi nuoren maleksivan neitosen, jolla oli kirkkaansininen, taftisilkkinen puku, koristettu monilla hieman haalistuneilla kultanauhajuovilia. Päässä hänellä oli runsaasti kukilla ja hedelmillä somistettu hattu ja jalassa korkeat moninappiset, mustat samettikengät, joiden kannat olivat hieman lintassa ja kärjet jokseenkin kuluneet.

"Kah, Mimie, miten voitte?" virkkoi rouva Bascomb sydämellisesti. "Minä toivonkin juuri tapaavani jonkun teistä tytöistä, saadakseni teidät mukaani kotiin. Joka päivä pitäisi saada joku Lottien ystävä poikkeamaan sinne. Hän on aina niin mielissään uutisista."

Vaikka rouva Bascombin sydämellisyys ei enää hämmentänyt neiti Flackersia niin kovasti kuin alussa, ei hän voinut, ajatteli hän mielessään, "saada näyttämään luonnolliselta, että hän kävelisi niin luontevasti ja tuttavallisesti vanhan rouva Bascombin kanssa". Neiti Flackers ei olisi myöntänyt ikinä, ettei hän ollut yhtä hyvä kuin rouva Bascomb tai joku toinen kaupungin asukas, mutta hän oli aina tuntenut avuttomasti sen yhteiskunnallisen eron heidän välillään, joka oli tullut tarkasti, vaikkakin hiljaisuudessa merkityksi. Ja hän nautti sen puuttumisesta nyt. Hän ei välittänyt lainkaan siitä, että hänet nähtiin sellaisen henkilön seurassa, jolle kaikki kaupungin tärkeät henkilöt nyökäyttivät kunnioittavasti päätänsä ja sanoivat: "Hyvää päivää!" — pankinjohtaja, sanomalehden päätoimittaja, Clarken kaupan omistajan rouva ja papit. Niin, hän halusi hyvin mielellään tulla tervehtimään Lottieta niin usein kuin rouva Bascomb hänet tavatessaan ehdotti.

Ja ilman tätä miellyttävää valmistustakin oli hauska mennä katsomaan Lottieta. Näihin vierailuihin sisältyi paljon muutakin, mistä hän piti, mistä kaikki Lottien tuttavat pitivät — enimmäkseen sentään syötävää. Rouva Bascomb ei todellakaan kitsastellut silloin, kun Lottien ystävät tulivat. Hän valmisti aina joko limonaadia, hedelmämehua tai suklaata vatkatun kerman kera (kukaan ei heistä olisi pitänyt teestä, paitsi palan painoksi illallisella), ja hänellä oli aina niin monenlaisia leivoksia, ettei niille ollut vertaa missään, enkelinleipiä, joiden taikinaan vatkattiin yksitoista munanvalkuaista, tai maukasta suklaakakkua tai pähkinäkakkua, jossa oli paksu alteatäyte, tai kookospähkinäkakkua, jonka kermavaahtokerros oli melkein niin paksu kuin kakun kerrokset yhteensä. Rouva Bascomb oli varmasti hyvin taitava kokki. Siellä oli makeisiakin. Laatikollinen oli aina avoinna Lottien sohvalla ja joka kerta sinne tullessa ihan erilaisia, tunnettujen tehtaitten valmistamia eikä sellaisia, joita myytiin painon mukaan kaikissa makeiskaupoissa. Ja siellä tavattiin aina viimeiset ristisana-arvoituksetkin, ja Lottiella oli kaikki uusimmat nuotit Ralphin äidin ostamaan sähköpianoon, kaikki suositut renkutukset New Yorkin opereteista, joku salapoliisikertomus ja Harold Bell Wrightin romaani ja kaiken maailman kuvajulkaisut ympärillään.

Lottien vieraat sanoivat usein Lottielle, ettei hänellä ollut hätää, vaikka hänen selkänsä ehkä olikin kovin kipeä (hän kertoi heille, ettei se enää, hänen maatessaan ihan hiljaa, vaivannut häntä juuri ollenkaan). He palasivat jokseenkin vastahakoisesti jokapäiväisiin askareihinsa vietettyään tunnin verran kirkkaassa huoneessa, missä Lottie lepäsi komeana niin hienossa silkkinutussa, että he olivat luulleet vain muotikauppojen vahakuvien _käyttävän_ sellaisia todellisuudessa, ja sai kaiket päivät tehdä mielensä mukaan, jonkun palvellessa häntä ja totellessa hänen käskyjään, ja se olikin oikein hirveätä, kuinka hän komenteli heitä kaikkia, vieläpä itse rouva Bascombia. Kun he tallustivat takaisin varhaisiin aamunousuihinsa ja loppumattomaan aherrukseensa rahapalkasta tai keittiöihinsä ja vaativaisten miestensä ja meluavien lastensa luo, sanoivat he joskus tuntuvan hullunkuriselta, kuinka asiat luontuivat muutamille ihmisille niin, että he saivat juuri sitä, mikä heille paraiten sopi. Esimerkiksi Lottie, joka aina oli ollut koko luomakunnan suuri laiskuri ja voi maleksia ympäri tekemättä mitään vieläpä kauemmin kuin kukaan muu, ja nyt olivat asiat kääntyneet niin, ettei hänen tarvinnut muuta tehdäkään. Ja hän sai vielä myötätuntoa kaupan päällisiksi. Vaikka, luonnollisesti, kiiruhtivat he lisäämään (käyttäen tätä lausetta manaavasti kuin sisilialaiset naiset olisivat hypistelleet korallihaarukkansa kärkeä), _luonnollisesti_ he tiesivät, kuinka hirveitä tuollaiset selkärankavaivat olivat.

He juttelivat ehkä useammin ja kateellisemmin kuin mistään muusta Lottien elämän puolesta siitä, kuinka äärettömän hienot hänen kätensä olivat nykyään. Koska hän voi tuhlata niiden hoitamiseen niin paljon aikaa kuin suinkin, tarvitsematta koskaan tehdä mitään työtä, joka olisi voinut niitä koventaa tai tahrata, muuttuivat Lottien kädet heidän mielestään yliluonnollisen kauniiksi. He katselivat hänen vahanvalkoisia sormiaan ja ruusunpunaisia kynsiään huudellen niin ihastuneina, että Lottie hymyili onnellisena erittäinkin silloin, kun joku heistä laski oman jäntevän, ryhmyisen, laihan työtätekevän kätensä potilaan hienorakenteisen, vaaleanpunaisen käden viereen. Hänen ystävilleen esiintyivät Lottien kädet toteutuneena ihanteena. He sanoivat usein: "Ei voi kuvitellakaan mitään niin _täydellistä_ kuin Lottien kädet, nyt ovat. Ne ovat todellakin sennäköiset kuin ei niillä milloinkaan olisi tehty työn hitustakaan."

XXIX

Tohtori Pell tuli katsomaan potilasta kolmasti viikossa, tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Nämä päivät eivät tuntuneet Lottiesta samanlaisilta kuin muut viikon päivät. Ne eivät tuntuneet hänestä edes toistensakaan kaltaisilta, koska tohtori käsitteli häntä eri tavalla kunakin päivänä, niin että kun Lottie heräsi tiistaina, hän heti muisti, että häntä sinä päivänä käsiteltäisiin sähkösäteillä; ja torstaina, että hän sinä päivänä saisi sähköhierontaa, kun sitä vastoin lauantai-aamun ilmaakin väritti jokaviikkoisen tavallisen hieronnan odotus.

Lauantaista hoitoa tohtori ei kuitenkaan nimittänyt "hieronnaksi" eikä sietänyt muidenkaan käyttävän sitä sanaa. Mutta ne selitykset, jotka hän antoi omasta "psykomanualisen terapeutiikan" nimiluettelosta, olivat niin mutkallisia, että vaikka Lottie olisi kuullut ne kuinka usein tahansa, hän ei kuitenkaan osannut toistaa niitä siinä selostuksessa, jonka hän antoi ystävilleen tohtorin käsittelystä ja sanoista. Hän puhui siitä aina kuin "hieronnasta", mutta lisäsi äkkiä ja syyntuntoisesti: "vaikka se oikeastaan ei ole sellaista, vaan jotakin paljon enemmän kuin hierontaa".

Näistä kolmesta käsittelystä hän piti enimmän siitä, vaikka hän yleensä nauttikin näiden kaikkien taikojen yksityiskohdista. Tiistailla oli erityinen merkityksensä, koska oli jo kulunut kolme päivää tohtorin viime käynnistä, niin että hän oli jo hieman unohtanut hänen askeltensa kaiun, sikaarin ja hajuveden arvokkaan väkevän hajun, joka leijaili hänen edellään yläkertaan, ja ihmeellisen äänen kaiun, kun hän Ralphin äidin kunnioittavasti seuraamana tuli sairaan huoneeseen hieroen kauniita valkoisia käsiään ja kysyen kohteliaasti, kuinka hän oli voinut nämä hänen viime käyntinsä jälkeiset päivät.

Lottien mieli oli tulvillaan hämmästynyttä kiitollisuutta siitä, että joku niin paljon välitti hänen voinnistaan. Hänen kärsimyksensä olivat nykyään jo aika kulunutta juttua "tytöille", hänen vierailleen; tosin he kuuntelivat, kun hän kertoi heille oireittensa muutoksista, mutta eivät enää niin tarkkaavaisesti kuin ennen, ja kohta kun hän keskeytti, alkoivat he hyvin kylmäverisesti jutella omista oireistaan. Ralph ei viitsinyt enää kuunnella ollenkaan, ja Ralphin äiti, joka oleskeli aina siellä, tiesi jo ennakolta, miltä Lottiesta tuntui, niin ettei ollut tilaisuutta kertoa hänelle.

Mutta tohtori Pell välitti todellakin; sen tunsi hänen silmiensä ja äänensä jokaisesta ilmeestä. Jokaisen käynnin ensi osa kului yksityiskohtaiseen selostukseen kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut viime kerrasta asti; miltä hänestä oli tuntunut kunkin aterian jälkeen, mikä oli sopinut hänen ruoansulatukselleen ja mikä oli tuntunut "vaikeasti sulavalta"; kuinka hän oli nukkunut, ja samalla kuvailtiin kaikki edestakaisin siirtyvät vaivat arassa selkärangassa. Tohtori kirjoitti usein muistiin jotakin selostuksista, kuunteli tarkkaavaisesti ja keskeytti vain silloin hetkiseksi, kun kirjoitti nahkakantiseen muistikirjaansa, jonka hieno tuoksu oli osa hänen hajustaan.

Näin Lottie sai puuhaa kootessaan aineistoa tohtori Pellille annettavaan selostukseen. Jokaisen aterian jälkeen hän painoi muistiinsa, että hänen piti tietää, kuinka kaikki eri ruokalajit olivat vaikuttaneet, niin että hän voisi kertoa siitä tohtorille; ja aina, istuttuaan pielustensa varassa tunnin verran, hän keskeytti kaikki askareensa voidakseen ajatella vakavasti selässään ja säärissään tuntuvia kipuja.

Joskus hänellä oli mitä kummallisimpia asioita kerrottavana — jokin äkkiä ilmestynyt tunnoton paikka, juuri _tuossa kohdassa_. Tai neulamaisia tuskia äkkiä säteilemässä joka suunnalle jostakin paikasta, joka ei ollut koskaan ennen häntä vaivannut.

"Missä se kohta on?" kysyi sitten tohtori kiihkeästi kuin se antaisi hänelle johtolangan, ja kun Lottie näytti hänelle sen kohdan selässään, tai reidessään, koputteli tohtori sen ympäristöä sormellaan, painoi lujasti silloin tällöin ja kysyi, koskiko se kipeämmin siihen vai tuohon kohtaan. Hän kirjoitti aina vastaukset muistikirjaansa.

Lottie tiesi, milloin kyseleminen loppui, koska tohtori aina silloin sulki muistikirjansa, vetäisi kuminauhan sen ympärille ja nousi sanoen jotakin tällaista: "No niin, no niin, katsotaan nyt, mitä säteemme vaikuttavat" (tai "vibratio" tai "psykomanipulatio"). "Me saamme teidät kyllä piakkoin jalkeille pesemään pyykkiä ja harjaamaan lattioita niin hyvin kuin ennenkin."

Lottie tunsi järkyttävää väsymystä, melkeinpä pyörtymystä, kun näitä toimeliaan elämän peloittavan kovia töitä näin raa'asti mainittiin. Kun jo käsivarsien pitäminen ylhäällä tarpeeksi kauan tukkaa kammatessa vaati niin äärettömiä ponnistuksia, kuinka sitten jaksaisi seisoa tuntikausia pesemässä astioita ja laittamassa vuoteita ja nostelemassa patjoja? Sen pelkkä ajatteleminenkin kauhistutti häntä, ja hän lepäsi vielä hervottomampana pehmeillä pieluksillaan.

Mutta hän luotti lujasti tohtorin käsittelyihin, jotka varmasti saivatkin hänet tuntemaan voivansa mainiosti. Tiistaisin tohtori toi mukanaan suuren, kauniisti valmistetun, samettivuorisen laatikon, josta hän otti esille kimaltelevia nikkeli- ja punakumisia putkia ja kummallisen muotoisen, onton lasivehkeen. Tämä viimeinen, sitten kun hän oli kiinnittänyt mutkallisen koneiston yhteen ja yhdistänyt sen sähkövirtaan, alkoi äkkiä, hehkua kovasti pahaenteisellä sinisellä liekillä, sähisten samalla hiljaa, mikä pani Lottien pallean väräjämään. Hän vetäisi alas rullakaihtimet, ennenkuin kutsui avukseen tämän yliluonnollisen sinisen tulen, niin että se oli huoneen ainoa valo, joka aavemaisesti valaisi tohtorin vakavia, mustanverisiä kasvoja ja Ralphin äidin vanhahkoa kalpeutta.

Sitten Lottie kääntyi kyljelleen, ja tohtori alkoi kuljettaa tuota hornamaista lasiputkea (hämmästyttävää kylläkin, se oli vain miellyttävän lämmin) edestakaisin hänen selkäänsä pitkin levein sivellyksin. "Tunnetteko säteiden tunkeutuvan lihan läpi?" kysyi hän jonkun ajan kuluttua. "Minä voin näet vahventaa niitä, jos vain kestätte."

Ajatellen kiihkeästi, tuntuivatko ne lihan läpi, Lottie alkoi tajuta erilaisia omituisia vaikutelmia ja kiiruhti niitä kuvaamaan: "Se tuntuu siltä kuin laahaisi silkkiä ylös ja alas selkäni iholla", sanoi hän olkansa yli.

"Niinkö?" sanoi tohtori. "Minäpä vähennän virtaa hieman. Emme tahdo pilata asiaa liioittelulla."

Niin, tiistait olivat hieman kauhistuttavia ja kiihoittavia Lottien mielestä. Hän piti niistä, mutta oli melko iloinen, kun ne kunnollisesti päättivät.

Torstait olivat erilaisia. Sinä päivänä hierottiin häntä sähköllä. Tohtori toi sinne toisen kalliin, sametilla sisustetun laatikon, josta hän otti esille toisen kojeen; sen päässä oli jonkinlainen vasara ja siinä pyöreä kuminuppi. Kun hän väänsi sähkönappulaa, alkoi vasara täristä hyvin monta kertaa minuutissa (tohtori sanoi hänelle, kuinka monta, mutta hän ei voinut muistaa kertoessaan vierailleen, "oliko se neljäkymmentä kertaa minuutissa... vai neljäsataako?"). Sillä ryhtyi tohtori Pell naputtelemaan hänen selkäänsä miljoonilla heikoilla, pehmeillä lyönneillä, keskeyttäen vain silloin, kun Lottie kokonaan hengästyi ja pyysi lykkäystä. "Teidän pitää kärsiä tätä niin paljon kuin suinkin", sanoi tohtori painaen sen ilkeästi takovaa päätä eri kohtiin hänen leveää selkäänsä pitkin, jota hän käsitteli ammattimaisen kylmäkiskoisesti, vaikka se oli niin valkoinen ja pehmeä. ("Luulen hänen näkevän niitä niin paljon", ajatteli rouva Bascomb itsekseen nähdessään, että tohtori katseli Lottieta niin hajamielisen kylmästi.)

Lottie piti kuitenkin enimmin hänen lauantai-hieronnastaan. Se oli Lottielle hänen viikkonsa käännekohta. Kaikki kohosi sitä kohti ja alkoi taas viettää siitä poispäin. Häneltä meni koko se päivä, vieläpä osa seuraavastakin, voidakseen täydellisesti havahtua siitä lujien käsien nukuttavasta rauhasta, johon tohtori hierottuaan kämmeniinsä voidetta, oli lakkaamattomalla sivelyllä pitkin hänen selkäänsä hänet vaivuttanut.

Käytetty voide oli tohtorin erityinen salaisuus ja keksintö. Se oli sekoitettu monista harvinaisista alkuaineista, selitti hän, joista eräällä oli niin pistävä, maustemainen haju, että se kokonaan erosi kaikista niistä muista hajuista, joihin Lottie sai elämänsä kuluessa tutustua. Hän luotti suuresti tähän voiteeseen ja alkoi tuntea lievennystä jo sen ensi tuprahduksesta, kun tohtori väänsi auki hopeakorkkisen kristallipullon, jossa sitä säilytettiin. Hän laski aina alemmaksi ikkunan kaihtimet ennen käsittelyä ja hiljensi ääntäänkin.