Part 11

"Niin, Lottie", sanoi rouva Bascomb ystävälliseen tapaan tullen avaamaan ovea, "nyt näet, etten voinut pysyä täältä pois. Onko Ralph kertonut sinulle, että ikävöin omaisiani ja että ehkä eroan nykyisestä toimestani Harristownissa ja tulen takaisin tänne, jos sinä vain otat minut vastaan?"

Nähtyään hänet Lottie oli kiiruhtanut ja syöksähtäen eteenpäin levitti nyt käsivartensa, kiertäen ne hänen kaulalleen. Rouva Bascomb tunsi jälleen Lottien huulten unohtumattoman, sulattavan pehmeyden.

Lottie suuteli häntä tarmokkaasti ja sitten pitäen häntä käsivarren matkan päässä itsestään sanoi ylevään tapaansa: "Me emme milloinkaan sulje kotia äidiltämme. Tulkoon mitä tulee, te olette aina tervetullut poikanne taloon."

"Ah, Lottie, kuinka _ystävällinen_ sinä olet sanoessasi niin!" virkkoi rouva Bascomb hyväksyvästi.

Sinä iltana hän istui kylpyhuoneessa samalla tuolilla, missä oli ensi kerran nähnyt lapsenlapsensa silmien katseen. Hän kumartui nyt kylpyammeen yli, jossa pikku Dids istui vaahtoavassa vedessä, heitellen ylös ja alas uutta selluloidiankkaa, mummon pestessä hänen luisevaa pientä selkäänsä, joka oli likainen hiestä ja tomusta. Hän kääntyi hetkiseksi syrjään ammeesta saadakseen saippuan käteensä ja sanoi olkansa yli: "Ja juuri silloin Sindbad näki suuren varjon, ja kas, siinä oli vaakalintu jälleen levittämässä pitkän pitkiä siipiään laakson yli."

"Minä uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että Sindbad pääsi tällä kertaa pakoon", huomautti Dids ojentautuen ottamaan takaansa ankan, joka oli kimmahtanut hänen käsistään. Mutta ojentautui liian kauaksi, menetti tasapainonsa ja lioetensaippuaisessa vedessä kaatui loiskahtaen selälleen, niin että vettä roiskahti hänen hämmästyneille pikku kasvoilleen.

Rouva Bascomb ei tiennyt, kuinka lapsi käyttäytyi pikku tapaturmissa, ja peläten joko vihasta tahi pelosta johtuvaa purkausta sieppasi syljeskelevän ja potkivan Didsin syliinsä, rientäen sanomaan kääntääkseen hänen huomionsa muualle: "Kas, se oli kunnon uimaretki pienelle sammakolle."

Lapsi haukkoi vielä ilmaa, mutta sanoi kuitenkin heti: "Sammakoilla ei ole _hiuksia_. Minä olen joutsen!" Ja sanoessaan tämän pilan hän katsahti niin leikillisesti ja ovelasti mummoonsa kirkkailla tummilla silmillään, että rouva Bascomb purskahti hämmästyneeseen nauruun, joka kajahti koko talon läpi.

Kuullessaan mummonsa nauravan pieni vekkuli nauroi hänen kanssaan ja sitten he nauroivat mielettömästi omalle hilpeydelleen sellaiseen suloiseen, hassunkuriseen iloiseen tapaan kuin vain pienet nauravat lapset ja ne, jotka rakastavat heitä hellästi.

"Hyväinen aika, mille ihmeelle tällaisena hirveän kuumana iltana voi nauraa?" kuului Lottien ääni hallista.

Hän tuli raukeana ovelle. Heidän aiheettoman naurunsa kirjava kupla särkyi heti. Rouva Bascomb tavoitti jälleen saippuaa. Dids laski ankkansa varovasti uimasilleen taivutettujen polviensa ja laihan pienen ruumiinsa luomaan turvalliseen satamaan.

"Minä luulin teitä niin väsyneeksi, ettette jaksaisi kylvettää Didsiä tänä iltana", sanoi Lottie. "Tämä kuumuus ihan tappaa minut. Minä en jaksa hengittää. Minun mielestäni pitäisi teidänkin voimienne olla lopussa."

Se herätti rouva Bascombin huomiota. Voimatko lopussa? Millaiselta tuntui olla väsyksissä? Oliko hän milloinkaan väsynyt?

Katsahtaen miniäänsä hän näki oman kuvansakin kuvastimessa. Hän tuskin tunsi omia kasvojaan. Hän siirsi katseensa loistavista silmistä ja jäntevistä huulista Lottien raukeisiin kasvoihin.

"Ei", sanoi hän sävyisästi ja hienotunteisesti, "ei, minä en tunne itseäni kovinkaan väsyneeksi".

"Sepä se, mutta minä ainakin tunnen", sanoi Lottie ja meni hitaasti pois.

XXI

"Niin, hän saa syödä niin paljon banaaneja kuin vain haluaa, mamman pikku tyttö saa. Banaanit ovat _terveellisiä_ lapsille. Minäkin syön niitä aina paljon. Tohtori Dewey puhuu joutavia hänen alipainostaan. Jokainenhan tietää banaanien lihottavan. Juuri senvuoksi eivät sellaiset ihmiset saakaan syödä niitä, jotka koettavat laihduttaa itseään."

* * * * *

Kun Dids seuraavana aamuna heräsi hyvin punaisin poskin ja raukein silmin, huusi hänen äitinsä: "Se on tulirokkoa, minä tiedän sen kyllä!" ja sieppasi hänet rouva Bascombin sylistä, missä hän istui hervotonna, painaen päätänsä mummon rintaa vasten. "Se on tulirokkoa! Rouva Flacker sanoi sitä olevan paljonkin liikkeellä Warren-kadun varrella, ja varmasti on teidän koulussanne siihen sairastuneita lapsia. Minun mielestäni ei ole ollenkaan turvallista, että te hääräätte noiden lasten kanssa, joissa saattaa olla kukaties vaikka mitä."

"Ehkä meidän on parasta katsoa, onko hänellä kuumetta", ehdotti rouva Bascomb ja alkoi hakea kuumemittaria.

"Minä aion juuri ehdottaa samaa", sanoi Lottie.

Mutta kuumeinen lapsi, joka oli ärtyisä ja väsynyt, työnsi pienen lasiputken äkäisenä syrjään. "Ei, ei", sanoi Dids käännellen päätänsä puolelta toiselle.

"Mutta, pikku Dids kultaseni", sanoi hänen mummonsa, ottaen sen pois hetkiseksi, "se ei tee sinulle kipeää. Sillä ei ole mitään makua, ja se niin äärettömän sileäkin. Se on taikatikku, etkö sitä tiennyt, tuollainen, joka voi tunnustella kielesi alustaa ja sitten ilmoittaa meille, mitä on tehtävä pienelle sairaalle tyttöselle."

Didsin raukeat silmät näyttivät hieman vilkastuvan. Rouva Bascomb tuli askeleen lähemmäksi ja antoi Didsin katsella mittaria. "Katsohan nyt, vaikka sillä ei olekaan silmiä, tietää se kuitenkin heti, kun se saa koskettaa sinua..."

Dids käänsi päänsä jälleen syrjään, epäluulon palatessa hetkiseksi, ja hänen äitinsä huusi puristaen häntä kovasti rintaansa vasten: "Pieni kultaseni! Ei anneta liata suuraukkaa millään ilkeällä esineellä. Ei, mamma ei salli vaivata Dids-raukkaa."

Anopilleen hän sanoi Didsin pään yli: "En minäkään ole voinut sietää noita esineitä. Ne ärsyttävät hermojani äärettömästi. Ja Dids on ihan minun kaltaiseni. Hän on hyvin hermostunut. Enkä minä sitäpaitsi uskokaan noihin mittareihin, vaikka ihmiset niillä niin kovasti touhuavat. Ihmiset ovat tulleet toimeen vallan mainiosti ilman niitäkin ennen vanhaan."

Rouva Bascomb pisti kojeen heti takaisin pieneen laatikkoon ja sanoi tyynesti: "No niin, pyydämmekö tohtoria tulemaan tänne katsomaan Didsiä?"

"Meidän kai pitää", sanoi Lottie. "Mutta soisin, että meillä olisi täällä säädyllinen lääkäri, jonka puoleen voisimme kääntyä. Se vanha tohtori Dewey väsyttää minua. Hän on niin suorasukainen. Ei lainkaan herrasmies. Enkä usko hänen tietävän tuon taivaallista ammatistaan. Hän ei ole voinut kertaakaan auttaa _minua_."

"Minä en tahdo tohtoria", huusi Dids äkkiä kimeästi. "Minä en tahdo suorasukaista lääkäriä tänne." Hän alkoi itkeä ja rimpuilla äitinsä sylissä.

"Dids on kyllä oikeassa", sanoi Lottie rouva Bascombille ja lisäsi vastahakoisesti: "Mutta meidän pitää kai silti kutsua häntä. Ehkä te soitatte hänelle."

Kun lääkäri tuli, antoi Didsin äiti hänen kysymyksiinsä vilpittömiä vastauksia: "Ei, tohtori, ei. Ei, Dids on saanut syödä ihan samoja ruokia kuin muinakin päivinä. Ja minä pidän aina hyvää huolta siitä, mitä hän syö. Mielestäni on hyvin tärkeää se, mitä lapset syövät, vai mitä luulette, tohtori?"

Kun tohtori käänsi vanhaa leijonanpäätänsä katsoakseen jälleen pieluksella lepääviä Didsin tulipunaisia kasvoja, lennätti Lottie pienokaiselle varoittavan katseen ja kohotti sormen huulilleen. Dids sulki heti silmänsä ja näytti jäykän tyyneltä. Mitään yritystä ei tehty tämän katseiden vaihdon piilottamiseksi rouva Bascombilta, joka seisoi ovella, mutta nyt kääntyi pois puristeli kätensä kovasti yhteen.

"Luulen hänen tarvitsevan annoksen risiiniöljyä eikä mitään muuta", kuului lääkärin ääni huoneesta.

"Voi, tohtori, minä en voi antaa hänelle niin ilkeää ainetta, enkä saisikaan häntä sitä ottamaan. Hän huutaa, kirkuu ja ponnistelee aina niin, etten saa häntä nielemään sitä."

"Ehkä hän ei käyttäytyisi niin, ellette kertoisi hänelle edeltäpäin mitä toivotte hänen tekevän", sanoi lääkäri töykeästi. "Minäpä annan hänelle annoksen itse. Kyllä minä siitä selviän."

Hirvittäviä ääniä makuuhuoneesta... Didsin tukahtunutta huutoa ja kirkunaa, kimeitä, itkuisia vastalauseita Lottien puolelta, karheita lääkärin äänellä lausuttuja sanoja: "Päästäkää käteni irti, rouva Bascomb! Päästäkää käteni irti! Kas niin, pieni tyttöseni, nielaise nyt kiltisti. Kas niin. Eihän se ollut mitään. Jokaisen täytyy nauttia sitä. Kaikki meni. Nyt siitä päästiin."

Halliin johtavassa käytävässä seisoi rouva Bascomb jäykkänä, purren hampaitaan yhteen ja vaivoin hilliten itseään lyömästä päätänsä seinään.

Harpatessaan pitkin askelin isoäidin ohi lääkäri huomautti olkansa yli äidille: "Pitäkää häntä hiljaa älkääkä antako hänelle mitään syötävää ennen huomisaamua, niin hän paranee."

Makuuhuoneessa Dids nyyhkytti surkeasti kiihkeästä itsesäälistä, jota hänen äitinsä säesti vihaisilla, myötätuntoisilla huudahduksilla. "Kuinka pahasti se ilkeä vanha tohtori kohteli lapsi-raukkaa! Mamma ajaa vanhan tohtorin matkoihinsa, jos hän vielä koettaa antaa Dids-raukalle ilkeää lääkettä..."

"Hänelle ei saa antaa mitään ruokaa, ennenkuin huomenaamuna, muistakaa se", kuultiin lääkärin äänen huutavan alhaalta hallista.

Illalla, kun rouva Bascomb oltuaan koko päivän poissa koulussa, pyyhiskeli sienellä kuumaa pientä ruumista, näki hän vuoteen olevan täynnä kakun murusia.

* * * * *

Illallispöydässä eräänä hyvänä päivänä: Kun Ralph tarjoili pihviä, sanoi rouva Bascomb: "Dids, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa, kuinka kauniin jutun Nellie McIntosh tänään kertoi luokallani pienestä veljestään, joka silloin oli neljän ja puolen vuoden ikäinen, siis juuri niin vanha kuin sinä nyt. Tyttö kertoi hänen kerran viime kesänä leikkineen heidän pihallaan ja nähneen pienen linnunpoikasen putoavan pesästään maahan. Hän taapersi sitä katselemaan, mutta huomasikin samalla naapurin kissan hiipivän likelle. Tuo urhoollinen pikku mies tiesi vallan hyvin, mitä hänen piti tehdä. Hän kohotti linnunpoikasen niin korkealle päänsä yläpuolelle kuin pienet käsivarret ulottuivat. Ja suuri kissa oli varmaankin hyvin nälissään tahi muuten halusi saada kiinni elävän linnun sillä se hyppi pientä poikaa vasten kynsien ja sähisten. Mutta hän potki sitä niin kovasti kuin suinkin ja piti vielä lujemmin kiinni lintua, samalla huutaen apua. Muuan sekatavarakaupan vankkurien ajaja kuuli hänen huutonsa ja meni katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Hän kiipesi tietysti puuhun ja pani poikasen takaisin pesään hyvään turvaan. Nellie kertoi heidän kaikkien olleen hyvin ylpeitä pikku veljestä."

Ralph huomautti lämpimästi: "Hyvin rohkea poikanen hän olikin."

Lottie nyökäytti päätänsä. "Meidänkin pihallamme kasvoi vanha puu", aloitti hän, "kun asuimme tehtaan vieressä, ja lintujen oli tapana rakentaa pesänsä siihen, ja erään puolalaisen ilkeän pojan oli tapana kiivetä sinne ja puhkoa kaikkien linnunpoikasten silmät neulalla, kunnes pappa sai hänet kerran kiinni ja antoi hänelle selkään kepillään. Mutta se Shrevenskyn poika oli sentään ilkein kaikista. Minun luullakseni hänen järjessään oli jotakin vikaa, hän oli ehkä hieman vähämielinen, koska hän suunnitteli mitä hirmuisimpia tekoja. Kerran näin hänen, meitä oli koko joukko tyttöjä, pitävän kissaa nuotion tulessa, jonka hän oli sytyttänyt autiolle palstalle. Huh, minä tulen vieläkin kipeäksi sitä ajatellessani. Hän oli sitonut kissan niin, ettei se voinut raapia, mutta kiljua se sai mielensä mukaan, ja juuri se viekoittelikin meidät katsomaan oksien välistä, mitä siellä tapahtui. Me huusimme hänelle, että hän lopettaisi, mutta hän kääntyi meihin päin irvistellen meille niin ilkeästi, että pelästyimme melkein kuoliaiksi. Hän oli hurjan näköinen veitikka, sellainen jonka suu on aina ammollaan, ja hänen silmänsäkin muistuttivat peikon silmiä. Hänellä ei ollut juuri ollenkaan otsaa, ja tukka ulottui melkein silmäkulmiin saakka. He veivät hänet luullakseni vajajärkisten kotiin senjälkeen kun hän oli kasvanut niin isoksi, että kävi vaaralliseksi meille tytöille. Hyväinen aika, hän tuli sellaiseksi, että lähti ajamaan takaa meitä tyttöjä, kun oltiin ulkona pimeässä, vaikka olisimme olleet matkalla vain lähimpään taloon, ja hän koetti tarttua meihin kiinni ja samalla huutaa mitä hirveimpiä..."

Räiskis! Rouva Bascomb oli kurottaessaan ottamaan leipäkoria tyrkännyt käsivarrellaan sivulle päin. Ralphin vesilasi oli kaatunut lautaselle, niin että vettä roiskahti pöydälle, säikäyttäen Didsiä, joka oli katsellut äitiään.

"Kylläpä olen kömpelö!" sanoi hän anteeksipyytävästi ja kiiruhti korjaamaan vahinkoa. Ja siinä riittikin tekemistä vähäksi ajaksi, kun ensin oli harjattava pois kaikki lasipalaset ja sitten levitettävä kuiva lautasliina kastuneelle kohdalle ja tuotava Ralphille puhdas lautanen.

Kun hän istuutui jälleen paikalleen, huomautti hän Lottielle: "Kuinka kaunis liivi tuo onkaan! Sinisen valkoinen päärme näyttää niin uudelta ja hienolta."

Lottie sanoi suopeasti, katsellen sitä tyytyväisenä: "Minä ostin sen Clarken loppuunmyynnistä tänä aamuna, ja tämä olikin siellä ainoa sellainen vaatekappale, jota viitsisin käyttää, vaikka minulle maksettaisiin. He ovat koonneet loppuunmyyntiinsä kaikenlaisia vanhoja rääsyjä, mutta eivät saaneet niitä petkutetuiksi minulle. Minä käynkin ostoksilla niin paljon. Ainoa keino pysyä heidän edellään, on katsella tavaroita ensin toisessa kaupassa ja sitten toisessa. Ja hekin tietävät sen, ja juuri senvuoksi myyjättäret kohtelevat niin harvasanaisesti kaikkia sellaisia asiakkaita, jotka eivät heti osta. Heille on annettu sellainen käsky. Kauppiaat eivät halua paljastaa ihmisille liian paljon hintojaan tai tavaroitaan. He vaativat tyttöjä käyttäytymään niin ilkeästi kuin suinkin kaikkia sellaisia naisia kohtaan, jotka tulevat vain katselemaan, jotta sitten voisivat pettää heitä loppuunmyynneillään ja kaikilla vaateriekaleillaan. Mutta he eivät kykene pettämään minua. Minä tiedän oikeuteni ja keinot, kuinka minun pitää niitä puolustaa. Minun mielestäni on jokaisen velvollisuus hankkia itselleen niin tarkat tiedot kaikesta, että rahoista on hyötyä. Sillä ei ole väliä, kuinka huonossa kunnossa vointini on, eikä kukaan tiedä, kuinka kovat tuskat minulla on kyljessäni ja käsivarressani ja että se surkeus panee minut montakin kertaa toivomaan kuolemaa, mutta minä tunnen kuitenkin aina, että täytyy lähteä kaupungille pysyäkseni aikani tasalla."

Hän puhui niin nopeasti, ettei malttanut syödä keksipalasta kädestään. Alinomaa hän kohotti sen huulilleen, mutta sieppasikin sen jälleen pois jatkaakseen sanatulvaansa.

"He eivät voi karkoittaa minua pois harvasanaisuudellaan, eivät ollenkaan. Kun joku myyjätär yrittää laskea leikkiä minun kustannuksellani, saa hän tietää huutia. Tänä aamuna ollessani Simmonsin kaupassa oli siellä muuan sukkela tyttönen, joka koetti esiintyä kaikessa loistossaan. 'Rouva', sanoi hän leuka pystyssä, 'rouva, minä olen nyt näyttänyt teille varastoni kaikki siniset silkkikankaat', sanoi hän, 'ja ellette halua puolta jaardia enempää, miksi ette mene katselemaan jäännöskappaleita nähdäksenne, voisitteko niiden joukosta löytää jotakin.' 'Ei, älkäähän nyt sentään, nuori neitiseni.' sanoin minä hänelle. 'Ei, teidän ei tarvitse koettaakaan minua huiputtaa sellaisilla keinoilla: Täällä on jo liiankin paljon asiakkaita odottamassa palveluksianne', sanoin minä. 'Minuun ei enää pantaisi mitään huomiota tämän pöydän ääressä, jos poistun, eikä se liikuta teitä, ostanko minä puoli jaardia vaiko en ollenkaan', sanoin minä hänelle. 'Teille maksetaan siitä, että näyttelette minulle tavaroitanne', sanoin minä, 'ja teidän pitää pysyä nurkumatta työssänne', sanoin minä, 'kunnes —'."

Rouva Bascomb sanoi hiljaisella äänellä: "Ralph haluatko jo jälkiruokaa? Jos vain haluat, korjaan ruoat pois pöydältä."

"Minä en ole vielä lopettanut!" sanoi Lottie. "Kah, kuinka ihmiset voivat syödä niin nopeasti! Ettekö tiedä sen olevan epäterveellistä, kun nielette ruokanne, purematta sitä ensin hyvin? Eräs nainen, jonka tapasin tänään kaupungilla, kertoi miehestään, jonka vatsa on mennyt ihan pilalle senvuoksi, että hän syö niin nopeasti. Tohtori sanoi..."

* * * * *

Illallispöydässä eräänä pahana päivänä: Lottie raivoisasti: "Nämä ihan uutukaiset patenttinahka-kengät, joista maksoin viisi dollaria Curtisin kaupassa, ovat haljenneet puhki, vaikken luule käyttäneeni niitä vielä kolmeakaan kertaa. Minä vein ne mukanani Curtisille ja annoin heidän kuulla kunniansa. He koettivat vastata takaisin, mutta minä sanoin haluavani puhutella omistajaa tai en ketään, ja silloin he hakivat herra Curtisin sinne, ja me kinastelimme siellä aika lailla. Hän suvaitsi olla niin hävytön ja sanoa myyjänsä ilmoittaneen minulle, minun ostaessani ne, että ne olivat liian pienet minulle. Vieläpä hän väittää, että hänen kaupassaan riippuu kaikkialla ilmoituksia siitä, etteivät he takaa patenttinahka-kenkiä. Minä sanoin hänelle: 'Ettekö te luule minun tietävän paremmin kuin minkään kenkäkauppa-apulaisen, minkä kokoisia kenkiä minä käytän?' sanoin minä, ja hän..."

Rouva Bascomb päättäväisesti: "Onko teesi oikein hyvää, Lottie? Pelkään vahingossa valmistaneeni sen liian väkeväksi tänä iltana, ja sinähän tiedät lääkärin varoittaneen sinua juomasta liian voimakasta teetä, kun olet niin kovin hermostunut. Maistappa, onko se hyvää."

Lottie sekoitellen teetä: "Kyllä se on luullakseni hyvää. Minä olen joka tapauksessa niin hermostunut, etten voi sen hermostuneemmaksi enää tulla. Mutta mistä minä puhuinkaan?"

Rouva Bascomb: "Minä näin jotakin mielenkiintoista lehdessä tänään herra Burbankista. Näyttää siltä kuin hän toimisi kaktuksien jalostamisessa, koettaen kehittää sellaisen muunnoksen jossa ei ole piikkejä. Se olisi somaa, jos hän onnistuisi. Tämä herra Burbank, Dids kultaseni, on juuri samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön taikuri. Mutta hän saa todellakin ihmeitä toimeen — siinä ei ole mitään kepposta. Hän voi ottaa hoivaansa jonkin piikkisen kasvin ja työskennellä sen lasten ja lastenlasten kanssa niin kauan, ettei niissä lopulta ole piikkejä lainkaan, ja niiden hedelmätkin ovat paljon maukkaampia kuin ennen. Hän oppi tekemään sen tarkastelemalla, kuinka se oli tapahtunut ennen. Tiedätkö sinä, että kauniit ja suuret punaiset omenamme, jotka ovat niin makeita ja mehuisia, olivat ennen vanhaan pieniä ja kuivia ja kovia, niinkuin ruusupensaan punaiset marjat, joita näytin sinulle eilen, ja omenapuut olivat niin täynnä piikkejä kuin ruusupensaatkin. Mutta ihmiset ovat jalostaneet niitä..."

Ralph nauraen: "Niitä on jalostettu samalla tavalla kuin mekin koetamme jalostaa sinua, Dids, että osaisit kiinnittää oikein lautasliinasi, pistää aina vähän ruokaa suuhusi ja malttaa mielesi. Sinä olet kuin piikkinen villipensas, jonka haluamme jalostaa..."

Lottie: "Ah, nyt minä muistankin, mistä äsken puhuin, noista kengistä! No niin, mitä te ajattelette? Se ilkeä vanha Curtis sanoi, ettei hän halunnut ottaa niitä takaisin. 'Mutta, herra Curtis', sanoin minä, 'minä en voi käyttää niitä mihinkään'. Ja hän sanoi: 'No niin, rouva, mihin sitten luulette meidän voivan käyttää niitä?' Kuinka hän julkesikin! Mutta minä selvitän vielä välini hänen kanssaan, vaikka täytyisi seistä hänen kehnon kauppansa ovella ja ilmoittaa jokaiselle asiakkaalle..."

Ralph: "Voi, älä vain toteuta aikomustasi. Lottie! Hän voi syyttää sinua oikeudessa, jos sinä alat..."

Lottie, tulistuen, huulten vapistessa, posket punaisina: "Niin paljon sinä välität siitä, mitä minulle tapahtuu. Sinä et pane koskaan vähintäkään huomiota minun sanoihini, paitsi silloin, kun voit ryhtyä puolustamaan muita ihmisiä minua vastaan. Sinä _tahtoisit_, että ihmiset pyyhkisivät jalkansa minuun. Ja minä kun olen melkein valmis lentämään hermostumisesta. Tuo tuska kyljessäni..."

Ralph: "Minähän kuuntelen kyllä mielelläni puheitasi ja olen pahoillani noiden kenkien vuoksi. Mutta, hitto vieköön, kukaan ei ole saanut suunvuoroa."

Lottie: "Sinulla on kyllä ollut runsaasti tilaisuutta pärpättää, jostakin vanhasta kaktuksesta, josta ei kukaan välitä."

Ralph lyhyesti: "Mitä minun siis pitäisi tehdä? Kuluttaako kaikki aikani puhuakseni noista kirotuista kengistä?" (Didsin nopeat, viisaat silmät kääntymässä toisesta toiseen, rouva Bascombin silmät suunnattuna Didsiin.)

Lottie, purskahtaen itkuun: "Minä tahdon vain, että käyttäytyisit hieman säädyllisemmin... Minä olen joka tapauksessa niin äärettömän onneton. Kukaan ei välitä minusta puupenninkään vertaa. Soisin olevani jo haudassa ja... Minä en ymmärrä, miksi kaikki ovat niin ilkeitä minulle."

Ralph, iskien nyrkkinsä pöytään: "Totta totisesti, nyt saa jo..."

Rouva Bascomb äkkiä: "Oletteko te kuulleet mitään siitä, että Baumannien taloon murtauduttiin viime yönä?"

Lottie, hämmästyneenä ja väristen: "Emme, taivaan nimessä! Ihan lähimmässä naapurissa!"

Rouva Bascomb: "Sinähän tiedät, että heidän kellarikerroksessaan on pieni ikkuna?"

Lottie: "Sekä vasemmalla, kun kiivetään etupuolelta portaita ylös? Niin, minä olenkin monta kertaa ajatellut, että siitä murtautuu vielä joku sisään. Minulla on ollut se kieleni kärjellä kymmeniä kertoja sanoakseni rouva Baumannille, että hänen pitää..."

Rouva Bascomb: "No niin, sinä olit ihan oikeassa, sillä juuri sitä tietä varkaat menivät taloon."

Lottie: "_Saivatko_ he siepatuksi Mamien uuden kaulapuuhkan? Eikö vanha täti Rader pelästynyt?"

Rouva Bascomb: "Näyttää siltä kuin ei heistä kukaan olisi ollut kotona viime yönä. Maude Baumann Whitman kertoi minulle heidän luulleen, että joku kulkuri vain oli hakenut itselleen makuupaikkaa, missä saisi nukkua suojassa kylmältä ja lumelta. Hän ei ollut kiivennyt talon yläkerroksiin, kertoi hän, vaan oli ainoastaan nukkunut joillakin vanhoilla rääsyillä lämmityskellarissa."

Lottie pettyneenä: "Kah, kulkuriko vain? Kun asuimme Fuller-kadun päässä, silloin kun minä olin seitsenvuotias... ei, minä olin kai jo silloin täyttänyt kahdeksan, koska muistan sen tapahtuneen sinä vuonna, kun..."

* * * * *

Hieman ennen joulua vietiin rouva Bascombin luokka eräänä iltapäivänä koulun kokoushuoneeseen harjoittelemaan lauluja joulujuhlaan. He pääsivät kotiinsa sieltä, mikä vapautti luokka-opettajat tavallista aikaisemmin työstä. Rouva Bascomb päätti käyttää tämän odottamattoman loman ostoksiin. Hän oli viime aikoina ajatellut niin vähän pukuvarastoaan, että se oli uudistuksen tarpeessa.

Hän osti kiireesti eräästä kaupasta niin paljon sukkia ja alusvaatteita kuin tarvitsi ja oli juuri menossa kenkäkauppaan ostamaan kalossit, kun muisti mennessään rohdoskaupan ohi, ettei kotona ollut hammastahnaa, ja poikkesi sinne sivuovesta hankkimaan sitäkin. Ralph ja Lottie olivat huomaamattaan liukuneet siihen entiseen tapaansa, että sallivat hänen kustantaa talouteen kaikki sellaiset yleiset tavarat. Didsin hampaista päättäen ei varastoa ollut hänen poissa ollessaan useinkaan uusittu.

Myymälän perällä, soodajuomien tarjoilupöydän ääressä, hän huomasi Lottien ja Didsin nauttivan siitä, mitä Lottien sanavarastossa nimitettiin "vanhaksi hyväksi ajaksi", valkotakkisen, kiiltotukkaisen tarjoilijan kanssa.

"Sinä kai menet naimisiin minun kanssani, kun olet kasvanut suureksi, vai mitä, Dids?" sanoi vilkas nuori mies, nojautuen pöydän yli ja kiertäen käsivartensa pikku tytön kaulaan.

"Sano hänelle, että sinä aiot pyydystää itsellesi kauniimman miehen kuin hän on", huusi Lottie nauraen.

"Minä aion saada sellaisen miehen, jolla on äärettömän paljon rahaa", ilmoitti Dids odottamatta, sellaisen lapsen kujeilevaan, itsetietoiseen tapaan, joka tietää sanoneensa jotakin oikein naurettavaa.

Lottie ja nuori mies saivat suonenvetokohtauksia ja katsoivat toisiinsa nauraessaan.

"Vai aiot sinä pyydystää sellaisen miehen, jolla on paljon rahaa", sanoi nuori mies. Hän huusi eräälle toiselle apulaiselle: "Täällä on muuan nuori neiti, joka aloittaa varhain. Hän sanoo hankkivansa itselleen miehen, jolla on paljon rahaa."

Dids katseli kuulijakuntaansa, lapsellisten kasvojen loistaessa tyydytetystä turhamaisuudesta. "Niin, saatte lyödä vetoa, että minä teen sen", vakuutti hän.

"Mutta sinähän tahdot, että hän olisi kauniskin", sanoi soodan tarjoilija, valaen syvälle hänen kosteihin silmiinsä oman katseensa likaisia tietoja. "Et suinkaan sinä haluaisi suudella ketään rumaa miestä, vai mitä?"

"Minä en halua suudella häntä ollenkaan", sanoi Dids nenäkkäästi. "Minä en tahdo suudella, en muuta kuin naimisiin hänen kanssaan."

Tämä kiinnitti Lottien ja nuoren miehen hilpeyden taas hillittömäksi. He tahrasivat Didsin mielikuvitusta, hokien hänelle vakaumustaan, että hän oli koko maan sukkelin lapsi, ja nauttien ahneesti hänen viattomuudestaan toistelivat yhä: "Minä en tahdo ollenkaan suudella, mennä vain naimisiin hänen kanssaan."

Lottie sanoi hellästi: "Hän on juuri tulossa siihen ikään, jolloin hänen seurastaan on suurta huvia. Lapset tuottavat hirveää rasitusta ollessaan ihan pieniä — tuntuu kuin ei sitä aikaa voisi mitenkään kestää. Mutta kun he kehittyvät niin viisaiksi, että alkavat huomata, mitä maailmassa tapahtuu, on heistä vähän hauskuuttakin. Minäpä kerron teille erään asian: Minä aion pitää häntä kotona poissa koulusta toverinani niin kauan kuin suinkin — ainakin niin kauan, kunnes hän tulee kahdeksan tai yhdeksän vuoden vanhaksi. Se on parempi hänelle. Lapset oppivat siten enemmän. Eikö hän teidänkin mielestänne opi paljon enemmän liikkuessaan näin kaupungilla minun kanssani ja kuunnellessaan ihmisten puheita kuin jossakin hirvittävässä luokkahuoneessa, missä komenteleva vanhapiika määräilee kaikki hänen hommansa?"

"Varmasti hän oppii enemmän", vastasi nuori mies, hieroen kädellään Didsin niskan satiininhienoa ihoa ja työntäen sormensa hänen pukunsa kauluksen alle. "Varmasti hän oppii paljon enemmän."

"Komenteleva vanhapiika", toisti Dids peläten, että hänet unohdettaisiin.

"Minä säälin aina sellaista tyttöä, joka on saanut käydä koulua liian paljon", jatkoi Lottie. "Se tekee heistäkin jonkunlaisia opettajia. Miehet eivät välitä sellaisista naisista, jotka tietävät liian paljon."

"Luulenpa miesten aina tulevan pitämään teidän tyttärestänne, olkoon hän muuten millainen tahansa", sanoi apulainen hiljaa erityisellä äänenpainolla ja katsoi Lottien silmiin.

Juuri silloin sattui Dids, joka vääntelehti tuolillaan, huomaamaan rouva Bascombin myymälän toisessa päässä ostamassa hammastahnaa. "Hei, mummo!" huusi hän.

Lottien kasvot synkistyivät harmista ja hämmennyksestä. Hän syventyi selvästi heti heidän välisensä etäisyyden arvioimiseen, koettaen ratkaista oliko hänen anoppinsa mitään kuullut. Mutta rouva Bascomb heltyi melkein kyyneliin saakka siitä, ettei Didsin ilme vähääkään muuttunut. Tyttönen oli pikemminkin mielissään saadessaan uuden katselijan kekseliäisyydelleen ja haki mummonsa silmistä ylistystä yhtä luonnollisesti ja pelottomasti kuin nuoren miehen taholta, ihan yhtä vilkkaasti ja viattomasti.

Hän oli vielä niin pikkuruinen lapsi.

Rouva Bascomb tajusi, että arvostelevasta sanasta tai katseesta seuraisi kokonainen vyöry äreää pahaatuulta, minkävuoksi hän tekeytyi hyvin pieneksi ja rauhalliseksi ja sanoi ystävällisesti: "Ah, sinäkö siellä oletkin, Lottie!" ja sitten: "Kuuleppas, Dids, pidätkö sinä enemmän punaisista kuin sinisistä hammastahnaputkista?"

Uhkaava vyöry keinui paikallaan vaarallisen silmänräpäyksen, mutta ei lähtenyt liikkeelle.

"Kas vain, mamma", sanoi Lottie suopeasti nähdessään, ettei hänelle tehty muistutusta sopimattomasta käytöksestä. "Minä luulin teidän olevan vielä koulussa. Kello ei ole neljääkään." Hän maksoi laskunsa ja lähti liikkeelle liittyäkseen rouva Bascombiin, katsellen samalla syrjästä myymälän kuvastimiin ja korjaten hattunsa asentoa. Hän tarkasteli itseään tyytyväisenä ja kuitenkin peläten. Kun hän kääntyi sivuttain, näytti hänen vartalonsa paksunneen peloittavasti. "Minä alan todellakin lihoa liiaksi", mumisi hän. "Minun pitää kai ruveta noudattamaan määrättyä ruokajärjestystä."

Hän sanoi sen melkein joka päivä nykyään.

"Kuinka paljon nuo sokeroidut hedelmät maksavat?" kysyi hän samalta apulaiselta, joka kääri paperiin rouva Bascombin ostamaa hammastahnaa. "Ovatko ne todella tuoreita? Viimeiset täältä ostamani olivat niin vanhoja kuin vuoret", ja sitten: "No niin, minä koetan jälleen. Punnitkaa minulle pari naulaa, olkaa niin hyvä."

Hän lisäsi: "Kuulkaahan nyt, mamma, maksakaa nuo hedelmät samalla kun maksatte omatkin ostoksenne. Minä unhotin, että olenkin jo tuhlannut melkein kaikki mukaani ottamani rahat. Minä maksan takaisin heti, kun pääsemme kotiin."

Raitiovaunussa kotimatkalla oli niin vähän vapaita paikkoja, että heidän pieni seurueensa hajaantui. Rouva Bascomb istuutui lähelle ovea nostaen Didsin polvelleen. Lottie istui vaunun etuosassa, pitäen jo avattua makeislaatikkoa sylissään.

"Kuulehan nyt, mummo", sanoi Dids painautuen lujemmin häneen, "etkö sinä voisi jatkaa sitä satua? Sinä jäit kesken äärettömän jännittävässä paikassa."

"Kyllä minä voin", sanoi rouva Bascomb, katsoen tummiin silmiin, jotka kimaltelivat kirkkaina ja vakavina jalopiirteisen otsan alla. "Mehän olimme siinä paikassa, emmekö olleetkin, missä Kaunotar oli löytänyt kuvatuksen, joka makasi palatsin puistossa ruohikolla kuolemaisillaan?"

"Niin, niin", vastasi Dids kiihkeästi, "ja mitä sitten tapahtui?"

"No niin, kun Kaunotar näki, kuinka surullisesti se katsoi häneen ja kuinka hirvittävän sairas ja heikko se oli, unhotti hän kokonaan, että se oli karvainen ja raaka ja hirveä, muistaen vain, kuinka hyvä se oli ollut hänen isälleen ja hänelle, kuinka ystävällinen ja hiljainen ja surullinen... pyytämättä koskaan mitään itselleen. Ja nyt hän oli syynä sen kuolemaan!"

Didsin silmät olivat kuin kiinni naulatut sadunkertojaan. Hän kumartui nyt selvästi itsekin kuolevan Kuvatuksen puoleen, istuen ihan liikkumatta, kauniin säälinilmeen levitessä hänen kasvoilleen. Hän oli nyt kaukana raitiovaunusta ja soodavesi suihkusta. Hän oli yhä pikkuruinen tyttönen.

"Kaunotar riensi sinne, missä se makasi, ja polvistui sen viereen, kiertäen käsivartensa sen kaulalle ja kuiskaten: 'Ah, rakas, rakas Kuvatus, älä kuole! Älä kuole! Minä rakastan sinua! Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Ja mitä sinä luulet silloin tapahtuneen?'"

Didsin silmät suurenivat, ja hänen huulensa raottuivat hieman.