Part 6

Tämä oli raivostuttanut rouva Bascombia — se oli muuan niistä tuhansista asioista, jotka raivostuttivat häntä. Mutta hänkin piti iltakylvystä liian paljon, voidakseen vastustaa sitä avoimesti.

Tänä iltana hänellä ei ollut aikaa leikkiä alastoman pienokaisen kanssa, kuten hän usein teki. "Ammeeseen vain, pieni lemmikkini, hieman potkimaan pienillä jaloillasi, joiden pohjat ovat vielä kääntyneet sisään päin kuin apinoiden, pikku kätesi puristaessa heikosti paljasta käsivartta allasi..."

Kuinka suurelta ja tanakalta isoäidin solakka kyynärvarsi näyttikään pienen ruumiin rinnalla!

"Saippuaako räiskähti? Viis siitä! Ole nyt kiltti tyttö. Pois sieltä nyt. Isoäidin syliin, lämpimiin kuiviin pyyhkeihin. Sinä pieni raukka! Sinä pienen pieni raukka! Kuinka tyhmästi sinä huidotkaan käsivarsillasi! Tulevatko nämä pienet hervottomat sormet milloinkaan pitelemään kirjaa? Entä kynää?"

Silloin hänen mieleensä tuli muuan ajatus kuin lyönti silmien väliin... "Mitä nämä pienet sormet tekevät kehityttyään voimakkaiksi? Lottien ollessa hänen äitinsä! Lemmikkini ei pian olekaan enää pieni leikkikalu, joka on turvassa toisen polvilla. Mitä hän saa nähdä? Mitä hän joutuu kuulemaan? Mikä hänestä tulee?"

Tänä iltana ei ollut aikaa mietiskelyyn tai vapisemiseen, Vain aikaa sen varmuuden toteamiseen, että isoäiti aina olisi täällä, keksisi kyllä aina jonkun keinon lemmikkinsä suojelemiseksi, aina työskentelisi hänen hyväkseen, kuten nytkin, ja aina taistelisi hänen puolestaan.

Puoli kymmenen. Oliko pullo tarpeeksi lämmin? Kyllä oli. "Kas tuosta saat, pieni nasu, lemmikkini, kultainen pikku nasuni — eikö se olekin hyvää?"

Kymmenen minuuttia pakollista lepoa ja ajattelemista sillä aikaa kun lapsi söi illallistaan. Kuinka naurettavaa oli nimittää häntä yhä "lapseksi"! Miksi he eivät voineet päättää, että hänelle annettaisiin jokin nimi ja kastettaisiin hänet kuin ainakin kristitty? Ehkä he aikoivat valmistaa isoäidille mieluisan yllätyksen nimittämällä lapsen hänen mukaansa "Maryksi". Tai "Joannaksi — isoisän mukaan. Kuinka kauniilta se kuulostaisikaan, jos hänet nimitettäisiin Joannaksi! Joka kerta, kun isoäiti puhuisi hänelle, olisi tuo nimi kuin hunajaa hänen kielelleen, muistuttaisi hänelle sitä ensi hetkeä, jolloin heidän katseensa yhtyivät ja jolloin hän oli nähnyt, että lapsi oli Joanna.

Jaha, nyt loppui viimeinenkin maitotippa. Lapsi vaipui uneen. Joanna nukkui. Kuinka ihailtavan terve hän olikaan! Sellaisessa terveydessä oli jotakin suurenmoista. Se säteili lämpöä ympärilleen kuin auringonpaistetta. Nyt pieneen kehtoon isoäidin vuoteen viereen.

Ja sitten nopeasti takaisin keittiöön. Olivatko raudat jo kuumat? Olivatko hellan viereen ripustetut vaatteet jo liian kuivat?

Melkein kymmenen. He palaisivat elävistäkuvista puoliyhdentoista aikaan tai vähän myöhemmin. Häneltä ei jäisi aikaa flanellien, kuten liinavaatteiden, silittämiseen. Mutta ne olivat vihdoinkin puhtaat.

Puoliyksitoista. Kaikki tehty. Laatikot täynnä puhtaita, silitettyjä, huolellisesti taitettuja pikku vaatteita. Keittiössä ei minkäänlaisia merkkejä illan toiminnasta, paitsi saippuan hajua ilmassa. Se oli kuitenkin parempaa kuin talon tavallinen ilma.

Mutta kuinka hänen jalkojaan pakottikaan! Niiden pohjat olivat kuin paiseita täynnä. Hän ottaisi kuuman kylvyn ja menisi vuoteeseen.

Ah, sitä kylpyhuonetta! Hän hapuili sinne sisälle pahoinvoipana ja raivoissaan. Ammeen ympäri sisäpuolella oli musta rengas, kosteita pyyhkeitä oli heitetty kaikkialle, likaisen pesualtaan yläpuolelle kiinnitetyllä lasihyllyllä oli talkkia ja kierrettyjä hiustukkoja, ja ilma oli ummehtunutta hiestä, hajuvesistä ja lapsen rievuista. Kuinka rouva Bascomb inhosikaan Lottieta!

Hänen tuntemansa inho vaikutti samalla tavalla kuin häntä olisi sivallettu piiskalla kasvoihin. Hän unohti pakottavat jalkansa. Hän järjesti huoneen sellaiseen kuntoon kuin voi antaessaan veden virrata ammeeseen.

Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun hän palasi halliin, vaippa yöpukunsa lisänä, hän kuuli pääoven aukenevan. He tulivat juuri kotiin. Jos hän kävelisi äänettömästi, voisi hän ehkä päästä vuoteeseensa tarvitsematta puhua heille. Mutta he olivat nähneet valoa hallissa, ja Lottien ääni (hänen iloinen äänensä, se, jota hän käytti oltuaan kaupungilla jonakin iltana) sanoi: "Ah, mamma, vieläkö valveilla?"

Rouva Bascomb ei vastannut, siirtyi vain varpaisillaan avonaiselle ovelleen.

"Me olemme ajatelleet nimeä lapselle", jatkoi Lottie, "ja keksineet oikein sievän. Se oli sankarittaren nimenä tämäniltaisessa kappaleessa. Minä olen aina pitänyt siitä. Gladys."

Ei mitään vastausta ylhäältä. "Kuuliko hän, vai mitä luulet?" kysyi Lottie kääntyen Ralphin puoleen.

Ralph riensi portaita ylös. Ylähalli oli tyhjä ja sen pienen huoneen ovi kiinni, joka oli ollut hänen, mutta nyt oli hänen äitinsä hallussa. "Siellä ei ole ketään", sanoi hän tullen taas alas. "Hän on varmaankin mennyt nukkumaan ja jättänyt hallin lampun palamaan."

"No niin, voimmehan kertoa sen hänelle yhtä hyvin aamulla", sanoi Lottie huolettomasti ja suopeasti. "Eikö se viimeinen tanssi ollutkin hieno? "

* * * * *

Sisällä pienessä huoneessa ojennettiin hyvin väsyneet jalat lepoon. Mutta loukkaantunut, vihainen sydän jatkoi sykintäänsä väsyneesti. "Gladys! Minä en salli milloinkaan huulieni lausua niin hirveätä nimeä."

Kuinka toivottoman väsynyt hän olikaan! Hänen silmäluomensa vaipuivat umpeen kuin olisivat lyijyä. Sekavia, mahdottomia ajatuksia vilisi hänen päässään — mutta ei mikään voinut pysyttää hereillä niin väsynyttä ihmistä kuin hän oli.

Ristiriitaiset ajatukset tulivat ja menivät hämärästi kuin paksussa sumussa liikkuvat esineet — pitkien väliaikojen kuluttua, kun hän torkkui. Gladys! Millainen nimi! Mihin sellaista nimeä voitiin käyttää? Gladys!

Mutta ainakin lapsen vaatteet olivat puhtaat.

Huh, hitto! Hän oli pessyt Lottien likaiset astiat jälleen!

Kuinka taivaallisen suloiselta tämä makaaminen, tämä lepääminen tuntuikaan! Se kohotti kyyneleet lepääjän silmiin huojennuksesta. Kuinka suloiselta kuolema voineekaan tuntua! Mutta nyt hän ei uskaltanut kuolla. Mitä hänen lemmikilleen silloin tapahtuisi?

Oliko hän sanonut "hitto"? Hän, Mary Bascomb! No niin, mitä sillä oli väliä! Kaikki oli yhdentekevää, kaikki paitsi...

Millä sitten oli väliä? Hän ei voinut muistaa. Mutta jotakin se oli. Puolittain nukkuneena väsymykseen, vähemmän kuin puolittain hereillä hän ojensi käsivartensa vuoteestaan laskien sen poikittain pienelle kehdolle, niin että hänen kätensä lepäsi lapsen kylkeä vasten. Hän tunsi nukkuvan lapsen kevyen, tasaisen, terveellisen hengityksen. Hän itsekin hengitti nyt kevyesti ja tasaisesti ja nukahti. Hänkin nukkui nyt yhtä sikeästi kuin lapsi hänen rinnallaan.

XI

Talvi kului hitaasti loppuun ponnistellen kuin vesilastiin joutunut laiva, täynnä haaksirikkoisia merimiehiä. Asiat olivat jo niin huonolla kannalla kuin suinkin voivat kulkiessaan tasaista vauhtia ojasta allikkoon. Rouva Bascomb tiesi nyt, ettei Ralph halunnut lähteä kaupungille Lottien kanssa iltaisin. Sillä ei ollut mitään tekemistä hänen äitinsä viihtymisen kanssa. Eikä se johtunut hänen omasta kuolettavasta väsymyksestäänkään.

Hänen äitinsä sai tietää syyn siihen eräänä tammikuun iltapäivänä, kun hän palasi kotiin koulutyön päätyttyä ja näki Lottien "huvittavan erästä miesystävää", kuten hän kuvaili sitä myöhemmin illallispöydässä kertoessaan siitä Ralphille niin pirteästi kuin tahtoisi siinä asiassa olla ihan vilpitön ja luonnollinen. "Hän on melkein keikari, Ralph. Hyväinen aika, sinähän tunnet hänet! Etkö muista, että hän oli Hudsonin salissa muutamia iltoja sitten ja että minä esitin hänet sinulle? Se mies, jolla oli timanttisormus, sinun täytyi huomata hänen timanttisormuksensa. Ja niin mainio keskustelutaito. Hän on ihan ihmeellinen. Melkein täytyy huudahdella yhtä mittaa, kun hän puhuu. Jokainen sanoo, että hänen pitäisi kuulua johonkin laulunäyttämöön. Hän ansaitsisi siellä itselleen helposti omaisuuden. Mutta hän sanoo jäävänsä mieluummin köyhäksi, mutta rehelliseksi. Hänen tehtävänään on kaivososakkeiden myyminen. Mutta, Ralph, koeta nyt, sinun täytyy muistaa hänet — hän oli tuo mies, joka näytti minulle niin etevän askeleenoton hesitatio-tanssissa."

Hän oli jutellut paljon ja melko nopeasti, mutta keskeytti nyt ja joi kulauksen vettä kerskailevan tyynesti.

Ralph kysyi: "Kuinka hän sattui tulemaan tänne?"

Hänen äitinsä ei tuntenut hänen ääntään. Se ei ollut Ralphin ääni ollenkaan, vaan jonkun toisen miehen, raaka, käheä ja omituinen.

Poikkeamatta tavallisesta halveksitun, laiminlyödyn katselijan osasta hän tuijotti poikaansa tiukasti, tuntematta hänen ilmettään sen paremmin kuin hänen ääntäänkään. Hän ei ollut tavallisen Ralphin näköinen. Jokin, mitä hän ei ollut milloinkaan nähnyt, kyti Ralphin silmissä, kun ne suuntautuivat Lottieen.

"Kuinkako hän sattui tulemaan tänne?" toisti Lottie huolettomasti. "Ah, hänellä on muuan mahdollisuus tämän kadun varrella jonkun matkan päässä. Erään vanhan rouvan, joka vasta äskettäin on menettänyt miehensä, pitää nyt sijoittaa johonkin henkivakuutusrahat. Herra Boschin veli, joka työskentelee erään vakuutusyhtiön konttorissa, ilmoittaa hänelle, milloin yhtiö joutuu maksamaan vakuutusrahoja. Ja hän — hyväinen aika, kun hän meni tästä ohi, sattui hän huomaamaan minut ikkunassa ja tuli sisään hetkiseksi. Hän ihastui Gladysiin. Hän ihastuu lapsiin yleensä."

Rouva Bascomb oli tavannut lapsen yläkerrassa sidottuna kiinni kehtoon, missä se oli hiljaa ja onnellisena leikkinyt kalistimellaan. Mutta hän puri huulensa yhteen. Hän ei aikonut alentua juoruamaan Lottiesta.

"Onko hän käynyt täällä ennenkin?" kysyi Ralph.

Lottie epäröi sekunnin murto-osan, katsahti anoppiinsa ja sanoi korostaen: "Ei, luonnollisesti hän ei ole käynyt."

Sen varmuus, että hän oli valehdellut, täytti huoneen kuin haju.

"Mitä minä olenkaan tehnyt", ajatteli rouva Bascomb tuntien pahoinvointia, "että minut pakotetaan elämään yhdessä tämän kurjan..."

"Miltä sinusta tuntuisi", sanoi Ralph, "jos iltapäivisin kävisin vierailuilla tyttöjen luona?"

Lottie avasi silmänsä selälleen lapsimaisen hämmästyneen näköisenä. "Mutta herra Bosch ei ole _naimisissa_!" sanoi hän.

"Ei, mutta sinä olet", vastasi Ralph siirtyen kauemmaksi pöydästä.

"Niinpä kyllä, jos aiot olla niin ilkeä jokaisesta pikku seikasta", sanoi Lottie, mutta ilman tavallista esille leimahtavaa uhmaansa. Hän katsoi uteliaasti Ralphiin ja vaikeni hetkiseksi kuin ajattelisi, mitä näkyi hänen kasvoistaan. Tämä oli harvinaista, koska Lottie ei tavallisesti ajatellut mitään.

Hän ei pyrkinyt kaupungille sinä iltana, vaan hääräsi kotona, suuri esiliina vyöllään, tuollaisessa oikullisessa taloudenhoidon puuskassa, joka oli paljon turmiollisempi kuin hänen toimettomuuskautensa. Kaiken hakemiseen meni päiväkausia sen jälkeen kun Lottie "vuorostaan suoritti askareet", kuten hän sanoi. Hän hyräili ja vihelteli iloisesti yhä uudestaan "Iloisen lesken valssia", jonka kansansuosio silloin oli suurimmillaan, kertoi hilpeästi naapuristossa kuulemiaan juoruja, jolla alalla hän oli asiantuntija, ja toisti pari kolme hullunkurista juttua, jotka hän sanoi lukeneensa lehdestä sinä aamuna.

Ralphin töykeys ei lauhtunut. Hän istui synkkänä ja ääneti, pidellen iltalehteä kasvojensa edessä, vaikka hänen lukemisensa keskeytyikin silloin tällöin Lottien tullessa taputtelemaan hänen päätänsä tai istumaan hetkiseksi hänen polvelleen. Kun hän katsoi Ralphiin, oli hänen ilmeensä vaanivan tarkkaavainen. Kello ei ollut vielä lyönyt yhdeksääkään, kun hän jo sanoi haukotellen raukeasti: "En ymmärrä, mikä minua vaivaa, kun olen kokonaan lopussa tänä iltana. Tule, Ralph, mennään nukkumaan. Eihän mamma pahastu, vaikka hänen nyt kerran täytyykin syöttää viimeinen pullollinen lapselle." Kun he menivät portaita ylös, oli hänen käsivartensa Ralphin kaulassa.

Kun rouva Bascomb kylvetti lasta ja sitten pani sen vuoteeseen, oli talossa niin hiljaista kuin hän olisi ollut siellä yksinään, kuten tavallisesti. Mutta riisuutuessaan hän kuuli muminaa toisesta huoneesta, nyt hyvin hillittyä, ja senkin keskeyttivät pitkät vaikenemiset. Hän väänsi valon sammuksiin ja laskeutui jäykkänä omalle vuoteelleen. Talo oli nyt yhtä pimeä kuin hiljainenkin. Hän lepäsi siinä kuunnellen jännitettynä, koettaen olla kuulematta.

Äkkiä kuului pimeän läpi naurua. Lottien kummallista, kiihoittuneen riemun lyhyttä naurua.

Rouva Bascomb hautasi päänsä toiseen pielukseen ja veti toisen korvilleen estääkseen äänen kuulumasta. Hän ei kuullut mitään muuta, mutta tuo nauru kaikui hänen unissaan koko yön.

Aamulla hänen toimittaessaan pöytään aamiaista Ralph tuli alakertaan. Hän oli kalpea, hienot piirteet olivat kiusaantuneet, huulet värittömät ja kuihtuneet. Mutta outo ilme oli haihtunut hänen silmistään. Hän oli jälleen sama Ralph, sennäköinen kuin hän tavallisesti oli ollut pienenä poikana, kun ei ollut oikein terve, juuri joko sairastumaisillaan johonkin tautiin tai parantumaisillaan.

"Lottiella on jonkinlaista päänkipua tänä aamuna", sanoi hän äreästi. "Luullakseni on parasta, että vien aamiaisen hänelle vuoteeseen."

Mentyään yläkertaan senjälkeen kun Ralph oli vienyt sinne tarjottimen, rouva Bascomb näki ovesta, joka oli jätetty auki, Lottien istuvan vuoteessa tarjotin edessään. Hän oli ehkä hieman väsyneen näköinen, mutta hänen poskensa olivat tavallista kermanvärisemmät, ja hän oli tavallista kauniimpikin, täysin puhjenneen kukkeuden vielä väikkyessä pehmeillä huulilla ja silmissä.

Ralph seisoi hänen vieressään, katsoen häneen ja äkkiä kumartui kiihkeästi. Kun hän sitten oli omassa huoneessaan ja nosti lapsen kehdosta, kuuli hän hopean ja porsliinin kilinää ja Lottien nauravan, tukahtuneen äänen: "Voi sinua tyhmyriä! Ralph, päästä irti! Enhän voi hengittääkään. Mihin se appelsiini joutui? Sinä paha poika!"

Rouva Bascomb palasi lapsi sylissään avonaisen oven ohitse, kääntäen päänsä syrjään. "Mitä minä olen tehnyt? Mitä olenkaan tehnyt ansaitakseni tämän?" valitti hän mielessään. Hän oli näkevinään Lottien haamun katsovan ivallisesti riemuiten.

* * * * *

Viime kuukausina hän oli laiminlyönyt raamatun lukemisen ennen makuulle menoa. Mutta nyt, keskellä Ralphin avioliiton sitä alkujaksoa, jolloin asiat kävivät yhä pahemmiksi, hän avasi vielä kerran tämän tutun, nahkakantisen, hyvin kuluneen kirjan. Hän tiesi, mistä paikasta piti etsiä haluamaansa kohtaa. Hyvinkin hän tiesi, miltä sivulta löytäisi oikeat sanat. Kun hän istuutui huoneessaan uupuneena, lapsen nukkuessa hänen lähellään ja talon ollessa tyhjänä, ja luki löytämiään sanoja, näytti niiden syyttävä hehku liekehtivän hänen omilta huuliltaan.

Sillä porton huulet tiukkuvat hunajaa, ja öljyä liukkaampi on hänen suulakensa. Mutta hänen loppunsa on katkera kuin koiruoho, moniteräistä miekkaa terävämpi.

Hänen jalkansa menevät alas kuolemaan, ja hänen askeleensa rientävät tuonelaan.

Nämä sanat täyttivät sen pienen huoneen, missä Mary Bascomb istui, ikäänkuin jonkin villin eläimen uhkaavalla murinalla.

Nyt minä tahdon tuomita sinut tekojesi mukaan. Ja minä syytän sinua kaikista sinun inhoittavista teoistasi eivätkä minun silmäni säästä sinua enkä minä aio sääliä sinua, vaan minä tuomitsen sinut tekojesi mukaan

Mary Bascombin silmiä poltti, hänen kätensä vapisivat, ja hänen sydämensä jyskytti nopeasti ja säännöttömästi.

* * * * *

Talven jatkuessa hän kärsi helmikuussa niin kovasti sydämen jyskytyksestä, että uskoi sen johtuvan jostakin vakavasta elimellisestä vaivasta, minkä vuoksi hän kerran keskipäivällä meni neuvottelemaan siitä tohtori Deweyn kanssa.

Hän kertoi lääkärille oireensa. Ne tuntuivat hänestä itsestään hirveiltä ja levottomuutta herättäviltä, kuten tavattoman nopeasti lyövien valtimoiden äkilliset puuskat, huimaus, hirmuinen tunne kuin hän olisi tukehtumaisillaan ja usein, jopa melkein alituisesti vaivaava käsien hermostunut vapiseminen, jota hän ei voinut hillitä. Oliko hän saamaisillaan halvauksen? Voiko hän mahdollisesti kuolla pöytänsä ääreen koulussa?

Vanha karkea lääkäri kuunteli tarkkaavaisesti hänen selostustaan, katsoen häneen tiukasti ja tutkien hänet sitten perinpohjin, lisäämättä ainoatakaan sanaa lyhyihin käskyihinsä: "Hengittäkää syvään!" "Ilmoittakaa, milloin tekee kipeää." "Kääntykää ympäri."

Kun hän oli lopettanut, ei hän puhunut mitään minuuttiin tai pariin, katseli vain miettiväisesti. Koettiko hän kerrankin ajatella jotakin ystävällistä tapaa, jolla voisi ilmoittaa kohtalokkaan uutisen, vaikka hän muuten aina sanoi sanottavansa säälimättä?

Sitten lääkäri sanoi: "Teidän sydämessänne ei ole mitään vikaa eikä muissakaan elimissänne. Te olette ihan terve, varmaankin mainiota rotua. Te olette terve ruumiillisesti. Minä en voi auttaa teitä mitenkään."

"Mutta, tohtori", väitti rouva Bascomb loukkaantuneena, "ette varmaankaan ymmärtänyt. Minulla on sellaisia hirveitä vavistuskohtauksia päästä jalkoihin asti. Tuskin jaksan pitää mitään kädessäni. Ja toisinaan sydämeni sykkii niin nopeasti, että on vaikea hengittää."

"Saatteko milloinkaan sellaisia kohtauksia koulussa?" kysyi lääkäri.

Rouva Bascombin vastaus tuli niin äkkiä, että se hämmästytti häntä itseäänkin: "En, en!" Hänen mieleensä muistui nyt ensimmäisen kerran, ettei hän opettajan toimeen ruvettuaan ollut milloinkaan ennen suoriutunut siitä niin reippaasti ja niin vähän jännittyen. Siinä ei mikään enää vaivannut häntä. Päinvastoin hän kaipasi sitä joka päivä. Se tuntui todellakin suovan hänelle lepoa. Nyt sitä ajatellessaan hän ihmetteli.

Lääkäri käänsi silmänsä hänestä alkaen hypistellä kynän varttaan. "Arvaan teidän ottavan kotiolonne perin raskaalta kannalta, rouva Bascomb", sanoi hän, "ja luullakseni juuri ne vaivaavat teitä. Teidän pitää oppia hillitsemään itseänne paremmin. Te kärsitte kaiketi niin sanotuista aivojen puuskista, kiusaantumisen hermostuksesta. Se ajaa verta ulommista hiussuonista ja vaikuttaa, että sydämessänne tuntuu niin kummalliselta. Siksi teidän pitää oppia käsittelemään elämää kylmäkiskoisemmin."

Ensi kerran — ainoan kerran elämässään rouva Bascomb puhui suunsa puhtaaksi. Hieman vain — kolme sanaa. "Kuinka minä voin?" huudahti hän katkerasti, katsoen tohtoriin suoraan, pakottaen heidän katseensa yhtymään ja vaatien hänet tunnustamaan asioiden tilan, jonka hän ymmärsi varsin hyvin ilman sanojakin.

"Niin, kyllä tiedän, kyllä tiedän", myönsi lääkäri nopeasti.

Hän epäröi, raapi ylähuultaan epävarmana etusormellaan, katsoen vieläkin rouva Bascombiin, ja sanoi vihdoin:

"Minä luulen teidän erehtyvän, rouva Bascomb, siinä, että koetatte asua yhdessä poikanne kanssa hänen avioliittonsa jälkeen. Se ei menesty milloinkaan. Nuori pari suoriutuu aina paremmin itsekseen. Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, etteivät he nauti siitä enempää kuin tekään."

Rouva Bascomb vaipui takaisin tuoliinsa mykkänä hämmästyksestä. Tuo lause: "Koetatte elää poikanne kanssa", järkytti häntä kuin säädytön pila. Hän avasi jo suunsa huutaakseen: "Koetanko elää heidän kanssaan! Hyväinen aika, hehän elävät minun kanssani. Se on _minun_ taloni! Minähän suoritan suurimman osan kuluista."

Mutta puhelimen kello kilahti samalla kovasti lääkärin pöydällä, ja kohta hän oli kuin peninkulman päässä, syventyneenä uuteen asiaan, tarkkaavaisena, kaiken muun unohtaneena. Näytti siltä kuin ei enää sopisi vaatia hänen huomiotaan, vaikka siitä maksettiinkin. Rouva Bascomb käsitti, että hänet aina sysättiin syrjään näyttämöltä.

Lääkäri virkkoi levottomasti kuulotorveen: "Milloin alkoi kuume kohota? Tunti takaperinkö? Hyvä Jumala! Millainen hänen valtimonsa on? Miksi ette kutsunut minua ennen? Antakaa hänelle amylnitraattia heti. Minä olen siellä viiden minuutin kuluttua."

Hän ponnahti seisoalleen tuoliltaan, pyysi rouva Bascombilta anteeksi nopealla, lyhyellä viittauksella, otti päällystakin ylleen, painoi hatun päähänsä ja hävisi.

Rouva Bascomb jätettiin yksikseen, kuten hänet nykyään aina jätettiin ilman ainoatakaan katselijaa, joka olisi tiennyt tai välittänyt siitä, mitä hän teki, mitä tunsi tai kuinka hänen kävisi. Hän oli saanut huomiota osakseen hetkiseksi, ja nyt hänet lähetettiin pois merkityksettömänä, laiminlyötynä, ja hänen oli pakko jatkaa matkaansa — ei kukaan välittänyt minne. Hän napitti päällystakkinsa vapisevin sormin ja katseli ympärilleen epämääräisesti kuin hakien jotakin unohtunutta kapinetta, mutta oikeastaan miettien jotakin keinoa, jolla voisi silotella tätä kohtausta, menettämättä kaikkea itsekunnioitustaan.

Hänen käyttäytymisessään oli hänelle itselleen jotakin outoa. Mitä merkitsi tällainen avuton, harhaileva katse? Missä hän oli nähnyt sen ennen? Hän ei ollut kaiketi milloinkaan näyttänyt tällaiselta ennen, koska hänen ei ikinä ennen ollut tarvinnut kärsiä näin syvää ylenkatseen, avuttomuuden, hylkäämisen nöyryytystä.

Nyt hän muisti sen. Sennäköisiä olivat köyhät surulliset äidit seisoessaan hänen pöytänsä vieressä, kun hän oli kohdistanut heihin huomionsa hetkiseksi ja sitten yhdellä ainoalla katseella, sisäisen kärsimättömyytensä ilmaisulla, työntänyt heidät syrjään näyttämöltä. Ah, tällä tavallako he siis tunsivat? Olivatko he samanlaisten vaikeuksien vuoksi tulleet hänen luokseen pyytämään apua? Sellaiseenko katkeruuteen ja yksinäiseen surkeuteen kuin tähän, mikä nyt oli musertamaisillaan hänet, hän oli karkoittanut heidät katseellaan? Olivatko he tulleet hänen luokseen, kuten hän oli tullut lääkärin luo, toivoen saavansa enemmän kuin olivat uskaltaneet pyytääkään, koska heidän hätänsä oli ollut niin suuri?

Hän häpesi ja tunsi itsensä nöyryytetyksi, kun oli joutunut heidän asemaansa. Hän häpesi nyt, kun sen muisti, sitä katsettaankin, jolla oli karkoittanut heidät luotaan. Hänen myötätuntonsa heitä kohtaan ei ollut nyt hellä, vaan vihamielinen, kiihkeä ja loukkautunut. Se teki hänelle kipeää. Se pisti syvälle arkaan kohtaan, missä se loukkasi häntä julmasti.

Hän oli jatkanut matkaansa sokeasti katua pitkin ja pääsi jo koulurakennuksen ovelle, ennenkuin tuli entiselleen, kuten sanotaan (vaikka hän näinä päivinä tuskin tiesikään, mitä entisellä tarkoitetaan), ennenkuin hän ajatteli jälleen Lottieta ja Ralphia ja sitä tosiasiaa, huutavaa, jyskyttävää tosiasiaa, jonka ympärille kaikki kiertyi ja jonka lääkäri oli niin loukkaavasti syrjäyttänyt, että näet se oli hänen talonsa! Se kuului hänelle. Hän oli ostanut sen omilla rahoillaan, niillä kolikoilla, jotka hän oli ansainnut omalla työllään. Hän kokosi mieleensä vuorenkorkuiseksi pinoksi kaikki todistukset sen varmistamiseksi, että se kuului hänelle. Jokaisen täytyi kai tietää niin tärkeä asia, kenelle talo kuului. Kuinka voi kukaan hetkeksikään unohtaa sitä, vaikka he eivät tietäisikään (kuten he eivät voineetkaan, koska hän ei alentunut kertomaan siitä kenellekään), että hän maksoi verot, osti hiilet, maksoi pesun ja sähkö- ja kaasulaskut ja joka viikko siivoojattaren palkan ja suoritti melkein kaikki talousaskareet omin käsin. Hän kokosi yhä korkeammaksi pinoksi kaiken vanhurskautensa. "Koetatte asua yhdessä poikanne kanssa" todellakin! Tämän lauseen herättämä suuttumus pani hänet tempoilemaan.

Hän oli nyt menossa omaan luokkahuoneeseensa, ja tottumuksen raskas käsi sulki sen huoneen oven, missä Mary Bascomb kiehui vihasta osakseen tulleesta kohtelusta, ja avasi sen huoneen, missä opettaja kokemuksen nojalla helposti muisti, että oli jo aika aloittaa Ranskan ja Intian sotien kertaaminen.

Sinä iltapäivänä hän kotiin tullessaan huomasi Lottien taas huvittavan herra Boschia arkihuoneessa. Lottie, katsahtaen yhä uudestaan anoppiinsa, ei maininnut siitä mitään päivällisellä. Eikä hänen anoppinsakaan.

XII

Hän ei maininnut mitään siitä, koska tapansa mukaan ei tahtonut vaipua Lottien tasalle edes tuottaakseen miniälleen vaikeuksia. Ainoa asia, joka hieman tuki häntä, oli hänen horjumaton vakaumuksensa, että hän itse oli kokonaan toisenlainen olento kuin Lottie.

Mutta hänen vaikenemiseensa oli toinenkin syy, pikemmin jonkinlainen harkitsematon vaisto, joka muutamina seuraavina kuukausina pakotti hänet olemaan ehdottomasti vaiti Lottien hommista. Hänen vaikenemisensa läpi tunkeutui hänen sisimpäänsä vähitellen, ensin hiipien ja tunnustamatta, mutta myöhemmin kiihkeästi ja riemuisan eloisasti eräs toivo, joka väijyi hänen vaistonsa pohjalla.

Kevääseen päästessä oli tullut vakinaiseksi säännöksi, ettei Ralphin äiti halunnut lähteä iltaisin kaupungille, kun muka oli jo käymässä liian vanhaksi, liian väsyksissä päivän kestäneen opetuksensa jälkeen ja mieluummin vietti "tyynen, rauhallisen illan kotona" kuin lähti hakemaan muualta ajanvietettä. Mutta hän meni vielä kirkkoon jokaisena sunnuntaiaamuna. Lottie sanoi vieraille: "Mamma antaa niin suuren arvon kirkolle, ja kun se sitäpaitsi on melkein ainoa, mistä hän välittää, koetamme aina järjestää asiat niin, että hän on vapaa sunnuntai-aamuina."

Ralph ja Lottie nukkuivat myöhään sunnuntai-aamuina ja lepäilivät vielä myöhempään, usein ottaen kellon kymmentä käydessä ruokitun, puetun ja siistityn lapsen vuoteeseensa ja leikkien siellä hänen kanssaan.

Pastori Bancroft näki siis rouva Bascombin tulevan kirkkoon entiseen tapaansa ja ottavan hurskaasti osaa "raamatun kohtien kertaamiseen". Hän olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt, kuinka rouva Bascombin mieli huojentui hänen lukiessaan ääneen parhaalla sunnuntai-korostuksellaan:

Kyllä, hän on tullut raskaaksi pahasta ja synnyttänyt vääryyttä. Hän on tehnyt kuopan ja syventänyt sitä,

tai jos hän olisi voinut kuulla rouva Bascombin kiihkeän äänen, joka sulautui seurakunnan lohduttavaan muminaan, kun se vastasi hänelle:

Hän on pudonnut kaivamaansa ojaan, ja hän saa kärsiä omista pahoista töistään.

Pastori kaivoi liivintaskustaan esille sen paperin, jossa ilmoitettiin Naisten armeliaisuus- ja lähetysseuran kokouksista, ja jatkoi lukemistaan:

Hän saa vastata omasta väkivaltaisuudestaan.

Hän ei kuullut sitä raivoa, jolla keski-ikäinen nainen huusi vastauksensa:

Minä tahdon kiiltää Jehovaa hänen vanhurskaudestaan.

Herra Bosch tuli yhä useammin iltapäivisin Lottien huvitettavaksi. Ainakin ne olivat iltapäiviä, jolloin rouva Bascomb useimmiten kuuli hänen olevan arkihuoneessa, tullessaan itse kotiin keittiön ovesta ja mennessään heti yläkertaan omaan huoneeseensa. Siellä hän tavallisesti tapasi lapsenkin istumassa pienessä karsinassaan hajalleen heitettyjen leikkikalujen keskellä. Hän oli voimakas, terve lapsi, ja hänen ruoansulatuksensa oli mainio. Niinpä hän oli yleensä hyvällä mielellä, ainoastaan harvoin vastustaen tätä yksinäisyyteen jäämistä. Se oli suurenmoinen hetki rouva Bascombin päivässä, kun hän aukaisi oven hiljaa ja seisoi siinä. Lapsi kohotti katseensa, ensin välinpitämättömän kysyvästi. Mikä riemu nähdä kysyvän katseen vaihtuvan iloiseksi tuntemiseksi, joka kirkasti pikku kasvot kuin sytytetty liekki, nähdä hänen pudottavan minkä lelun hyvänsä ja ojentavan kätensä isoäitiään kohti, kuulla hänen kimeän äänensä huutavan: "Ummi! Ummi!" ja sitten, kun hän tuli vanhemmaksi: "Mummi! Mummi!" Sellaista päivää ei ollutkaan, ettei rouva Bascomb, vaikka olisi ollut kuinka alakuloinen tahansa, olisi jättänyt koko maailmaa taakseen astuessaan tähän huoneeseen. Se oli nyt kolmas huone hänen elämässään, se, missä hän ei ollut Mary Bascomb, haavoittunut, loukkaantunut, oikeassa oleva ja vääryyttä kärsivä nainen eikä maltillinen, toimelias, persoonaton opettajakaan käsittelemässä ammattiinsa kuuluvia välineitä sievästi ja kätevästi. Kun hän otti lapsen syliinsä, haihtuivat nämä molemmat naiset hänen muististaan. Hänestä tuli Mummi, joka eli niin mitätöntä, niin ahdasta elämää, ettei siinä ollut muuta kuin tämä lapsi, joka oli liian nuori voidakseen puhua ja niin rajattoman suuri, että Mummin sydän oli usein liian pieni tallettamaan kaikkea.

Viime aikoina pari näistä naisista eli samassa ruumiissa kääntäen silmänsä syrjään toisistaan, kun Mummi, pitäen rehevää pikku olentoa sylissään, koetti sitä pukea päivittäistä kävelyretkeä varten, rouva Bascombin ankarana kuunnellessa alakerrasta räiskyvää naurua ja kovia, hilpeitä ääniä.

Rouva Bascomb istui aina ääneti illallispöydässä, Lottien jaaritellessa kaikesta muusta, paitsi vieraastaan, ja vain rouva Bascomb istui kapeassa vuoteessaan korkeakauluksisessa pitkähihaisessa yöpuvussaan lukien riemuiten:

Hän, joka on mennyt helvettiin, ei palaa sieltä enää, hän ei palaa enää taloonsa. Eikä hänen sijansa tunne häntä enää.

Mummi laski, ennenkuin vaipui uneen, varovasti käsivartensa kehdon poikki, niin että hänen sormensa koskettivat lapseen ja kohosivat ja laskivat kevyen, tasaisen hengityksen mukana, joka nykyään oli hänen ainoa iltarukouksensa.

Opettaja kuunteli ammattimaisen hartaasti opettajain kokouksessa kerrottuja juoruja eräästä Harristownin koulusta, jossa kuului olevan rettelöitä. Siellä oli jouduttu vaikeuksiin, tuollaiseen myrkyttävään, kiihtyvään riitaan, joka alkaa tyhjästä, mutta joka suurten koulujen ahtaassa ilmapiirissä kehittyy kummalliseksi, ilkeäksi, katkeraksi, elämän ja kuoleman uhalla käytäväksi taisteluksi.

Se oli alkanut (mutta tähän aikaan ei kukaan enää ajatellut, kuinka se oli alkanut) siitä mielipiteiden eroavaisuudesta, kuinka maantiedettä oli opetettava kolmannella luokalla. Mutta nyt se oli hyvin ilmeistä sotaa, johon jokainen lähellä oleva oli vedetty mukaan. Toinen osa opettajista oli johtajan ja toinen johtokunnan puolella. Tähän kiehuvaan vihan kattilaan silmäilivät toisen pienemmän kaupungin opettajat tyytyväisen innostuneina. Heidän omassa koulussaan ei ollut sattunut oikeata tarmokasta oppiriitaa vuosikausiin, itse asiassa ei sen koommin kun heillä oli ollut johtajana herra Kennedy, tyyni, vanhahko, kyynillinen herra Kennedy, joka ohjaili alaisiaan niin sievästi heidän heikkouksiensa avulla.

Harristownin taistelun kehityksestä teki joka viikko selkoa seitsemännen luokan opettaja, jonka perhe asui Harristownissa ja joka vietti viikon loppunsa siellä. Kaikki taistelut ovat mielenkiintoisia näytelmiä erittäinkin niille, jotka eivät ole uhattuja. Tämäkään ei ollut siitä poikkeus. Rintamauutiset levitettiin pirteästi Gilmanvilleen Main-kadun koulun opettajille, jotka virkatovereina olivat uteliaita tietämään, kuinka asia päättyisi.