XVII.

Oi illan rusko ihana, mi leimut lännen taivaalla mun surujan’ et suistaa voi et voi. Kuin meren aalto pohjaton, niin musta mureheni on, ja kivunkannel mulle soi se soi.

Mun murtui nuori elämän kuin kevään kukan kelmeän, min ensi halla korjaa pois niin pois. Nyt surren rantahiekalla mä kaipaan kuolon kutsua, kai suruuni ne hoivan tois kai tois.