VII.

Mä seison ja katson taaksepäin mun eloni taivalta pitkin, miten monta mä riemua riemuitsin, miten monta mä itkua itkin.

Ja kuin tulirinnoin mä innostuin ja suureksi tähtäsin työni. — Ja kuinka mä itseeni’ hiivin taas ja vavisten valvoin yöni. —

Mä seison, ja ilta mun yllättää, ja lempeesti lännetär henkää — Te muistelot lepohon vaipukaa ja unholan maille menkää!

Nyt tahdon katsoa eteenpäin läpi kuoleman tumman verhon. Syvä kaipaus kantavi kauvas mun kuin siivillä sinisen perhon.

Ja kaipaus rintani riehakkaan se kasvaa, kasvaa aina. Ja kun se mun rintani aateloi, ei elämä taakkana paina.

LOPPUSANAT.

Me etsimme elämän liljaa tältä puolelta tuonelan veen ja niitämme kyynelviljaa ja kaihoja sydämeen.

Tää elämän kukkaissilta ei liljoja kannakaan. Sen kurjilta kunnahilta vilukukkaset puhkee vaan.

Mut etsijän katse kantaa yli tuonelan virran suun kohin lepojen nurmirantaa ja ruskoja valjun kuun. —

Soi tuonelan vetten tenho. Kukat solmitaan köynnökseen, kunis saapuvi kaihottu venho, vie etsijän aarteineen.