XVIII.

Voi minua virpi vieno, vesa valju, vaimeloinen povella poloisen luonnon. Jo mä kurja kuihtunenki, kuivun korreksi kulolla, tuskan tuiman polttehessa.

Voi minua virpi vieno erämaassa ehtyneessä, miss’ ei lankea satehet, vieri vilpoiset vetoset. Täällä painuu pääni hento, vaipuu varteni varaton, elon lanka laukeaapi.

Voi minua virpi vieno, kukka kurja kuihtuvainen.

KYLLIKIN KUOLO.

Kaplahat ne narahtaa ja ääntää tuonen rengin reessä. Kuolonkello kalkahtaapi hiljaa tuolla oven eessä.

Kalman valkealla vuotehella Kyllikki nyt makaa. Huuli vaikenee, ja lepää silmä sammuva ja vakaa.

Kukkaa ijäisyyden kumpuloille noutaa kalman renki. Rauhan, viihdytyksen valkamahan Kulkee herkkä henki.

LEMMINKÄISEN LAULUJA.

ENSIMMÄINEN OSA.