VI.

Käy hapsin hajaisin ja jaloin paljahin mun Kyllikkini tuonen nientä. Ja pajunlehviä hän taittaa vihreitä ja sitoo seppelettä pientä.

Hän seisoo yksinään ja sitoo seppeltään, hän sitä solmiaapi mulle. — Kai kerran joutunen mä tuonen niemellen ja kunnahalle kaihotulle.

Ah silloin Kyllikki mä olen luonasi ja sulta seppeleeni perin. Ja lemmen ruusut nuo taas umpujansa luo ja hohtelevat punaterin.

— Mä näen haamusi ah armas Kyllikki, kun yksinäni täällä kuljen. Mut kerran joutunen mä tuonen niemellen ja sinut syleilyyni suljen.