III.

Arolan mentyä istui Leeni kauan Aavikon kirje käsissään. Ja hän luki yhä uudelleen sen sisällyksen:

"Niinkuin näet, en ole sinua unhottanut, Leeni. Ja vaikka käyttäydyit tylysti minua kohtaan vielä tänään, niin tahdon sittenkin yhä tavata sinua. Saat itse määrätä, milloin ja missä. Kun tavataan, ilmoitan sinulle uutisen. Odotan vastaustasi tämän kirjeen tuojan kanssa. Saanhan nähdä sinut jo tänä iltana, eikö niin?

Muuttumatta sama Onni Aavikko."

Tämä kirje herätti Leenissä vireille entiset tunteet, jotka myöskin hän oli tahtonut matkallaan tukehduttaa. Tässä hän oli onnistunutkin niin, että tuo mies, joka kaikesta huolimatta oli syvälle syöpynyt hänen mieleensä, oli hänen muististaan ollut kokonaan kadoksissa ja hänen sielunsa rauhallinen. Hän tunsi vallan hyvin, että tämä henkilö oli hänelle turmion tuoja, jos hän antautuisi hänen seuraansa. Hän tunsi, että joku salainen voima veti häntä Aavikkoa kohti, vaikka hän ei häntä enää rakastanut, — jos oli koskaan rakastanutkaan, niinkuin hänestä nyt näytti, — vielä vähemmin saattoi kunnioittaa häntä. Ja hän oli tyytyväinen, että hän tähän saakka oli onnellisesti jaksanut taistella tuota viettelystä vastaan. Vieläpä tänään oli hän antanut kauniin todistuksen miehuullisesta menettelystä sekä ulkona että nyt kotona hylkäämällä Aavikon hellittämättömät ahdistelut.

Mutta kun hän asiaa likemmin ajatteli, huomasi hän, että Arolalla oli siinä suuri osansa, vaikka tämä suoranaisesti, — hienotunteisuudesta nähtävästi, — ei ollut koskaan yrittänyt tähän asiaan vaikuttaa millään tavalla. Melkein sattumaltahan Arola oli ollut hänen luonaan ja tämä seikka oli nytkin vaikuttanut Leenin päättävään vastaukseen. Mutta hän tunsi, että Arola heidän ensimäisestä tutustumispäivästään saakka aivan toisella lailla suhtautui häneen kuin Aavikko ja sen takia hän Arolaa kunnioitti ehkäpä oli mieltynytkin häneen nyt, kun hänet uudelleen näki. Arola aina kannatti hänen ihanteellisia pyrkimyksiään, toivoi hänen parastaan eikä vähimmälläkään tavalla koskaan loukannut hänen naisellisia tunteitaan, kun sitä vastoin Aavikolla oli vain yksi halu mielessä ja sekin alhaista laatua. Tämä pelotti Leeniä, kun taas tuon toisen seurassa oli niin turvallista olla. Ja sittenkin, — mikä omituinen luonnon oikku! — veti edellinen salaperäisellä, melkein vastustamattomalla voimalla enemmän puoleensa, kuin jälkimäinen, joka hänen parastaan katsoi. Niin, olihan Arola miltei yhtä innostunut kuin hän itsekin, että hänestä tulisi etevä näyttelijätär. Mies parkahan tuntui aivan kuin kärsivän siitä, että hän, Leeni, joutuisi huonoille teille ja että hänen unelmansa tavalla tahi toisella menisivät myttyyn. Sehän oli liikuttavaa myötätuntoa, ellei jo salattua rakkautta, josta piti olla ainakin kiitollinen, vaikkei voinut todellista vastarakkauttakaan osoittaa. Olihan hän, Leeni, tänään nyt joka tapauksessa koettanut puolestaan näyttää myötätuntoaan Arolaa kohtaan hänkin, jopa ollut hyvinkin vilpitön hänen kanssaan. Hän oli alun pitäen halunnut kertoa hänelle kaikki olostaan laivalla, mutta omituista kyllä oli keskustelu käynyt aivan toisella lailla kuin hän oli ajatellut. Oli käynyt niin, että Arola ehkä oli saanut hyvinkin nurjan käsityksen tapahtumista.

Eikä Arola ollut suorastaan kysellytkään hänen elämästään tarjoilijattarena "Ariadnella". Siinäkin menetteli hän niin hienotunteisesti. Vihjasi vain vähän sinnepäin, vaan kun ei saanut Leeniltä enempää selitystä hänen "muutoksestaan" kesän kuluessa, niin tyytyi siihen, minkä kuuli, melkeinpä iloitsi tästä "muutoksesta" sen syistä välittämättä, kun näki Leenin näin vilpittömästi häneen suhtautuvan. Näin tuntui ainakin Leenistä itsestään, joka myöskin iloitsi siitä, että yhä enemmän voitti Arolan sydämen puolelleen. Se oli kuin jonkinlaista keskinäistä, vaikka salattua mielihyvän tunnetta, ja Leeni oli nyt melkein pahoillaan siitä, ettei ollut enemmän kertonut Arolalle niistä kuukausista, joista hän tiesi tämän niin mielellään tahtovan kuulla. Mutta Leeni lohduttautui sillä, että saahan sen vielä tehdä toistekin, vaikkapa ensi kerralla, niin, päivällistä yhdessä syödessä. Siinähän olikin sitä varten kertomisen ainetta kylliksi!

Näin olivat Leenin tunteet vähitellen alkaneet kääntyä Arolaan. Ja aivan välinpitämättömästi repi hän Aavikon kirjeen rikki ja heitti sen pesään.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun Leeni avasi sanomalehden, sattui hänen silmiinsä etusivulla suuri ilmoitus. Onni Aavikko saattoi siinä "arvoisain liikemiesten" tietoon alkaneensa Helsingissä harjoittaa "silkki- ja villakankaiden" tukkukauppaa ja pyysi saada "sulkeutua suosioon".

Siinä siis se uutinen, jonka Aavikko tahtoi Leenille kertoa jo ennenkuin se oli sanomalehdissä. Vai oli miehestä semmoinen pomo tullut? Ehkäpä hän, Leeni, oli tehnyt hyvinkin tuhmasti, kun ei vastannut mitään tahi, oikeammin, kun niin tylysti vastasi Aavikon kirjeeseen ja pyyntöön saada tavata häntä? Kuka sen tiesi, mitä "vakaitakin" aikomuksia miehellä nyt saattoi olla Leeniin nähden? Siinä saattoi mennä käsistä edullinen naimatarjoumuskin, joka ehkä olisi ollut monta vertaa turvallisempi kuin jonkun näyttelijättären epävarma tulevaisuus. Ja Leeni melkein unhotti, miten tuo sama mies oli häntä edellisenä keväänä kohdellut. Nyt häntä jo melkein harmitti, että Arolan läsnäolo eilen oli aikaansaanut sen, että tuommoinen vastaus tuli Aavikolle annetuksi. Ja samalla heräsi taas tuo salaperäinen vetovoima, tuo tunne, joka on valmis röyhkeimmällekin miehelle antamaan anteeksi pahimmatkin loukkaukset. Siinä oli jälleen se hyvän ja pahan ikuinen taistelu ihmisen rinnassa, taistelu, jonka tietoisuuskin melkein aina on tehoton ihmisen korkeimpiin pyrkimyksiin nähden, kun on kysymyksessä se valtava tunne, joka käy rakkauden nimellä.

Mutta jos nyt tukkukauppiaalla todellakin on tosi mielessä, niin ei hän asiaa siihen jätä. Itsehän hän kirjoitti, ettei ollut Leeniä unhottanut, vaikka tämä olikin kohdellut häntä tylysti. Kaipa sitte tuosta intohimosta nyt oli kasvanut syvempi tunne, jota saattoi kunnioittaa ja joka ei ollut Leeniä loukkaava. Jos taas se oli sitä entistä, niin parasta olla vieläkin varoillaan ja elää Arolan turvissa. Niin, siihen mieheen hän voi aina turvautua hädän tullen.

Leeni oli melkein varma, että Arola häntä paljonkin rakasti, vaikk'ei sitä jostakin syystä vielä hänelle ilmaissut: ehkäpä sen suuren eron tähden, joka heidän välillään i'ässä oli, ehkäpä senkin tähden, ettei rakkaudellaan tahtonut keskeyttää Leenin teatteriharrastuksia. Olkoon kuinka tahansa: Arolasta oli hän varma, Aavikosta sittenkin epävarma.

Nämä ajatukset pyörivät Leenin päässä hänen lukiessaan sanomalehteä, niin että monetkin asiat lehdessä jäivät hämäriksi. Lisäksi tuli sinä aamuna vielä toinenkin seikka Leenin mielialaa hämmentämään, vaikka toisella tavoin.

Hän sai kirjeen Martta Hinnermolta, joka nyt oli Alma Fohströmin oppilaana Pietarissa ja ilmoitti, että aikoi tulla kotiin Helsinkiin marraskuussa antaakseen ensimäisen konserttinsa Yliopiston juhlasalissa.

Leeni oli kyllä ollut Martan kanssa kirjeenvaihdossa kesän kuluessa, mutta tämä oli ensimäinen kirje Pietarista ja se tuotti Leenille suurta iloa. Tämä ilo oli sitäkin suurempi, kun Martta tiedusteli, voiko hän vuokrata huoneen Leenin äidiltä, jonka hän tiesi pitävän pientä huoneistoa ja vuokralaista luonaan. Tästä asiasta syntyi äidin kanssa pitkä neuvottelu, joka päättyi siihen, että marraskuun ensimäisestä päivästä entinen vuokralainen oli kun olikin sanottava irti. Olivathan he entuudestaan suuressa kiitollisuuden velassa Martalle ja nyt kun hänestä ehkä oli tuleva kuuluisakin laulajatar, saattoi Leenille, hänen opintojaan varten, olla arvaamatonta hyötyä, jos Martta asui heidän luonaan. Sitäpaitsihan Leenille oli oleva miellyttävää seuraakin Martasta, joka nyt oli ehtinyt näin paljon maailmaa nähdä. Pianinohan heillä jo oli ja sen saattoi siirtää toiseen huoneeseen, jossa Martta tuli asumaan. "Kuinka äärettömän hauskaa! Tästä tulee oikea taiteilijattarien koti!" — iloitsi Leeni keikkuen äitinsä ympärillä, häntä syleillen ja taputellen.

* * * * *

Tämän kirjeen johdosta unhotti Leeni vähitellen kaikki muut sitä edelliset tapahtumat ja sai mielensä tasapainoon jälleen. Ajatellen vain teatteriasioitaan ja vajoten tulevaisuuden unelmiinsa lähti hän tyytyväisenä vanhalle ylioppilastalolle, jossa hänen oli oltava harjoituksessa ja avustettava Kansannäyttämön seuraavassa uutuudessa, eräässä ranskalaisessa näytelmässä. Olipa hän perille tultuaan jo niin hilpeällä tuulella, että kun astui näyttelijäin huoneeseen, jossa toiset äänekkäästi väittelivät keskenään, toiset sanomalehtiä lueskelivat, sysäsi pitkälleen sohvan käsinojalla selin oveen päin istuvan johtajan, luullen hänet erehdyksestä erääksi toiseksi näyttelijäksi. Tämä herätti yleistä naurua, ja kun Leeni oli muuten johtajan luona hyvissä kirjoissa, niin sai hänen suuri hämmästyksensä ja vilpitön anteeksipyyntönsä johtajan supistamaan nuhteensa leikilliseen uhkaukseen, ettei hän Leenin tästä lähin anna esiintyä muissa kuin miesrooleissa. Siitä Leeni vain kiitti ja sanoi toivovansa, että piankin saisi itselleen sopivan suuremman roolin. Ja muut näyttelijät vihjasivat, että johtajan uhkaus olikin pikemmin palkinto, kuin rangaistus tälle muka suosikille, jonka ei ollenkaan tarvinnut hävetä sääriään esiintyessään kuinka piukoissa housuissa tahansa.

Sitte alkoi harjoitus, ja kun toiset siirtyivät näyttämölle, oli toisilla vielä aikaa rupatella lukuhuoneessa. Sinne jäi vielä. Leenikin ja sen tuttu kalusto, jonka joukkoon päällekkäin, hujan hajan, oli kasattu paljon näyttämöllä tarvittavista huonekaluista, tauluista, peileistä ja muista sisustustarpeista, jotka päivän valossa, vaikka hämärässäkin, ikäänkuin irvistelivät omalle viheliäiselle loistolleen, sai Leenin ajatukset lopulta kokonaan kiintymään teatteriin, jonka hän oli elämän urakseen valinnut ja jolla hän oli päättänyt voittaa kaikki viettelykset, oman sydämensä ja sen ristiriidat.