Part 1

language: Finnish

SUOMALAISET VIRON VAPAUSSODASSA

Kirj.

Vilho Helanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

ESIPUHE.

ENSIMMÄINEN OSA.

I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan. 11. Viime vuosien tapahtumat Virossa. 1. Venäjän vallankumous ja Viro. 2. Bolshevikien valtakausi. 3. Viron lyhyt vapaudenaika 24—25.2.1918. 4. Saksalaisten joukkojen tulo. 5. Saksalainen miehitysaika. 6. Viron vapaussodan alku. 7. Bolshevikien suuri eteneminen.

TOINEN OSA.

1. Suomalaisen apuretkikunnan syyt ja suunnittelu. 2. Apuretkikunnan alkuvaiheet. 3. Viron Avustamisen Päätoimikunnan alkutoiminta. 4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia. 5. Tanskalainen apuretkikunta. 6. Suomen Vapaaehtoisten Joukkojen Esikunta. 7. Pääintendenttuuri. 8. Apuretkikunnan muut virastot Virossa. 9. Tallinnan suomalainen sotilaskoti. 10. Oikeudenhoito. 11. Sairashoito. 12. Retkikunnan viimeinen vaihe.

KOLMAS OSA. ENSIMMÄINEN SUOMALAINEN VAPAAJOUKKO.

1. Siirto Tallinnaan. 2. Rintamalle. 3. Ensimmäinen taistelukausi 8.1.—14.1.1919. 4. Toinen taistelukausi 16.1.—18.1.1919. 5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.

NELJÄS OSA. POHJAN POJAT.

1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa. 2. Ensimmäinen taistelukausi. (Valkin valloitus). 3. Toinen taistelukausi. (Taistelut Valkin eteläpuolella ja lepohetki Valkissa). 4. Kolmas taistelukausi. (Koikylän taistelu ja eteneminen Riika—Pihkova viertotiehen). 5. Neljäs taistelukausi. (Marienburgin valloitusretki). 6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe. Lepoaika Valkissa, viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen. Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.

Esipuhe.

Esillä oleva, Suomen virolaisille heidän vapaussodassaan antamaa apua kuvaileva teos on kirjoitettu Viron Avustamisen Päätoimikunnan aloitteesta ja kannatuksella.

* * * * *

Vielä nykyäänkin tiedetään sekä Suomessa että Virossa hämmästyttävän vähän Viron suomalaisesta apuretkikunnasta, sen vaiheista ja merkityksestä. Ainakaan Suomessa tämä valitettava seikka ja sen aiheuttamat umpimähkäiset, usein hyvinkin väärät ja kohtuuttomat arvostelut eivät voi johtua halusta väheksiä retkikunnan merkitystä — onhan se kaikkine puutteineen ja erehdyksineenkin itsenäisen Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa suurtyö, — vaan pikemminkin siitä, ettei ole ollut olemassa mitään yhtenäistä kokonaisuutta käsittelevää kuvausta suomalaisesta avunannosta Esillä oleva teos pyrkii poistamaan tämän puutteen.

Kerrotut tapaukset ovat niin lähellä kirjoitusaikaa, ettei niiden merkitystä ja kantavuutta vielä toistaiseksi voida kokonaisuudessaan oikein arvostella. Lisäksi on osoittautunut nykyoloissa mahdottomaksi hankkia aineistoa kaikilta tarpeellisilta suunnilta. Historiallista objektiivisuutta ei niin ollen luonnollisestikaan ole voitu saavuttaa. Tekijän on täytynyt alun pitäen tyytyä antamaan vain yksinkertainen kuvaus niistä Suomen kansan uhrauksista, jotka saivat aikaan ja muodostavat suurenmoisen suomalaisen apuretkikunnan. Jos kuvaus päätarkoituksensa ohella voisi lisäksi vakuuttaa joitakuita virolaisia suomalaisen avunannon epäitsekkyydestä ja toisaalta herättää maassamme ja retkikuntaan osaaottaneissa enemmän ymmärtämystä virolaisia ja heidän vapaussotaansa kohtaan, olisi sen tarkoitus täydelleen saavutettu.

Teoksen loppupuoli on suureksi osaksi laadittu enemmän yhteenliitettyjen muistelmien kuin yhtäjaksoisen esityksen muotoon — pitäen kuitenkin silmällä kuvauksen yhtenäisyyttä. Tämä on johtunut siitä, että Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon taisteluja koskeva virallinen aineisto on valitettavasti erittäin niukka, joten toisenlainen muoto tämän rykmentin toiminnasta kerrottaessa ei ole ollut juuri mahdollinenkaan. Sen mukaisesti on pidetty parhaana noudattaa samaa menettelytapaa myöskin kuvattaessa Pohjan Poikain rykmenttiä — sitäkin suuremmalla syyllä, kun siitä ilmestynee eräiden sen osanottajien toimesta toisensuuntainen, sitä yksinomaan käsittelevä teos. Valittu kuvausmuoto on sitäpaitsi katsottu varsin hyväksi elävöittämään lukijalle suomalaisten vapaaehtoisten vaiheet. Retkikunnan upseerien ja sotilaiden antama runsas avustus on tehnyt mahdolliseksi sen noudattamisen.

Siteerattujen asiakirjojen sanamuoto on säilytetty ennallaan, mikäli se suinkin kielen kannalta on ollut mahdollista. — Viron rajojen sisällä olevista paikkakunnista on teoksessa käytetty virolaisia nimiä, ellei jokin toinen muoto ole vakiutunut suomalaiseen käytäntöön. Tällöin on kuitenkin nimen ensimmäistä kertaa esiytyessä mainittu sulkujen sisällä yleisessä käytännössä ollut saksalainen nimi. Viron rajojen eteläpuolisista paikoista on käytetty saksalaisia nimiä. — Tekstiin liittyvät, sotavoimien sijoitusta ja lukumäärää osoittavat taulukot on laadittu Viron pääesikunnan operatiiviosaston tietojen mukaan.

* * * * *

Tässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat antaneet käytettävikseni hallussaan olevia, retkikuntaa koskevia asiapapereita, muistelmia ja valokuvia, ja virolaisia viranomaisia Helsingissä ja Virossa, jotka hyväntahtoisesti ovat sallineet minun tutustua virolaisten sotilasarkistojen papereihin. Ennen kaikkea olen kiitollisuuden velassa Viron Avustamisen Päätoimikunnan ensimmäiselle puheenjohtajalle, tohtori _O.W. Louhivuorelle_, Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon komentajalle, everstiluutnantti _Martin Ekströmille_, Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan komentajalle, jääkäriluutnantti _Bror Erik Hannulalle_, ja Pohjan Poikain 2:sen pataljoonan komentajalle, jääkäriratsumestari _Gustaf Svinhufvudille_, jotka ovat hyväntahtoisesti tarkastaneet teoksen käsikirjoituksen eri osat ja sen ohessa tehneet erittäin arvokkaita huomautuksia, sekä Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtajalle, tohtori _Santeri Ivalolle_, ja sen jäsenille, jotka ovat suoneet minulle tukea työssäni.

Helsingissä lokakuun 19 p:nä 1921.

Vilho Helanen.

ENSIMMÄINEN OSA

I. Katsaus Viron varhaisempaan historiaan.

Viron nykyään 1 1/2-miljoonaisen kansan alkuvaiheet ovat olleet samat kuin muidenkin suomalaisten heimojen, jotka muodostivat yhteisen, Laatokan ja Väinäjoen välisellä alueella asuvan kantasuomalaisen kansan. Yhteissuomalaisen ajan päätyttyä nykyisten suomalaisten esi-isät alkoivat siirtyä pohjoisemmaksi, kun taas virolaiset ja liiviläiset asettuivat pysyväisesti Suomenlahden eteläpuolelle. Liiviläiset asuttivat Kuurinmaan rannikon, jolla vain pieniä tähteitä enää on jäljellä tästä kansasta. Virolaiset ottivat haltuunsa Pohjois-Liivinmaan, Viron ja läntiset suuret saaret.

Virolaisten ja varsinaisten suomalaisten olot eivät vielä lähinnä seuraavana aikana paljon eronneet toisistaan. Molemmat kansat elivät jakautuneina suurempiin ja pienempiin yhdyskuntiin ilman lujaa kokonaisuutta ja hankkivat elatuksensa maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Turvakseen he rakensivat lukuisia, lujia maalinnoja toisiaan ja ulkonaisia vihollisia vastaan, joista viimemainituista skandinaavialaiset viikinkiretkeilijät tähän aikaan olivat vaarallisimmat. Kostaakseen näiden tekemiä hävitysretkiä virolaisetkin vuorostaan purjehtivat Tanskan ja Ruotsin rannikoille polttaen ja ryöstäen rantakaupunkeja ja -kyliä. Tänä itsenäisyysaikanaan virolaiset olivat vielä vilkkaassa yhteydessä Suomenlahden takaisten heimolaistensa kanssa. Sitä todistaa m.m. se, että heitä oli mukana myöskin karjalaisten Ruotsiin tekemällä suurella kostoretkellä v. 1187, jolloin Sigtunan kaupunki hävitettiin.

Maansa suotuisan aseman vuoksi virolaiset saivat jo varhain ryhtyä taisteluun naapurikansoja vastaan sen omistamisesta. Viikinkiretkeilijäin jälkeen novgorodilaiet yrittivät saada maata valtaansa siinä kuitenkaan pysyväisemmin onnistumatta. Vakavampi vaara uhkasi virolaisia saksalaisten taholta, etenkin senjälkeen, kun heitä oli kauppiaina ja munkkeina asettunut Riianlahden rantamille ja ryhtynyt sieltä levittämään valtaansa pakottaen vähitellen, sitkeiden taistelujen kautta, liiviläiset alamaisuuteen ja vastaanottamaan kasteen. He olivat v. 1201 perustaneet Riian kaupungin Väinäjoen suuhun valtansa tueksi ja vuotta myöhemmin hengellisen ritarikunnan uuden uskon levittämiseksi Itämeren pakanamaihin.

Sittenkuin lättiläiset olivat melkein vastarinnatta taipuneet uusiin oloihin ja liiviläisetkin vihdoin v. 1208 lopullisesti kukistuneet, tuli virolaisten vuoro. Sotataitoisilla saksalaisilla ritareilla oli vielä apunaan suuret määrät liiviläisiä ja lättiläisiä, kun taas virolaiset eivät nytkään, vaaran hetkellä, yhtyneet voimakkaaksi kokonaisuudeksi, vaan taistelivat maakunnittain, yksi tai pari-kolme kerrallaan.

Turhaan he koettivat estää vihollista tunkeutumasta maahan. Askel askeleelta heidän oli vimmatusti taistellen peräydyttävä. Virolaisten kohtalo ratkaistiin Paalan kiivaassa taistelussa syyskuun 22 p:nä 1217, jolloin Sakalan maakuntalaisten urhea päällikkö _Lembit_ kärsi suurine joukkoineen ratkaisevan tappion. Sotaa kesti kuitenkin vielä 7 vuotta, ennenkuin uljas kansa taipui vieraan ikeeseen.

Tanskalaisiakin joukkoja saapui sodan kestäessä Viroon saksalaisten taistelua johtavan Liivinmaan _Albert_-piispan kutsusta. He nousivat kuninkaansa _Waldemar II Seierin_ johdolla maihin Räävelin rannikolla, valloittivat Lindanisan maalinnan ja rakensivat sen tilalle v. 1219 kivilinnan, jota kansa alkoi kutsua Tallinnaksi, s.o. Tanskan linnaksi. Tanskalaiset valloittivat vielä pohjoisosat Harju- ja Virumaasta. Ruotsalaisetkin yrittivät jo tähän aikaan saada jalansijaa maassa, Läänemaalla, mutta urheat saaristolaiset saapuivat silloin suurin joukoin hätään joutuneiden avuksi ja karkoittivat vihollisen.

Saavutettu menestys aikaansai kuvaamattoman innostuksen koko Viron kansassa. Kaikkialla noustiin vieraita sortajia vastaan. Tanskalaiset suljettiin Tallinnaan, ja saksalaiset, jotka riitelivät keskenään virolaisten maan jakamisesta, karkoitettiin linnasta toisensa jälkeen. Vihdoin kuitenkin Albert-piispan onnistui saada riitaisuudet lopetetuiksi ja saksalaisten yhteinen rintama virolaisia vastaan lujitetuksi. Virolaisten oli kaikkialla peräydyttävä. Elokuun 15 p:nä 1224 Albert-piispa saapui saksalaisine, liiviläisine ja lättiläisine joukkoineen Tarton luo, jonka täytyi urhoollisen puolustuksen jälkeen antautua. Se ryöstettiin ja poltettiin perustuksiaan myöten. Pian senjälkeen viimeiset vapaat virolaiset sortuivat Valjalan lujan linnan kukistuessa.

Voittajat ryhtyivät järjestämään maan oloja mielensä mukaan. Entisten maalinnojen tilalle rakennettiin luostareita ja kirkkoja tai lujia kivilinnoja, joiden ympärille Saksasta tulleet kauppiaat ja käsityöläiset rakensivat myöhemmin korkealla kivimuurilla ympäröityjä kaupunkeja. Tarton viereiselle pyhälle Taaranmäelle Tarton ensimmäinen katolinen piispa rakennutti v. 1241 komean tuomiokirkon, jonka jylhät rauniot keskellä kaunista Tuomiovuoren puistoa ovat vieläkin kaupungin huomattavin nähtävyys.

Kun maan valloituksen jälkeen feodaalijärjestelmä pian levisi yli koko Liivinmaan, muodostui sinne kalparitarien, pappien ja porvarien lisäksi neljäskin saksalainen sääty, suurtilallisten vasallit He saivat myöhemmin läänityksensä eri tavoin perinnölliseksi omaisuudekseen, jolloin heistä muodostui herraskartanoiden l. moisioiden omistajaluokka.

Viroa, Liiviä ja Kuurinmaata kutsuttiin yhteisellä nimellä Liivin maaksi. Se laskettiin tästä lähtien nimellisesti kuuluvaksi Saksan keisarikuntaan, mutta sen, kuten muidenkin liittovaltion osien tähän aikaan, asema oli alusta alkaen hyvin itsenäinen. Kilpailu ylimmästä vallasta uudessa valtiossa alkoi melkein heti Riian piispan ja kalparitarien johtajan, n.s. ritarikunnan mestarin, välillä. Taistelu oli ajoittain hyvinkin kiivas. Lopuksi, monien vaiheiden jälkeen, se päättyi viimemainitun voittoon. Aikojen kuluessa Liivinmaan ritarivaltio sai sitten varmemmat muodot ja tuli näyttelemään huomattavaa osaa Itämeren maiden historiassa.

Voitettujen virolaisten asema oli alusta alkaen vaikea. He olivat menettäneet kaiken poliittisen vapautensa. Heidän oli sitäpaitsi suoritettava kalparitareille ja kirkolle kymmenyksiä ja tehtävä päivätöitä kaupunkeja, linnoja, luostareita ja kirkkoja rakennettaessa. Näistä satunnaisista työpäivistä muodostui sittemmin pysyväinen työvelvollisuus.

Sittenkuin herraskartanot tulivat vasallien omaisuudeksi ja he asettuivat vakinaisesti asumaan kansan keskuuteen rakennuttaen talonpojilla lukuisia, komeita herraskartanolta, huononi kansan asema suuresti entisestään. Talonpoikain tiluksia liitettiin väkivaltaisesti kartanon maihin, niiden omistajat ajettiin maantielle tai joutuivat moision alustalaisiksi. He köyhtyivät köyhtymistään verojen ja työpäivien vuosi vuodelta lisäytyessä. Pysyäkseen jotenkuten hengissä onneton rahvas oli pakotettu lainaamaan viljaa ja työjuhtia herraskartanoista. Se joutui sen kautta moision velalliseksi, menettipä liikkumisvapautensakin. 14:nneltä vuosisadalta alkaen luettiin talonpojat jo pysyväisesti sen kartanon maihin kuuluviksi, jonka alueella he asuivat. Vain lyhyt askel tästä oli luonnollisesti siihen, että talonpoikia alettiin myydä ja lahjoitella erilläänkin maasta, ja että he menettivät oikeuden omistaa varallisuutta ja tehdä valituksia heidän osakseen tulleesta kohtelusta, joka vuosi vuodelta kävi yhä epäinhimillisemmäksi. Vallanpitäjät, joiden mielivallasta he olivat kokonaan riippuvaisia, eivät enää katsoneet heidän kuuluvan edes ihmisten joukkoon ja kohtelivat heitä sen mukaisesti.

Talonpoikaisväestön tila oli kaikkein kurjin Räävelin, Harjun ja Virun maakunnissa, joissa Tanskan kuninkaan saksalaiset voudit ja vasallit hätyyttivät kansaa mielensä mukaan. Epäinhimillinen kohtelu, jolla tuskin on muualla vertaistaan tämänkään julman ajan historiassa, synnytti rahvaassa mitä katkerinta vihaa. Se ei ennustanut hyvää vallanpitäjille. Estääkseen mellakoita Tanskan kuningas antoi v. 1315 Viron herttuakunnan talonpojat suorastaan vasallien omaisuudeksi, jonka elämästä ja kuolemastakin heillä oli oikeus päättää. Kun näitä valtuuksia käytettiin hirveällä tavalla rahvasta vastaan, aiheutti se yleisen kapinan Tanskan alueilla v. 1343. Harju- ja Läänemaalla parisentuhatta saksalaista ja tanskalaista sai surmansa. Hurjistunut kansa kulki herraskartanosta toiseen surmaten armotta kaikki, vanhat ja nuoret, miehet, naiset ja lapset, ja polttaen moisiot, kirkot ja luostarit.

Vapaustaistelua johtamaan valittiin neljä kuningasta, jotka keräsivät kymmentuhantisen armeijan, saivat voiton ritareista Tallinnan edustalla ja lähettivät avunpyyntöjä Suomeen ja Ruotsiin. Turun ja Viipurin linnanpäälliköt, _Dan Niklinpoika_ ja _Pietari Joninpoika_, päättivätkin tällöin omin päin kiiruhtaa heimolaisten avuksi ja ryhtyivät tarpeellisiin valmistuksiin. Tämä ensimmäinen suomalainen apuretkikunta ei kuitenkaan joutunut ajoissa Viroon. Sen oli palattava tyhjin toimin takaisin. Tanskan avukseen kutsumien kalparitarien oli sillä välin onnistunut vangittuaan petoksella virolaisten kuninkaat saada voitto johtajitta jääneestä armeijasta verisessä taistelussa Tallinnan luona. Muuallakin kapina kukistettiin v. 1344 erittäin julmasti. Kymmenien tuhansien virolaisten sanotaan tämän kapinan yhteydessä saaneen surmansa, ja jäljelle jääneiden asema kävi entistä paljon tukalammaksi. Tanskan kuningas möi senjälkeen Viron herttuakunnan saksalaiselle ritarikunnalle 19.000 markasta puhdasta hopeaa, ja samasta summasta kalparitaristo lunasti sen haltuunsa vuotta myöhemmin.

Mutta samalla kuin saksalaisten ritarien valta-alue Liivinmaalla näin laajeni, heikontui heidän asemansa yhä lisäytyvän sisäisen eripuraisuuden takia. Kaiken muun lisäksi leviävä tapainturmelus ja mukavuudenhalu toivat mukanaan haluttomuuden sotaan. Venäläiset, jotka olivat jo kauan ahnehtineet Itämeren rantamaita, päättivät nyt tehdä lopun rappeutuneesta ritarivaltiosta ja valloittaa Liivinmaan. Mutta kalparitarien mestarina sattuikin tähän aikaan olemaan voimakas ja kyvykäs _Walter von Plettenberg_, joka saatuaan kaksi suurta voittoa rajan ylitse hyökänneistä venäläisistä karkoitti heidät maasta, valloittipa v. 1502 Pihkovankin turvaten siten toistaiseksi ritarivaltakunnan.

Uskonpuhdistus alkoi näihin aikoihin levitä Liivinmaalle saaden nopeasti jalansijaa tähän aikaan vielä täysin saksalaisissa kaupungeissa, mutta hitaammin virolaisissa maalaisseurakunnissa. Katolisuus ei ollut kyllä milloinkaan syöpynyt virolaisen kansan tajuntaan, mutta vironkielisen raamatun puute ja uutta uskoa saarnaavien vironkielen taitamattomuus ehkäisivät uskonpuhdistuksen menestymistä rahvaan keskuudessa. Kun tämän lisäksi saksalaiset eivät sallineet virolaisten valmistautua papeiksi, niin ei ole ihme, että uskonpuhdistus virolaisten keskuudessa edistyi vain perin hitaasti, joskin varmasti.

_Plettenbergin_ loistavat voitot eivät kauaksi aikaa turvanneet maata venäläisten hyökkäyksiltä. Kun _Iivana IV Julma_ lähetti v. 1558 Liivinmaalle 70.000 venäläistä, tataaria ja kalmukkia käsittävät sotalaumansa, niin nautintojen ja prameilun veltostamat saksalaiset eivät alussa yrittäneetkään ryhtyä vastarintaan. He pakenivat lähestyvän vihollisen tieltä linnojen ja kaupunkien muurien turviin. Virolainen talonpoikaisväestö koetti muun suojan puutteessa etsiä turvaa petomaisilta vihollisilta metsistä ja soilta, mutta murhaajajoukkiot seurasivat pakolaisia sinnekin. Ne, joiden henki armosta säästettiin, myytiin orjiksi Venäjälle, jolloin maksettiin, kerrotaan, miehestä 10 ja naisesta 15 kopeekkaa. Linna toisensa jälkeen antautui ja hävitettiin. Vain Vastseliina puolustautui urhokkaasti joutuen kuitenkin 1 1/2-kuukautisen piirityksen jälkeen viholliselle. Heinäkuussa 1558 Tarttokin antautui ja ryöstettiin. Sen asukkaat vietiin orjuuteen Venäjälle.

Vihdoin kalparitarit olivat saaneet kokoon jommoisenkin armeijan, joka kohtasi vihollisen Valkin kaupungin lähistöllä, Härgmäellä, v. 1560, mutta kärsi täydellisen tappion. Elokuussa samana vuonna venäläiset pakottivat Liivinmaan lujimmin linnoitetun kaupungin, Viljandin, antautumaan.

Kalparitarien vallan tultua näin murretuksi muutkin naapurit kiiruhtivat saaliinjaolle, ja vaikka venäläiset olivat tehneet enimmän, jäivät he vähimmälle osalle.

Avuksi kutsuttuna Tanskan prinssi, _Maunu-herttua_, otti v. 1560 haltuunsa Saarenmaan, Läänemaan ja Kuurinmaan hiippakunnat. Ruotsin puolelta _Juhana-herttua_ oli jo jonkin aikaa ollut puuhassa saadakseen haltuunsa Tallinnan kaupungin ympäristöineen, osaksi isänsä, _Kustaa Vaasan_, suostumuksella, mutta suurimmaksi osaksi omin päin, kuitenkin toistaiseksi tuloksetta. Nyt venäläisten joukkojen lähetessä Tallinnan kaupungin edustajat ja Harju- ja Virumaan ritarit muuttaen mieltänsä suostuivat tunnustamaan Ruotsin kuninkaan yliherruutta, jos heille Ruotsin puolelta taattaisiin varma turva venäläisiä vastaan. Vastikään Ruotsin valtaistuimelle noussut Erik XIV lähetti silloin v. 1561 Viroon enimmäkseen suomalaisista kokoonpannun sotajoukon. Maan hallinto uskottiin tällöin, kuten tavallisesti myöhemminkin Ruotsin valtakautena, suomalaisille aatelismiehille. Kuuluisa _Klaus Kristerinpoika Horn_ määrättiin Liivinmaan sotajoukkojen ylipäälliköksi, _Lauri Fleming_ maan käskynhaltijaksi ja _Erik Slang_ Tallinnan isännäksi. Seuraavina kuukausina ruotsalais-suomalaiset joukot ottivat haltuunsa useita Viron kaupunkeja ja linnoja. Venäjän haltuun jäivät vain Tarton hiippakunta ja Narva ympäristöineen. Parikymmentä vuotta myöhemmin Ruotsin armeija _Pontus de la Gardien_ johdolla valloitti v. 1581 Rakveren ja Narvan. Jäljelle jääneet osat maata kalparitarien mestari luovutti Puolan kuninkaalle.

Taistelut Liivinmaalla eivät kuitenkaan loppuneet tähän. Ruotsin, Puolan, Venäjän ja _Maunu-herttuan_ armeijat taistelivat vielä vuosikausia keskenään maan omistuksesta. Viron, Liivin ja Kuurinmaan linnat ja kaupungit siirtyivät kädestä käteen.

Jokainen maan isännäksi pyrkivä ryösti ja hävitti seutuja hirveästi. Talonpoikaisväestön kärsimykset olivat suunnattomat. Sotamiehet hävittivät talonpoikain kurjat hökkelit ja pienet viljelykset, jotka heidän oli onnistunut lyhyenä rauhan aikana saada jommoiseenkin kuntoon, ja surmasivat tai veivät vankeuteen kaikki käsiin saamansa asukkaat. Kokonaisia kaupunkeja ja kyliä muuttui soraläjiksi ja suitsuaviksi raunioiksi. _Iivana Julman_ joukkojen kerrotaan kiduttaneen maan asukkaita niin kauhealla tavalla, että silminnäkijät kadottivat järkensä.

Venäläiset menettivät kiivaiden taistelujen kautta puolalaisille loputkin osuudestaan Liivinmaahan. Mutta tämä ei juuri nimeksikään helpottanut rahvaan asemaa. Yhtämittaiset hävitykset tosin lakkasivat. Mutta Puolan hallitus samalla vahvisti saksalaisten kaikki etuoikeudet antaen siten laillisen muodon virolaisten orjuudelle. Kaiken lisäksi alettiin maata pian mitä häikäilemättömimmin puolalaistaa ja kansaa käännyttää takaisin katoliseen uskoon. Tulokset eivät tosin olleet suuret, mutta nämä vuodet olivat kuitenkin rahvaalle raskaat.

Ruotsin hallituksen yritykset parantaa virolaisten asemaa alaisillan alueilla menivät aluksi hukkaan saksalaisten aatelisten kiivaan vastarinnan vuoksi. Pitkällinen, etupäässä Liivinmaalla käyty kruununperimyssota Ruotsin ja Puolan kuninkaiden välillä 1600-luvun alkupuolella lisäsi vielä maan asukkaiden kärsimyksiä. Nälänhätä ja rutto täydensivät sodan hävityksiä aikaansaaden kuvaamattoman kurjuuden. Sotaonni kääntyi lopuksi Ruotsin puolelle. Ruotsalais-suomalaiset joukot valloittivat v. 1621 _Kustaa II Aadolfin_ johdolla Riian ja v. 1625 _Jaakko de la Gardien_ johdolla Tarton. Sittenkuin Ruotsin joukot olivat valloittaneet vielä joukon Kuurin- ja Lätinmaan kaupunkeja ja linnoja, täytyi Puolan Altmarkin rauhassa v. 1629 luopua osuudestaan Liivinmaahan. V:sta 1645, jolloin Tanskan hallussa siihen saakka ollut Saarenmaa liitettiin Ruotsiin, koko Liivinmaa kuului Ruotsin valtakuntaan.

Valoisampi aika koitti nyt virolaisillekin vuosisataisen kurjuuden jälkeen. Silloinen ruotsalainen järjestys ja lainalaisuus pantiin vähitellen maassa, mikäli mahdollista, voimaan kaikista moisionomistajien vastusteluista huolimatta. Sen kautta Ruotsin hallitus hankki saksalaiset aateliset ja tilanomistajat vannoutuneiksi vihollisikseen, joiden vaarallisuus oli hädän hetkellä ilmenevä. Sekä ylempää että alkeisopetusta ryhdyttiin järjestämään pitäen silmällä virolaisenkin väestön tarpeita ja etuja. _Kustaa II Aadolfin_ Nürnbergissä v. 1632 antaman käskyn mukaan avattiin yliopisto Tartossa. Yleinen sivistyksellinen ja aineellinen hyvinvointi pääsi alulle tänä rauhan ja järjestyksen aikana. Talonpoikaisväestön tilaa parannettiin huomattavasti kruununmailla, jotka _Kaarle XI_:n aikana toimeenpannun reduktsioonin kautta tulivat käsittämään 5/6 Liivinmaan viljellystä alueesta. Yksityistenkin herraskartanoiden omistajien täytyi lieventää alustalaistensa tilaa, jotteivät he olisi jääneet vallan työväkeä vaille. Erikoisilla laeilla koetettiin turvata talonpoikaisväestöä isäntien mielivallalta.

Mutta näin hyvissä merkeissä alkanut onnenaika loppui lyhyeen. V. 1695 täydellinen kato aikaansai hirvittävän nälänhädän koko maassa. Virossa ja Liivinmaalla sanotaan tällöin kuolleen n. 50.000 ihmistä. Rauha olisi nyt ollut kipeästi tarpeen, mutta sen asemesta syttyikin pitkällinen ja hävittävä Suuri Pohjan sota.

Sodan vaiheet ovat isänmaamme historiasta tunnetut. Narvan kuuluisa taistelu, jossa _Kaarle XII_ muutamien tuhansien suomalaisten ja ruotsalaisten kera marraskuun 20 p:nä 1700 löi Narvaa piirittävän viisikertaisen venäläisjoukon täydellisesti, ei voinut pelastaa Ruotsin valtaa Liivinmaalla. Venäläiset saivat sittemmin Erastveren ja Hummulin taisteluissa voiton vähäisistä ja harjautumattomista Ruotsin joukoista, jotka oli jätetty maan ainoaksi turvaksi kuninkaan riennettyä pääjoukkoineen Puolaan, joten maa oli kokonaan suojaton vihollisen hyökkäyksiä vastaan.

Venäläiset hävittivät kaiken, minkä suinkin voivat, noudattaen siinä tsaarinsa nimenomaista käskyä. Kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien kevyet ratsujoukot kiitivät pitkin maata jättäen kaikkialle jälkeensä verisiä ruumiita ja suitsuavia raunioita. Niinpä venäläisten joukkojen päällikkö saattoikin melkoisella syyllä kirjoittaa tsaarille m.m.: »Koko Liivinmaa ja suuri osa Viroa on niin tyhjä, että nuo seudut ovat olemassa enää vain kartalla.» Kaupunkien vähäiset puolustusjoukot eivät pystyneet pysähdyttämään vihollislaumojen voittokulkua. Tartto antautui heinäkuun 14 p:nä 1704, sittenkuin sitä suojeleva ruotsalainen laivasto oli kärsinyt musertavan tappion Emajoella. Pian senjälkeen venäläiset valloittivat Narvankin.

Saatuaan _Kaarle XII_:sta ratkaisevan voiton Pultavan taistelussa _Pietari I_ muutti sikäli suunnitelmiaan, että hän päätti liittää koko Liivinmaan Venäjään. V. 1710 hänen joukkonsa valloittivat Riian, ja samana vuonna ruotsalaisvaltaa vihaavat saksalaiset aateliset luovuttivat taistelutta Tallinnan venäläisille. »Ruotsin hyvä aika» oli loppunut.

Täten tsaari oli yli toiveittensa onnistunut pyrkimyksessään hankkia valtakunnalleen »ikkunan» Eurooppaan. Merenranta Tallinnan ja läheisen birgittiiniluostarin välillä oli hänelle, kerrotaan, erikoisen mieluisa. Kaupungin lähistölle hän rakennutti itselleen pienen talon ja sen ympärille mahtavan puiston, jolle hän antoi nimen puolisonsa mukaan. Ihana Katariinanlaakso on nykyään suosittu kansanpuisto ja Tallinnan ympäristön kaunistus.

Virolaisen talonpoikaisväestön kärsimykset sodan kestäessä olivat suunnattomat. Maa oli autio. Nälänhätä raivosi kaikkialla. Hirveä »musta surma» saapui vielä täydentämään hävityksiä tappaen laumoittain ihmisiä ja tyhjentäen kokonaisia kuntia asukkaista. Useita kaupunkeja ja kyliä oli sodan kestäessä kokonaan kadonnut, m.m. Tartto, jonka asukkaat saivat kuitenkin myöhemmin luvan palata Venäjän vankeudesta kotikaupunkinsa raunioille. Herraskartanoidenkin omistajat olivat joutuneet perin vaikeaan asemaan. Heille oli jäänyt vain muutamia nälkiytyneitä orjia, jotka eivät jaksaneet tehdä työtä. Talot ja viljelykset oli hävitetty. Kaikki henkinen viljelys oli lakannut ja jäi pysähdyksiin pitkiksi ajoiksi.

Kun sitten Uudenkaupungin rauhassa v. 1721 Viro ja Liivinmaa yhdistettiin Venäjään, osasivat saksalaiset aateliset hankkia itselleen palkinnoksi sodan aikana Venäjälle tekemistään palveluksista vahvistuksen kaikille entisille etuoikeuksilleen. Olot palautettiin sille kannalle, jolla ne olivat olleet ennen Ruotsin aikaa. Samalla kuin virolainen talonpoika painettiin entiseen kurjaan asemaansa, kohdeltiin saksalaista porvariakin säälimättömästi.

18:s vuosisata on pimein ja lohduttomin ajanjakso virolaisten historiassa. Saarenmaa oli maassa ainoa seutu, jossa yleistä taantumusta ei ollut havaittavissa. Olot olivat muualla sellaiset, että oli vaikeaa ratkaista, aineellinen vai henkinenkö kurjuus oli suurempi. Tänä aikana kävi selville, miten vähän kristinusko oli juurtunut virolaiseen kansaan. Se uhrasi avoimesti pyhille kivilleen, puilleen ja lähteilleen.

Moisionomistajan valta talonpoikiin nähden oli rajaton. Hän voi pakottaa heidät millaisiin rasituksiin ja veroihin hyvänsä; talonpojalla ei yksinkertaisesti ollut mitään omaa, ja kaikki hänen työnsä hedelmät korjasi kartanonherra, jolla oli kaiken lisäksi rahvaaseen nähden täydellinen tuomio- ja rankaisuvalta. Siitä, että saksalaiset moisionomistajat eivät suinkaan jättäneet käyttämättä näitä »oikeuksiaan», on olemassa yllin kyllin järkyttäviä todistuksia. Kauhistuttavalla sydämettömyydellä ja epäinhimillisellä raakuudella onnetonta rahvasta kohtaan Virossa ja Liivinmaalla ei ole vertaistaan muualla Euroopassa kuin ehkä Venäjällä.

Tänä aikana ensin Uuden Testamentin ja sitten v. 1739 Raamatun vironkieliset käännökset ilmestyivät painosta. Mutta niidenkin merkitystä vähensi suuresti se seikka, että lukutaidottomuus oli ruotsalaisten kuntoon paneman kansakoululaitoksen jouduttua rappiolle levinnyt yli koko maan. Vain perin hitaasti onnistuttiin tässä kohden suurin ponnistuksin aikaansaada jälleen muutos parempaan päin.

Vihdoin kansan tila kävi niin surkeaksi, että Venäjänkin hallitsijat katsoivat olevansa pakotettuja tekemään jotakin sen parantamiseksi. Mutta kun toivotut parannukset viipyivät vuodesta vuoteen, loppui kansan kärsivällisyys johtaen monin paikoin verisiin kahakkoihin, jotka sotaväen avulla ankarin pakkotoimenpitein tukahdutettiin. Mutta rauhattomuudet vaikuttivat kuitenkin sen, että moisionomistajatkin katsoivat välttämättömäksi anoa keisarilta muutosta maaorjuuteen pitäen samalla silmällä omaa etuaan. _Aleksanteri I_ allekirjoitti v. 1819 maaorjuuden lakkauttamista tarkoittavan lain ja antoi samana vuonna vielä määräyksiä kansakouluolojen parantamisesta ja siitä koituvien menojen siirtämisestä vapaaksi lasketun kansan maksettaviksi.

Maaorjuuden lakkauttaminen toi mukanaan niin rajoitetun vapauden, että monin paikoin rahvas ei edes huomannut mitään helpotusta asemassaan tapahtuneen. Kaiken lisäksi vapauden hinta oli kovin kallis: talonpoikain itsenäisyysajoilta saakka polvesta polveen kulkeneet tilukset, jotka he kaikesta huolimatta olivat katsoneet omikseen, julistettiin herraskartanoiden maihin kuuluviksi, ja rahvas tehtiin siten maattomaksi. Maapalasesta, jonka moisionomistaja armosta vuokrasi kurjalle talonpojalle, määrättiin suunnattomat velvollisuudet: työpäiviä, kymmenyksiä ja kaikenlaisia korvauksia ja hyvityksiä. Köyhän rahvaan niskoilla oli vielä monenlaisia yleisiä veroja ja maksuja. Maaorjuus oli kyllä poistettu, mutta sen tilalle tullut työorjuus veti sille kyllä vertoja. Saksalaisilla moisionomistajilla oli yhä täydellinen valta kansan ylitse, ja he käyttivät sitä häikäilemättömästi ottamatta huomioon talonpoikaisväestön kärsimyksiä. Paikoitellen syntyi jälleen rauhattomuuksia, jotka kukistettiin yhtä verisesti kuin kaikki edellisetkin.

Vasta _Nikolai I_:n aikana v. 1849 julkaistu talonpoikaisasetus, joka sääti rajat kartanonomistajien mielivallalle, paransi lohdutonta tilannetta. Talonpoikain tilukset olivat kokonaan erotettavat herraskartanoiden maista. Työorjuuden tilalle oli aluksi otettava rahavero, josta talonpojat voivat kokonaan vapautua lunastamalla verrattain hyvillä ehdoilla maansa vapaaksi.

Työorjuuden lakkauttaminen, jonka katsotaan virallisesti tapahtuneen v. 1868, sai vihdoinkin ratkaisevasti aikaan muutoksen parempaan päin virolaisten siihen saakka melko lailla lohduttomassa historiassa. Taloudellinen ja henkinen nousu tapahtui senjälkeen nopein askelin.

Edellisillä orjuuden ajoilla virolaisilla ei ollut mitään yhteistuntoa eikä tunnetta yhteisestä virolaisesta kansasta ja isänmaasta. Oli nähty vain hajanainen, oikeudeton orjajoukko raatamassa vieraan pelloilla. Muutos tapahtui nyt tässäkin suhteessa. Sarja huomattavia runoilijoita ja sanomalehtimiehiä esiintyi kansan herättäjinä ja tietämättömyyden ja toivottomuuden poistajina: _Fählman, Kreutzwald, Jannsen, Hurt_ sekä hiukan myöhemmin _Jannsen-Koidula, Kuhlbars, Reinwald, Jakobson_ y.m. Heidän toimestaan ilmestyi merkittäviä teoksia, joista tässä mainittakoon vain sankarirunoelma »Kalevipoeg», ja huomattavia sanomalehtiä sekä perustettiin sittemmin sivistyskeskuksina erittäin merkityksellisiä yhdistyksiä, kuten »Wanemuine» Tarttoon ja »Estonia» Tallinnaan. Ihailtavalla tarmolla ja sitkeydellä raivattiin tieltä kaikki esteet, joita etenkin saksalaiset koettivat asetella yhä laajenevan virolaisen sivistystyön tielle.

Mutta paljon suuremmaksi muodostui nuorelle virolaiselle sivistykselle vaara hyökkäävän venäläisyyden taholta, joka kaikesta huolimatta ei ajan lyhyyden takia ehtinyt tulla Virossa niin vihatuksi kuin saksalaisvalta. Mitä häikäilemättömin venäläistämistyö alkoi Virossa _Aleksanteri III_:n aikana. Kaikki sivistysahjot saatettiin rappiolle, kansanvalistuksesta huolehtivat vapaat yhdistykset lakkautettiin, sananvapaus riistettiin kokonaan, venäjänkieli saatettiin valtaan ja maahan tuotettiin Venäjältä ummikkovenäläisiä virkamiehiä ja opettajia »onnellistamaan» Viron kansaa.

Kaikkein häikäilemättöminkään sorto ei kuitenkaan enää voinut surmata herännyttä virolaista kansallistuntoa. Tänä aikana alkoivat virolaisuuden johtajina esiytyä ne miehet, joiden osuus nykyisen itsenäisen Viron luomisessa on sangen suuri, kuten _Konstantin Päts_ ja _Jaan Tönisson_.

Kun sitten Japanin sodassa kärsittyjen musertavien tappioiden johdosta kaikkialla Venäjän laajassa valtakunnassa puhjenneen suurlakon avulla vapaus virkavaltaisuudesta oli hetkeksi saavutettu, avautui virolaisuudellekin uusia mahdollisuuksia. Ensimmäiset virolaiset poliittiset puolueet perustettiin. Vironkieli sai huomattavan sijan kansakouluissa, ja vironkielisten korkeampien opistojen perustaminen yksityisten varoilla sallittiin. Tällaisia kouluja ilmestyikin pian huomattavimpiin kaupunkeihin muodostuen heränneen virolaisuuden suuriarvoisiksi lähtökohdiksi. Joka taholla ryhdyttiin tarmolla työhön, ja askel askeleelta virolainen sivistys syntyi yhä vahvistuvan aineellisen hyvinvoinnin tukemana. Suurlakon mukanaan tuoma vapaampi aika muodostui kylläkin vain valoisaksi silmänräpäykseksi mustassa yössä. Uudet sortovuodet seurasivat sitä. Mutta vaikka poliittinen vapaus jälleen riistettiinkin Vironkin kansalta, niin vauhtiin päässyt edistys eri aloilla jatkui kaikessa hiljaisuudessa.

Kun sitten maailmansota syttyi johtaakseen lopulta virolaistenkin kohtalot aivan uusille, ennen aavistamattomille urille, oli Viron kansa ehtinyt sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut työorjuuden poistamisesta, hankkia itselleen jokaiselle itsenäiseen elämään pyrkivälle kansalle ehdottoman tarpeellisen sekä sivistyksellisen että aineellisen itsenäisyyden.

II. Viime vuosien tapahtumat Virossa.

1. Venäjän vallankumous ja Viro.

Virolaiset joutuivat ottamaan osaa vastikään päättyneeseen suurvaltain sotaan venäläisten riveissä. Hajallaan eri joukko-osastoissa heitä palveli sekä upseereina että sotilaina. Jo ennen Venäjän vallankumousta v. 1917 virolaiselta taholta anottiin lupaa koota heidät erikoisiksi virolaisiksi rykmenteiksi. Mutta tällöin vallassa ollut kiihkovenäläinen hallitus epäili tässäkin muutoksessa, josta epäilemättä olisi koitunut valtakunnalle vain etua, piilevän vaarallista separatismia ja antoi jyrkän kiellon. Viron kansan hartaan toiveen toteutuminen lykkäytyi näin ollen epämääräiseksi ajaksi. Virolaiset taistelivat pitkinä sotavuosina sitkeästi suuren Venäjän puolesta, joka siitä kiitokseksi hautoi kavalia tuumia koko Viron kansan tuhoamiseksi.

Kun sitten v:n 1917 vallankumous aloitti uuden ajan Venäjän ja siihen kytkettyjen vierasheimoisten kansojen elämässä syösten valtakunnan vuosien kuluessa yhä syvemmälle veriseen sekasortoon ja anarkiaan, koitti virolaisillekin poliittisesti vapaampi aika.

Voittonsa ensi huumeessa Venäjän nuori tasavalta tahtoi kohottaa korkealle vapauden lipun yli vuosisatoja sorretun valtakunnan. Sittenkuin uudet johtajat kauhukseen huomasivat menneensä niin pitkälle, että koko valtakunta oli saatettu hajautumistilaan, ei heillä enää ollut voimaa pakottaa vieraita kansallisuuksia entiseen nöyrään alistuvaisuuteen: tsaarin kera oli valtakunnan luja keskusjohto kukistunut, oli vaikeaa saada käskyjä täytetyiksi.