Part 20

»Kohta ensi näkemältä hän teki sympaattisen vaikutuksen. Joulukuun loppupuolella 1918, jolloin alettiin värvätä miehiä Viroon, näin hänet ensimmäisen kerran Vanhalla Ylioppilastalolla Helsingissä. Istuskelin seurusteluhuoneessa, kun ovi avautui ja sotilaspukuinen, lyhytvartaloinen, tanakka mies astui huoneeseen pienen seurueen ympäröimänä. Huomioni kiintyi heti harvinaisen jaloihin kasvonpiirteisiin: suora, korkea otsa, lievästi kyömy nenä, jämeä leuka. Ystävälliset, harmaat silmät ja hänen miellyttävä hymynsä ovat omiaan voittamaan sydämiä puolelleen.

»Kun pääsimme Viroon ja sain nähdä eversti _Ekströmin_ miehiään johtamassa, kävi ihailuni yhä suuremmaksi. Hänessä ovat ruumiistuneina kaikki maskuliiniset hyveet, joita sotilas pitää arvossa: rohkeus, harkitsevaisuus ja varmuus. Hän ei häikäillyt itse asettua vihollisen maalitauluksi, mutta hän ei kuitenkaan suotta pannut miehiään vaaraan. Hänen varmuudestaan näin monta todistusta. Kun Loksassa esim. piti katkaista puhelinjohto, valmistautui eräs mies kiipeämään tolppaan, mutta eversti viittasi hänet pysymään alallaan, otti kiväärin sotilaalta ja ampui porsliinisen 'kupin' rikki. Jos hän näin 'kokoontuneen miehistön edessä' olisi ampunut harhaan — mikä venäläisellä kiväärillä saattaa helposti sattua — olisi hänen auktoriteettinsa mennyt monta tuumaa alaspäin. Juuri tuo varmuus kaikessa, käyttäytymisestä ratsastamiseen asti — se antoi hänelle sädekehän, joka teki miehet johtajastaan ylpeiksi.

»Muistan, miten retkikuntaan ilmoittautuessa jokainen halusi liittyä _Kalmin_ joukkoihin — meillä suomalaisiltahan on, herra paratkoon, vereen imeytynyt kammo kaikkea ruotsalaista kohtaan. Mutta pian miehet oppivat eversti _Ekströmiä_ ihailemaan, ja kun he näkivät, miten hän koetti pitää huolta heidän hyvinvoinnistaan, muuttui ihailu sydämelliseksi kiintymykseksi. Hän kävi maistelemassa ruokia, kyseli, ovatko kaikki tyytyväisiä. Kun Narvasta palatessamme meidät oli hälyytetty — muuten aivan turhaan — Korfin asemalta Auveren kylään torjumaan bolshevikien hyökkäystä, jätettiin meidät ulkosalle pakkaseen seisomaan. Silloin eversti saapui paikalle:

»'Kuka on miehet tänne kylmään jättänyt? Sisään, mars mars!'

»Eversti _Ekström_ on monasti vakuuttanut, että hän oli suomalaisiin poikiinsa tyytyväinen. Me voimme lisätä: ja pojat olivat sangen tyytyväisiä häneen.»

* * * * *

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon merkitys on yleisessä tietoisuudessa jäänyt verrattain hämäräksi Pohjan Poikain myöhempien urotekojen rinnalla. Kaikkine puutteineen ja vikoineen on Ensimmäisellä Suomalaisella Vapaajoukolla kuitenkin Pohjan Poikain rykmentin rinnalla ollut erikoinen asemansa, oma suuri historiallinen tehtävänsä, jonka se suoritti todellisella suomalaisella alttiudella, päättäväisyydellä ja uljuudella.

Isänmaa, Suomi, voi täydellä syyllä ylpeillä urheista, voitokkaista pojistaan, jotka Ensimmäisenä Suomalaisena Vapaajoukkona hankkivat isänmaansa nimelle kunniaa ja arvonantoa ja ansaitsivat itselleen sankarimaineen.

POHJAN POJAT

1. Helsingissä, Tallinnassa, Tapassa ja Tartossa.

Rykmentin esivaiheista on jo tehty selkoa teoksen toisessa osassa.

Heti senjälkeen, kun kaikki tarpeelliset neuvottelut Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja sen eri elimien kanssa oli suoritettu ja sopimukset tehty, ryhtyi everstiluutnantti _Kalm_ suurella innolla ja tarmolla rykmenttinsä muodostamiseen. Hän julkaisi tammikuun 7 p:nä ensimmäisen päiväkäskynsä Pohjan Pojille. Sen sisällöstä mainittakoon:

l §.

Lähipäivinä lähtevät Pohjan Pojat, vapaaehtoinen suomalainen rykmentti, meren yli Viroon veljeskansaamme auttamaan. Taistelumme on yhteinen: ryssää ja bolshevistista rosvovaltaa vastaan.

On tapahtunut käänne. Pohjolassa ankarassa taistelussa terästyneinä ja vapautemme voittaneina nyt samoamme etelää kohden sinne, josta esi-isämme tuhat vuotta sitten tulivat Suomen niemelle. Meidän on osotettava lopultakin raja ryssäin anastushalulle. Jääkarhun voimalla iskekäämme, Pohjan Pojat!

Suurta työtä lähdemme suorittamaan. Tehtävämme on vaikea. Siksi kaikki voimamme jännittäkäämme! Oikea soturi löytää suurimman nautintonsa, ihanimman ilonsa taistelussa vääryyttä vastaan, voittaessaan verivihollisensa, ja vapauttaessaan veljensä orjan kahleista. Rohkeita, uhrautuvaisia, velvollisuudentuntoisia ja vaatimattomia olkoon Pohjan Poikain soturit. Semmoisena rykmenttimme kykenee suorittamaan suuren tehtävänsä ja tekemään nimestään kunnioitetun, rakastetun — pelätyn — ikimuistettavan.

Viekäämme suomalaisen nimi tällaisena Suomen lahden eteläpuolelle!»

Rykmentin muodostusajoilta kertoo Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan komentaja, jääkärivänrikki _Erkki Hannula_ seuraavaa:

»Ilmoittautuessa joulukuun 30 p:nä 1918 eversti _Kalmille_ liittyäkseni hänen johdollaan Viron vapaussotaan osaaottaviin joukkoihin oli Pohjan Poikain rykmentti vielä aivan alullaan. Se johtui ensinnäkin siitä, että majuri _Ekströmin_ johdossa oleva Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko, jonka muodostaminen oli aikaisemmin aloitettu, oli ensin saatava valmiiksi, varustetuksi ja lähetetyksi rintamalle. Toiseksi vapaaehtoisten värväys maassa ei vielä ollut ehtinyt tuottaa tarpeeksi tuloksia. Yksi melkein täysilukuinen komppania oli kuitenkin jo muodostettu ja järjestetty. Sen pääosana oli Tampereen ja lähiseutujen suojeluskuntalaisista kokoonpantu, ensimmäinen _Kalmin_ johtoon liittynyt suurempi, yhtenäinen joukko. Tämä komppania täydennettiin sitten pääasiallisesti Porvoon ja Turun seuduilta saapuneilla vapaaehtoisilla, joten se jo tammikuun alkupäivinä oli saanut vakiutuneen muodon tullen näin Pohjan Poikain 1:seksi komppaniaksi. Suurin ansio tästä järjestämistyöstä tulee komppanian silloiselle vääpelille, _Väinö Havaalle_, joka pani heti alulle säännöllisen palveluksen ulkoharjoituksineen, oppitunteineen y.m.s.»

Tammikuun 3 p:nä määrättiin minut tämän komppanian päälliköksi. Ilahduttavaa oli todeta, kuinka miehistö alusta alkaen tottui sotilaalliseen kuriin, täsmällisyyteen ja järjestykseen, jotka heti saatettiin voimaan melkein yhtä ankarina kuin konsanaan vakinaisessa väessä. Ne ulotettiin sitten koko pataljoonaan. Kun komppanioiden päällikköinä — K.K.K:ta lukuunottamatta — oli pelkästään jääkäriupseereja, saattoi tämä kuri syrjäisestä tuntua ehkä liian »preussilaiselta», jos otti huomioon joukon vapaaehtoisuuden. Mutta kun kieltämättä juuri sotllaskuri on vapaaehtoisten joukkojen pahimpia kompastuskiviä, tahdon heti alussa painostaa tätä seikkaa, koska se muodosti yhden tärkeimmistä edellytyksistä pataljoonan sittemmin niin menestykselliselle taistelutoiminnalle. Ilahduttavaa oli myös, että tämän kurin ylläpitämiseksi harvoin tarvitsi vedota kirjalliseen sitoumukseen; kuuliaisuusrikokset olivat koko pataljoonan olemassaolon aikana aivan harvinaisia.

Niille vapaaehtoisille, jotka jo joulukuussa olivat saapuneet Helsinkiin liittyäkseen eversti _Kalmin_ joukkoon, aika alkoi luonnollisesti lähtöä odotellessa käydä pitkäksi. Kaikkien mieli paloi rintamalle. Jonkin verran kärsimättömyyttä olikin havaittavissa, etenkin nähtäessä majuri _Ekströmin_ joukkojen valmistautuvan lähtemään. Lisäksi rahakysymys tuotti useimmille vaikeuksia.

Majoitus ja muonitus olivat luonnollisesti vapaat, mutta mitään palkkoja ei tietenkään vielä voitu maksaa, niinkauankuin joukko oli järjestämättä, koska se olisi aiheuttanut arveluttavaa sekaannusta tileissä. Niille, jotka olivat allekirjoittaneet sitoumuksen ja viety kantakirjoihin, maksettiin kullekin Smk. 300: — siitä 2.000 markan määrästä, joka oli varattu jokaiselle vaatetusta ja varustusta varten. Tämä summa maksettiin kokonaisuudessaan rahassa upseereille. Alipäällystölle ja miehistölle annettiin sitävastoin vain mainittu 300 markan erä rahassa etukäteen, ylijäämä vaatetuksen ja varustusten (jotka sotilaat — aseita lukuunottamatta — saivat omikseen) arvon tultua vähennetyksi koko summasta maksettiin sitten Suomeen palattua. Eversti _Kalmin_ erikoisella luvalla voitiin vaatetusraha poikkeustapauksessa suorittaa kokonaan etukäteen myös muille kuin upseereille. Viron Avustamisen Päätoimikunta suunnitteli alussa myös, että alipäällystölle ja miehistölle maksettaisiin, niinkauankuin sotaretki kestäisi, vain 25 % palkasta käteisellä ja muu osa talletettaisiin kunkin nimelle pankkiin nostettavaksi Suomeen palattua. Tämä ehdotus, joka periaatteessa olisi monessakin suhteessa epäilemättä ollut hyödyllinen, herätti kuitenkin niin yleistä vastustusta, että siitä oli luovuttava. Sitäpaitsi olisi sen toteuttaminen varmaankin kohdannut suuria vaikeuksia ja aiheuttanut kaikenlaista sekaannusta loppuselvityksessä.

Se vähäinen kärsimättömyys ja tyytymättömyys, jota yllämainituista syistä oli olemassa, hälveni kuitenkin pian, kun Pohjan Poikain joukkoa ryhdyttiin lopullisesti järjestämään. _Ekströmin_ joukkojen lähdettyä Viroon Päätoimikunta saattoi nyt kiinnittää enimmän huomionsa Pohjan Poikain saattamiseen lähtökuntoon, vaatettamiseen ja varustamiseen. Niiden tietojen nojalla, joita maaseudulta saatiin odotettavasta vapaaehtoismäärästä, eversti _Kalm_ saattoi laatia lopullisen suunnitelman joukkonsa kokoonpanoa varten. Kokonaisuudessaan se tuli esiytymään rykmenttinä, jonka 2 jalkaväkipataljoonaa, patteristo ja sen yhteydessä oleva räjähdyskomennuskunta, hiihtokomppania, pieni ratsuosasto ja tiedonanto-osasto sekä ambulanssi muodostivat. Kokoonpanoltaan joukko ei siis ollut rykmentti varsinaisessa merkityksessä, vaan oikeammin pieni, kevyt brigadi. Nimitys »Pohjan Pojat» lienee eversti _Kalmin_ keksimä. Pohjan Poikain yhteinen merkki, vasempaan hihaan neulottu valkea jääkarhun pää sinisellä pohjalla oli taas taiteilija _J. Alasen_ suunnittelema.

Tammikuun 7 p:nä minä jätin 1:sen komppanian johdon. Sain silloin määräyksen muodostaa 1:sen pataljoonan, jonka komentajaksi sitten jäin pysyväisesti. Pataljoonan muodostamisessa pidin mallina tavallisen suomalaisen jalkaväkipataljoonan silloista kokoonpanoa ja määrävahvuutta. Pataljoonan muodostivat näin ollen esikunta, 3 jalkaväkikomppaniaa ja 1 konekiväärikomppania. Tämän kokoonpanon eversti _Kalm_ hyväksyi, ja 2:nen pataljoona järjestettiin sitten samalla tavalla.

Vapaaehtoisia oli jo kertynyt melkoinen määrä, ja yhä uusia joukkoja saapui joka junalla. Aliupseeri muutaman miehen kanssa oli aina vastassa rautatienasemalla opastaakseen tulokkaat ilmoittautumiskansliaan Vanhalle Ylioppilastalolle, jossa myös rykmentin esikunta oli. Sieltä heidät ohjattiin sitten pataljoonan esikuntaan, jossa heidät määrättiin eri komppanioihin. Pataljoona oli majoitettuna Uudenmaan kasarmiin Liisankadun varrelle.

Pataljoonan muodostaminen tapahtui nopeasti, 1:nen komppania oli, kuten mainittu, jo valmis. 2:nen komppania tuli melkein ensi päivinä täysilukuiseksi. Upseeristoa, siihen luettuna jääkärivääpelit, alkoi myös olla ensi tarpeeseen. Konekiväärikoulutusta saaneet ja muuten halukkaat ja sopivat miehet valittiin erilleen ja koottiin konekiväärikomppaniaan, joka myös nopeasti täyttyi. Sopivan päällikön saanti tälle tärkeälle komppanialle tuotti kuitenkin vaikeuksia.

3:tta komppaniaa ei vielä täytetty, koska Viipurista odotettiin suunnilleen komppanian suuruista, suojeluskuntalaisista kokoonpantua joukkoa, jota järjestämään jääkärivänrikki _Einari Marttinen_ oli lähtenyt. Komppanian sisäinen toiminta pantiin kuitenkin alkuun, sen toimisto järjestettiin, tarpeellinen toimitushenkilökunta asetettiin, jotta tämä puoli olisi valmis viipurilaisen joukon saapuessa, ja jonkinverran miehistöä ja alipäällystöä sijoitettiin komppaniaan. Aliupseereja pataljoona sai yli tarpeen, joten oli valikoimisen varaa.

Muutaman päivän kuluttua pataljoona oli täysilukuinen, eikä voinut enää ottaa vastaan alipäällystöä eikä miehistöä, joten nyt alettiin muodostaa 2:sta pataljoonaa, joka majoituspaikakseen oli saanut Meriväen kasarmin Katajanokalta.

Upseereista vain oli puute, vaikka pataljoonalla oli kyllä joukkuepäälliköiksi kykeneviä vääpeleitä. Upseerien valinnassa eversti _Kalm_ oli muuten erittäin tarkka hyläten monta, joiden tarkoitusperien rehellisyyttä saattoi epäillä. Mitä muuten alipäällystön ja miehistön laatuun tulee, oli se melkein kauttaaltaan vapaussotaan osaaottanutta, enimmäkseen suojeluskuntalaisia tai suojeluskuntien välityksellä ilmoittautuneita. Kaikki epäilyttävät henkilöt karsittiin heti armotta pois, niinpiankuin niitä ilmestyi. Iältään miehistö oli yleensä verrattain nuorta, mikä ilmenee siitäkin, että enemmän kuin kolmasosa pataljoonan alipäällystöstä ja miehistöstä seuraavana keväänä oli kutsunnanalaisia. Asevelvollisuutensa suorittaneita, äsken vakinaisesta väestä vapautettuja — etenkin aliupseereja — oli myöskin huomattava osa. Olipa joukossa jo keski-iän yli päässeitä, perheellisiä miehiä, jotka yhteinen innostus oli temmannut mukaan. Alipäällystö oli yleensä suorastaan ensiluokkaista, enimmäkseen hyvin harjautunutta, vapaussodassa ja osaksi myöhemmin vakinaisessa väessä koulutettua ja kohonnutta.

Aikaa oli vähän käytettävänä, lähtöä kiirehdittiin. Miehistö oli osaltaan vielä verrattain harjautumatonta. Sen mukaan kuin vapaaehtoisia saapui, joutuivat he senvuoksi heti harjoituksiin ja muuhun palvelukseen. Kiväärejä ei kyllä ollut, ne saatiin vasta Virossa. Mutta harjoiteltiin ainakin ensi alkeita.

Vaatetusta ja varustamista joudutettiin tarmolla. Ottaen huomioon ne vaikeudet, jotka tällaisen vapaaehtoisen yrityksen kuntoonsaattamisessa on, tapahtui varustaminen Pääintendenttuurin puolelta mallikelpoisen nopeasti ja järjestyksessä. Sikäli kuin varuskappaleita saapui pataljoonalle, jaettiin ne heti, ja joukko alkoi vähitellen esiytyä soturiasussa. Vaatetus ja varustus — sama kuin vakinaisessa väessä —oli kauttaaltaan uusi ja moitteeton jalkineita lukuunottamatta. Pataljoonan varustamistyöstä suurin ansio tulee rykmentin v.t. intendentille, liikemies _Lauri Heinoselle_, jonka hartioilla tämä vaikea tehtävä melkein yksinomaan oli.

11 p:n rykmentin päiväkäskyssä määrättiin, että 1:nen pataljoona sekä n.k. yhteysosasto (tilapäinen muodostus, johon kuuluivat ratsuosasto ja tiedonanto-osasto. Niiden lopullinen muodostaminen toimitettiin vasta Virossa, jonka vuoksi ne oli toistaiseksi liitetty yhteen tällä nimityksellä.) lähtisivät Viroon seuraavana aamuna klo 10 »Väinämöisellä».

Saman päivän iltana odotettu viipurilainen joukko saapui jää jääkärivänrikki _Marttisen_ johdolla mukanaan lippu, jonka Viipurin naiset lähtöhetkellä olivat sille lahjoittaneet. Tämä lippu seurasi sitten pataljoonaa sen kaikilla retkillä. Viipurilaiset tulivat olemaan 3:nnen komppanian kantajoukkona, jonka vuoksi komppaniaa myös on kutsuttu »Viipurin komppaniaksi», kun taas 1:nen komppania olisi voinut olla nimeltään »Hämäläiskomppania». 2:nen komppania ja luonnollisesti 1:nen K.K.K. taas oli kokoonpantu eri seuduilta tulleista vapaaehtoisista. Vastatullut joukko oli nyt kiireimmiten yön kuluessa saatava varustetuksi ja miehet viedyiksi kirjoihin.

Tammikuun 11 p:nä rykmentin eri osastojen vahvuus oli seuraava: 1:nen pataljoona: upseereja 7, aliupseereja 63 ja sotilaita 581; 2:nen pataljoona: upseereja 10, aliupseereja 24 ja sotilaita 86; tykistö: upseereja 6, aliupseereja 26 ja sotilaita 183; yhteysosasto: upseereja 2, aliupseereja 27 ja sotilaita 102.

Lauantaina, tammikuun 11 p:nä, vietettiin Pohjan Poikain lipun juhlalliset vihkiäiset Uudenmaan kasarmin pihalla alkaen klo 9 ap. Koko 1:nen pataljoona oli asettunut neliön muotoon pihamaalle. Everstiluutnantti _Kalmin_ saapuessa Valkoisen Kaartin Rykmentin soittokunta soitti »Porilaisten marssin» ja sitten vanhana suomalaisena sotarukouksena käytetyn virren »Minä vaivainen mato ja matkamies».

Senjälkeen opettaja _M. Pihkala_ jätti rykmentin komentajalle taiteilija _Alasen_ ja hänen rouvansa johdolla valmistetun Pohjan Poikain lipun, joka esittää makaavaa siniristiä valkoisella pohjalla, ristin keskessä valkoinen jääkarhun pää kilpimuotoisella, mustan reunan ympäröimällä sinipohjalla, tangon puoleisessa ylänurkassa keltaiset kirjaimet P. P. Luovuttaessaan sen opettaja _Pihkala_ toi perille sen naisryhmän terveiset, joka oli lipun ommellut lausuen m.m. Suomen naisten ja äitien toivovan, että lippu johtaisi Pohjan Poikia voitosta voittoon jalossa taistelussa naisten, lasten ja sorrettujen puolesta.

Everstiluutnantti _Kalmin_ kiitettyä rykmenttinsä puolesta lahjan antajia tohtori _Louhivuori_ piti puheen Pohjan Pojille Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta, joka kokonaisuudessaan oli saapunut tilaisuuteen.

Samalla kertaa vihittiin myöskin maisteri _Heikki Klemetin_ kirjoittama, säveltämä ja Pohjan Pojille omistama. »Malevavirsi». Sitä soitettaessa rykmentti seisoi liikkumatta, miehistö asennossa, upseerit kunniaa tehden. Samallakuin everstiluutnantti _Kalm_ päiväkäskyssään N:o 8 ilmoitti »Malevavirren» Pohjan Poikain taistolauluksi, määräsi hän rykmentin juhlamarssiksi maisteri _Klemetin_ säveltämän »Pohjan Poikain marssin».

Lähdön hetki koitti seuraavana päivänä 1:selle pataljoonalle ja yhteysosastolle. Jääkärivänrikki _Hannula_ kertoo siitä:

»Kun pataljoona 12 p:n aamuna seisoi lähtöä varten järjestyneenä kasarmin pihalla yhdessä yhteysosaston kanssa, oli se käytettävänä olleen ajan vähyydestä huolimatta kokoonpanonsa ja miehistön vaatetuksen puolesta jotenkin valmis. Viltit puuttuivat tosin miehistöltä kokonaan ja joiltakin päällystakki, mutta yleensä vaatetus ja varustus olivat kaikin puolin moitteettomia. Puuttuvain varuskappaleiden luvattu täydentäminen Viroon saavuttua osoittautui kuitenkin syystä tai toisesta valitettavasti mahdottomaksi. Joitakin seikkoja oli myös vielä lopullisesti järjestämättä, esim. välikirjojen kirjoittaminen, mutta Virossa olisi tilaisuus siihen, ja siellä pataljoona muutenkin oli saatettava lopulliseen taistelukuntoon.

»Pataljoonan ja komppanioiden päällystö oli lähdettäessä seuraava: pataljoonan komentaja jääkärivänrikki _Erkki Hannula_, adjutantti vänrikki _Yrjö Silventoinen_, talouspäällikkö liikemies _Yrjö Sinervo_, 1:sen komppanian v.t. päällikkö jääkärivääpeli _Jussi Korhonen_, 2:sen komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Yrjö Koivisto_, 3:nnen komppanian päällikkö jääkärivänrikki _Einari Marttinen_. 1:selle K.K.K:lle ei, ikävä kyllä, oltu löydetty kelvollista päällikköä. Joukkueenjohtaja, vääpeli _Yrjö Riikonen_ olisi epäilemättä, kuten myöhemmin kävi selville, ollut siihen täysin pystyvä, mutta hänen kykynsä oli silloin vielä tuntematon. Komppanian muista joukkueen johtajista mainittakoon vielä kersantti _Lauri Sammalisto_. Muuten oli aines tässä komppaniassa, sekä alipäällystö että miehistö, erinomaista.

»Pataljoonan lastaus laivaan tapahtui nopeasti ja hyvässä järjestyksessä. Tilaa oli aivan riittävästi. Suuri ihmisjoukko oli rannalla saattamassa. Puheita, »Porilaisten marssi» ja »Alaamme», ja niin laiva erkani laiturista. Katsellessa laivan kannella seisovaa harmaata joukkoa, joka uljaana matkasi merentakaiseen maahan, ylpeä tunne paisutti rintaa.»

Samalla kertaa matkustivat »Väinämöisellä» Tallinnaan everstiluutnantti _Kalm_, Viron Avustamisen Päätoimikunnan edustaja Virossa, tohtori _Lauri Kettunen_ ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet, maisterit _Ruuth_ ja _Kaukoranta_.

Puheiden, laulujen ja molemminpuolisten jäähyväisten jälkeen irtautui »Väinämöinen» klo 9 tienoissa laiturista ja lähti eläköönhuutojen ja onnentoivotusten saattamana halkomaan Suomenlahden jääkenttää, suuntana Tallinna.

Matka lahden ylitse sujui hyvin. Klo 1,45 i.p laiva saapui Tallinnan satamaan, jonka laitureille oli keräytynyt suuria ihmisjoukkoja vastaanottamaan saapuvia Pohjan Poikia, m.m. parvi Tallinnan naisia kukkakimppuineen.

Suomen Tietotoimiston kirjeenvaihtaja kertoo laivan tulosta seuraavaan tapaan:

Laivan lähetessä rantaa kuului sen kannelta »Karjalaisten laulu» ja huutoja »eläköön Viro! eläköön Suomi!» Rannalla sotilassoittokunta soitti »Porilaisten marssia». Kun vapaaehtoiset olivat saaneet kiväärinsä ja asettuneet riveihin, piti pääministeri _Päts_ puheen heille huomauttaen suomalaisten jo antaneen takeita siitä, että heihin voi luottaa. Viron väliaikaisen hallituksen puolesta pääministeri kiitti everstiluutnantti _Kalmia_ ja hänen vapaaehtoisiaan siitä, että he olivat valmiit uhraamaan elämänsä Viron kansan itsenäisyyden ja vapauden puolesta.

Senjälkeen esitettiin »Maamme». Everstiluutnantti _Kalm_ vastasi sitten viroksi puheeseen selittäen, että hän synnyltään virolaisena oli aina toivonut voivansa tehdä jotakin Suomen ja Viron yhteyden puolesta. Hänen ja hänen joukkojensa toiminta Virossa oli tarkoittava sitä. Viime talvisten kokemusten perusteella hän voi taata, että saatettiin luottaa suomalaisiin sotilaihin. »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!' Pohjolan poikien puolesta minä huudan: 'eläköön Viron itsenäinen valtakunta!'

Maapäivien puhemies _Birk_ tervehti lämpimin sanoin apuun saapuvia suomalaisia Viron maapäivien nimessä toivottaen heille menestystä.

Senjälkeen suomalaisten joukkojen ylipäällikkö, kenraali _Wetzer_ tarkasti saapuneet Pohjan Pojat ja muistutti lyhyessä puheessa siitä tärkeästä tehtävästä, joka niillä oli edessään Virossa.

Virossa, tohtori _Lauri Kettunen_ ja sotilasasiaintoimikunnan jäsenet maisterit _Ruuth_ ja _Kaukoranta_.

Opettajatar, neiti _Anna Raudkaiz_ kukitti everstiluutnantti _Kalmin_ kiittäen samalla »Ohistöön» nimessä Suomen urhoollisia sotilaita siitä avusta, jonka he vaikeina päivinä antoivat Virolle, ja toivotti saapuneet vapaaehtoiset tervetulleiksi.

Sittenkuin kaikki vapaaehtoiset oli kukitettu, marssivat he läpi kaupungin Pietarintorille. Kaduille oli keräytynyt sankkoja ihmisjoukkoja, jotka tervehtivät sotilaita liehuttaen nenäliinoja ja huutaen »tervetuloa!», »eläköön Suomi!» j.n.e.

Pietarintorilla oli vastassa virolaista ratsu- ja jalkaväkeä, kenraali _Pödder_ y.m. Suomalaiset joukot saapuivat joustavin askelin »Porilaisten marssin» kaikuessa. Viron armeijan ylipäällikkö, eversti _Laidoner_ tervehti vapaaehtoisia ja mainitsi, että Rakvere oli suomalais-virolaisten joukkojen käsissä, ja että suomalaiset tiedustelijat ensiksi olivat tunkeutuneet kaupunkiin. Ylipäällikkö toivotti sen johdosta onnea Ensimmäiselle Suomalaiselle Vapaajoukolle ja lausui vakaumuksensa olevan, että nyt saapuneiden vapaaehtoisten toiminta oli oleva yhtä kunniakas.

Paraatin jälkeen pataljoona marssi majoituspaikkoihinsa. Jalkaväkikomppaniat sijoitettiin Nikolainlukioon, jota näihin aikoihin kutsuttiin myös Suomalaiseksi kasarmiksi, konekiväärikomppania taas kaupungin ulkopuolella olevaan Liivakasarmiin. Majoitus oli hyvä, etenkin jalkaväkikomppanioilla, joiden joka mies sai rautasängyn, patjan ja peitteen. Pataljoonan upseereille oli varattu asuinpaikaksi hotelli du Nord, jonne esikuntakin sijoitettiin.

Muudan Pohjan Poika kirjoittaa Tallinnaan tulosta rivimiehen silmällä katsottuna:

»Olemme saaneet värjötellä ikuisuuden noilla noen ja lumen peittämillä satamasilloilla. Meitä on katsottu kuin ulkomaan eläimiä; meille on pidetty puheita, meitä virkistetty korvia hivelevillä kiitoksilla; kukkia on pistetty joka napinläpeen, lakinreunaan.

»Painumme pauhinalla satamasta kaduille. Joka mies tuntee olevansa elämänsä riemusaatossa. Pää nousee pystympään, outo hehku syttyy silmiin, ja lämmin, pohjaton ikävä ailehtii rinnassa...

»Nuo tuhannet silmäparit katsovat meitä! Niin, ainoastaan meitä, lumisen maan lumisia poikia. Hurrataan... Joku siellä täällä. Heilutetaan nenäliinoja... Tuolla kadunkulmassa joku koulutyttö hymyilee, katsoo kainona lähenevää joukkoamme, punastuu, heilauttaa arkana hansikoitua kättään ja pujahtaa sitten väkijoukkoon kuin häveten tekoaan.

»Kadut ovat ihmeen kapeat. Ryhmärivistössä marssiessamme täytämme ne melkein koko leveydeltä. Rakennukset kuin joukko rappeutuneita muureja, joissa tummanvihreä sammal näkyy hyvin viihtyvän. Söögimaja, habeme-ajaja [ruokala, parturi], hotelli, taas söögimaja, habeme-ajaja, hotelli ja jälleen, aivan loppumattomiin. Kuitenkin on siellä täällä niiden rinnalla muutama rihkamatavarapuotikin...

»Pääsemme vihdoin kasarmiimme, joka on lähellä rautatienasemaa. Ikivanha, harmaa muurijättiläinen, korkea puuaita ja rautainen, leveä portti rajoittavat pihamaata. Toinenkin tie vie sieltä vapauteen, likainen kuja, jota myöten on hauskaa iltahämärissä pistäytyä kaupunkia katselemaan.»

Tulopäivän iltana oli upseereille ja mukana tulleille edustaville suomalaisille järjestetty juhlaillalliset »Estoniaan» klo 6 ip. alkaneen juhlakonsertin päätyttyä.

1:sen pataljoonan Tallinnassa oleskellessa vääpeli _Ilmari Rytkönen_ kirjoitti »Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan marssin», joka kuuluu:

»Missä on tuimin taistojen tuisku ja hurjin tykkien jyske, missä on suurin ryssien lauma ja missä on raivoisin ryske, siellä, hei, siellä me tahdomme koittaa kuntomme, taistella — voittaa!

Missä on vaikein vaikeitten voitto ja korskin mustien mahti, missä soi kaamein kuoleman soitto, kas, sinne, sa vapausvahti, sinne, hei, sinne, Pohjan mies, sun käyköhön kaunis ties.

Säihkyvät säilät ja kalskuvat kalvat, Pohjan Poijat kun voittaa, sortuvat maahan kurjat ja halvat ja vapaus Virolle koittaa! Taistoon, hei, taistoon reippahin rinnoin ja hehkuvin riennämme innoin.

Raukka on, ken ei taistohon käy ja ken ei veljiä puolla! Kaunis, ilta kun hämärtäy, on vapaussankarin kuolla. Rakkaat armahan synnyinmaan ne siunaavat poikiaan.

Kaukana kyllä on Suomenmaa ja kaukana maammon manner, vaan on tuttua poljettavaa myös eestien taistelutanner. Kuolema meidät jos kentillä kohtaa, meit' isien henget johtaa!

Eespäin, eespäin matkamme vie, kun kuljemme väärää vastaan, tuttu on meille taistojen tie ja oikeus vaalivi lastaan! Iskemme, kunnes raikua saa: on vapaa jo eestien maa!»

Everstiluutnantti _Kalm_ ei jäänyt vielä tällä kerralla pitemmäksi aikaa Tallinnaan, vaan palasi Helsinkiin järjestääkseen sinne jääneitä joukko-osastojaan. Tallinnaan jo saapuneiden Pohjan Poikien väliaikaiseksi komentajaksi määrättiin jääkärivänrikki _Hannula_. Hän kertoo näiltä ajoilta seuraavaa:

»Oli heti ryhdyttävä tarmokkaaseen toimintaan pataljoonan lopulliseksi asestamiseksi ja järjestämiseksi. Kiväärit saatuaan komppaniat voivat nyt ryhtyä varsinaisiin harjoituksiin. Äkseerattiin, pidettiin ampuma- ja taisteluharjoituksia sekä järjestettiin ja jaettiin komppaniat lopulliseen muotoon. Asestaminen ja kuormaston hankkiminen olivat nyt tärkeimmät tehtävät. Kiväärit oli jo tosin saatu, mutta kaikki muu puuttui. Konekiväärikomppanialle, jonka päälliköksi Tallinnassa määrättiin vänrikki _Yrjö Simola_, oli hankittava konekiväärit ja kaikki niihin kuuluvat tarpeet, työkalut y.m. Sitäpaitsi tahdoin varustaa jokaisen jalkaväkikomppanian kahdella kevyellä konekiväärillä.

»Heti ensi päivänä ilmeni, ettei tilaamalla päästy mihinkään. Virolaiset lupasivat antaa, mitä pyydettiin, ja vakuuttivat kaikkea olevan, mutta mitään ei tullut, ja se vähä, mikä saatiin, oli käyttökelvotonta romua. Viron armeijan intendenttuuri oli vasta luotu, se ei itsekään ollut selvillä varastojensa sisällöstä. Joltinenkin epäjärjestys vallitsi tässä suhteessa. Oli siis ryhdyttävä toisenlaiseen, tarmokkaampaan menettelyyn. Pataljoonan talousosaston henkilökunta hääri hiki hatussa aamusta iltaan kaupungilla, ajeli ajurilla ristiin rastiin nuuskien kaikki mahdolliset varastot. Puoliväkisin pakotettiin toisinaan joku virolainen intendenttuurivirkamies mahdollisista vastaväitteistä huolimatta mukaan rekeen, ajettiin varastolta toiselle, tutkittiin, mitä käyttökelpoista kussakin sattuisi olemaan, otettiin, mitä tarvittiin, annettiin asianomainen tilauskuitti ja korjattiin tavara. Ampuma-aseiden ja käsigranaattien hankinta ei tuottanut mitään vaikeuksia, niitä oli näet riittävästi saatavissa. Mutta esim. kiväärinpuhdistusvälineiden, kuten vaseliinin, hampun ja puhdistusnuorien, saanti osoittautui aivan mahdottomaksi.

»Konekiväärikomppanian asestaminen näyttäytyi myös vaivalloiseksi, ja komppanian oli kuitenkin päästävä mahdollisimman pian harjoittelemaan. Raskaat konekiväärit oli melkein kaikki lähetetty rintamalle, ja vaivoin saatiin aluksi neljä konekivääriä. Kevyitä konekiväärejä sitävastoin oli riittävästi saatavissa, niin että jalkaväkikomppaniat heti voitiin asestaa niillä. Niiden käyttöön perehtyneitä oli pataljoonassa kuitenkin vain jokunen. Senvuoksi järjestettiin kiireimmiten kev. k.k. kurssit tarvittavan miehistön kouluttamiseksi komppanioita varten. Kurssit jatkuivat sitten keskeytymättä rintamalle lähtöön saakka.

»Toisella taholla pataljoonan taistelukuormaston johtaja oli touhussa kuormaston hankkimiseksi. Hevosista, reistä y.m. välineistä oli sillä hetkellä Tallinnassa ilmeisesti puute. Se vähäinen määrä hevosia ja kelvollisia rekiä, jotka Tallinnassa saatiin, jaettiin tasan komppanioiden kesken. Kenttäkeittiön kukin komppania sai onneksi heti Tallinnaan tultuamme. Muonituspuoli oli tyydyttävä, eikä nälkää luullakseni kenenkään tarvinnut koko Viron retken aikana valittaa, paitsi luonnollisesti satunnaisissa tapauksissa, esim. kun taistelujen aikana joukkojen nopeasti edetessä muonan jälkikuljetus joskus viivästyi.

»Kaukoputkia upseereja varten ostettiin rykmentin varoilla Helsingistä, joten niitä riitti komppanianpäälliköille ja myös K.K.K:n joukkueenjohtajille, samoin taskukompasseja. Karttoja, venäläisiä ja saksalaisia, erittäin tarkkoja ja luotettavia, saatiin riittämiin. Käsiaseita rykmentti ei voinut vielä jakaa, Virosta ei niitä näet saatu, mutta pistoli oli useimmilla itsellään jo ennestään.

»Pataljoonan ja komppanioiden sotilaskantakirjat saatiin lopullisesti valmiiksi, sitoumukset kirjoitetuiksi ja kansliapuoli muuten mallikelpoiseen järjestykseen.

»Tallinnassa oloajalta lienee syytä mainita eräs selkkaus venäläisen 'valkokaartin' kanssa. Tallinnassa oli muodostettu tällainen venäläinen vapaaehtoisjoukko, josta enemmän kuin puolet oli upseereja. Nämä arvon herrat nyt Pohjan Poikain saavuttua Tallinnaan alkoivat heti ensi päivänä vaatia suomalaisilta vapaaehtoisiltamme kunniantekoa (!), kävipä joku käsiksikin miehiimme. Seuraukset tästä menettelystä eivät heille itselleen kuitenkaan koituneet varsin miellyttäviksi. Ärtyneet Pohjan Pojat vastasivat heidän vaatimukseensa selkäsaunalla ja venäläisten arvomerkkien, olkaimien, kokardien y.m., irti repimisellä innostuen lopulta siinä määrin, että aivan yleinen venäläisten upseerien pieksäminen ja arvomerkkien repiminen alkoi kaupungilla. Se johti myös muutamiin sangen valitettaviin erehdyksiin, jolloin jotkut virolaisetkin upseerit, joiden olkaimet vielä silloin olivat venäläismallisia, joutuivat samasta kohtelusta osallisiksi. Toiselta puolen sentään viimemainitut tapaukset jouduttivat erikoisten virolaisten arvomerkkien käytäntöön ottamista. Nämä 'mellakat' saatiin kuitenkin nopeasti loppumaan kaupungille lähetettyjen patrullien ja tapahtuman johdosta annetun erikoisen pataljoonankäskyn avulla.

»Estääkseni näiden tapausten uusiutumisen vastaisuudessa lähetin adjutanttini, joka oli venäjänkielentaitoinen, venäläisten esikuntaan esittämään 'ultimatumin', jonka pääsisältö oli seuraava: Venäläiset upseerit ovat vaatineet suomalaisilta sotilailta kunniantekoa. Suomalainen sotilas ei koskaan alennu tekemään kunniaa venäläiselle. Vaadin senvuoksi teitä heti lopettamaan moisen vallattomuuden. Jos sellaista vielä tapahtuu, annan riisua täällä olevat venäläiset joukot aseista ja ammutan syylliset.

»Ryssät ottivat esityksen varsin nöyrästi vastaan ja lupasivat viipymättä päiväkäskyssään julkaista asiaa koskevan kiellon upseereilleen.

»Muuten Pohjan Poikain käyttäytyminen kaupungilla oli kaikkien syrjäisten yksimielisen tunnustuksen mukaan mallikelpoista. Järjestystä ylläpidettiin säännöllisten patrullien avulla, ja vallattomuudet olivat aniharvinaisia. Iltahuudosta ei kukaan ollut luvatta poissa, ja niillä, jotka sen jälkeen liikkuivat kaupungilla, tuli olla asianomainen lomalappu, joka patrullien tuli vaatia nähtäväkseen. Kuri ja järjestys vallitsivat kuin konsaan vakinaisessa väessä. Ilahduttavaa oli myös havaita, kuinka lyhyessä ajassa Pohjan Pojat pienimmästä lähettipojasta alkaen olivat omaksuneet sotilaallisen käytöksen, esim. esiytymisessä upseereja kohtaan, tervehtimisessä, vartiopalveluksessa ja yleensä kaikessa, erottuen tässä suhteessa silmäänpistävästi muista kaupungissa majailevista joukoista.

»16 p:n iltana eversti _Laidonerin_ adjutantti toi minulle käskyn saapua ylipäällikön puheille. Astuin hänen kanssaan ulkona odottavaan autoon, jolla ajoimme pääesikuntaan. Jonkin aikaa odotettuani sain kutsun mennä ylipäällikön huoneeseen. Ensi vaikutelma, jonka _Laidonerista_ sain, oli miellyttävä. Vielä verrattain nuori, kalpea, silmät terävät ja kirkkaat, kasvonpiirteet tosin tarmokkaat ja intelligentit, mutta vailla sotilaallista kovuutta. Keskustelussa hän esiytyi ystävällisenä, vaatimattomana ja asiallisena. Koko hänen olemuksensa oli silmäänpistävän hillitty. Hänen kasvonsa olivat muuten omituisen liikkumattomat, koko aikana ei hymyn värekään niiden ilmettä muuttanut. Keskustelumme tapahtui saksankielellä, jota _Laidoner_ puhui sujuvasti, selvästi ja kieliopillisen virheettömästi, mutta ääntäen vahvasti venäläiseen tapaan.

»Hän oli kutsunut minut luokseen saadakseen tietää, miten valmis pataljoona oli rintamalle lähtöä varten. Samalla hän selosti seinään kiinnitetyn kartan avulla tilannetta eteläisellä rintamalla, jossa operatsionit nyt tähtäsivät ensi sijassa Valkia, viitaten samalla siihen, että pataljoona todennäköisesti tulisi toimimaan sillä suunnalla. Siihen asti olikin ollut tuntematonta, mille rintamalle Pohjan Pojat joutuisivat. Selitin hänelle, millä asteella pataljoona oli, mainitsin vaikeuksista, jotka olivat hidastuttaneet sen varustamista, ja puutteellisuuksista tässä suhteessa. Kun hän halusi tietää, mitä vielä puuttui, ilmoitin hänelle tärkeimmät seikat. Kuvaavaa niille olosuhteille, joissa näin vapaussodan alussa vielä elettiin, oli se, että armeijan ylipäällikkö itse tällöin tarttui puhelintorveen, soitteli eri paikkoihin tiedustellen kiväärinrasvaa, konekiväärejä, glyseriiniä niitä varten y.m.s. Hänen toimestaan pataljoona saikin seuraavana päivänä konekiväärikomppanialleen puuttuvat 2 konekivääriä.

»Ennen paluutaan Helsinkiin eversti _Kalm_ oli antanut minulle käskyn, että rintamalle lähdön suhteen oli minun otettava vastaan määräyksiä ainoastaan häneltä. Katsoin velvollisuudekseni huomauttaa tästä eversti _Laidonerille_, joka vastasi kyllä olevansa selvillä siitä, mutta hänelle olevan tärkeätä tietää, että ainakin yksi pataljoona oli tarvittaessa jo valmiina.

»Seuraavana päivänä sain käskyn saapua kenraali _Wetzerin_ luo. Hän ilmoitti, että terveydellisistä syistä oli suotavaa, että pataljoona siirrettäisiin mahdollisimman pian pois Tallinnasta. Tällöin oli otettava huomioon strategiset näkökohdat, olinpaikkaa valittaessa oli pidettävä silmällä pataljoonan tulevaa käyttöä rintamalla. Senvuoksi olisi parasta siirtää pataljoona suoraan Tapan asemalle.

»Samana päivänä sain eversti _Kalmilta_ Helsingistä sähköteitse määräyksen muuttaa pataljoonan kera Tallinnan ulkopuolelle sovittuani ensin asiasta eversti _Laidonerin_ kanssa. Päätin silloin siirtyä Tapaan, ja lähtöpäiväksi määrättiin 19.I.