Part 14

»Saman päivän iltana saavuimme etulinjoille — Valkylän moisioon, joka oli määrätty majoituspaikaksemme. Voi kauheaa sitä elämää ja siivoa, joka vallitsi tuossa komeassa kartanossa! Järjestystä ei ollut nimeksikään. Kasarmi oli melkein ilman vahtia. Ja miltä näytti sitten heidän taisteluhommansa! Halua tapella ei ollut hiventäkään. Vihollisesta heillä ei ollut tietoa.

Meitä lähti muutamia miehiä tutustumaan »tulilinjaan». Mutta sellaista emme löytäneet, vaikka kuinka olisimme etsineet. Vihdoin tapasimme maantiellä erään sotamiehen torkkumassa kivääriinsä nojaten. Tiedustelimme häneltä vihollisen ja meikäläisten asemia. Mutta hän ei osannut sanoa sitä eikä tätä, taisi vain ajatella hiljaa mielessään, että mitähän viisastelijoita nuokin ovat. Sen hän sentään tiesi, että jossakin Narvassa päin oli bolshevikeja, kuuleman mukaan, »kuratin» [hyvin tavallinen virolainen kiroussana] paljon. Kysyimme, mitä hän oikeastaan siinä maantiellä teki. Vastaus oli: »Nitshevoo» [Ei mitään]. Jo nyt jotakin arvelimme. Aloimme luulla, että meidät on vain narrattu tänne. Ei edes kuulu yhtään laukausta, vaikka olemme aivan etulinjalla.'

Mahdollista on, että kuvaus on yksityispiirteissä liioiteltu. Missään tapauksessa ei kertoja, eivätkä useimmat muutkaan suomalaiset upseerit olleet selvillä niistä olosuhteista, joissa virolaiset olivat siihen saakka taistelleet, joten heidän tuomionsa luonnollisesti tuli olemaan kohtuuton. Mitä taas »tulilinjaan» tulee, niin sellaista ei varsinaisessa merkityksessä koko Narvan operatsionin aikana muodostunut. Missä satuttiin vihollisen kanssa kosketuksiin, siellä syntyi laukaustenvaihto ja usein vimmattu taistelu, mutta sitten voi taas kestää kauan, ennenkuin vihollinen seuraavan kerran kohdattiin yhtämittaisesta etenemisestä huolimatta. Siten oli ollut jo ennen suomalaisten tuloa, vaikkakin niin, että bolshevikit olivat olleet hyökkäävänä puolena.

Joskaan suomalaisten vapaaehtoisten ensivaikutelma virolaisista aseveljistä ei ollut juuri edullinen, niin muonitukseen he olivat erittäin tyytyväisiä. Vielä kauan jälkeenpäinkin monet mukana olleet muistelivat tyytyväisin mielin herkullisia, joskin yksinkertaisia aterioita rintamalla olon ensimmäisinä päivinä.

Ennen varsinaisia sotatoimia tapahtui muudan välikohtaus, joka vaati uhrikseen yhden suomalaisen vapaaehtoisen. Tammikuun 6 p:nä viisi 1:sen komppanian sotilasta lähti taisteluhaluisina tiedusteluretkelle vihollisen alueelle edeten pitkän matkaa. He kohtasivat kuitenkin jonkin ajan kuluttua monikymmenkertaisen vihollisjoukon, jonka kanssa he joutuivat tulenvaihtoon. Asema oli suomalaisille toivoton. Neljän heistä onnistui vahingoittumatta peräytyä, mutta viides, sotilas _Lauri Pesonen_, joutui pahasti haavoittuneena vihollisten käsiin. Vangiksi joutuneen kohtalosta ei pitkään aikaan saatu mitään selvää, kunnes tammikuun 18 p:nä, jolloin suomalaiset vapaaehtoiset valtasivat Lagenan kartanon, hänen vielä lämmin ruumiinsa löydettiin läheisestä metsästä. Viholliset olivat vasta tällöin lopullisesti surmanneet vankinsa.

Varsinainen eteneminen, jota varten oli jo ennen suomalaisten komppanioiden tuloa tehty tarpeellisia varustuksia, oli määrätty alkavaksi tammikuun 8 p:nä. Päämääränä oli aluksi karkoittaa bolshevikit Valgejoen taakse.

3. Ensimmäinen taistelukausi.

8.I.—14.1.1919.

Ennen varsinaista etenemistä virolaisilla oli ollut pieniä menestyksellisiä taisteluja. Niinpä Panssarijuna N:o 1 hyökkäsi tammikuun 5 p:nä Aegviidun kimppuun, pakotti siellä olleet viholliset pakenemaan ja otti saaliiksi 1 konekiväärin, 20 laatikkoa konekiväärinnauhoja, joukon kiväärejä, sinellejä y.m. Seuraavana päivänä panssarijunilla oli edelleen menestystä. Ne valloittivat Jänedan ja Rägaveren kylät saaden saaliikseen 1 kuudentuuman ja 3 kolmentuuman tykkiä, 1 konekiväärin, paljon ampumatarpeita, hevosia, puhelinkoneita y.m. Seuraavanakin päivänä oli virolaisilla sekä Virumaan että muilla rintamilla jonkin verran menestystä. Kaikkialla peräytyminen oli pysähtynyt. Päähuomio oli tietysti yhä edelleen kiintynyt Virumaan rintamaan, jonka kohdalta Tallinna oli eniten uhattu. Jännityksellä odotettiin muilla rintamilla tietoja pohjoisista taisteluista. Niinpä Pöltsamaan rintamalta »Päewalehelle» kirjoitettiin tammikuun 5 p:nä m.m.:

»Kaikki katsovat ylös Virumaan rintamaa kohden, miten siellä vastustetaan hyökkääviä bolshevikijoukkoja, ja työnnetäänkö ne takaisinpäin. Jos siellä hyvällä menestyksellä puolustaudutaan, mikä nyt Suomen avulla varmasti tulee tapahtumaan, niin voidaan tästäkin rintamasta olla varmoja.»

Kalevan maleva otti tammikuun 7 p:nä taistelutta haltuunsa Kuusalun kirkon. Malevan sotapäiväkirja mainitsee tästä päivästä:

»Punaiset peräytyvät vastarinnatta, mikä saa selityksensä siitä, että yöllä joutui eräs kalevalainen vakooja vangiksi, ja häneltä punaiset saivat kuulla vapaaehtoisten apujoukkojen [suomalaisten] saapumisesta paikalle.»

Suomalaiset vapaaehtoisetkin olivat toiminnassa jo ennen varsinaisen hyökkäyksen alkua. Luutnantti _Erkki Varmavuori_ tiedustelijoineen, jotka tähän aikaan vielä kuuluivat 2:seen komppaniaan, sai tammikuun 6 p:n iltana käskyn 30 miehen kera edetä Pohjan kylään tiedustelemaan ja, jos mahdollista, ottamaan vankeja. Hän kertoo tästä suomalaisten ensimmäisestä sotaliikkeestä seuraavaa:

'Lähtö tapahtuu klo 3 yöllä. Ilma on kylmä, sataa tihuuttelee, joten ennestäänkin pimeä yö käy vielä pimeämmäksi. Joukkoomme liittyvät vielä yksi virolainen ratsu-upseeri 10 ratsumiehen kera, yksi jalkaväen upseeri ja oppaina 3 paikkakuntalaista.

»Kun tulemme metsään, erotan kärjen, jonka on määrä kulkea edellä, mutta kun se on edennyt noin sata metriä, ei miehiä enää näy, ei kuulu. Pimeässä he ovat heti muuttaneet suuntaa ja tekevät kierroksen tullen vähän ajan kuluttua meitä vastaan. Vähällä on, ettei synny laukaustenvaihtoa, sillä luullen kulkevansa alkuperäiseen suuntaan kärkijoukko ei voi käsittää, miten me saatamme tulla heitä vastaan. Onneksi siitä kuitenkin selviydytään vaurioitta.

»Kuljemme suoraan eteenpäin tietämättä, olemmeko vihollisen etu- vai selkäpuolella, oppaista ei näet ole vähääkään apua. He eivät itsekään näytä tuntevan tienoota tai eivät tahdo tai uskalla ohjata meitä oikeaan suuntaan. Edettyämme joitakuita tunteja alkaa tulla hiukan valoisampaa, ja äkkiä kylä ilmestyy eteemme. Otamme sen haltuumme — punaisia ei siellä ole — ja saamme tietää, että Pohjan kylä on siitä n. 2—3 km. sivullepäin. Lähdemme heti jatkamaan matkaamme ja saavummekin tuota pikaa lähelle kylää. Vahteja ei näy. Muodostamme ketjun ja kuljemme talojen luo. Vihollinen on vast'ikään lähtenyt sieltä jättäen vain muutamia sotilaita jälkijoukoksi, ja nekin pakenevat muutaman laukauksen jälkeen.

»Pohjan kylä on siis meidän. Kaukana Suomenlahden ulapalla seisoo kaksi panssariristeilijää, jotka meidän ylitsemme pommittavat pakenevaa vihollista. Emme tiedä, ovatko laivat englantilaisia vai virolaisia. Hurraamme niille ja hymyilemme hyväntahtoisesti. Mutta miten ollakaan, granaatit alkavat kovin lähennellä kylää, joten siihenastinen kunnioituksemme laivoja kohtaan aikaa muuttua jonkinverran kauhunsekaiseksi. Kun sitten pommit putoavat parinsadan metrin päähän rakennuksesta, jossa meitä varten herkullinen ateria kiehuu, katsomme olevamme pakotettuja tiedoittamaan herroille matruuseille, ettei meitä sopisi häiritä, ja niin nostamme valkoisen lipun, s.o. lakanan, kepin nenässä katolle liehumaan. En tiedä, miten meripojat ymmärtävät merkkimme. Seurauksena siitä vain on, että he seuraavalla laukauksella ampuvat tuvasta nurkan pois, joten meidän nälkäisiä vatsojamme varten aiottu siankinkku jää yksin tupaan jatkamaan kiehumistaan. Seuraava shrapnelli putoaa taakseni ja syvälle mutaan tunkeutuneena räjähtää liaten minut kokonaan. Seuraavan pommin siru puhkaisee vänrikki _Holger Nygårdin_ jääkärimanttelin.

»Nämä varoituslaukaukset pakottavat meidät apein mielin jättämään aterian syömättä ja poistumaan etäämmälle. Mutta onhan Pohjan kylä meillä — ensimmäinen suomalaisten Viron vapaussodassa valtaama kylä.»

Samana päivänä (7.1.) 1:nen komppania alkoi edetä saapuen vastusta kohtaamatta Kahalan kansakoululle. 2:nen komppania taas oli lähtenyt liikkeelle marssien Neuenhofin kartanoon, jossa luutnantti _Varmavuoren_ johtama tiedustelujoukko yhtyi jälleen komppaniaan.

Illalla tammikuun 7 p:nä saapui molemmille suomalaisille komppanioille taistelukäsky seuraavaa päivää varten virolaisten 4:nnen rykmentin komentajalta, everstiluutnantti _Seimanilta_, jonka komennon alaisena Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko toimi aina Narvan valloitukseen saakka _Ekströmin_ pataljoonan nimellä.

Sen mukaisesti 4:nnen rykmentin oikea siipi, johon kuului 1:nen suomalainen komppania, 4:nnen rykmentin 2:sen pataljoona (n. 150 miestä) ja 4 tykkiä, lähti liikkeelle keskiviikkona, tammikuun 8 p:nä, Narvan maantietä pitkin määränä edetä Valgejokeen saakka. 1:nen komppania, jonka tuli suorittaa päätehtävä, toimia iskujoukkona, lähti klo 6 ap. majapaikastaan. Mutta jo Kahalanjoella se joutui taisteluun hyviin asemiin asettunutta vihollista vastaan. 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoonakin otti osaa taisteluun. Eräs mukana ollut virolainen kertoo siitä:

»Tammikuun 7 p:n aamuna tulee pataljoonan esikunnasta käsky valmistautua tunnin kuluttua etenemään. 'Mu isamaa, mu önn ja rööm...' kaikuu innostuneesti. Sitten muiden joukko-osastojen mukana alamme marssia vihollisen perään, joka sillä aikaa on jo ruvennut peräytymään. Marssimme Kiiun kartanon sivuitse Kuusalun kylään saakka. Siellä levähdetään.

»Vakoilijamme tuovat tiedon, että vihollinen on kulkenut Kahalan lävitse ja peräytynyt yhä kauemmaksi Rakverea kohden. Varhain aamulla alamme marssia Kahalaan päin. Pääsemme sillalle asti. Äkkiä edessämme konekiväärit ja kiväärit alkavat rätistä. Jopa granaatit ja shrapnellitkin räjähtelevät. Se merkitsee — vihollinen ei ole vielä lähtenyt tienoolta.

»Meidän joukkomme etsii heti muiden joukko-osastojen kera suojaa käyttäen sinä jokaista puuta, kiveä ja kumpua, samallakuin vastaamme tuleen. Vihollisen tuli käy yhä kiivaammaksi. Äkkiä suomalaiset ilmestyvät joukkomme oikealle ja vasemmalle siivelle. Painunut mieliala nousee. Alamme ketjussa hyökätä. Meidänkin tykkimme ovat toiminnassa. Kiivaan tulen alaisena vihollinen alkaa peräytyä, mutta hyvin sitkeästi puolustautuen. Jokainen talo on erikseen valloitettava. Täytyy ihmetellä, että meillä on niin vähän tappioita.

»Vihollisen takaa-ajo alkaa. Se pitää kyllä hyvästi puoliaan, mutta sen on kuitenkin aina lopuksi peräydyttävä.

»Kahalan taistelussa punaiset puolustautuivat äärimmäisen sitkeästi. Kuitenkin heidän täytyi meidän kireän painostuksemme vuoksi peräytyä ja jättää voitto meille. Heidän konekiväärinsä kyllä olivat toiminnassa, he valelivat meitä granaateillaan, mutta meidän miehemme yhdessä suomalaisten kanssa eivät antaneet perään, vaan tunkeutuivat askel askeleelta eteenpäin, kunnes vihollinen pakeni.»

Ratkaiseva merkitys taistelun kulkuun oli 1:sellä suomalaisella komppanialla.

Eräs sen sotilaista kertoo:

»Lähdettyämme majapaikasta liikkeelle marssimme ripeästi routaista maantietä pitkin. Punaiset ovat peräytyessään katkaisseet tien varrella kulkevat puhelinjohdot, joita virolaiset puhelinmiehet parastaikaa korjailevat. Pitkin maantien vierustaa ja pelloilla on maassa paljon kuoppia, joita granaatit ovat kaivaneet iskiessään alas. Teillä ja pelloilla ei ole juuri nimeksikään lunta, mutta metsässä sitä sensijaan on yli puolen metrin paksulti.

»Tulemme erääseen tienristeykseen, jossa kymmenkunta ryysyistä virolaista sotilasta seisoo. Komppanianpäällikkömme tiedusteluun he vastaavat, että punaiset ovat n. puolen kilometrin päässä, Kahalajoen länsirannalla. Siinä seisoessamme granaatti suhahtaa jokseenkin läheltä ja räjähtää muutama sata metriä tiestä vasemmalle. Sitten niitä tulee harvakseen silloin tällöin kummallekin puolen maantietä. Joku kiväärinkuulakin vingahtaa ylitsemme.

»Meidät komennetaan metsään ketjuun, alamme edetä. Kuljettuamme hetken hitaasti eteenpäin vihollisen kiväärituli yltyy yhä kiivaammaksi. Oksia ja kaarnankappaleita risahtelee puista ylt'ympäri joka taholle. Minua värisyttää alussa tämä omituinen räiske ja vingunta, mutta pian siihen tottuu. Saamme käskyn avata tulen ja teemme pari rohkeata syöksyä, joten pääsemme n. 150 m. päähän vihollisen ketjusta. Pysähdymme siihen vähäksi aikaa ja avaamme hyvin kiivaan tulen punaisia vastaan, jotka ovat asemissa leveän ahon takana. Vihollisen puoleinen metsänreuna on kokonaisuudessaan vaaleansinisen savun peitossa. Joka puolella paukkuu, jyrisee, ulvoo.

»Olen konekiväärin! kanssa erään puun takana, josta luulen saavani suojassa ollen ampua. Äkkiä luoti suhahtaa läpi puun vain hitusen yläpuolella päätäni heittäen puun siruja niskaani. Vihollisen konekiväärisuihku suuntautuu puolisen metriä minusta oikealle olevaan kantoon paiskaten sälöjä ja siruja kasvoihin ja silmiin. Maa jymähtelee granaattien räjähdellessä. Puiden latvoja tulee ryskien alas. Tuntuu siltä kuin helvetti olisi muutettu maan päälle.

»Saamme käskyn jatkaa hyökkäystämme. Juoksemme huimaavaa vauhtia ahon puoliväliin, jossa heittäydymme jälleen asemiin. Vihollisen tykki-, konekivääri- ja kiväärituli yltyy äärimmilleen. Odotan vain sitä, milloin minun vuoroni tulee hengähtää viimeisen kerran: monet tovereistani ovat jo kaatuneet.

»Viimeinen yleinen hyökkäys. Salamana ketjumme hypähtää ylös ja käy hurraten ja ulvoen vihollisen kimppuun. Punaiset ampuvat vielä hetken vimmatusti, mutta näkevät sitten vastarinnan turhaksi ja alkavat paeta. Kukaan meistä ei kuule eikä tunne mitään. Jokaisella on päämääränään päästä käsiksi viholliseen, tuhota, surmata se olemattomiin. — Vihollinen syöksyy suin päin suoraan edessä olevaan jokeen, ja me riennämme perässä. Päästyämme joen toiselle rannalle on vihollinen jo ennättänyt edessä olevien talojen ja niiden takaa alkavan metsän turviin. Olemme päässeet jo vihollisen tykistön asemille, josta he ovat ehtineet viedä tykit pois jättäen kuitenkin jäljelle aika paljon ammuksia, muutamia satuloituja ratsuhevosia y.m. Saamme käskyn pysähtyä.

»Komppaniamme keräytyy taistelun jälkeen maantielle, jossa hetken aikaa levähdettyämme lähdemme marssimaan eteenpäin.

»1:nen komppania kärsi tuntuvia vaurioita. Kaatuneita oli kolme: vääpeli _Knut Nilsson_, kersantti _Artturi Liikanen_ ja sotilas _Julius Brander_, sekä pahemmin haavoittuneita 7, joista sotilas _Elis Minkkinen_ kuoli haavoihinsa Tallinnassa Greifenhagenin sairaalassa.

»Karkoitettuaan vihollisen 1:nen komppania, 4:nnen rykmentin 2:nen pataljoona ja tykit jatkoivat matkaansa enää vastusta kohtaamatta niille määrättyihin asemiin. 1:nen komppania majoittui Uritan kylään.

»Seuraavan päivän virolaisen operatiiviesikunnan virallisessa raportissa mainittiin:

»'Suomalaiset ottivat eilen ensimmäistä kertaa osaa taisteluun. Erittäin kiitettävästi toimi ensimmäinen suomalainen komppania, joka teki sankaritöitä Kahalan, Uurin ja Muuksin kyliä valloitettaessa.' [Mikäli tiedonanto koskee Uurin ja Muuksin kyliä, on se virheellinen. 1:nen komppania ei luonnollisesti voinut ottaa osaa niiden valloitukseen, koska se kulki aivan toista tietä.]

»Samanaikaisesti 4:nnen rykmentin oikean siiven kanssa vasen oli ryhtynyt etenemään suuntaan Muuksi—Kolgan kartano, tarkoituksella lyödä Muuksi—Kahala linjalle asettuneen vihollisen oikea sivusta pakosalle. Kapteeni _Kanerva_ kertoo tästä etenemisestä:

»Vallitsevan kelirikon ja huonon etappijärjestyksen tähden komppania on marssinut ilman ruokaa n. 30 km., ja seuraava taistelu on senvuoksi suoritettava huonojen olosuhteiden vallitessa. Nälkiytyneinä ja pitkästä marssista väsyneinä miehet ponnistelevat eteenpäin.

»5 km Neuenhofin kartanosta itäänpäin vihollinen on asettunut asemiin Muuksin kylän luona oleville harjanteille. 2:nen komppania syöksyy johdollani sekä oikealta kiertäen että suoraan keskustaa vastaan bolshevikien kimppuun. Punaisten asemat ovat mitä parhaimmat. He ovat näet asettuneet kiviaitojen taa, jotka muodostavat luonnollisen linnoituksen harjanteelle. Taistelussa haavoittuu 2:sesta komppaniasta 1 upseeri ja lievästi 1 sotilas. Veriset jäljet hangella osoittavat, että vihollinen on kärsinyt huomattavia tappioita, ja kaatuneiden ruumiit tien varrella vielä vahvistavat sitä. Mukaamme lähtee 6—8 virolaista sotilasta, jotka Muuksista alkaen kulkevat kanssamme etumaisten joukossa.

»Muuksin luota peräydyttyään vihollinen asettuu Uuriin, Kahalanjärven itäpuolelle, aikoen siinä lyödä takaisin suomalaisten hyökkäyksen. 'Suojeluskunnan marssia' laulaen komppaniani ryntää eteenpäin välittämättä vihollisen ankarasta kivääri- ja konekivääritulesta. Komppanian ripeä eteneminen hämmästyttää sekä bolshevikeja että paikkakunnan asukkaita. Viimemainitut vastaanottavat kyynelsilmin pelastajansa. Bolshevikit ovat paetessaan kertoneet, että sieltä varmaankin tulee itse paholaisia, ne laulavat vain välittämättä kuulasateesta. Eräs on kertonut tähdänneensä 50—100 metrin päästä muudatta vastustajistaan ja luulleensa varmasti osuvansa, mutta siitä huolimatta mies on jatkanut juoksuaan häntä kohden heilutellen kivääriään ja laulaen jotakin laulua.»

»2:nen komppania selvisi siis päivän taisteluista vähemmällä mieshukalla kuin ensimmäinen komppania. Uurin valloituksen jälkeen se jatkoi yhtämittaa peräytyvän vihollisen takaa-ajoa, tapasi 1:sen komppanian ja asettui sitten 4:nnen rykmentin komentajan käskyä noudattaen Kendan kartanoon.

»Sillä välin Tallinnaan jääneet 3:s komppania sekä vänrikki _V. Auliksen_ ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunnat olivat saaneet lähtökäskyn. Tammikuun 7 p:n iltana ne marssivat majuri _Ekströmin_ johdolla kuormastoineen satamaan, jossa 3:s komppania sijoitettiin tykkivene 'Lembitiin', konekiväärikomennuskunnat pienenpuoleisiin kuljetuslaivoihin.

»Tarkoitus oli laskea maihin joukkoja vihollisen selkäpuolelle Par-Kupin tiilitehtaan luo Loksan kylään ja senjälkeen marssia etelää kohden Narvan maantielle saakka samanaikaisesti 1:sen ja 2:sen komppanian ja virolaisen 4:nnen rykmentin rynnistyksen kanssa lännestä. Paitsi mainittuja suomalaisia joukko-osastoja myöskin kapteeni _Pauluksen_ johtamia virolaisia otti osaa desanttiin.

»Klo 12 yöllä lähtö Tallinnan satamasta tapahtui. 'Lennuk'ja 'Lembit' seurasivat kuljetuslaivoja. Aamun valjetessa tammikuun 8 p:nä laivue saapui Loksan edustalle Papilahdelle. Sotalaivat ryhtyivät kauaskantavilla tykeillään pommittamaan rannikkoa. Noin puolentunnin pommituksen jälkeen maihinnousu alkoi klo 9 tienoilla.»

Konekiväärinjohtaja M. kertoo maihinnoususta:

»Yhdeksän ajoissa laskemme sillan kylkeen. Minun on määrä ensimmäisenä hyökätä maihin, _Vuorisalo_ on näet hommannut konekiväärikomennuskunnalleen kunnian päästä ensimmäisenä hyökkäämään, ja minä 1:sen kk:n johtajana olen tietysti itseoikeutettu ensimmäisenä kaatumaan.

»Laivan manöveri epäonnistuu täydellisesti. L. pääsee konekivääreineen maihin ja saa jo hiukan raksuttaa sillä, ennenkuin minä miehineni joudun. Juoksemme hurjaa vauhtia yli sillan ja käännymme sen vasemmalla puolen olevalle harjanteelle, suunnitelman mukaan. Päästyämme sinne pistämme — sikaariksi; olen varannut niitä hattuni reunat täyteen. Rannasta alkaa kuulua 'Porin marssi', meikäläinen 3:s komppania ja virolaiset marssivat maihin.»

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee komppanian nousseen maihin klo 10 ap., jolloin vihollisilta vallattiin sinivalkoinen vinoristilippu. Sitten ryhdyttiin etenemään.

Etujoukko, johon kuului 3:nnen komppanian miehiä ja virolaisia matruuseja, lähetettiin valloittamaan Loksan kirkkoa. Sen luona käydystä taistelusta kertoo virolainen meriväenluutnantti T., joka otti osaa taisteluun, seuraavasti:

»Maajoukot seisovat jo tiilikivitehtaan luona ketjussa, kun me nousemme sillalle. Luutnantti K. jakaa merimiehemme kahteen osaan (tässä tarkoitetaan niitä 20 miestä, jotka 'Lennukin' miehistöstä ottivat vapaaehtoisina osaa taisteluun) itse asettuen toisen puolen kera vasemmalle siivelle. Minä riennän toista puolta johtaen kirkkoa kohden, josta kuuluu kiivasta ammuntaa. Sinne saavuttuamme saamme käskyn asettua oikealle sivustalle. Tuli on tiheä. Vihollinen liikkuu metsän reunassa mustina pilkkuina.

»Päätämme valloittaa kirkon viholliselta saadaksemme paremmat asemat. Osa meistä kulkee suoraan kirkkoa kohden, toinen osa syöksyy sen kimppuun päinvastaiselta puolelta. Alan muutaman miehen kera kulkea kentän reunaa kirkon taakse, seurassamme eräs suomalainen. Vihollinen huomaa aikeemme, ammunta kiihtyy, suomalainen haavoittuu, me juoksemme eteenpäin. Kirkko on pian hallussamme. Vihollinen peräytyy metsän laidasta.»

Sillä välin pääjoukko oli lähtenyt liikkeelle. Majuri _Ekström_ ja kapteeni _Paulus_ kulkivat edellä. Sitten seurasivat jääkäriluutnantti _Vuorisalo_ konekivääreineen sekä tien molemmilla puolin 3:s komppania ja virolaiset. Edettiin pienin otteluin erään suuren aukean laitaan, johon pysähdyttiin. Majuri _Ekström_ lähetti kaksi patrullia kiertämään aukeaman ympäri tarkastamaan, olivatko viholliset ehkä asettuneet ympäröiviin metsiin väijyksiin. Majuri _Ekström_ ja kapteeni _Paulus_ jatkoivat kuitenkin kahden matkaa pitkin tietä.

He saapuivat lähelle tienristeystä, jossa muudan syrjäpolku yhtyi desanttijoukkojen hyväkseen käyttämään tiehen. Silloin he havaitsivat äkisti kahden ratsastajan lähenevän syrjätietä myöten kaikessa rauhassa. Bolshevikiupseereja! selvisi heille heti. Viholliset eivät havainneet desanttijoukkojen päälliköitä, ennenkuin he kuulivat jyrkän käskyn pysähtyä ja laskeutua heti hevosen selästä ja näkivät kahden pistolinsuun ojentuvan uhkaavina rintaansa vastaan. Bolshevikiupseerit olivat hyvin asestettuja, joten he kaikesta huolimatta olisivat voineet yrittää vastarintaa. Mutta he eivät koettaneetkaan tarttua pistoleihinsa, vaan hypähtivät alas satulasta ja antoivat riisua itsensä aseista.

Kävi selville, että toinen upseereista oli bolshevikien pataljoonankomentaja, toinen hänen adjutanttinsa. Edelliseltä löydettiin paljon papereita, joista kävi selville m.m., että bolshevikit olivat vangitsemalla erään virolaisen sananviejän saaneet edeltäkäsin tiedon Loksan operatsionista, ja että yksi pataljoona oli määrätty sitä estämään. Jos suomalais-virolaiset joukot olisivat viivästyneet puoli tuntia ja sitten yrittäneet maihinnousua, olisivat he saaneet kuuman vastaanoton, jonka seurauksia on mahdoton arvioida. Nyt sensijaan tämä pataljoona onnistuttiin helposti yllättämään ja hajoittamaan ilman, että se sai tilaisuutta käydä desanttijoukon kimppuun.

Bolshevikiupseerit jätettiin virolaisten haltuun. Majuri _Ekström_ sai pataljoonankomentajan hevosesta itselleen mainion ratsun, jonka hän sittemmin sai mukaansa Suomeen.

3:nnen komppanian sotapäiväkirja mainitsee Loksan operatsionista m.m.:

»Loksan kirkonkylän valloittivat etujoukot. Marssittaessa maantietä pitkin länttä kohti kohdattiin taas vihollinen n. 4 km. päässä Loksan kirkolta. 15 minuutin taistelun jälkeen vihollinen peräytyi vieden mennessään kuolleensa ja haavoittuneensa. — — — Komppaniasta haavoittui 1 mies.»

Loksan desantista virolaisen operatiiviesikunnan tiedonanto tammikuun 9 p:ltä mainitsee:

»Meren rannalla desantti otti siellä olleiden vihollisen matruusien päällikön vangiksi. Desantti sai sotasaaliiksi m.m. 3 konekivääriä. — — —»

Virolaiset eivät seuranneet kauemmaksi. He kääntyivät kapteeni _Pauluksen_ johdolla takaisin laivoille ja jättivät suomalaiset yksin tunkeutumaan eteenpäin. Klo 2 3:s komppania saapui Kolgan kylään jatkamatta sinä päivänä enää matkaansa. Lännessä toimineiden 1:sen ja 2:sen komppanian kanssa yritettiin turhaan saada aikaan yhteyttä. 9 p:nä marssittiin Parksin kylän sivuitse Valgejoen rannalla sijaitsevaan Vanakylään, johon 3:s komppania majoittui saavutettuaan vihdoin yhteyden muiden joukkojen kanssa.

Tammikuun 8 p:nä ei Virumaan rintaman muilla osilla ollutkaan taisteluja. Kahalan, Muuksin, Uurin ja Loksan luona turhaan yritettyään vastarintaa bolshevikit vetäytyivät koko rintamalla takaisin peläten saarroksiin joutumista. Siten 4:nnen rykmentin oikealla puolen toimiva 1:nen rykmentti ja siitä oikealle 5:s rykmentti voivat taisteluitta edetä 8 ja 9 p:nä mitättömin kahakoin ja miehittää niille määrätyt asemat. Tammikuun 9 p:nä rintama kulki pieniä mutkia lukuunottamatta Jänedasta Loksaan.

Tammikuun 10 p:nä suomalaisilla ei ollut taisteluja. Aamulla he lähtivät majoituspaikoistaan Narvan maantietä pitkin itää kohden. Illalla 1:nen ja 2:nen komppania konekivääreineen ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta majoittuivat Loopin kylään 3:nnen komppanian jäädessä Läsnakylään.

Konekiväärinjohtaja M. kertoo marssista Vanakylästä Loopiin:

»Nyt aletaan saada maistella marssimisen nautintoja. — Klo 1 päivällä (10.1.) lähdetään Vanakylästä ja marssitaan klo 8—9 asti. Mitään muuta ammuttavaa ei matkan varrella ole kuin vanha, silmäpuoli hevonen, jolta kuulat ovat typistäneet hännän. Mielenkiintoisia seutuja muuten; saadaan marssia ikivanhojen siltojen ylitse; vanhoja muurin jäännöksiä ja kaikenkaltaisia raunioita on pitkin tienvarsia. Mutta kaksoisjonossa marssivalle sotilaalle ne ovat yhdentekeviä — laiska turisti voi niistä nauttia.

»Illalla yövytään Loop-nimiseen kylään, vanhaan riihiröttelöön, kylmään kuin ryssän helvetti. Keksimme kuitenkin uunin, pistämme tulen siihen ja paistamme silavaa. Sen päälle lauletaan »Jääkärin kaihoa», ja silloin ensimmäisen kerran ymmärrän, miten sydämestä se on kirjoitettu ja sävelletty.»

Virolaiset joukot olivat näinäkin päivinä vilkkaassa toiminnassa muilla rintamilla. Etelässä ne valloittivat tammikuun 8 p:nä Törvan kauppalan (Virtsjärvestä etelään) saaden saaliikseen 173 haavoittunutta, 49:nnen tarkk'ampujarykmentin liput y.m. Samana päivänä valloitettiin lounaisella rintamalla Moisakylän tärkeä rautatienristeys, ja seuraavana päivänä panssarijunat puhdistivat samalla suunnalla Ruhjan aseman ja Nauksin. Tammikuun 9 p:nä Jögevan kauppala Pöltsamaan suunnalla joutui niinikään virolaisille. Samana päivänä virolaiset panssarijunat Virumaan rintamalla karkottivat vielä vihollisen Tapan kauppalasta, kartanosta ja tärkeästä rautatiesolmusta saaden saaliikseen 78 vankia, 3 konekivääriä, 50 laatikkoa konekiväärinauhoja y.m. Seuraavana päivänä virolaisten etenemistä jatkui vielä paikoitellen. Virolainen laivasto pommitti Kundaa, Mallan kartanoa ja kylää pohjoisella rannikolla. Samalla laskettiin laivoista Kundalle desantti, jonka piti kulkea Rakverea kohden. »Lennokin» ja »Lembitin» miehistöstä kokoonpantu maihinnousujoukko tunkeutui jo Kundan kartanoon, josta bolshevikit kuitenkin karkoittivat sen takaisin laivoille. Tämänkin kahakan aikana, kuten niin usein Viron vapaussodan ensi aikoina, sattui, että virolaisten eri osastot joutuivat vastakkain luullen toisiaan vihollisiksi ja avasivat kiivaan tulen molemmin puolin. Ketään ei kuitenkaan ehtinyt kaatua eikä haavoittua, ennenkuin erehdys selvisi.

Bolshevikien, jotka olivat toivoneet nopeasti ja verrattain pienin vaurioin voivansa ottaa Tallinnan jälleen haltuunsa, mieliala oli suomalaisten komppanioiden saavuttua alkaneen vastahyökkäyksen johdosta hyvin masentunut. Niinpä virolaisen 1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee tammikuun 10 p:ltä:

»Kaikki liikkeet ovat tänään sujuneet taistelutta: yhteentörmäyksiä vihollisen kanssa ei ole kertaakaan ollut. Joka puolelta vihollinen on peräytynyt paeten sellaisella kiireellä, että yksinpä suomalaisetkaan suksilla eivät paikoin ole ennättäneet punakaartilaisten perään. Meidän nopeat hyökkäyksemme, suomalaiset, panssarijunat ja lopuksi seläntakaiset maihinnousut — kaikki se yhdessä vaikuttaa punaisiin, etenkin venäläisiin, uskomattoman kauhistuttavasti. Sensijaan meidän miestemme mieliala on hyvä — on havaittavissa eräänlaista pyrkimystä hävittää bolshevikeja mahdollisimman paljon.»

Viron lehdissä kierteli aikoinaan muudan jutelma, joka antaa havainnollisen kuvan punakaartilaisten mielialasta peräytymisen alettua. Lainaamme osia siitä tähän.

'Kun Tapan asema joutui jälleen meidän miestemme haltuun ja punakaartilaiset juoksivat niinkuin karja Rakvereen paetakseen sieltäkin edelleen, oli _Anvelt_ esikuntineen saapunut kaupunkiin ja koettanut siellä pysähdyttää peräytymistä. _Anvelt_ oli sanonut:

— Siinä on rahaa, minä jaan sen teille, malttakaa mielenne, venäläiset, älkää juosko!

Hän oli sitten jakanutkin melkoisen pinkan »kerenskejä» miehille ja uhkaillut, että ellei raha auta, niin hän antaa kiinalaisten surmata heidät kaikki.

Eräs rahojen saaja oli alkanutkin kannattaa _Anveltia_ sanoen:

— Kun olemme ottaneet rahat vastaan, on meidän toteltavakin häntä.

Äkkiä muudan hyvin pitkäpartainen, vanhanpuoleinen mies oli tullut joukosta kovasti reuhtoen kaksi »laupeudensisarta» mukanaan. Tulija oli noussut vankkurien päälle ja alkanut kovalla äänellä puhua:

— Minä ja nämä sisaret tulemme Kadrinasta. Siellä meikäläiset aikoivat ampua erään valkokaartilaisen. Kun hänet pantiin seisomaan ja ampujat tähtäsivät häneen, ilmestyi kuolemaantuomitun rinnalle suuri, valkea risti ja samanlainen hänen otsalleen. Ampujat laukaisivat, mutta, mitäs arvelette, veljet: hän ei kaatunutkaan maahan! Sen nähdessään joukkomme alkoivat juosta hajalle. Se kaikki johtui siitä, että tuo kunnoton konna (hän oli osoittanut _Anveltia_) käski meidän hävittää Herran huoneet ja antoi luvan surmata kaikki ne, joilla riippuu risti rinnalla, kuten ainakin kunnon venäläisillä. Ja me kuuntelimme hänen lörpötyksiään ja teimme niin. Nyt näen, että Jumalan rangaistus on tulemassa päällemme.

Melu ja kiroilu olivat senjälkeen käyneet niin uhkaaviksi, että _Anvelt_ oli lättiläisten turvissa vain vaivoin päässyt pakoon.'

Tammikuun 11 p:nä uusi, voimakas eteneminen oli määrätty alkavaksi. Tarkoitus oli antamatta pakenevalle viholliselle aikaa levätä ja koota joukkojaan karkoittaa se aina Haljalan taakse.

Ensimmäisinä suomalaisista joukoista luutnantti _Varmavuoren_ n. 30 tiedustelijaa, jotka nyt oli erotettu itsenäiseksi joukoksi, sai käskyn ryhtyä etenemään. Luutnantti _Varmavuori_ kertoo tämän päivän etenemisestä:

'Vietettyämme kaksi yötä 3:nnen komppanian majoituspaikassa saamme majurilta käskyn mennä edeltäpäin 17 km. päässä olevaan Haljalan kirkonkylään.

Lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Kuljettuamme n. 10 km tapaamme virolaisen rykmentin [tarkoittaa nähtävästi jotakin 4:nnen rykmentin pataljoonaa] seisomassa tiellä metsässä. Puhuttelen rykmentin komentajaa, joka kysyy, minne meidän tiemme kulkee. »Haljalaan», vastaan. Tämä on virolaisten mielestä mahdotonta, koska bolshevikit ovat Kärmon tehtaan luona. »Olkoon vaikka piru», vastaan kerskailevasta »olen saanut majurilta käskyn, enkä luule hänen laskeneen leikkiä määräyksillään.» Komentaja kohauttaa välinpitämättömänä hartioitaan arvellen kaiketi olevan samantekevää, puskeeko hullu suomalainen päänsä kiveen vai kantoon.

Tässä muuten poikani saavat näyttää etevämmyyttään rohkeudessa virolaisille. Jutellessamme suhinaa kuuluu ilmassa, tykin kuula lentää tien ylitse ja osuu erääseen puuhun pirstoten sen kappaleiksi. Ennenkuin huomaankaan, on tie tyhjänä virolaisista. Kaikki ovat heittäytyneet ojaan pitkäkseen. Jäljelle ovat jääneet ainoastaan minun mieheni, jotka pilkkaavat virolaisia käskien heidän painaa nenänsä syvemmälle mutaan. Virolaiset nousevat ylös kuopistaan, istuutuvat tien reunoille pilkasta parantuneina ja välinpitämättömän näköisinä katselevat putoilevia kranaatteja. Varmaankin he vannovat pyhän valan, etteivät ikinä enää näytä suomalaisille hulttioille pelkuruuttaan.

Toisaallakin virolaiset ovat pulassa. Edestämme alkaa kuulua kiivasta kiväärinammuntaa ja konekiväärien rätinää. Virolainen kärkikomppania on siellä tulessa. Lähetän majurille raportin, ettemme voi joutua Haljalaan, ennenkuin olemme ajaneet ryssät pois Kärmosta.

Tullessamme lähelle virolaiset ovat peräytymässä. Pakotamme heidät etenemään entisiin asemiinsa. Tiedustellessani virolaiselta komppanianjohtajalta syytä heidän peräytymiseensä hän vastaa sammaltaen, että bolshevikit ovat kylässä ja ampuvat konekivääreillä, siksi on heidän ollut pakko siirtää omat konekiväärinsä pois asemistaan. Minua suututtaa. Ilmaisen jyrkästi mielipiteeni hänelle. Sanani eivät tietystikään miellytä virolaista ja loukkautuneena hän näyttää vertavuotavaa sormeansa sanoen:

— Olen haavoittunut, mutta en silti ole poistunut rivistä. Konekiväärimiehet ovat myös haavoittuneita, ja sitäpaitsi meitä on liian vähän.

Se on mielestäni turhaa puhetta ja määrään lyhyesti:

— Lähettäkää konekiväärit tänne, siirtäkää ketjua vähän oikealle ja antakaa oikean sivustan kaartaa, mutta nopeasti. Minä otan vasemman siiven, joka on aukealla kylän edessä.

Kysyn vielä, onko hän ymmärtänyt. Hän vastaa viemällä käden lakkiin ja poistuu täyttämään määräystä.

Vasen siipi joutuu siis minun johdettavakseni, ja haettuamme virolaisilta yhden kevyen konekiväärin ryhdymme taisteluun. Joudumme heti kiivaan kivääri- ja konekivääritulen alaisiksi, mutta mitään liikkeitä ei tehdä, kunnes huomaamme vihollisen koettavan kiertoliikettä vasemmalla. Muutamme konekiväärin sivuun, annamme siitä täydellä suulla ja saammekin aiotun liikkeen estetyksi.

Kesken kaiken jänis juoksee kentän ylitse. »Jänis!» kiljaisee joku ja ampuu sitä. Kaikki muutkin alkavat ampua pieneen Jussi-parkaan, joka säikähdyksestä suunniltaan ei ymmärrä, minnepäin pyrkiä pakoon. »Minä ammun sitä konekiväärillä», sanoo konekiväärin ohjaaja. »Älä hulluttele», kiellän minä. Herra paratkoon, sitä humööriä, joka poikain kesken vallitsee! Eivät heitä huolet eivätkä surut rasita.