Part 17

Noin tunnin verran edettyämme taivas edessäpäin alkaa vaaleta. Narvan valot! Miehet, jotka marssivat jonossa molemmin puolin tietä, saavat komennuksen »mars mars!». Varjoja, kivääri kädessä, alkaa sukeltautua esiin pimeästä kärryjen kummaltakin sivulta häipyen taas pimeään, ajomiehet lyövät hevosta selkään — aletaan lähestyä Narvaa.

Vaikka kaikki käsittävätkin hetken vakavuuden, ei kuitenkaan olla täydellisesti selvillä yrityksen suuruudesta: lähteä sadalla miehellä valtaamaan kaupunkia, jota piti olla puolustamassa moninkertainen vihollisjoukko — omat joukot taas siksi kaukana, ettei apua ole toivottavissa, ennenkuin se jo olisi liian myöhäistä. Mutta sellaiset ajatukset eivät tule mieleenkään; nuori veri nauttii pimeyden romantiikasta pienen, suloisen jännityksen hermoja kiihoittaessa. Edestä kuuluu silloin tällöin laukauksia: joitakin bolshevikien ratsureita on ammuttu.

Kuormasto pysähdytetään. Tulee käsky: »Kaikki konekiväärit kärkeen!» Ensimmäinen kivääri saa kuitenkin jäädä takapäähän suojelemaan jälkijoukkoa.

Eräällä torilla etujoukot saavat näkyviinsä ratsumiehiä, jotka heti katoavat muutaman laukauksen jälkeen. Matka suunnataan raatihuoneen torille. Siellä kävelee muutamia siviilihenkilöitä, jotka ovat aivan pyörällä päästään. Eräästä porttikäytävästä pistäytyy esille mies, kumarahko, keski-ikäinen. Heti suunnataan kiväärit häntä kohden. Mies hätäytyy, pudottaa piippunsa, kädet ylös, ja tuskallinen huuto pääsee huulilta:

— Nje streljaitje, jaa sotsialdemokraat, jaa sotsialdemokraat! [Älkää ampuko, olen sosiaalidemokraatti, olen sosiaalidemokraatti.]

Mies nähtävästi luulee, että punaisten patrulli on liikkeellä.

Kello 5.20 marssivat joukot raatihuoneen torille, etunenässä toinen, kolmas ja neljäs konekivääri. Tori on aivan tyhjä. Bolshevikeista ei ole muuta todistamassa kuin punainen lippu raatihuoneen portaiden kaiteessa ja ovelle naulatut määräykset neljän v. 1890 tienoilla syntyneen asevelvollisuusluokan mobilisoimisesta, varustettuina kuuluisan _Anveltin_ allekirjoituksella.

Heti aluksi lähetetään toinen konekivääri erästä katua eteenpäin Narovajoen siltaa kohden tekemään tietä selväksi. Jonkin matkan päässä saman kadun varrella sijaitsevan bolshevikiesikunnan luona miehet tapaavat kuusi ryssää, jotka ammutaan maahan. Auto nousee samassa sillalta päin kadulle aikoen nähtävästi raatihuoneelle. Mutta äkkiä se kai vainuaa vaaraa ja kääntyy ympäri. Miehet panevat pyssyt paukkumaan, mutta pimeys, auton nopeus ja vähäinen aika tekevät ampumisen tuloksettomaksi. — Tässä autossa muuten taru kertoo istuneen itsensä Trotskin.

Vähitellen koko valtausjoukko on keräytynyt torille. Kuormasto ottaa haltuunsa keskiosan. Raatihuoneen portaiden juurella muudan nuori mies alkaa vetää »Jääkärien marssia». Lauluun yhdytään siellä täällä kunnes tulee kielto — laulun aika ei ole nyt.

Kuumeinen touhu alkaa vallita torilla. Kuriireja lähetetään, patrulleja pannaan kiertämään ja konekiväärit asetetaan asemiin torin nurkille.

Pari vänrikkiä ja minä päätämme lähteä joen toiselle puolen katsomaan. Tultuamme noin sadan metrin päähän sillasta näemme miehen ratsastavan käyden vastaamme. Annamme hänen tulla lähelle, sitten juoksemme aseet ojennettuina häntä kohden ja karjumme kolmella kielellä:

— Kädet ylös! Alas!

Hän hyppää alas, ja kasakkapukuinen upseeri seisoo edessämme. Hänet riisutaan aseista ja ryhdytään pitämään kuulustelua. Hän kertoo olevansa matkalla esikuntaan.

— Mihin armeijaan kuuluu? — Venäjän armeijaan. — Punaiseen? — Niin. — Eikö hän tiennyt kaupungin olevan valkoisten hallussa? — Ei. — Onko sillan toisella puolen paljon bolshevikeja? — Yksi komppania, kaksisataa viisikymmentä miestä.

Hänet lähetetään raatihuoneelle tutkittavaksi. — Peloton mies: sangen rauhallisena ja hymyillen hän seisoo ojennettujen kiväärinpiippujemme edessä.

Matka sillan toiselle puolen jää sikseen. Mutta uuden yrityksen tekevät toinen konekivääri ja ryhmä jalkaväkeä vänrikki _Matti Tenhusen_ johdolla. He ovat päässeet sillan keskipalkoille, kun vastaan tulee mies kädet ylhäällä. Kaikki hyökkäävät häntä kohden, bolsheviki peräytyy, kunnes äkkiä häviää hämärään. Samassa konekivääri alkaa rätistä sillan toisella puolen. Siinä vänrikki Tenhunen haavoittuu käteen, eräs miehistä jalkaan ja muudan saa päänahkansa halki. Vähän aikaa meikäläisten konekivääri yrittää laulaa, mutta paikka on tukala: sähkölamppu palaa sillan läntisessä päässä, bolshevikit saattavat tähdätä hyvin, sillan itäpää taas on aivan pimeä.

Toinen konekivääri asetetaan tämän jälkeen Länsi-Narvan linnaa, Hermannsfestiä, vastapäätä olevalle penkereelle, josta se hallitsee myöskin siltaa. Pian senjälkeen sinne tuodaan myös ensimmäinen konekivääri ja venäläinen, bolshevikeilta saatu »Maxim».

Tällä välin saapuu kaupunkiin toinen komppania, jota pikalähetti on lähetetty hakemaan Narvan Joensuusta. Se saapuu kello seitsemän ajoissa ja lähtee puhdistamaan Hermannsfestiä.

Kello kymmeneltä rupeaa satamaan granaatteja kaupunkiin. Tähtäyspisteenä näkyy olevan raatihuone, useimmat projektiilit osuvat näet sen ympäristöön, ja seuraavana päivänä saamme ihailla sen seinässä reikää, jonka jokin nenäkäs granaatti on tehnyt — kuitenkaan vahingoittamatta huoneissa nukkujia.

Sotilaan täyttää aina omituisen juhlallinen tunne kuunnellessaan tykin jyräystä ja projektiilien vonkumista. Kiväärinrätinä tuntuu suulaiden naisten lörpöttelyltä, mutta tykinjyske on kuin vanhojen miesten vakava keskustelu.

Pian meikäläisten patteri alkaa vastailla tuleen. Ja silloin tuntuu entistä juhlallisemmalta: toinen sanoo neljällä tykillään neljä painavaa sanaa, toinen vastaa neljä, jos mahdollista, vielä painavampaa sanaa, ja niin keskustelu jatkuu pienin väliajoin aamuun asti.

* * * * *

Makaan sillalle suunnatun konekiväärini takana penkereellä. On kylmä loikoa jäisellä maalla.

Puolenyön tienoissa alkaa sillanpäässä, sähkölampun alla näkyä tummia hahmoja. Joukko taajenee ja tulee pari metriä eteenpäin, etenee vähän, mutta alkaa sitten taas vetäytyä taapäin. Silloin pistämme konekiväärit soimaan. Kuuluu sekasortoista melua, joka häipyy sillan pimeään. Jokin tumma möhkäle vain jää makaamaan juuri sähkölampun alle. Koetamme kiikarilla saada siitä selkoa, mutta se on mahdotonta.

Niinkuin ainakin pimeässä, ovat täällä havaintojen teossa korvat silmiä paljon etevämmät. Korviensa avulla saattaa päättää, että nyt bolshevikiratsumiehet yrittävät jäitse kaupunkiin, sillä rantapenkereeltä kuuluu konekiväärien rätinää ja hevosten kavioiden kopsetta. Hyökkäys on torjuttu, sillä konekiväärien tuli on verrattain laimeaa. Kaupungista kuuluu aina silloin tällöin räiskettä, patrulli on metsästämässä.

Makaan konekiväärin takana odotellen uutta hyökkäystä. Sillan takaa kuuluu vain epämääräistä kohinaa, josta en voi mitään päätellä. Kello kahdelta yöllä kohinan tarkoitus käy selville. Kuuluu kova pamaus, muutamaksi sekunniksi lieska valaisee joen, ja silta lentää ilmaan. Komea näky, kun palavat sillankappaleet kohoavat puolentoistakymmenen metrin korkeuteen.

Silta ei kuitenkaan ole mennyt kokonaan rikki, aamulla näet sen ylitse tulee muutamia hämmästyneen näköisiä ihmisiä, jotka kertovat bolshevikien lähteneen koko Itä-Narvasta pois. Käväisemme myös katsomassa, mikä mahtaa olla se musta möhkäle, jonka olemme yöllä ampuneet sähkölampun alle, ja toteamme sen olevan seulaksiammutun hevosen.

Aamulla kaikki parturituvat ovat täynnä pestäviä, parrakkaita miehiä, ja kun puolenpäivän tienoissa kutsutaan ruoturintamaan »Narvan kaupungin päivällisiä» varten, saattaa huomata, miten kokonaan aiheettomia ovat bolshevikien huhut »parrakkaista, mustista miehistä», jotka muka hyökkäävät puukko hampaissa».»

Muudan 2:sen komppanian sotilas kertoo kaupungin puhdistustyöstä:

'Lähdemme komppanianpäällikkömme johdolla liikkeelle. Saavumme erään torin laitaan. Edestämme kuuluu hevosten kavioiden kopsetta ja kärryjen tärinää. Kuulemme siellä huudettavan ja ärjyttävän venäjäksi. Avaamme silloin tulen konekivääreistä ja kivääreistä; vihollinen vastaa heittämällä meitä kohden muutamia käsipommeja. (Seuraavana päivänä käydessämme katsomassa toria näemme, mitä jälkeä ammuntamme on jättänyt. Siellä makaa useita hevosia kuolleina ja niiden keskellä kymmenittäin kaatuneita, kiinalaisia, ryssiä ja virolaisia.)

Kuljemme eteenpäin puhdistaen kaupunkia. Saavuttuamme erään rakennuksen lähistölle huudetaan meille pimeästä:

— Keitä siellä on?

Kapteenimme huutaa kysyjille vastaan:

— Keitä siellä sitten on?

— Rahjan kolmas komppania, kuuluu vastaus.

— Me olemme suomalaisia vapaaehtoisia, huutaa kapteeni _Kanerva_ ja vaatii heitä antautumaan.

Vastauksena on naurunrähäkkä, jonka jälkeen konekiväärit ja kiväärit alkavat molemmin puolin tuiskia tulta. Laukaustenvaihtoa kestää puolisen tuntia. Sitten vihollinen lakkaa ampumasta ja ilmoittaa antautuvansa.

Kolme miestä rientää heitä kohden, mutta sieltä ammutaan heitä osaamatta kuitenkaan.

Kapteeni _Kanerva_ komentaa tulta. Kiivas ammunta kestää hetkisen. Sitten punaiset luopuvat enemmästä vastarinnasta. Viemme heidät raatihuoneelle, jossa heidät tarkastetaan ja lasketaan.'

4:nnen komppanian osuus päivän taisteluihin ei ollut suuri. Se oli kyllä marssinut Olginaan, verrattain lähelle Narvaa, mutta koska »miehistö oli äärimmäisen nopean etenemisen vuoksi lopen uupunut», määräsi komppanian päällikkö, jonka käytettäväksi oli saapunut yksi komppania virolaistakin, hyökkäyksen alettavaksi vasta klo 2 yöllä, jolloin Narva oli jo vallattu.

_Varmavuoren_ tiedustelijoilla oli sensijaan paljon puuhaa. Yrittipä tämä vajaa 30-miehinen joukko valloittaa Narvan kaupungin lännestä käsin — siis juuri siltä taholta, josta bolshevikit odottivat vihollisiaan!

Annamme luutnantti _Varmavuoren_ kertoa tiedusteluosaston vaiheista Narvan valloituspäivänä.

'Minä saan määräyksen ottaa kiinni 4:nnen komppanian, jonka sanotaan lähteneen Narvaan, ja mennä sen edellä sinne. Eroan majurista Lagenan portilla. »Toivon, että sinä olet ensimmäinen Narvassa», ovat hänen viimeiset sanansa silloin. »Ymmärrän», vastaan, ja niin lähdemme pikamarssissa ottamaan kiinni 4:ttä komppaniaa. (Se ei kuitenkaan ollut vielä lähtenytkään, vaan hoiteli haavoittuneitaan Lagenan kartanossa. Manaus oli päässyt majurilta, kun hän oli tavannut komppanian yhä vielä Lagenassa. Hän lähetti kuriirin peräämme pysähdyttääkseen meidät. Kuriiri tuli kuitenkin liian myöhään. Olimme silloin jo taistelussa bolshevikien kanssa Törvajoen luona.)

Lähdemme Lagenan kartanosta pikamarssissa. Neiti _Elfride v. Hippius_ ajaa hevosella ohitsemme luullen hänkin 4:nnen komppanian olevan edellämme. Tiellä kaksi vihollisen ratsumiestä tulee häntä vastaan, mutta neitimme ajaa heidät karkuun majurin lahjoittamalla browningilla. Nyt vasta huomaamme, ettei 4:s komppania ole lähtenytkään. Lähetän pikaviestin kiiruhtamaan sitä heti apuun. Sitä odotellessamme ryhdymme taisteluun.

Yksi ryhmä muodostaa ketjun muiden jäädessä erään tiilirakennuksen taakse reserviin. Laukaustenvaihto on kiivas ja tulinen. Liikettä alkaa näkyä oikealla sivustalla harvassa metsikössä. Lähetän sinne reservistä yhden ryhmän, joka joutuu heti taisteluun kiertoliikettä tekevän vihollisen kanssa. Mieheni ajavat vihollisen takaisin ottaen 6 vankia ja ampuen 8.

Nyt kiinnitämme huomiomme vasemmalle siivelle, sieltä näet vartio ilmoittaa vihollisen koettavan suurempaa kiertoliikettä. Lähden yhden ryhmän kera sinne käskien vänrikki _Nygårdin_ pitämään puoliaan keskustassa. Tullessani sivustalle bolshevikit tekevät saartoa. Heidät lasketaan lähelle — ikävä vain, ettei meillä ole vielä konekiväärejä — ja annamme sitten kivääreistä minkä kerkeämme. Vihollinen peräytyy.

Koko ajan on keskustasta kuulunut ammuntaa. Ihmettelen vain, miten laukaukset kuuluvat niin sivulta ja takaa. Asia selviää. Vihollinen on näet hyökännyt niin kiivaasti, että _Nygård_ on ollut pakotettu peräytymään parisataa metriä. Kun tulen takaisin, on hän kuitenkin jo onnistunut ottamaan takaisin entiset asemansa. Minut nähdessään hän nousee ylös, hyppää kiviaidan taakse alkaen ampua seisaaltaan.

Konekiväärit saapuvat. (Luutnantti _Vuorisalon_ K.K.K. ja 1:sen komppanian etujoukot.) Aluksi annetaan hiukan viivatulta kylään, sitten: — Ylös! Hurraa-a-a! ja niin painellaan taas kilpaa kylään. Kuulat vinkuvat korvissa, mutta eteenpäin pyritään vain.

Kylän reunassa otetaan viholliselta kaksi konekivääriä ja käännetään ne taloja kohden. Kuitenkaan ei niillä ammuta kuin hetkinen, kun taas aletaan juosta eteenpäin. Emme ole päässeet pitkääkään matkaa, kun minun välttämättömyyden pakosta täytyy seisahtua. Syynä äkilliseen pysähtymiseen! on vain karkumatkoille lähtenyt nappi, joka saa aikaan sen, että alushousut äkkiä valahtavat polviini. Minua harmittaa.

— Seis, pojat! huutaa vääpeli _Kurvinen_, älkää juosko! Herra ratsumestarin kalsonginnappi putosi!

Mutta pojat eivät ole kuulevinaankaan, syöksyvät vain entistä vauhtia eteenpäin, ja niin »herra ratsumestari» saa juosta perässä minkä kerkeää kantaen housujaan.

Kylän takana on aukea, jonka poikki aivan läheltä juoksee puro, Törvajoki. Silta kulkee joen ylitse. Siinä näemme hevosen ajajineen ja kuormineen pyrkivän eteenpäin. Huudamme heitä seisahduttamaan, mutta huutomme kaikuu kuuroille korville. Silloin laukaisen. Hevonen pysähtyy tienviereen jalkaan haavoittuneena.

Mies makaa kärryillä kuolleena, niiden vieressä toinen, kolmas taas katoaa sillan alle. Rattailta saamme kaksi konekivääriä, patruuneja, vaatteita ja paljon muuta tavaraa. Konekiväärit kiskaistaan alas ja aletaan niillä ampua suljetussa järjestyksessä peräytyvää vihollista.

20 minuuttia myöhemmin olemme ottaneet haltuumme Olginan kartanon, johon myös avuksemme tullut 4:s komppania saapuu. Vähän ajan kuluttua 1:nen komppania marssii ohitsemme matkalla Riigin kylään.

Taistelussa emme ole saaneet naarmuakaan, mutta vihollinen ei ole päässyt yhtä ehjin nahoin. Kaatuneita ja haavoittuneita bolshevikeja makaa maassa pitkin kenttää. (Jäljessämme tulevan ambulanssin ilmoituksen mukaan oli maantiellä ja sen varsilla 48 ruumista.) Saaliiksemme olemme saaneet 4 konekivääriä ja 23 vankia. Hyökkäys on onnistunut vallan erinomaisesti. Onhan suorastaan ihme, että 27 miehellä olemme vallanneet kylän keskellä päivää, ei äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä, vaan todellisella taistelulla. Täytyy tunnustaa, että olemme Fortuna-rouvan suuressa suosiossa.

Jatkamme pian matkaa kohti edessämme olevaa Narvaa. 4:s komppania jää Olginaan. Sillä onkin aamupäivällä ollut kuumat paikat Repnikissä, joten se joutaakin lepäämään. Mutta minä, kunnianhimon kiihoittamana, arvelen voivani valloittaa koko maailman 27 poikani kanssa — ja riennän eteenpäin kohti Narvaa.

Narvaan johtava valtatie on suora ja leveä. Jonkinverran metsää kasvaa sen vasemmalla puolella, mutta laaja tasanko aukeaa oikealle. Lähellä Narvaa — noin 400 metriä sen etukaupungista — yhtyy maantiehen rautatieltä päin tuleva sivutie, joka on syöpynyt niin syvälle hiekkaiseen maahan, että sivulta katsoen ei sillä kulkijoista näy muuta kuin yläruumis. Lähetessämme teiden risteystä huomaamme siellä hiljalleen kulkevan suuren joukon hevosia matkalla Narvaan.

— Se on vihollisen kuormasto. Siitä voimme kaapata hyvän saaliin, sanon. — Eteenpäin, pojat!

Olemmekin erehtyneet, tultuamme lähemmäksi karavaani pysähtyy, ja silloin huomaamme, ettei se olekaan mikään kuormasto, vaan peräytyvän rykmentin jäännös tykistön kera.

Olemme keskellä aukeaa. Mitä tehdä? Hyökätäkö vai ei? Lähteäkö karkuun vai pysyäkö paikoillaan? Koetetaan jokaista keinoa. Komennan ampumaan yhteislaukauksen ja senjälkeen heittäytymään maahan. Onkin aika etsiä suojaa, sillä täydellinen rajuilma nousee sieltä. (Kello oli n. 3,30 ip.) Kuulia tulee ensin pisaroina, mutta sitten myrskyn heittämänä kuurona. Vastaamme laukauksiin.

Maassa näkyy selvästi, missä konekiväärin suihku kulkee. Se lähenee Nygårdia heittäen lunta ja hietaa hänen silmilleen. _Nygård_ painaa poskensa maahan, pää käännettynä minua kohden.

— Saitkos lunta silmillesi? ilkun minä.

— Sain, vastaa hän vain.

Mutta kun minä saan saman satsin soraa, kadotan haluni irvistellä. Kuulasadetta jatkuu näin kotvan aikaa, kunnes äkkiä sodan ukkonen jyrähtää, ja shrapnelli kiitää metrin verran maan pinnan yläpuolella aivan meidän ylitsemme, tunkeutuu takanamme maahan ja räjähtää siinä. On kuin olisi harjalla vedetty pitkin selkääni shrapnellin lentäessä ylitsemme. Jokainen meistä tekee sille kunnioittavan kumarruksen painaen nokkansa puolitoista tuumaa syvälle saven sisään.

— Jestas, jos ne ampuvat kartesheja, ei meistä jää ainoatakaan jäljelle, kuiskaan _Nygårdille_.

— Peräydytään Törvajoen luo, ehdottaa hän.

— Älä toivo, poika! Ei yksikään voi peräytyä elävänä. Kestetään tässä, jos voidaan, kuiskaan. — Ampukaa harvaan, pojat, etteivät patruunat lopu!

Oikealla vieressäni makaa kersantti _Hjalmar Välimaa_, joka vitsailee ampuessaan. Äkkiä hän vaikenee.

— Välimaa, kuiskaa joku.

Katson sinnepäin.

— Mikäs _Välimaalle_ tuli?

Hän on kuolonkalpea ja painaa päätänsä maata vastaan.

— _Välimaa_, mikä teitä vaivaa? kysyn.

En saa vastausta. Veri pulppuaa hänen suustaan, ja maa rinnan alla punoittaa. Hän on saanut kuulan sydämeensä.

Tilanne kärjistyy yhä. Viholliset alkavat ampua sivustasta. Meidän täytyy ryhtyä johonkin. Ketju on käännettävä keinolla millä hyvänsä. Yksitellen sitä käännetään. Kun »professori» _Wallertin_ vuoro tulee siirtyä paikoilleen, nousee hän ylös, astuu pari askelta, mutta jääkin seisomaan puuskuttaen vihasta.

— _Wallert_, maahan! käsken.

— Prhss! pärskyttää hän. — S—nan polsut, kiroilee hän ja ampuu.

— _Wallert_, maahan! huudan.

Ei mitään apua. _Wallert_ vain kiertää paikoillaan kuin parempaa makuupaikkaa hakeva koiranpentu.

— S—nan polsut! kuuluu yhä _Wallertin_ julmistunut ääni. — Kyllä teidät vielä paha perii!

_Wallert_ ja ei millään saada maahan, hän seisoo vain ja ampuu.

* * * * *

En käsitä, minkä vuoksi vihollinen lopuksi peräytyy. Me seuraamme sitä aina Narvan etukaupunkiin asti, jossa estämme erään lentokoneen lähdön ja anastamme sen.

Olemme Narvan etukaupungissa. Pysähdymme siihen odottamaan 4:ttä komppaniaa, mutta kun sitä ei ala kuulua, lähetän sananviejän kiirehtimään sitä.

Bolshevikit ampuvat rakennusten välistä. Me makailemme luonnon ja ihmiskäsien muodostamissa kuopissa. Konekiväärimme ovat hyvissä asemissa valtakadun varrella. Vastailemme bolshevikien laukauksiin. Panssarijuna lähestyy kulkien kauempaa ohitsemme ja ampuu meitä konekivääreillä. Vitsailemme siitä ja nautimme elämästämme. Olemme kaikki hyvin tyytyväisiä siihen, että juna on luotu kulkemaan kiskoilla, joten ei ole pelkoa sen liiallisesta lähestymisestä. Juna saa puolestamme kulkea missä sitä haluttaa.

Hevonen vetäen vankkureita lähestyy tietä myöten. Neiti _v. Hippius_ siellä seilaa »muinaisaikain taisteluista ryysyinen» punaisen ristin lippu toisessa kourassaan ja pistoli toisessa. Hänellä on lappalaispieksut jalassa. Kyytimies protesteeraa eikä tahdo tulla edemmäksi, ja Elfride-neiti toruu niin, että lakeus kaikuu. Huudan hänelle, ettei hän tulisi lähemmäksi, mutta siitä neitimme ei ole tietävinäänkään, toruu vain ja heiluttelee pistoliansa ukon nenän edessä.

Lähettimme saapuu 4:nnestä komppaniasta ja ilmoittaa sen vielä jonkin aikaa aikovan levätä Olginassa. Lähetän heidän luokseen toisen kuriirin, joka palatessaan tuo tiedon, että 4:s komppania kyllä pian tulee avuksemme. Mutta heti senjälkeen saamme sanoman, ettei ole toivoakaan avusta 4:nnen komppanian puolelta, sen miehet kun ovat liian väsyneitä. Kehoittavat meitä peräytymään. Sen kuullessani melkein itken kiukuissani. Lähetän raportin majuri _Ekströmille_ pyytäen häntä lähettämään 3:nnen komppanian avukseni. Saan vastauksen, että se on mahdotonta, 3:s komppania on näet ollut koko päivän tappelussa, eikä vaara vieläkään ole ohitse.

Se lyö kunnianhimoiset toiveeni myttyyn. Olemme Narvassa, mutta emme voi tunkeutua kaupunkiin muutaman miehen voimalla, kun ketään ei olisi apuna hädän tullen. Ajattelen ensin lähteä kaikesta huolimatta, mutta luovun tuumasta, sillä enhän saa uhrata miehiäni kunnianhimoni tähden. — Jospa olisin saanut edes yhdenkään raportin 1:sestä tai 2:sesta komppaniasta, mutta sitäkään ei saavu, ja niin Narva jää minulta valloittamatta.'

Tiedusteluosasto peräytyi 2 km. päähän Narvasta. Siellä se yhtyi Lagenasta klo 1,10 yöllä lähteneeseen 3:nteen komppaniaan, johon 4:s komppania ja sen luona ollut virolainen komppania olivat liittyneet Olginassa. Majuri _Ekströmin_ yhteisellä johdolla nämä joukko-osastot marssivat sitten vastarintaa kohtaamatta Narvaan tammikuun 19 p:nä klo 6 ap. Päivällä kapteeni _Schulginin_ komentoon uskotut loput Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta saapuivat kaupunkiin.

Itä-Narva ja Narvan rautatienaseman tienoot puhdistettiin 19 p:nä.

Narvan kadut ja torit tarjosivat aamulla kammottavan näyn: punaisten ruumiita virui hevosenraatojen keskellä. Kaikki Venäjän bolshevikiarmeijan monet kansallisuudet suomalaisista ja virolaisista kiinalaisiin saakka olivat edustettuina ruumiskasoissa, joita ei ehditty heti korjata pois verisiltä kaduilta.

Bolshevikien valtakaudella oli Narvassakin tietysti toimeenpantu murhia. Kaiken kaikkiaan parisataa henkilöä oli saanut surmansa, niistä osa naisia. »Poliittisia vankeja» säilytettiin Kreenholmin vankilassa, jossa he saivat maata paljaalla kivilattialla. Bolshevikien loppuajalla oli näistä vangeista suurin osa ammuttu tai muuten surmattu.

Pidätettyjä oli vankeusajalla kohdeltu raa'asti, piesty ja lyöty pampulla. Punaisten hirmutekojen virallisessa tutkintopöytäkirjassa mainitaan vanginvartioiden kertoneen, että m.m. erästä suomalaista vapaaehtoista kohdeltiin julmasti.

Tästä tapauksesta »Vaba Maan» kirjeenvaihtaja kertoo muistelmissaan elämästä Narvassa bolshevikien aikana:

»Vielä enemmän kuin virolaisia bolshevikit vihasivat suomalaisia. Jos he saivat suomalaisia vangiksi, koettivat he keksiä oikein tepsiviä kidutuskeinoja.

»Kerran tuotiin muudan suomalainen Kreenholmin vankilaan. Onnetonta oli jo tiellä sinne piesty ja piinattu, mutta se katsottiin vielä vähäiseksi, ja vankilan päällysmiehet _Jögi_ ja _Katajew_ tekivät puolestaan minkä voivat. Ruoskittiin, lyötiin nyrkillä, poljettiin jaloin, katkottiin luita — suomalainen ei päästänyt ääntäkään. Lyötiin maahan, mies nousi rauhallisesti pystyyn ja katseli pieksäjiään miehekkäästi silmiin aivan kuin sanoakseen: pieskää, jos se teitä huvittaa. Suomalaisen miehekkyys ärsytti pieksäjiä vielä enemmän. Lyötiin edelleen, kidutettiin kaikin tavoin, suomalainen ei vain äännähtänytkään. Vimmastunut _Jögi_ karjaisi: — Eikö se piru väräytä jäsentäkään! ja pieksi edelleen. Mutta voitto jäi sittenkin suomalaiselle: hän vaikeni loppuun saakka, kunnes kiukustuneet pieksäjät väsyivät. Tyynesti suomalainen lähti teloituspaikalle katsellen halveksien murhaajiaan.»

* * * * *

Narvaan saavuttuaan majuri _Ekström_ lähetti Viron sotilasjohdolle näin kuuluvan raportin Narvan valloituksesta:

»Joukkojen! 1:nen komppania hyökkäsi 18.I.19. klo 5,20 ip. Narvaan. Hyökkäys tapahtui uhkarohkeasti tunkeutumalla sisään kaupunkiin pohjoisesta. Vihollinen, joka oli odottanut meitä lännestä suuren maantien suunnalta, tuli täydelleen yllätetyksi. 2:nen komppania, joka oli tullut Narvan Joensuun kautta, saapui 1:sen komppanian tueksi klo 6,40 ip. Vihollisen divisioonan esikunta ja yksi rykmentin esikunta henkilökuntineen joutuivat vangiksemme. Saaliiksemme jäi yksi 4-tykkinen patteri, n. 100 hevosta, suuri määrä sotatarpeita ja yksi lentokone. 4:s komppania tunkeutui suurta tietä myöten Lagena—Narva. Minun 3:s komppaniani ja kapteeni _Pauluksen_ 2 virolaista komppaniaa, joiden tehtävänä oli suojella joukkojeni selkäpuolta, taistelivat menestyksellisesti. Klo 12 yöllä saimme ensimmäisen kerran yhteyden hyökkäävien virolaisten joukkojen kanssa. Senjälkeen minun 3:s komppaniani ja molemmat virolaiset komppaniat viipymättä marssivat Narvaa kohden. Minun täkäläiset voimani ovat nyt n. 600 miestä ja yksi 2-tykkinen patteri. Olen nimittänyt kapteeni _Pauluksen_ kaupungin komendantiksi. Kaupungin hallituksen olemme jo kutsuneet koolle ja postiyhteyskin on jo järjestetty.»

* * * * *

Majuri _Ekströmin_ ja kapteeni _Pauluksen_ johtamien maihinnousujoukkojen taistelujen aikana virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jatkaneet etenemistään.

Ankarampaa vastarintaa oli niillä odotettavissa vasta Vaivaran luona, jossa oleviin lujiin juoksuhautoihin tammikuun 17 p:nä, asukkaiden tiedonannon mukaan, kokonainen rykmentti bolshevikeja oli saapunut. 1:sen rykmentin 14:s komppania ja Kalevan maleva saivat rykmentin komentajalta käskyn ryhtyä 18 p:nä hyökkäykseen vihollisen asemia vastaan tykistövalmistuksen jälkeen.

Mutta jo muutaman laukauksen pamahdettua kaksi lähettilästä saapui vihollisen puolelta ilmoittamaan rykmentin antautuvan. Sotimishalu oli siltä lopussa. Sitäpaitsi suomalais-virolainen desanttijoukko oli Lagenan luona katkaissut paluutien Narvaan. Klo 6 ip. koko 86:s tarkk'ampujarykmentti kaikkine sotatarpeineen antautui. Vangiksi joutui: 31 upseeria, m.m. rykmentin komissaari, 630 sotilasta ja rykmentin esikunta. Sotasaaliiksi virolaiset saivat: 9 »Maxim» konekivääriä nauhoineen, 89 hevosta 14 vankkurit, 1 reen, 12 kenttäkeittiötä, 4 laatikkoa konekiväärin varaosia, 1 patruunarattaat ja 500 kivääriä.

Virolaiset rykmentit pysähtyivät 18 p:n iltana linjalle Auveree—Repnikin kartano ja siitä pohjoiseen.

* * * * *

Tieto Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon urotyöstä levisi sekä on että Suomeen aikaansaaden suunnattoman innostuksen molemmissa maissa. Kotimaan ja Viron lehdet kilpailivat keskenään yhä uusien lähempien tietojen antamisessa tästä suuresta voitosta.

Viron armeijan ylipäällikkö sai sanoman Narvan valloituksesta vasta 19 p:nä juuri lähtiessään »Estoniassa» vietettävään »Suomen iltaan».

Viron itäinen raja oli saavutettu!

Narvan valloitus teki suomalaisista Viron vapaussodan alkuaikojen suuria sankareita. Tästä hetkestä saakka koko Viro puhui heistä kiitollisuudella ja kunnioituksella — toistaiseksi.

Yhä useammin kertomuksia ja yhä enemmän tai vähemmän tarunomaisia juttuja näkyi Viron sanomalehdissä suomalaisten vapaaehtoisten urotöistä. Otettakoon tähän niistä pari luonteenomaista näytteeksi virolaisten silloisesta suhtautumisesta vapaaehtoisiin.

'Erään kerran kaksi suomalaista joutui bolshevikien käsiin, toinen heistä osasi viroakin. Bolshevikin esimies, jolla oli jo käsissään surmaamiskäsky, kysyi uhmaavasti:

— Miksi te tulitte meitä vastaan? Ettekö pelänneet, että teidät tapetaan?

Suomalainen vastasi:

— Mitäpä minä olisin pelännyt! Minä tahdoin tappaa sinut, nyt sinä tapat minut, mutta perästäpäin tulee minun veljeni ja tappaa kuitenkin sinut. Voitto aina jää meille.

Kiduttaminen ja lopuksi teloitus olivat tietysti vastauksena suomalaisen rohkeuteen.

Kymmenen suomalaista tiedustelijaa saapui pimeässä ensimmäisten joukossa Joensuuhn. He päättivät mennä edelleen Narvan suuntaan. Paikallinen väestö rukoili, etteivät he Jumalan tähden menisi, sillä Joensuun ja Narvan välinen tie oli bolshevikeja täynnä.

— Niitähän me juuri etsimmekin! huusivat suomalaiset ja lähtivät matkalle.'

Osoitukseksi siitä, minkä merkityksen bolshevikit antoivat suomalaisten komppaniain suorittamalle Narvan valloitukselle, lainattakoon tähän osia pietarilaisessa »Krasnaja Gasetassa» tammikuun 21 p:nä ilmestyneestä kirjoituksesta »Narvan häpeätahra».

»Turhanpäiväinen hyökkäys, ja 200 valkokaartilaista karkoitti monituhatlukuisen puna-armeijan Narvasta. Tämä on korvapuusti koko puna-armeijalle, mutta sitäpaitsi meille kaikille työläisille, talonpojille ja neuvostovallan toimihenkilöille, Laiskuus, velttous kurinpuute — siinä Narvan häpeällisen tappion syyt. Tuhannet puna-armeijalaiset, jotka häpeällisesti pötkivät Narvasta pakoon, olisivat voineet repiä kourallisen valkokaartilais-hulttioita kappaleiksi, jos olisivat totelleet johtajiaan ja vielä enemmän: täyttäneet velvollisuutensa. Silläkin sotilaallisella valmistuksella, joka niillä oli olisivat joukot voineet hävittää vihollisen, jos millä olisi ollut vähemmän nylkemishalua ja enemmän uskollisuutta kansan asiaa kohtaan.

»Tämä oman nahan suojelemisen henki on perinpohjin poistettava armeijan riveistä. Yleinen pimeys ja sivistymättömyys ovat näytelleet Narvan tappiossa suurta osaa. Ylt’ympäri liikkui huhuja että valkokaartilaisten joukossa taisteli mustaihoisia, ja se herätti kauhua. Valkeiden joukossa ei taistele mustaihoisia, ja vaikkapa taistelisikin, niin mitä se merkitsisi? Ovatko mustaihoiset joitakin aivan toisenlaisia ihmisiä, jättiläisiä tai ihmissyöjiä? Sata vuotta takaperin olisi moinen sivistymättömyys ollut ymmärrettävissä, mutta nykyisessä vapaassa maassa, jossa kaikki tiet sivistykseen ovat avoinna on todella häpeällistä pelätä ihmisiä sen takia, että heidän ihonsa on toisen värinen. Parannuksen täytyy meissä tapahtua. Narvan tappio on liian suuri voidaksemme siihen mukautua. Siellä on paljon kangastehtaita, on tuhansia itsetietoisia työläisiä, jotka ovat työväen asialle omistautuneet. Vihollisen voitonriemu ei saa olla pitkäaikainen. Narvan häpeä on pestävä pois vihollisen verellä. Narvan täytyy kuulua meille!»

* * * * *

Narvan valloituksen johdosta majuri _Ekström_ vastaanottaa m.m. seuraavat onnittelu- ja kiitossähkösanomat.

Viron armeijan päälliköltä 19.1.:

»Onnittelen suuren voiton johdosta. Koko Viron armeijan nimessä kiitän kaikkia niitä, jotka ottivat osaa Narvan taisteluun, erityisesti Narvan sankareita, majuri _Ekströmin_ suomalaista pataljoonaa.

_Laidoner_.»

Viron laivaston päälliköltä 19.1.:

»Sydämellinen kiitos Teille, teidän sankarillisille päälliköillenne ja sotilaillenne.

Kapteeni Pitka.»

Viron armeijan päälliköltä 21.1.:

»Minä pidän velvollisuutenani vielä kerran kiittää majuri _Ekströmiä_ ja hänen pataljoonaansa hyvästä työstä ja erityisesti kapteeni _Eskolaa_ ja hänen urhoollista komppaniaansa.

Armeijan päällikkö _Laidoner_.»

Suomalaisten Vapaaehtoisten Joukkojen ylipäälliköltä:

»Majuri _Ekström_! Teidän johtonne alaisina ovat Teidän urhoolliset sotilaanne taas tuottaneet kunniaa Suomen nimelle. Sydämellisesti kiitän Teitä ja Teidän urhoollisia sotilaitanne.

Kenraali _Wetzer_.»

Viron armeijan päällikkö, kenraali _Laidoner_ koroitti päiväkäskyllään N:o 39 (27. 1. 19.) majuri _Ekströmin_, joka Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välisen sopimuksen mukaan oli oikeutettu everstiluutnantin arvoon heti saavuttuaan joukkoineen Viron kamaralle, everstiksi Narvan taisteluissa osoitetun urhoollisuuden ja taitavan johdon vuoksi.

Niinikään Käskyllä Tasavallan Sotaväelle N:o 5 (4. 3. 19.) kenraali _Laidoner_ koroitti kenraali _Wetzerin_ ehdotuksesta Narvan hyökkäyksen ja valloituksen aikana osoitetun erikoisen urhoollisuuden johdosta:

luutnantti _Lars Ollonqvistin_ kapteeniksi.

kornetti _Karl Kosken_ luutnantiksi.

joukkueenjohtaja _H. Sippolan_ vänrikiksi.

vääpeli _Einar Bäckströmin_ „

„ _Y. Oittion_ „

„ _B. Hellstenin_ „

kaikki lukien tammikuun 19 p:stä.

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe päättyi Narvan valloitukseen. Suomalaiset komppaniat olivat loistavalla tavalla suoriutuneet suuresta ja vaikeasta tehtävästään, paljon lukuisampi vihollinen oli lyöty useissa kiivaissa taisteluissa ja karkoitettu kaikkialla Narovajoen taa, jonka itärannatkin olivat joutuneet Viron armeijan haltuun.

Bolshevikien oli onnistunut vallattuaan marraskuun 28 p:nä 1918 Narvan pakottaa harvalukuinen Viron armeija peräytymään edellään aina Tallinnan lähistölle saakka. Mutta suomalaisten komppanioiden saavuttua rintamalle Viron armeija oli alkanut voimakkaan etenemisen ja saavuttanut isänmaansa itäisen rajan jo 10 päivän kuluttua. Bolshevikien peräytyminen tapahtui siis 4 kertaa nopeammin kuin heidän aikaisempi etenemisensä kaikesta heidän vastarinnastaan huolimatta.

Suomalaisten vapaaehtoisten osuus tässä loistavassa saavutuksessa on varsin huomattava, kuten edelläolevasta esityksestä selviää. Se on suurempi kuin yleensä luullaan ja kuin voisi otaksua, jos pitää silmällä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon pienuutta.

5. Vapaajoukon viimeinen vaihe.

Eversti _Ekström_ ilmoitti päiväkäskyssään Nro 16 tammikuun 24 p:ltä: J

»Upseerit, aliupseerit ja sotilaat!

»Osa meidän suuresta tehtävästämme Vironmaassa on jo onnellisesti suoritettu, ja tahdon sanoa heti, että se on suoritettu kunnialla. Narvan valloitus on toistaiseksi loistokohtana teidän teoissanne, ja te olette urhoollisuudellanne ja uhrautuvaisuudellanne piirtäneet nimenne historian lehdille.

»Tämä tehtävä ei rajoitu meidän suureen työhömme, mutta yksi asia on varma: teidän urhoollisuutenne ja taituruutenne täyttää teille annetut tehtävät ovat kaiken kiitoksen yläpuolella.

»Upseerit, aliupseerit ja miehistö! Samalla kuin minä teitä mitä lämpimimmin kiitän urotöistänne, olen minä täysin tietoinen siitä, että te edelleenkin tulette täyttämään tehtävänne ja siten saattamaan suomalaiselle sotilasmaineelle kunniaa ja mainetta. Kiitos!»