Part 15

Äkkiä näen jonkun kierivän joen rinnettä alas, joka suojaa meitä vihollisen yli avoimen kentän meihin suuntaamalta tulelta. »_Rantanen_ haavoittui», kuuluu joku sanovan. Sotilas _Erkki Rantanen_ oli huonokuuloinen, eikä senvuoksi välittänyt vinkunasta. Hän oli harvinaisen taitava ampuja ja tahtoi nähdäkseen paremmin nousta ylemmäksi. Varoitimme häntä, mutta saimme vain vastaukseksi: ei se mitään. Yhden laukauksen hän ennätti ampua, ennenkuin kaatui useiden kuulien haavoittamana. Tunti senjälkeen hän on ruumiina.

Lähenemme hitaasti kylää odottaen tilaisuutta hyökkäykseen — heikkoa hetkeä vihollisen puolella. Näemme, miten bolshevikien konekiväärejä aletaan vetää taaksepäin. Hetki on tullut.

— Ylös, pojat! Hurraa!

Kaikki hyökkäävät ylös yhtenä miehenä ja päästävät hirvittävän sotahuudon. S. saa kuulan käsivarteensa, eikä voi seurata mukana.

Pojat juoksevat kilpaa ja kilpaa huutavat. Kukin koettaa olla ensimmäisenä kylässä.

Virolaiset painelevat urhoollisesti perässä minkä kerkeävät.

Saavumme ensimmäisten rakennusten väliin. Hevonen kulkee jonkin matkaa edellämme kuljettaen konekivääriä. Käsken pitämään huolta siitä ja juoksen pihalle. Rakennusten takaa alkaa aukea, jota pitkin ryssiä pakenee harmaanaan. Niitä ammutaan kuin jäniksiä. Yhtämittaa niitä kaatuilee. »Stoj! Sdavaites!» [Seis! Antautukaa!] huudan minkä jaksan. Osa seisahtuu. »Ruki vverh!» [Kädet ylös!] huudan taas, mutta kun pakenevat siitä huolimatta eivät nosta käsiään ammutaan niitä taas ja jatketaan matkaa välittämättä metsän laidasta tulevista kuulista.

Yhtämittaa harmaatakkeja keikahtelee peltoon. Keskellä aukeaa eräs ryssä hommailee jotakin ja kiertelee paikallansa kuin jotakin etsien. Kun tulemme lähelle häntä, pistää hän kiväärinperän maahan ja ampuu kuulan leukansa alle. Niin pelätään suomalaisia, ettei uskalleta antautua vangiksi — ja onko se sitten ihme, onhan bolshevikeilla meistä yleensä se käsitys, että me eläviltä keitämme vankimme ja syömme sitten makeisiin suihimme (!).

Jatketaan takaa-ajoa pienen metsäniemen halki ja tullaan Kärmon meijerin luo, johon pysähdytään odottamaan pääjoukkojen saapumista ja katselemaan tielle putoilevia granaatteja.

Hyvin bolshevikien tykkimiehet ampuvat. Yksikään laukaus ei mene sivuun.

Pääjoukot saapuvat. Majuri kiittää erittäin hyvin suoritetusta taistelusta.

Kärmon taistelun onnistuminen ei ole yksin tiedusteluosaston ansio. Pääjoukko se oli, joka saapuessaan saattoi vihollisen pakokauhun valtaan ja antoi meille moraalista tukea, vaikkei se ottanutkaan osaa varsinaiseen taisteluun. Joka tapauksessa se oli loistava voitto, olihan vihollinen menettänyt kaatuneina, haavoittuneina ja kadoksiin joutuneina yli puolitoistasataa miestä, vangiksi jääneen bolshevikiupseerin tiedonannon mukaan.

Jäljellä on vielä Haljalan kirkonkylä, johon vihollisen tykistö ja päävoimat ovat sijoittuneet. Saan määräyksen joukkoni kanssa tehdä kiertoliikkeen kylän vasemmalta puolelta. Teemme sen juoksujalkaa, kannustavathan meitä kunnianhimo ja majurimme kiitos. Tulemme vihollisen huomaamatta kylään sen laidasta. Vasta keskellä kylää, kirkon luona, joudumme kosketuksiin vihollisen kanssa. Samaan aikaan saapuu oikealta puolen toinen kierrosta tekevä joukko ryhtyen myöskin taisteluun. Yhdessä sitten karkoitamme vihollisen kylästä. Se pakenee täydellisessä sekasorrossa Rakverea ja Kundan satamaa kohden.'

Muudan virolainen kertoo Kärmon taistelusta seuraavaa:

»Kärmon kartanon aukeilla punaiset ryhtyvät uudelleen vakavampaan vastarintaan. He ovat valinneet itselleen hyvät asemat: suurehkojen kivien ja rinnankorkuisten kiviaitojen takana suojassa ollenhe näkevät meidät tasangon ylitse jo 1 1/2 virstan päästä. Onpa siellä rätinää ja kuulien vinguntaa! Sittenkin karkoitamme vihollisen ja ajamme sitä edelleen takaa. Kokonaiset kasat ammuttuja patruunanhylsyjä osoittavat heidän asemiaan. Kärmon lääkärin talon puutarhan aidasta he ovat kiskoneet irti lautoja ja ampuneet sieltäkin meitä.»

Vapaajoukon 2:nen komppania otti osaa Haljalan kirkonkylän valtaukseen. Komppania oli lähtenyt Loopista liikkeelle klo 7 ap. ja marssinut yhtä mittaa maantietä pitkin. Se saapui juuri parahiksi pelastamaan luutnantti _Varmavuoren_ harvalukuiset tiedustelijat ja virolaiset pälkähästä Kärmon luona. 2:sen komppanian tiedustelijat lähetettiin sitten luutnantti _Varmavuoren_ tiedustelijain kera samanaikaisesti tekemään kiertoliikettä Haljalaa vastaan, mutta päinvastaiselta puolelta, kun taas komppanian päävoima marssi suoraan kylää kohden, joka valloitettiin lyhyen, mutta kiivaan taistelun jälkeen. Bolshevikien päävoimat olivat jo ehtineet peräytyä kylästä jättäen jäljelle vain verrattain harvalukuisen joukon, josta muutamat saivat surmansa laukaustenvaihdossa.

Haljala oli vallattu. Senjälkeen 2:nen komppania ja tiedustelu, osasto majoittuivat Haljalan kirkonkylään. Perässä tuleva 3:s komppania asettui Haljalan lähistölle, kun taas 1:nen komppania eteni sinä päivänä Loopista vain peninkulman verran Vanamoisan kartanoon.

»Aamulla lähdetään marssimaan eteenpäin», kertoo tästä päivästä konekiväärin johtaja M. »Klo 12 tienoissa pysähdytetään joukot erään harjun taa: polsujen sanotaan olevan puolentoista virstan päässä. Kerjäämme päästä tappelemaan, mutta se kunnia suodaan muille, ja polsut karkoitetaan.

»Taas eteenpäin, kunnes illalla saavumme tänne Potsiin kylään. Käväisemme väijyksissä välillä, mutta turhaa hälyä. 1:nen ja 2:nen konekivääri sijoitetaan pieneen mökkiin noin kilometrin päähän varsinaisesta kylästä. On pidettävä vartiota koko yö. — Epävieraanvaraista väkeä nämä virolaiset. Isäntä, mustapartainen Iisakki, ottaa minulta 15 markkaa siitä, että saan kirjoittaa lampun valossa. Naula öljyä (!) mukamas. Eikä tässä kehtaa olla maksamatta, kun kerran maata on vapauttamassa.»

Tammikuun 11 p:nä virolaisten etenemistä jatkui eri rintamilla. Bolshevikit peräytyivät enimmäkseen taisteluitta. Ainoastaan 4:nnen rykmentin rintama-alueella he panivat kiivaasti vastaan, löivätpä paikoitellen virolaisten yksin tekemiä hyökkäyksiä verisin taisteluin takaisinkin.

Seuraavana päivänä (12.1.) 1:nen,2:nen ja 3:s komppania konekivääreineen sekä jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta, jotka kaikki olivat kokoutuneet Haljalaan, marssivat sieltä lepäämättä ja syömättä n. 30 km. päässä olevaan Kundan kylään. Matkalla ei tavattu vihollista lukuunottamatta yksityisiä pakolaisia ja muutamia pääjoukoista eksyneitä kuormia. Vapaajoukko sai saaliikseen pari konekivääriä.

Tiedusteluosasto ja 2:sen komppanian tiedustelijat taas olivat saaneet käskyn aamulla varhain ryhtyä etenemään Rakverea kohden ja ottaa sen haltuunsa. Samana päivänä virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat saaneet tehtäväkseen panssarijunain tukemina vallata Rakveren ja työntää vihollisen joukot mahdollisimman kauas itään.

Kiistanalaiseksi on jäänyt, ketkä ensimmäisinä ehtivät Rakvereen, luutnantti _Varmavuoren_ tai 2:sen komppanian tiedustelijat vai virolaisetko. Kiista koskee kuitenkin vain marssinopeutta. Vihollinen oli näet jo edellisenä iltana jättänyt Rakveren, joten kaupunkia ei tarvinnut valloittaa. Eri joukko-osastojen sotapäiväkirjoja verrattaessa toisiinsa näyttää siltä kuin luutnantti _Varmavuori_ tiedustelijoineen olisi saapunut ensimmäisenä kaupunkiin, nim. klo 7,30 ap. Heti hänen jälkeensä saapuivat 2:sen komppanian tiedustelijat ja kolmisen tuntia myöhemmin virolaiset. Joka tapauksessa saapuivat suomalaiset ennen virolaisia, sen vahvisti myös Viron armeijan ylipäällikkö tervehtiessään Pohjan Poikain 1:stä pataljoonaa sen saavuttua Tallinnaan tammikuun 12 p:nä. 2:sen komppanian tiedustelijat vetivät Rakveren rautatienaseman katolta alas punaisen lipun, jota komppanianpäällikkö, kapteeni _Kanerva_ säilyttää Viron retken muistona.

Operatiiviesikunnan tiedonanto mainitsee:

»Virumaan rintamalla joukkomme ovat karkoittaneet vihollisen Rakveresta ja edenneet Kütin kartanoon, Vaekylän asemaan ja Kohalan kartanoon saakka. Vihollinen pakenee suurella kiireellä jättäen jälkeensä kuolleita. Sotasaaliiksi saimme 2 vihollisen kuormastoa.»

1:sen rykmentin sotapäiväkirja mainitsee Rakveren miehittämisen johdosta:

»Mitä kauemmaksi tullaan seutuihin, joissa punaiset joukot ovat pitemmän aikaa vallinneet, sitä kolkommaksi kuva muuttuu — hävitys ja ryöstö kohtaavat kaikkialla silmää. Varakkaammat perheet ja ne, joiden pojat palvelevat valkokaartissa, ovat erikoisen raskaasti saaneet maistaa kommunismin nyrkkiä: kaikki vilja ja eläimet, vieläpä paremmat huonekalutkin ja vaatteet on ryöstetty, ja sen lisäksi on vielä isä, äiti, sisar tai veli otettu panttivankina mukaan, ellei heitä ole heti paikalla ammuttu.

»Rakveren kaupungista kerrotaan kauhistuttavia kertomuksia, nim., että siellä olisi lähes 70 ihmistä surmattu. Narvassa aiotaan surmata vielä enemmän. Herraskartanot ovat saaneet kärsiä kaikkein eniten: huonekalut, joita ei ole viety mukaan, on survottu pirstaleiksi, huoneet on ryvetetty aivan pilalle, vanhat, tärkeät arkistot ja kirjastot on hajoitettu, ja niistä on tehty nuotioita huoneisiin, lattiat on kaivettu ylös j.n.e. Paikalliset punaiset ovat siinä paljon auttaneet, ja nyt katsovat ne heistä, jotka eivät ole lähteneet pois bolshevikijoukkojen kera, kauhulla sotilaitamme: pelätään kostoa, jonka hirveyttä bolshevikit ovat asukkaita peloittaakseen kuvailleet.

»Kylissä on paljon bolshevistista kirjallisuutta ja lentolehtiä, teillekin on niitä joukkojamme varten siroteltu. Kaikki ne on kirjoitettu saman kaavan mukaan — mauttomat kiitokset yleismaailmallisesta vallankumouksesta ja kaikuvat iskusanat ovat niiden sisältönä!»

Rakveren veritöitä ryhdyttiin pian senjälkeen tutkimaan. Tammikuun 18 p:nä tehdyn virallisen luettelon mukaan, jonka Viron viranomaiset jättivät surmatuista otettujen valokuvien kera Englannin ja Amerikan konsulaatteihin, punaiset olivat Rakveressa surmanneet n. 150 henkilöä, joista 82:n ruumiit oli jo siihen mennessä ehditty löytää.

Surmattujen joukossa oli lääkäreitä, pappeja, ylioppilaita, kauppiaita y.m., m.m. 6 naista, joista 3 baltilaista aatelista. Useimmat löydetyistä, joilta oli riistetty jalkineet, vieläpä suurimmaksi osaksi vaatteetkin, oli pistimillä surmattu, vain harvat oli ammuttu. Useilta pää oli murskattu kiväärinperällä tai muulla tylsällä lyömäaseella. Naisista oli vain yksi ainoa surmattu pistimeniskulla suoraan sydämeen, muilta oli pää murskattu, olipa eräältä koko alaosa ruumiista revitty rikki pistimillä. Näin hirveällä tavalla surmatuista oli vain aniharva millään tavalla ottanut osaa taisteluun punaisia joukkoja vastaan. Sittenkuin verityö oli tehty, oli surmatut heitetty kolmeen yhteishautaan, jotka olivat täyttyneet melkein ääriään myöten.

Suomalaisten joukkojen ensimmäisen taistelukauden aktiivinen toiminta-aika päättyi Rakveren miehitykseen. Komppaniat saivat levähdysaikaa viimeistä suurta ponnistusta varten.

1:nen komppania ja jääkäriluutnantti _Vuorisalon_ konekiväärikomennuskunta marssivat tammikuun 14 p:nä Kundasta 15 km. päässä olevaan Toomikan kylään majoittuen sinne. 2:nen komppania siirtyi edellisenä päivänä Kundasta Koilan kylään ja 3:s komppania Nigulan kylään.

Tällä välin Tallinnaan jääneet puhelinkomppania ja 4:s komppania sekä Vapaajoukon Esikunta olivat saaneet käskyn lähteä rintamalle. Ensinmainittu lähti Tallinnasta 11 p:nä vänrikki _Georg Hayenin_ johdolla. Molemmat viimemainitut taas lähtivät seuraavana päivänä saapuen illalla Kadrinan asemalle, josta ne Haljalan kautta matkasivat Mallan kylään sinne yöpyen.

Vapaajoukon patteri lähti Tallinnasta tykeittä Rakvereen 14 p:nä ja jatkoi sieltä matkaa 16 p:nä Aserin kylään, jossa virolaiset luovuttivat sille 2 valloittamaansa tykkiä. Patteri asettui senjälkeen Purtsen kylään.

Luutnantti _Varmavuoren_ tiedustelijat olivat yhtyneet Vapaajoukon muihin osastoihin 13 p:nä Kundassa, mutta olivat senjälkeen 14 p:nä lähteneet etenemään itää kohden Nigulakylän ja Padakartanon kautta (josta viimemainitusta bolshevikit olivat peräytyessään vieneet mukanaan muun sotasaaliin joukossa 70 tyttöä!) aina 12 km. päähän Purtsesta itään. Sieltä he kuitenkin saivat käskyn palata Kundan satamaan.

Mallassa annetulla päiväkäskyllään N:o 11 tammikuun 14 p:ltä majuri _Ekström_ kiittää sotilaitaan:

»Palveluksen puolesta kiitän 1:sen, 2:sen ja 3:nnen komppanian päälliköitä ja meidän urhoollisia komppanioitamme heidän avustaan Viron armeijan etenemisessä ja samalla kiitän kaikkia K.K.K. päälliköitä. Erityisesti kiitän kapteeni _Varmavuorta_ ja hänen urhoollisia vakoilijoitaan.»

* * * * *

Suoritetut taistelut nostivat Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon maineen korkealle. Epäämätöntä on, ja tähän aikaan tunnustettiin se Virossakin, että suomalaiset komppaniat tulollaan olivat aikaansaaneet sotaonnen kääntymisen ratkaisevasti virolaisten puolelle. Suomalaisten komppanioiden moraalisesti rohkaiseva vaikutus tuntui joka rintamalla virolaisissa joukoissa. Ne osoittivat loistavasti, että vihollinen, monin kerroin ylivoimainenkin, voidaan lyödä pakosalle, kun vain on halua ja rohkeutta ripeästi käydä sen kimppuun ja heti voiton saatua jatkaa takaa-ajoa.

Kuitenkin on väärin väittää, että suomalaisten vapaaehtoisten vaikutus olisi supistunut tähän, joskin virolaisten taisteluhalun ja itseluottamuksen herättäminen on katsottava heidän suurimmaksi sankarityökseen ensimmäisen rintamakauden aikana. Vaikka suomalaiset komppaniat toimivat verrattain kapealla rintamanosalla, niin se oli juuri Narvaan johtavan valtamaantien varsilla. Jo aikaisemmin on huomautettu, että Viron vapaussodan alkuaikoina taisteltiin enimmäkseen vain maanteillä, rautateiden lähistöllä taas panssarijunat suorittivat suurimmaksi osaksi yksin sotatoimet. Muualla oli vain pienempiä joukkoja, tykistöä tuskin nimeksikään. Suomalaisten rintamanosalla bolshevikien paine ja vastustus oli kaikkein suurin, mitä todistaa sekin, että Virumaan rintaman muilla osilla käydyt taistelut olivat vähäisiä. Saartoa peläten bolshevikien täytyi muuallakin vetää joukkonsa takaisin, sittenkuin suomalaiset vapaaehtoiset olivat pohjoisessa murtaneet heidän vastustuksensa. Suomalaisten kanssa jakaa kunnian ensimmäisen taistelukauden raskaimmasta työstä virolainen 4:s rykmentti, joka tähän aikaan ei ollut kuitenkaan vielä läheskään täysilukuinen.

Kotimaassa otettiin isänmaallisella ylpeydellä vastaan tiedot suomalaisten komppanioiden jatkuvista voitoista.

Virolaisten sotilaiden silmissä suomalaiset vapaaehtoiset kohosivat jonkinlaisiksi yliluonnollisiksi sankareiksi, joille mikään ei ollut mahdotonta. Virolaiset sanomalehdet kertoivat heistä ja heidän urotöistään tarunomaisia juttuja. Täydellä syyllä eräs lehti kirjoitti: »Koko maa puhuu heistä. Kaikkialla, mistä he kulkevat läpi, he jättävät jälkeensä voimakkaan vaikutelman.» On luonnollista, että Viron lehdet eivät unohtaneet omienkaan sotilaittensa urotekoja näinä ensimmäisinä riemunpäivinä. Tosiasiallisesti vasta yhdessä suomalaiset ja virolaiset joukot muodostivat voitokkaan ja viholliselle pelättävän sotajoukon. Ilman toinen toistaan ei kumpikaan niistä olisi kyennyt suorittamaan tehtäväänsä.

Painunut mieliala maassa nousi sitä mukaa kuin suomalais-virolaiset joukot etenivät. Suorastaan jonkinlainen »kansallinen ylösnousemus» tapahtui niinä päivinä. Niinpä »Maaliit» kirjoittaa tammikuun 12 p:nä:

»Voiko suurempaa riemua herättäviä sanoja nyt, kellekään lausua kuin ne, että miehet, jotka ovat rientäneet isänmaamme kimppuun hyökännyttä vainolaista vastaan, ovat taistelukentillä lyöneet sen, ja että vastustaja pakenee.

»Kaikkien rehellisten virolaisten sydän alkaa sykkiä nopeammin sitä kuullessa, uutta voimaa saa luottamus, että piakkoin saamme kopeasta hyökkääjästä lopullisen voiton.

»Tilanne, joka muutamia päiviä sitten oli äärimmäisen kriitillinen, alkaa parantua. Entisen Venäjän maailmanvallan sotajoukot, jotka on kokoonpantu kaikista Venäjällä asuvien kansojen hylyistä: venäläisistä, lättiläisistä, burjaateista, tatarilaisista, palkatuista kiinalaisista ja lopuksi omista kavaltajistamme — virolaisista, olivat hyökätessään pienen Viron kimppuun jo saapuneet pääkaupungin, Tallinnan, porttien eteen. Puolet kotimaastamme tuo ryövärien lauma oli alistanut valtaansa pannakseen siellä verisellä väkivallalla voimaan harvojen, epäilyttävän menneisyyden omaavien henkilöiden diktatuurin. Myöskin jäljelle jääneen osan Viroa piti, heidän arvelunsa mukaan, ehdottomasti joutua saman kohtalon uhriksi. 'Hammas hampaasta ja silmä silmästä', riemuitsivat heidän aateveljensä keskellämme ja odottivat, milloin hetki verihäiden alun julistamiseksi olisi käsillä.

»Me vaadimme, ettei Tallinnaa saa tehdä taistelupaikaksi. Minkäänlainen katutaistelu ei voi pelastaa porvariston mahtia kaupungissa, kun työkansan joukot jo ovat Tallinnan edustalla», ilmoittivat paikalliset kommunistit Viron porvaristolle.

»Näille kurjille pettureille voimme vastata heidän johtajansa _Anveltin_ sanoilla: 'Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat kaihonneet.' Niin voimattomia emme ole kuin vastustajamme toisella puolen taistelulinjaa ja keskuudessamme hyvillä mielin näkisivät. Me saatamme taistella ylivoimaa vastaan uskomattoman menestyksellisesti, sen nämä kaksi kuukautta ja etenkin viimeiset päivät ovat näyttäneet. Viron kansan suuri enemmistö on voimakas ja tekee pian lopun onnenonkijain saaliinhimosta.

»Järjestelytyö ja kansan velvollisuuksiensa ymmärtäminen oikeudenmukaisen järjestyksen tukemiseksi vahvistuvat päivä päivältä. Kohtalo itse on antanut meille tuskallisia opetuksia, miten velttojen käy. Kyllin niistä. Vain rautainen kuri, kunkin omakohtainen velvollisuuksiensa täyttäminen tietäen, että luvatut uudistukset tulevassa Virossa varmasti saatetaan voimaan, ja rakkaus kansaansa ja isänmaataan kohtaan — vain kaikki se voi johtaa nopeimmin tarkoitusperäämme, vihollisen kartoittamiseen maasta ja rauhallisen elämän alkamiseen. Toista tietä ei ole.»

»Uuden Suomen Iltalehti» kirjoittaa ensimmäisten voittojen johdosta otsakkeella »Vapaa Viro» tammikuun 16 p:nä 1919:

»Paisuvin sydämin on Suomen kansa viime viikkoina seurannut Viron vapaustaistelun edistymistä. Siihen iloon, jonka jo itsessään sorretun kansan nousu, etenkin kun sorrettu tässä tapauksessa on läheinen veriheimolainen, jokaisessa oikeamielisessä ihmisessä herättää, on liittynyt vielä jännitys omien sotilaspoikiemme kohtalosta. Menestyisivätkö he tehtävässään? Kääntyisikö onni?

»Sotaonni kääntyi, Suomen pojat toivat todellisen avun Virolle. Ja useiden pienempien voitonsanomien jälkeen saapui eilen, kuin luomaan oikeata tunnelmaa tänään vietettävälle Viron päivälle, tieto Tarton takaisinvalloituksesta. Vapaan ja valkoisen Viron ala laajenee joka hetki. Sillä tiellä, jolla kansojen vapaus tähän asti on varmimmin ja pysyvimmin saavutettu, on Viro astunut ratkaisevan askeleen voittoa kohti.

»Virolais-suomalaisen rintaman voitokas eteneminen jälleen kerran todistaa siveellisten arvojen merkityksen sodassa. Sotilaallinen pätevyys, harjaantuminen, kuri, jotka ovat hyvän sotilashengen ulkonaisia muotoja, perustuvat viime kädessä oman asian uskoon ja voitontahtoon. Näitä siveellisiä ominaisuuksia on ennen muuta ollut Viroon vietävänä niillä vapaaehtoisilla suomalaisilla, jotka maamme kaikista osista ovat virranneet Viron vapausarmeijaan.

»Näihin ominaisuuksiin ja omaan väsymättömään ponnisteluun sivistyksellisellä, taloudellisella ja yhteiskunnallisella alalla on vähälukuisen veljeskansamme tulevaisuudessakin rakennettava vapautensa suojamuuri anarkistista Venäjää vastaan. Jo maantieteellisistä syistä on Viron asema kaikkina aikoina oleva vaikea ja uhattu, mutta historiassa on kylliksi lohdullisia esimerkkejä kansoista, joiden voimakas itsenäisyystahto ja siveellinen vapaudenpaatos on kyennyt turvaamaan niille vaikeissakin oloissa itsenäisen elämän, että tänään jaksamme täydellisesti uskoa pysyväisesti vapaaseen, omia kohtaloltaan ohjaavaan Viroon. Tämän riippumattomuuden ulkonainen muoto voi vielä olla epäselvä, mutta sen tosiasiallinen sisällys ei saa sitä olla. Niin monasti väärinkäytetty kansojen itsemääräämisoikeuden periaate on tässä jos missään kauan sorretun, paljon kärsineen kansan puolella.

»Suomen ja Viron kansojen ikivanha heimolaisuus ja nyt veriuhrein lujitettu ystävyys puhuvat molemmat sen puolesta, että entistä lähempi vuorovaikutus ja yhdyselämä valtiollis-taloudellisella alalla on aikaansaatava. Niinhyvin virolaisella kuin suomalaisella taholla on tällä ajatuksella hyvä pohja. Vastaukseksi niihin mietteisiin, joita virolainen itsenäisyysmies, tuomari _A. Hanko_ esittää lehtemme tämänpäiväisessä aamulaitoksessa, on suomalaiselta taholta lausuttava julki, että näiden suunnitelmien edelleen kehittäminen on Suomenlahden tällä puolen sympaattinen ja mielenkiintoinen tehtävä. Päämäärän tulee olla kummallakin selvillä, jotta kansainvälisiä suhteita rauhankongressissa järjestettäessä mahdollisimman paljon voitaisiin saavuttaa. Otettakoon asia siis julkisen keskustelun alaiseksi kummallakin puolen Suomenlahtea.»

Ja »Maaliit» kirjoittaa samoihin aikoihin:

»Kohtalokkaalla hetkellä, jolloin Viro seisoi kuilun partaalla, josta ei ollut enää mitään ulospääsyä, jolloin kaikki sen toiveet vapauteen, itsemääräämisoikeuteen ja parempaan tulevaisuuteen pääsemisestä olivat tukahtumaisillaan raa'an väkivallan sekä aasialaisen julmuuden ja sekasorron uhrina, kurotti suomalainen veljeskansa auttavan kätensä yli lahden. Se tiesi, ettei vierasten tähän asti sortama ja tahallisesti musertama Viro kykene niin pian järjestymään voidakseen yksin omin voimin vastustaa hyökkääviä rosvoja, ja tämän vuoksi sen rohkeat ja taisteluissa karaistut miehet riensivät heikommille veljilleen avuksi.

»Riemunkyynelin tervehtivät heitä taistelukentillä väsyneet sotilaamme, jotka taukoamatta viikkojen kestäessä täyttivät velvollisuutensa mitä raskaimmissa olosuhteissa taistellen viimeisin ponnistuksin sekä miltei pettynein toivein ylivoimaa vastaan. Toivorikas innostus herää nyt heidän riveissään, ja usko parempaan tulevaisuuteen on uudelleen laajentunut leimuavaksi tuleksi.

»Tänä kohtalokkaana hetkenä on selvinnyt koko Virolle, että nyttemmin Suomenlahti ei enää tule erottamaan molempia veljeskansoja. —

»On riittävästi takeita siitä, ettei meitä tulla jättämään tässä taistelussa yksin. Mahtava Englanti on pientä Viroamme jo nytkin taistelussa kannattanut ja urhoollisen laivastonsa kautta voimakkaasti suojellut Viron rantaa.

»Sen vuoksi voimme rohkeasti katsoa tulevaisuuteen, jonka täytyy taata myös Itämeren suomalaisille kansoille heidän elämänehtonsa.

»ietä iihen on osoittanut meille Suomen kansa rohkeasti lähettäen poikansa pelastamaan veljeskansaa häviöstä ja taistelemaan yhteistä vihollista vastaan. Tämä ylevämielisyys ei ole ainoastaan herättänyt sammumatonta kiitollisuuden tunnetta virolaisten sydämissä, vaan se on myös selvästi osoittanut, kenen puoleen meidän valtiollisesti on pyrittävä.

»uomen silta, josta runomme ovat jo kertoneet, josta runoilijamme ovat uneksineet, on tätä nykyä reaalinen todellisuus. Se silta ei syvennä ainoastaan entisiä henkisiä suhteitamme, vaan johtaa meidät myös valtiolliseen yhteyteen, jonka tapahduttua voimme yhdessä esiytyä myös maailman näyttämöllä.»

»usi aikakausi on alkanut suomalais-virolaisissa suhteissa. Suur-Suomen ajatus, jolla vihollisemme entisinä aikoina tahallaan pelottivat itseään, on kohtalon tahdosta tullut reaaliseksi mahdollisuudeksi, ja sen toteuttaminen on nyt meidän tärkeimpiä valtiollisia tehtäviämme.»

4. Toinen taistelukausi.

16.I.—18.I.1919.

Kuten edellisestä ilmenee, eivät suomalaiset komppaniat Rakveren miehityksen jälkeen ottaneet kolmeen päivään osaa taisteluihin, vaan lepäsivät raskaiden ja yhtämittaisten marssiensa jälkeen ja puhdistivat majoituspaikkojensa ympäristöä kaikkialla harhailevista, hajanaisista bolshevikijoukoista. Tammikuun 14 p:nä everstiluutnantti _Seimanille_ lähetetyn raportin mukaan, Vapaajoukko m.m. oli 12 ja 13 p:nä ottanut 55 vankia ja 3:s komppania 3 konekivääriä, jotka se luovutti virolaisille.

Virolaisten eteneminen jatkui tällä välin. Se tapahtui nytkin suurimmaksi osaksi taisteluitta. Erään virolaisen rykmentin sotapäiväkirja mainitseekin:

»Sota muuttuu takaa-ajoksi. Punaiset joukot eivät antaudu kosketuksiin meidän joukko-osastojemme kanssa ja tavallisesti jo päivää aikaisemmin poistuvat sieltä, jonne meidän sotilaamme seuraavana päivänä marssivat.»

Narvan suunnalla virolaiset etenivät yhtä mittaa. 13 p:nä ei millään rintamalla suurempia yhteentörmäyksiä tapahtunut. Seuraava päivä (14. 1.) on sensijaan yksi Viron vapaussodan suurista merkkipäivistä. Virolaiset panssarijunat yliluutnantti _Kuperjanovin_ johtamien sissien avustamina valtasivat silloin lyhyellä, mutta erittäin kiivaalla taistelulla »Viron sydämen», Tarton kaupungin, jonka pohjoispuolelle vielä jäi suuria bolshevikijoukkoja.

Tartossakin bolshevikit olivat murhanneet useita kymmeniä sekä virolaisia että baltilaisia, joista osa oli heitetty yhteishautoihin, osa upotettu Emajoen jäiden alle; mutta suurin osa ruumiita, juuri ennen taistelun alkua tai sen aikana vankiloissa surmattujen, virui murhapaikalla. Hyökkäävien virolaisten ripeä toiminta ja peloton uljuus pelastivat varmasta kuolemasta muut vangit, joiden lukumäärän sanotaan olleen useita satoja.

Lähinnä seuraavienkin päivien taistelut tapahtuivat pääasiallisesti Tarton tienoilla ja Tarton omistamisesta. Vihollisen raivoisan hyökkäyksen painosta virolaiset paikoitellen peräytyivät. Tilanteen vaarallisuus Tarton ympärillä käy selvästi ilmi armeijan päällikön kahdesta sähkösanomasta tammikuun 16 p:ltä. Toinen on 2:selle divisioonalle:

»Suojelkaa Tarttoa. Ei saa luovuttaa. 17 p:n aamuna lähetän täältä avuksi hyvän eskadroonan.»

Toinen on 1:selle divisioonalle:

»Jos suinkin mahdollista, lähettäkää kaikki panssarijunat Tarttoon.»

Tarton menetys olisi ollut virolaisille arvaamaton tappio, jonka moraalinen vaikutus olisi voinut muodostua sangen tuhoisaksi. Muutamien päivien kuluttua tilanne kuitenkin helpottui, rintama työnnettiin Tarton eteläpuolelle, ja vihollisen takaa-ajoa voitiin jatkaa edelleen.

Tammikuun 15 p:nä eversti _Laidoner_ antoi 1:sen divisioonan komentajalle seuraavansisältöisen käskyn:

»Majuri _Ekströmin_ pataljoonan tai kaikkein vähintään 2 komppanian konekiväärien kera tulee tammikuun 15 p:n iltana olla Kundan satamassa valmiina nousemaan sinne tuleviin laivoihin ja lähtemään mukaan.»

Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kunniakkain vaihe oli alkamassa. Suurella riemulla sekä upseerit että sotilaat ottivat vastaan tiedon uudesta taistelukaudesta. Ei kyllä tiedetty matkan määrää, mutta arvattiin, että se oli Narva. Vastassa olevien punaisten joukkojen lukumäärästä ja varustuksista ei kellään ollut varmoja tietoja, mutta niitä ei kaivattukaan. Jokaiselle oli pääasia, että päästiin taas taisteluun.

Virolaiset 5:s, 1:nen ja 4:s rykmentti olivat jo edenneet linjalle Räsa—Aidunömme—Varja. Oli kuitenkin odotettavissa, että vihollinen ryhtyisi ankaraan vastarintaan viimeistään Vaivaran luona olevissa, venäläisten maailmansodan aikana rakentamissa, lujissa asemissa. Jotta bolshevikien vastarinta saataisiin murretuksi suuremmitta tappioitta ja heidän paluutiensä Venäjälle estetyksi, piti nyt virolaisten kuljetusalusten sotalaivojen suojaamina viedä vihollisrintaman ja Narvan välille luja desanttijoukko, johon suomalaisten komppanioiden lisäksi kuului kapteeni _Pauluksen_ 250-miehinen pataljoona 10 kevyen konekiväärin kera.

Saatuaan eversti _Laidonerin_ käskyn 1:sen divisioonan kautta majuri _Ekström_ antoi tammikuun 15 p:nä seuraavan määräyksen:

»Koko pataljoonan on viipymättä tehtävä matkavalmistuksensa matkaa varten Port-Kundaan. Neljän päivän muonituskuormasto, hevosia y.m. on varattava mukaan. Komppanianpäälliköiden on heti saavuttava esikuntaan saamaan lähempiä tietoja.»

Sekä päiväkäskyllä N:o 12 samana päivänä:

»Jäljelle jäävien joukkojen: jäljellä olevan osan esikuntaa sekä kapteeni _Hedbergin_ patterin, ylijohto jää kapteeni _Schulginille_, ja hän toimii olosuhteiden mukaan niin, että viipymättä voisi päästä pataljoonan kanssa yhteyteen.»

Viron laivasto oli kokonaisuudessaan saanut käskyn ottaa osaa operatsioniin. Kapteeni _Pauluksen_ pataljoona nousi aluksiin Tallinnan satamassa, josta laivat »Lembitin», »Lennukin» ja amiraalilaiva »Laineen» johdolla lähtivät tammikuun 16 p:nä Kundan satamaa kohden.

Sillä välin käskyn saaneet suomalaiset joukko-osastot olivat saapuneet Kundaan, jossa ne sijoittuivat taloihin, mikäli tilaa riitti; loput majoittuivat taivasalle. Mieliala, joka siihen saakka oli ollut erinomainen, kävi rauhattomaksi laivaston viipyessä. Pelättiin jo, että bolshevikit ehtivät saada tietoonsa taistelusuunnitelman, jolloin toivottu kunniakas retki voisi saada surkean lopun.

Vihdoin viimein lähestyvien laivojen tulia alkoi näkyä sumun lävitse.

Lastaus laivoihin tuotti suuria vaikeuksia. Virolaisia sotilaita oli sijoitettu jokaiseen laivaan. Sitäpaitsi ei oltu selvillä edes kuljetuslaivojen lukumäärästä. Ne eivät näet tulleet laiturin viereen, vaan sotilaat aseineen ja ampumatarpeineen oli kuljetettava pienillä aluksilla kauempana odottaviin kuljetuslaivoihin. Se vei paljon aikaa. Jokainen komppania tahtoi kaiken lisäksi päästä sellaiseen laivaan, josta ensimmäisenä pääsisi maihin. Kaikki alukset täyttyivät viimeistä sijaa myöten. Vihdoin viimein, n. klo 1 yöllä, kaikki suomalaiset oli saatu sijoitetuiksi, ja matka itään alkoi yötä myöten.

Muudan mukana ollut virolainen antaa seuraavan kuvauksen hytistä, johon desanttijoukon päälliköt olivat sijoittuneet:

'hteishytti ei ole vain esikunta, vaan kokonainen sotaleiri. Siellä on lääkäreitä, laupeudensisaria ja upseereja sekaisin. Puhutaan suomea, saksaa, englantia ja ranskaa, joukkoon venäjääkin.

Vellä on upseereja, jotka ovat taistelleet monella puolella. Eräs Persiassa, toinen Kongossa, kolmas Saksan joukoissa, neljäs Turkinmaalla. Sotimisen vuoksi. Vanha, rauhaton Pohjolan veri on näitä miehiä vienyt joka taholle uusiin maihin, joissa elämän saa panna vaaraan tunteakseen sen avulla sydämen lyövän voimakkaammin. ‒ ‒ ‒ Muudan laupeudensisar kertoo, että bolshevikit käyttävät myrkyllisiäkin kuulia. Eräs suomalainen oli sellaisen kuulan vaikutuksesta kuollut.

— Minusta haava näytti epäilyttävältä. Lähetin haavoittuneen vietäväksi lääkärin luo reellä, mutta hän kuoli jo tiellä. Eräällä toisella kuula oli mennyt reiden lävitse. Haava oli kuin neulanpistos. Jos se olisi ollut käsivarressa, olisi hän voinut heti jäädä tantereelle.'

Sotilaiden tila ei ollut suinkaan kehuttava. Toiset heistä oli ahdettu laivojen ruumaan, toiset saivat viettää tammikuun yön paljaan taivaan alla kylmässä tuulessa.

Tarkoitus oli ollut ehtiä määränpäähän yön pimeässä, mutta Kundan satamassa oli viivytty liian kauan. Laivasto saapui Merikylän edustalle 17 p:nä vasta klo 10 tienoilla aamulla.

Desanttijoukot olivat saaneet tehtäväkseen laskeutua maihin sopivassa paikassa rintaman ja Narvan väliselle alueelle ja hyökätä yllättäen vihollisen selkään Vaivaran luona, jossa sen odotettiin hyvissä asemissaan ryhtyvän ankaraan vastarintaan. Majuri _Ekström_ päätti kuitenkin harkittuaan hänelle annettua tehtävää ja silloista asemaa noudattaa toista menettelytapaa. Hän katsoi, että hyökkäämällä bolshevikien asemia vastaan Vaivarassa saatettiin panna tuholle alttiiksi koko desanttijoukko. Oli näet otettava huomioon sekin mahdollisuus, että lännestä rynnistävät virolaiset joukot myöhästyisivät, jolloin desanttijoukot saisivat koettaa yksin selviytyä bolshevikeista, joiden asemat tarjosivat suojaa yhtä hyvin idästä kuin lännestäkin tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitäpaitsi bolshevikit olisivat taistelun kestäessä voineet saada apua Narvasta, ja suomaiais-virolaiset desanttikomppaniat olisivat silloin musertuneet kahden vihollisjoukon väliin pääsemättä pakoon. Majuri _Ekström_ teki senvuoksi toisen suunnitelman, jonka mukaisesti Narvan valloitus sitten suoritettiin.

Desanttijoukon hyökkäyksestä Vaivarassa olevien bolshevikien niskaan luovuttiin. Sen sijaan päätettiin miehittää lujasti Lagenan kartano Narvaan johtavan valtamaantien varrella, josta voitiin valvoa maantietä ja rautatietä. Samalla lähetettäisiin hyökkäysjoukot Narvaa vastaan kolmea eri tietä: 1:o Narvan Joensuun kautta, 2:o Riigin kylän kautta ja 3:o valtamaantietä suoraan kaupunkiin. Vaikkapa Vaivarassa olevat bolshevikit olisivatkin hyökänneet Lagenaan sijoitettujen joukkojen kimppuun ja onnistuneet pakottamaan ne peräytymään, olisivat ne voineet vetäytyä Narvaan muiden suomalaisten joukkojen luo tai, ellei Narvaa saataisikaan vallatuksi, niiden kera samota laajojen metsien kautta rannikolle ja nousta siellä odottaviin laivoihin pelastuen siten pahimmassakin tapauksessa tuholta. Narvan maantien katkaiseminen oli epäilemättä vaikuttava yksinäänkin erittäin masentavasti bolshevikeihin. Siitä tiedon saatuaan he mahdollisesti luopuisivat taistelusta, etenkin, jos suomalaisten joukkojen onnistuisi heidän selkänsä takana valloittaa Narva ja siten katkaista heidän peräytymistiensä itään. Joka tapauksessa he musertuisivat ainakin myöhemmin suomalaisten ja virolaisten väliin.

Merikylän desantti oli uhkarohkea. Vihollisen varustuksia ei tunnettu. »Lennuk» oli tosin kiiruhtanut laivueen edelle laskemaan miinoja Kronstadtin vesille estääkseen bolshevikien laivastoa tulemasta häiritsemään desanttijoukkojen maihinlaskua. Mutta kuitenkin uhka vihollisen rantapatterien ja rannalle mahdollisesti sijoitettujen joukkojen puolelta jäi jäljelle. Hetki oli jännittävä.

Oli vielä hämärää. Ranta oli äänetön, rauhallinen. Sotalaivat jättivät kuljetusalukset ja lähenivät rantaa. Ensimmäinen tykinlaukaus pamahti klo 10.30 ap. »Lembitistä». »Laine» yhtyi siihen heti. Hetken kuluttua kauhistuttava jyminä täytti ilman. Vihollisen rantapatterit olivat näet myöskin pian valmiit ampumaan. Klo 10,50 ne avasivat kiivaan tykkitulen, johon punaisten panssarijuna Lagenan luota yhtyi. Useat ammukset putoilivat »Lembitin» taakse. Se vetäytyi hiukan kauemmaksi ja jatkoi kiivasta pommitusta.

Kuljetuslaivat olivat tulleet liian lähelle rannikkoa. Vihollisen patterien ammukset putoilivat niiden keskelle heittäen ilmaan jättiläiskorkuisia suihkuja. Laivat kääntyivät nopeasti ja vetäytyivät ampumamatkan ulkopuolelle.