Part 2

Tallinnaan, kuten kaikkiin muihinkin sotilaiden majoituspaikkoihin, perustettiin sotilas- ja työmiesneuvosto, joka oli etupäässä Tallinnassa olevien venäläisten sotilastyöläisten ja sotamiesten yhteinen edustajisto, mutta johon pian tuli kuulumaan virolaistenkin työmiesten edustajia. Kaikki sen julistukset ja ilmoitukset annettiin venäjänkielellä, joten sillä oli täysin venäläinen leima. Aluksi sosialivallankumouksellisilla oli siinä enemmistö, niinpä vielä toukokuun 13 p:nä 1917 mainitaan sen kokoonpanon olleen: 87 sosialivallankumouksellista, 58 bolshevikia, 29 menshevikiä ja 22 puolueetonta. Mutta sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi vasemmalle, bolshevikit saivat yhä enemmän valtaa Tallinnankin neuvostossa, kunnes he enemmistöksi päästyään kokonaan määräsivät sen toiminnan.

Viron, kuten muidenkin Itämeren entisten maakuntien, baltilaiset — nimitystä käytetään esityksessä Itämeren maiden saksalaisista asukkaista erotukseksi Saksan saksalaisista — olivat yhä edelleen ryhmittyneinä etupäässä aateliston johtajien ja edustajiston ympärille.

Virolaiset yhdistykset taas perustivat yhteisen keskusjärjestön, joka Eesti Liit-nimisenä muodostui pian huomattavaksi tekijäksi ja vähitellen virolaisten kansalliseksi edustajaksi. Siihen kuului aluksi virolaisia bolshevikejakin, jotka kuitenkin erimielisyyksien synnyttyä erosivat kokonaan liitosta ja lähestyivät venäläisiä sotilas- ja työmiesneuvostoja. Eesti Liit koetti jonkin aikaa työskennellä yhteisymmärryksessä sotilas- ja työmiesneuvostojen kanssa, mutta se osoittautui ajan mittaan mahdottomaksi. Päätehtäväkseen Eesti Liit oli omaksunut tarpeellisten uudistusten hankkimisen Venäjän väliaikaiselta hallitukselta, ensi sijassa itsehallinnon toimeenpanon ja virolaisten maapäivien kokoonkutsumisen. Suurien ponnistusten jälkeen molemmat ehdotukset onnistuttiinkin saada hyväksytyiksi.

Huhtikuun 12 p:nä 1917 julkaistun lain perusteella valittiin sitten yleisillä vaaleilla kansan eduskunta, Viron väliaikaiset maapäivät. Maakuntien, maalais- ja kaupunkikuntien itsehallinto uudistettiin täydellisesti. Entinen, perin vanhentunut kunnallishallitus lakkautettiin, ja uudet, kansan valitsemat, ajanmukaiset itsehallintoelimet ottivat johdon käsiinsä.

Vallankumouksellinen henki oli lyhyessä ajassa päässyt juurtumaan Venäjän sotajoukkoihin, joissa sen vaikutukset näyttäytyivät yhä yltyvänä vallattomuutena ja hurjana kurittomuutena. Vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden iskusanat olivat herättäneet orjuutetun ja rääkätyn Venäjän kansan sotilaissa mielettömän, kaikki hävittävän raivon koko sitä järjestelmää vastaan, jonka ruoskan edessä he vielä hetki sitten olivat nöyrinä polvistuneet. Kammottavat upseerimurhat alkoivat sekä rintamalla että sen takana olevissa joukko-osastoissa.

Sekasorron lisäytyessä virolaiset sotilaat alkoivat yhä tiukemmin vaatia virolaisten rykmenttien perustamista, jotka sitten sijoitettaisiin Viroon. Virossa olevan sotaväen päälliköt asettuivat kannattamaan virolaisten vaatimusta, jonka kautta heille tarjoutui mahdollisuus saada hurjien venäläisjoukkojen tilalle kunnollisempia sotilaita. Tämä vaikutti sen, että Venäjän silloinen sotaministeri _Kerenski_ antoi luvan perustaa Tallinnaan kaksi virolaista rykmenttiä.

Äärimmäiset ainekset Venäjällä ja Virossa eivät kuitenkaan olleet tällaiseen järjestelyyn tyytyväisiä. Virolaiset bolshevikit aloittivat heti kiivaan yllytyksen kansallisten rykmenttien muodostamista vastaan. Ne olivat muka tarpeettomia, koska »Venäjän sotilaallinen voima on nyt vahvempi kuin ennen», kuten »Kiir» kirjoitti toukokuun 6 p:nä. Syytettiinpä Viron kansallisten rykmenttien puuhaajia imperialistisista pyyteistäkin. »Suur-Viron luominen! Se on heidän halutuin tarkoitusperänsä. _Tönisson_ tahtoo sotia itse Saksankin kanssa, ja sitä varten virolaiset rykmentit ovat hänelle tarpeen.»

Asia kehittyi niin pitkälle, että Tallinnan sotilas- ja työmiesneuvosto päätti tarpeen tullen hajoittaa suunnitellut joukko-osastot ja vangita niiden puuhaajat. _Kerenskille_ se sähkötti virolaisten rykmenttien kärjistävän kansallisia vastakohtia ja vaati virolaisten rykmenttien muodostamisen viipymätöntä keskeyttämistä. _Kerenski_ lieneekin jo ollut aikeissa peruuttaa ennen antamansa lupauksen, mutta lopuksi hän kuitenkin ilmoitti, että yhden virolaisen rykmentin muodostaminen oli sallittava.

Rykmentin, jonka komentajaksi nimitettiin silloinen eversti _Tönisson_, muodostamispaikaksi määrättiin Rakvere, jotta yhteentörmäykset virolaisten ja venäläisten sotilaiden välillä estyisivät. Tuhansia virolaisia sotilaita riensi joka puolelta Venäjää kotimaahan liittyäkseen kansalliseen rykmenttiin. Tarjokkaita oli niin paljon, että heistä saatettiin ajatella muodostettavaksi erikoinen virolainen divisioona. Sen perustamiseen ryhdyttiin syksyllä 1917, kun saatiin lupa perustaa lisää virolaisia rykmenttejä. Tähän, silloisen eversti _L_Laidoner__ johtamaan divisioonaan piti kuulua: 4 jalkaväkirykmenttiä, 1 ratsurykmentti, 1 tykistöprikaati (6 patteria, kussakin 8 tykkiä) ja insinööripataljoona. Venäläisiltä saatiin tarpeellinen asestus. Kaikkien näiden joukko-osastojen kokoonpanoon ja harjoittamiseen ryhdyttiin suurella innolla, ja ne saatiinkin verrattain lyhyessä ajassa jommoiseenkin kuntoon. Työtä helpotti suuresti se seikka, että divisioonan komentajan käytettävänä oli tarpeellinen määrä maailmansodassa koulutettua, eri arvoasteista virolaista upseeristoa.

Vallattomuuden ja kurittomuuden yhä levitessä Venäjän armeijaan tilanne rintamalla muuttui venäläisille hyvin epäedulliseksi. Asiain ollessa tällä kannalla Saksan hallitus tarjosi _Kerenskille_ kesällä rauhaa, mutta sai hylkäävän vastauksen. _Kerenski_ uskoi vielä tällöin valtakunnan voimaan. Saksalaiset joukot saivat silloin käskyn ryhtyä voimakkaaseen etenemiseen koko itäisellä rintamalla. Se kukisti _Kerenskin_ ja koko siihen asti vallassa olleen suunnan Venäjällä.

Bolshevikien suhde rauhan tekoon saksalaisten kanssa on varsin mielenkiintoinen. Vielä maaliskuun 23 p:nä 1917 tunnettu virolainen bolsheviki _Anvelt_ lausui eräässä bolshevikien ensimmäisistä kokouksista Tallinnassa m.m.: »Tietenkään emme uskalla laskea aseitamme, ennenkuin rauha on tehty, siitä syystä, että vapaata Venäjää on suojeltava jokaista hyökkäystä vastaan.» Tämä mielipide oli vielä siihen aikaan bolshevikienkin keskuudessa yleinen. Mutta pian tapahtui heidän ajatuskannassaan tässä suhteessa jyrkkä muutos. He pyrkivät valtaan, ja siihen tarjoutui vain yksi ainoa tie — vallankumouksellisen armeijan sotimislakko.

Venäläisissä joukoissa haluttomuus sotaan ja kaipuu kotiin kiihtyi yhä. Sotilaat eivät yksinkertaisesti tahtoneet enää taistella. Venäjän täydellinen tappio oli niin ollen jo aivan varma. Turhaan jokaiseen joukko-osastoon perustetut sotamiesneuvostot koettivat estää katastroofia.

Bolshevikit käyttivät sotaväen keskuudessa vallitsevaa mielialaa hyväkseen. He lähettivät kaikkialle agitaattoreitaan, jotka olivat kiihkeässä työssä koko kesän ja syksyn yllyttäen sotilaita omin luvin luopumaan taistelusta. Tarkoitus oli saada sota päättymään Venäjän täydelliseen tappioon, jolloin väliaikainen hallitus kukistuisi itsestään ja bolshevikit voisivat ottaa vallan käsiinsä. Sotilaille selitettiin, että työväellä ei ollut mitään syytä jatkaa saksalaisia vastaan taistelua, josta oli hyötyä vain kapitalisteille. Sota oli heti »työläisten hävittäjänä» lopetettava, ja se oli tehtävä mahdollisimman »vallankumouksellisella» tavalla: luovuttava kotimaan puolustamisesta, ryhdyttävä veljeilemään saksalaisten sotilaiden kanssa ja vastustettava omaa sotilaspäällystöä ja kaikkia niitä, jotka kehoittivat jatkamaan sotaa.

Tällainen ohjelma ei tietenkään ollut vaikuttamatta demoralisoituihin venäläisiin joukkoihin. Peräytyminen muodostui kaikkialla yhä enemmän suoranaiseksi paoksi rintamalta, jolta saapuneet joukot sitten mitä julmimmalla tavalla hävittivät ja ryöstivät omassa maassaan.

Saksalaiset jatkoivat yhä vaivatonta etenemistään. Jo elokuussa he vahasivat Riian. Tieto siitä synnytti Tallinnassakin tavattoman säikähdyksen, mutta asiantuntijain selitettyä, että saksalaiset saattoivat vasta 2—4 kuukauden perästä silloisissakin oloissa ehtiä Tallinnaan, mielet rauhoittuivat, ja elämä jatkui entiseen tapaansa.

Kun yleisen hajaannuksen vallitessa venäläinen rannikkolaivue ei ollut vartiopalveluksessaan, saattoi suuri saksalainen sotilasosasto syyskuun 29 p:nä esteettä nousta maihin Saarenmaalle. Sinne siirretty 1:nen virolainen rykmentti, joka — kuten muutkin virolaisen divisioonan joukko-osastot — oli säilyttänyt hyvän järjestyksensä, yritti uljaasti vastarintaa. Mutta venäläisten joukkojen hillitön pako ratkaisi nopeasti taistelun ja aiheutti virolaiselle rykmentille raskaan tappion: sen kaksi pataljoonaa tuhoutui miltei kokonaan. Kolmannen pataljoonan ja rykmentin esikunnan onnistui suuremmitta vaurioitta vetäytyä Haapsaluun. Saksalaiset miehittivät senjälkeen Saarenmaan, samoinkuin Muhusaaren ja Hiidenmaankin.

Saarten menetyksen johdosta säikähdys valtasi hetkeksi virolaiset bolshevikit. Niinpä _H. Pöögelmann_ kirjoittaa sen johdosta »Kiir» lehdessä lokakuun 4 p:nä:

»Jokainen kysyy nyt itseltään ja toisiltaan: mitä tehdä? mitä on tulossa?

»Ei kannata salata, että tilanne on äärimmäisen raskas... Mutta on olemassa vielä sen lisäksi monia erityisiä seikkoja, jotka huomattavasti vaikeuttavat meidän maamme asemaa.

»Meitä on Venäjällä aina pidetty 'ulkomaalaisina, vieraana kansana', ja meitä on sen mukaan, kohdeltu. Se katsantokanta ja mielipide vallitsee vielä nykyäänkin yhdessä — ymmärtämättömässä — osassa sotaväkeä. Se ei tunne olevansa ensinkään velvollinen taistelemaan Saarenmaalla. Vielä enemmän: paikallisia tarpeita se ei saata millään tavalla yhdistää yleisvaltakunnallisiin intresseihin. Se on valmis kaiken täällä jättämään, vieläpä kaiken hävittämään luullen siten suojelevansa yleisvaltakunnallisia etuja.»

Mutta venäläiset bolshevikien johtajat eivät luonnollisestikaan surreet Viron saarien menettämistä. Sehän oli heille hyvä ase väliaikaisen hallituksen kukistamiseen, joka toistaiseksi oli heille pääasia. He jatkoivat yhä sotaväen kiihoittamista sodan jatkamista ja väliaikaista hallitusta vastaan. Porvarit ja »sosialisti-petturit» eivät muka voineet eivätkä tahtoneet tehdä rauhaa; vain bolshevikit saattoivat saada sen aikaan. He solmisivat rauhan, jonka kautta saataisiin syntymään työväestön vallankumous keskus- ja länsivalloissakin (!). Bolshevikien iskusanat ja löyhäperusteiset tulevaisuuden haaveet löysivät vastakaikua hajautuneessa armeijassa ja hankkivat heille yhä lisää kannattajia sen keskuudesta.

Venäjän väliaikaisen hallituksen asema oli kaikin puolin horjuva. Sen häilyväinen politiikka herätti suurta tyytymättömyyttä bolshevikipiirien ulkopuolellakin. Se jakeli jokaiselle vaatijalle lupauksia auliisti ottamatta ensinkään huomioon, kykenisikö se täyttämään niitä ja saamaan tahtonsa perille. Sen toiminnalla oli kokonaisuudessaan väliaikaisuuden leima. Kaikki vähänkin tärkeämmät asiat lykättiin Venäjän perustavan kokouksen ratkaistaviksi, sittenkuin se olisi saatu koolle.

Väliaikainen hallitus julisti, että Venäjästä oli muodostuva federatiivinen tasavalta, ja vieraille kansallisuuksille — m.m. virolaisille — jotka vaativat itselleen autonomiaa, annettiin sen mukaisia lupauksia. Suurin osa Venäjän silloisista puolueista oli kuitenkin vastustavalla kannalla koko federatsioonisuunnitelmaa vastaan, jolla ei niin ollen ollut juuri minkäänlaisia toteutumismahdollisuuksia. Kaiken lisäksi entiset venäläistäjä-virkamiehet jätettiin paikoilleen rajamaihin kaikista lupauksista huolimatta — ikäänkuin tulevaisuutta varten. Sekin oli luonnollisesti omiaan herättämään epäluuloa väliaikaista hallitusta kohtaan.

Kun Venäjän väliaikaisen hallituksen täydellinen kyvyttömyys kävi ilmeiseksi, kypsyi virolaisissa tuuma ottaa maansa asioiden johto omiin käsiinsä. Itsenäisyysajatus syntyi samanaikaisesti kahdella aivan eri taholla, niin, virolaisissa oikeistopuolueissa ja bolshevikeja lähellä olevissa sosialivallankumouksellisten vasemmistolaisissa saaden nopeasti jalansijaa virolaisessa sanomalehdistössäkin. Monet virolaiset bolshevikitkin olivat aluksi puoltaneet itsenäisyysajatusta, mutta luopuivat sittemmin siitä ja asettuivat jyrkästi kaikkia itsenäisyyspuuhia vastustamaan. He selittivät, että Viro ei tarvinnut itsenäisyyttä — kuten _Anvelt_ eräässä puheessaan v:n 1918 alussa selitti — koska muka 1:o kaikkein laajimmat kansalaisvapaudet vallitsivat silloin (bolshevikien valtakaudella) Venäjällä, joten itsenäisyys ei voisi tarjota mitään parempaa, 2:o lähitulevaisuudessa oli odotettavissa yleiseurooppalainen vallankumous, joka oli perustava yhden ainoan Euroopan tasavallan ja 3:o itsenäisyys olisi taloudellisesti vahingollinen Virolle. Samalla itsenäisyysliike selitettiin saksalaisten puuhaksi. Luonnollista on, että todellinen syy oli pelko vallan menettämisestä, olivathan bolshevikit maapäivien vaalissa joutuneet surkeasti tappiolle.

Vihdoin marraskuussa 1917 Venäjän bolshevikit katsoivat toiminta-aikansa tulleen. He toimeenpanivat uuden vallankumouksen, joka pyyhkäisi pois väliaikaisen hallituksen ja hankki heille ylimmän vallan koko valtakunnassa.

Samanaikaisesti marraskuun vallankumouksen kanssa venäläiset ja virolaiset bolshevikit yhdessä ajoivat asevoimin hajalle kesällä kokoutuneet Viron maapäivät ja siirsivät kaiken vallan Virossa omille sotilas- ja työmiesneuvostoilleen.

Seuraava askel oli se, että he lakkauttivat vasta valitut kunnalliset itsehallintoelimet ja asettivat niiden tilalle omat komissaarinsa, neuvostonsa ja toimeenpanevat komiteansa, joten vallankäyttö joutui kokonaan bolshevikien käsiin.

2. Bolshevikien valtakausi

Bolshevistisen kiihotuksen aikaansaamat raskaat tappiot Saksan rintamalla olivat kukistaneet Venäjän väliaikaisen hallituksen. Mutta bolshevikitkaan eivät saaneet voittoaan helpolla hinnalla. Heidän oli ostettava se Brestin rauhalla, joka merkitsi Venäjän täydellistä antautumista voittajan armoille. Aluksi bolshevikit eivät olleet ensinkään halukkaita suostumaan Saksan ehtoihin, joiden ankaruus herätti heissä sekä ihmettelyä että suuttumusta. He olivat kaiketikin toivoneet lopettamalla sodan niin »vallankumouksellisella» tavalla pääsevänsä sodasta verrattain vähällä. Sota-asiain komissaari _Trotski_ koetti saada saksalaisia lieventämään ehtojaan silläkin tavalla, että hän ilmoitti Venäjän yksinkertaisesti luopuvan sodan jatkamisesta, mutta kieltäytyvän allekirjoittamasta rauhaa. Mutta kun saksalaiset antoivat silloin sotajoukoilleen käskyn ryhtyä uudelleen rynnistykseen, täytyi bolshevikien luopua tästäkin keinosta ja taipua maaliskuun 3 p:nä rauhaan, joka saattoi Venäjän taloudellisesti aivan riippuvaiseksi Saksasta. Itämeren maiden suhteen päätettiin, että maat länsipuolella viivaa, joka leikkaa Viron saaret, Riian y.m., irroitettiin kokonaan Venäjän valtakunnasta. Saksa sai oikeuden miehittää Lätin ja Viron saksalaisilla poliisijoukoilla, jotka viipyisivät niissä, kunnes näiden maiden omien asukkaiden toimesta yleinen järjestys olisi saatu vakiinnutetuksi. Kesällä 1918 Berliinissä tehdyssä lisäsopimuksessa bolshevikit suostuivat saksalaisten vaatimukseen, että myöskin Viro ja Lätti olivat lopullisesti irroitettavat Venäjästä. Täten siis bolshevikien valtakausi Virossa oli muodostuva sangen lyhyeksi. On kuitenkin syytä tarkata sitäkin hiukan lähemmin.

Bolshevikit aloittivat valtakautensa alussa tunnetun »yhteiskunnallistamisensa». Kartanot, tehtaat, työpajat, kaupat y.m. julistettiin »yhteiskunnan», s.o. bolshevikityöläisten ja -sotilaiden, omaisuudeksi ja alistettiin kaikenkaltaisten komiteani johdettaviksi, joiden jäsenet olivat useimmissa tapauksissa kansan hylkyainesta. Järkevät työläisetkin katsoivat suurella epäluulolla, myöhemmin katkeruudellakin näitä puuhia, joiden ainoana tuloksena oli taloudellinen taantumus ja suurten arvojen mieletön hävitys.

Lupauksia jaeltiin runsain käsin, mutta harvoin ne täytettiin. Viron perustavan kokouksen vaalien kohtalo tarjoaa hyvän esimerkin bolshevikien hallitusmiesten lupausten arvosta. Virolaisten puolueiden pyynnöstä suostuttiin vaalien toimeenpanoon perustavaa kokousta varten, jonka tuli päättää Viron kansan kohtalosta. Bolshevikit laskivat, että heidän kannattajansa tulisivat saamaan suuren äänten enemmistön, kun he verrattain vähällä vaaliagitatsioonilla olivat Venäjän perustavan kokouksen vaaleissa saaneet 39,9 % kaikista Virossa annetuista äänistä. He aloittivat heti hillittömän agitatsioonin hengenheimolaistensa hyväksi, kun taas toismielisten vaalitoimintaa koetettiin kaikin tavoin estää. Vaalitaistelua käytiin kummaltakin puolelta itsenäisyyskysymyksen merkeissä sangen kiivaasti. Kaikista bolshevikien ponnisteluista huolimatta heidän puolueensa kärsi huomattavan tappion. Vaalien tulos — melkein loppuun saakka laskettuna — oli, että bolshevikit saivat vain 35,3 %, kun taas itsenäisyyttä puoltavista puolueista suurimmat, työpuolue ja demokraatit, saivat yhteensä 55,3 % annetuista äänistä. Silloin bolshevikit kielsivät vaalien tulosten loppuun laskemisen ja julkaisemisen — perustavan kokouksen kokoon kutsumisesta puhumattakaan. Viron perustavan kokouksen kohtalo oli siis ensimmäisessä vaiheessaan sama kuin Venäjän perustavan kokouksen: bolshevikit estivät niiden kokoutumisen huomattuaan jäävänsä niissä vähemmistöön.

Julkinen sana oli aito-bolshevistisia vapaudenoppeja noudattaen kahlehdittu. Kaikki porvarillisten puolueiden sanomalehdet oli lakkautettu. Vain bolshevikien omat ja »Sotsialdemokraat» saivat ilmestyä. Kaikenkaltaiset kokoukset olivat kiellettyjä lukuunottamatta tietenkään bolshevikien omia.

Aikaisemmin on jo mainittu Viron maapäivien hajoittamisesta. Viimeisessä kokouksessaan, marraskuun 28 p:nä 1917, Viron maapäivät ottivat kuitenkin rohkean askeleen, ne julistautuivat silloin korkeimman vallan haltijaksi, jolla yksin oli oikeus antaa lainvoimaisia käskyjä ja asetuksia Virossa. Hajautuessaan ne vielä päättivät jättää valtansa käytön maapäivien vanhintenneuvostolle ja maa hallinnolle yhteisesti siksi ajaksi, jona ne itse olojen pakosta eivät olleet koolla.

Vanhintenneuvosto ja maahallinto eivät kuitenkaan voineet ryhtyä käyttämään tätä valtaa, kun bolshevikit isännöivät maassa venäläisten pistinten turvissa. Niiden jäsenten, samoinkuin muidenkin tunnetuimpien kansalaisten, nimet olivat vastavallankumouksellisiksi epäiltyjen listalla. Vallassa olijat pelkäsivät heidän puoleltaan salahankkeita bolshevistisen järjestelmän lopettamiseksi. Kaikista vaikeuksista huolimatta Viron sivistyneistön edustajat eivät kokonaan luopuneet toimimasta. Pysyäkseen tapausten tasalla he uskaltautuivat toistensa luo neuvottelemaan toiminnan mahdollisuuksista, ryhtyivätpä pitämään erikoisia kokouksiakin harkitakseen tilanteita.

Bolshevikit olivat marraskuun 3 p:nä julkaisemassaan ohjelmassa ilmoittaneet tunnustavansa kansojen itsemääräämisoikeuden »täydelliseen irtautumiseen saakka». Sittenkuin bolshevikit olivat päässeet valtaan, päätti Itämeren maakuntien aatelisto, joka yhä piti itseään näiden maiden ainoana oikeana edustajana, kokouksessaan marraskuun 30 p:nä julistaa Itämeren maakunnat Venäjästä irtautuneiksi ja pyytää Saksan hallitusta ottamaan ne sotilaalliseen suojelukseensa.

Baltilaisten edustajat koettivat senjälkeen saada virolaisten puolueiden johtajia yhtymään tähän päätökseen. Maapäivien vanhintenneuvosto kääntyi sen johdosta kaikkien virolaisten puolueiden puoleen — lukuunottamatta bolshevikeja, jotka olivat ilmoittaneet tulevansa kohtelemaan itsenäisyysmiehiä vastavallankumouksellisina — tiedustellen niiden mielipidettä saksalaisten joukkojen avuksi kutsumisesta ja Viron itsenäiseksi julistamisesta. Vain osa oikeistolaista Maaliit-puoluetta oli suostuvainen saksalaisten joukkojen avuksi kutsumiseen, muut asettuivat jyrkästi sitä vastaan selittäen, että saksalaisten avusta ei ollut odotettavissa maalle mitään hyötyä. Itsenäisyyskysymyksessä sen sijaan kaikki puolueet asettuivat yksimielisesti hyväksyvälle kannalle. Täten baltilaisten ja virolaisten suunnitelmat lopullisesti erosivat toisistaan.

Maapäivien vanhintenneuvosto ja maahallinnon jäsenet olivat jo jonkin aikaa pitäneet kokouksiaan Tallinnan »Sivistyneistön klubin» pienessä huoneistossa »Estonia»-teatteritalon viimeisessä kerroksessa. Sinne bolshevikivakoojat eivät olleet löytäneet tietä, joten tärkeät neuvottelut sujuivat häiriöittä. Koko ajan kaikkien demokraattisella pohjalla olevien virolaisten puolueiden edustajat ottivat osaa näihin kokouksiin, joilla siten oli laajempikin merkitys.

V:n 1918 alussa päätettiin lopullisesti ryhtyä toimiin maan vapauttamiseksi alkaen niiltä seuduilta, joissa bolshevikien valta oli heikoin. Alkamisaika ja -paikka jätettiin kolmimiehisen, vanhintenneuvoston helmikuun 19 p:nä 1918 valitseman Viron pelastustoimi kunnan ratkaistaviksi, jonka haltuun samalla uskottiin korkein valta maassa säännöllisten olojen palautumiseen saakka. Toimikunnan jäseniksi määrättiin _K. Päts, J. Wilms_ ja _K. Konik_. On kuitenkin sangen epäiltävää, olisiko tämä toimikunta voinut saada aikaan juuri mitään maan puhdistamiseksi kaikkialla majailevista bolshevikirykmenteistä, ellei ulkonainen mahti olisi sekautunut asioiden kulkuun Virossa.

Viron asema ei näyttänyt sentään aivan toivottomalta. Mahtavat länsivallat olivat ilmoittaneet taistelevansa m.m. pienten kansojen itsemääräämisoikeuden puolesta. Venäjä ja Saksakin olivat ilmoittaneet tunnustavansa tämän itsemääräämisoikeuden. Sitä silmällä pitäen vanhintenneuvosto maahallinnon ja eri puolueiden edustajien kanssa neuvoteltuaan päätti viipymättä julistaa maapäivät täysin suvereeniseksi valtiolliseksi mahdiksi ja lähettää edustajia ulkomaille hankkimaan tunnustusta Viron itsenäisyydelle.

Jo vuoden lopulla 1917 maapäivien edustajat olivat aloittaneet neuvotteluja Pietarissa olevien suurvaltojen lähettiläiden kanssa Viron tunnustamisesta itsenäiseksi. _Jaan Tönisson_ jatkoi näitä neuvotteluja Helsingissä, josta hän punakapinan puhjettua siirtyi Tukholmaan.

Myöskin Itämeren maakuntien aateliston edustajat, paroonit _Schilling, Stackelberg_ ja _von Grünewald_, oleskelivat Tukholmassa. He olivat siellä tammikuun 28 p:nä jättäneet aateliston aikaisemmin mainitun päätöksen bolshevikien lähettiläälle _Vorovskille_ ja muutamia päiviä myöhemmin Berliinissä Saksan hallitukselle.

Saksan hallitus suhtautui kuitenkin aluksi verrattain kylmästi baltilaisten ehdotuksiin ja avunpyyntöihin. Sisäpoliittinen tilanne omassa maassa ei kehoittanut ryhtymään valtauksiin, joita olisi ehkä ollut vaikeaa puolustaa Saksan tyytymättömien hyökkäyksiä vastaan. Liikenevät joukot tarvittiin lisäksi länsirintamalle, jossa taistelut kiihtyivät yhä. M.m. valtakunnan silloinen ulkoasiainministeri _R. von Kühlmann_ oli sitä mieltä, että Saksan pitäisi rajoittua Viron saarten miehittämiseen. Mutta baltilaisten kiivas propaganda ja kuulumiset Itämeren maista saivat vähitellen aikaan muutoksen Saksan suhtautumiseen.

Bolshevikit vaikuttivat siihen suuresti. He alkoivat näet kiihkeästi vainota baltilaisia. Voimakkaan sysäyksen saksalaisavun lähettämiseen antoi Viron toimeenpanevan komitean tammikuun 27 p:nä julkaisema käsky järjestelmällisen baltilaisvainon aloittamisesta. Siinä sanottiin, että koska aatelisten keskuudessa oli saatu ilmi järjestö, joka puuhasi saksalaisia joukkoja maahan, keräsi sitä varten adresseihin nimiä ja toimitti saksalaisille tietoja bolshevikien sotajoukoista, niin ent. balttilaisesta moisionomistajaluokasta kaikki miehet 17 ja naiset 20 ikävuodesta alkaen julistettiin lainsuojattomiksi, jotka oli tavattaessa vangittava ja kuljetettava keskitysleireihin — pantiksi. Siihen, mikä kohtalo vangittuja odotti, viittaavat julistuksen loppusanat: »Heidän silmäinsä ei pidä nähdä sitä, mitä he ovat kaihonneet.»

Tämän käskyn nojalla vangittiin suuret määrät baltilaisia naisia ja miehiä. Heidän asemansa verenjanoisten venäläisten bolshevikien keskellä oli niin vaaranalainen, että puolueettomienkin maiden konsulit Tallinnassa katsoivat olevansa pakotettuja pyytämään hallitustensa pikaista sekautumista asioiden kulkuun hirveän verisaunan välttämiseksi. Käskykirje herätti bolshevikien omissakin joukoissa ankaria vastalauseitapa kerrotaanpa virolaisten punakaartilaisten suojelleen vangittuja baltilaisia venäläisiltä matruuseilta. Se antoi Saksan hallitukselle mahdollisuuden hyvällä syyllä puolustaa omassa maassaan Itämeren maiden miehityksen laajentamista. Virokin päätettiin miehittää saksalaisilla joukoilla.

Tällä välin _Jaan Tönisson_ oli ryhtynyt Tukholmassa taisteluun baltilaisten siellä olevaa lähetystöä vastaan. Hän julkaisi helmikuun 2 p:nä suurvalloille ja Skandinaavian valtakunnille memorandumin osoittaen, että baltilainen aatelisto ei ollut oikeutettu esiytymään Viron valtiovallan laillisena käyttäjänä ja vielä vähemmin kutsumaan maahan vieraita sotajoukkoja, ja pyytäen niitä tunnustamaan Viron itsenäisyyden. Memorandumin johdosta Ranskan ja Englannin hallitukset ilmoittivat olevansa valmiit tunnustamaan Viron perustavan kokouksen de facto rauhankongressiin saakka.

Kotimaassa virolaiset olivat sillä aikaa päättäneet ryhtyä ratkaiseviin toimiin. Siitä huolimatta, että oli vaikeata valmistaa ja säilyttää tärkeitä asiapapereita kaikkialla läsnä olevilta bolshevikivakoojilta, vanhintenneuvosto antoi sitä varten valitsemalleen toimikunnalle laadittavaksi ehdotuksen itsenäisyysjulistuksen sanamuodoksi. Sen sisällön pääkohdista oli jo valmiiksi sovittu. Helmikuun alkupäivinä vanhintenneuvosto sitten kokoutui jälleen »Sivistyneistön klubiin», jossa shakkilautain ääressä istuen ehdotus käytiin läpi ja kohta kohdalta hyväksyttiin.

Mutta manifestin julkaiseminen tuotti arvaamattomia vaikeuksia. Kaikkien kirjapainojen ollessa bolshevikien hallussa ja tarkan valvonnan alla julistuksen painattaminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Siitä valmistettiin muutamia jäljennöksiä, Tarttoa, Pärnua ja Haapsalua varten. Näitä vaarallisia papereita säilytettiin sitten bolshevikivallan viimeisinä päivinä saappaanvarsissa.

Bolshevikien johtajien keskuudessa Virossa hermostuneisuus oli vallalla. Saksalaiset joukot olivat alkaneet edetä Viroa kohden tahtoen siten pakottaa Venäjän rauhanneuvottelijat Brestissä taipuvaisemmiksi tekemään myönnytyksiä. Oli ilmeistä, että bolshevikien valta Virossa lähestyi loppuaan. Oli epätietoista, ehtisivätkö he edes päästä kaikkine tavaroineen pakenemaan saapuvien saksalaisten edestä Venäjälle. Hädän hetkellä he turvautuivat samaan keinoon joukkojensa taisteluinnon nostamiseksi kuin sittemmin samana keväänä Suomessa: omien joukkojensa pettämiseen. He väittivät valheiksi huhut saksalaisten joukkojen lähenemisestä, lakkauttivat »Sotsialdemokraatin», joka kertoi saksalaisten tulosta, »valheiden levittämisen vuoksi», ja selittivät lähenevien sotilasosastojen olevan vain virolaisten rykmenttien järjestämiä ja asestamia valkokaartilaisia. Jotta johtajat ehtisivät rauhassa paeta, lähetettiin saapuvia »hajanaisia valkokaartilaisjoukkoja» vastaan työmiehistä kokoonpantuja apujoukkoja punakaartilaisten ja sotilaiden vahvistukseksi, mutta punaiset joukot kärsivät pari musertavaa, veristä tappiota menettäen suuret määrät miehiä kaatuneina ja haavoittuneina.

Lauantaina, helmikuun 23 p:nä, tilanne oli jo niin vakava, että bolshevikit katsoivat parhaaksi julistaa Tallinnan kolmeksi päiväksi sotatilaan. Etenkin määräaika herätti ihmettelyä ja epäilyksiä. Työläisjoukot alkoivat aavistaa pahaa. Vielä samana päivänä ilmestyi kaduille käsinkirjoitettuja julistuksia: »Toverit, olkaa valveilla! _Anvelt, Kingissepp_ ja muut aikovat pötkiä pakoon!» Mieliala kaupungissa oli jännittynyt ja työläisten keskuudessa katkeroittunut.

Seuraavana päivänä bolshevikijohtajat alkoivat paeta Tallinnasta. »Tööline»-lehden toimituksen, Tallinnan toimeenpanevan komitean, Viron sotilas- ja työmiesneuvoston ja punakaartin huoneistojen edustalla laatikoita ja paketteja lastattiin autoihin, kuljetettiin satamaan ja siirrettiin siellä odottaviin laivoihin, jotka täyttyivät kaikenlaisesta tavarasta. Autojakin nostettiin niihin Neuvosto-Venäjälle kuljetettaviksi. Yöllä virolaiset ja venäläiset bolshevikijohtajat itsekin siirtyivät asumaan laivoille.

Tilanne oli äärimmäisen sekava. Varmoja tietoja puuttui. Laajoissa bolshevikien vastustajienkin piireissä uskottiin yleisesti, että joukot, joiden lähestymisestä kerrottiin, olivat todellakin virolaisia, ja rukoiltiin niiden aseille voittoa.

Vanhintenneuvostolla ja pelastustoimikunnalla oli kuitenkin varma tieto saksalaisten joukkojen tulosta. Itsenäisyysmanifesti päätettiin sen vuoksi julkaista, jos suinkin mahdollista, ennen saksalaisten saapumista. Oli koetettava ehdättää Haapsaluun ennen saksalaisten tuloa sinne ilmoittamaan Viron julistautumisesta itsenäiseksi ja puolueettomaksi tasavallaksi. _Juri Wilms_ ja _Konstantin Päts_ lähtivät tässä tarkoituksessa Tallinnasta autolla Haapsalua kohden. Pitkin maantietä Tallinnaan päin pakenevat, hetki hetkellä yhä laajenevat, hajanaiset bolshevikien sotilas- ja punakaartilaisosastot eivät estäneet matkaa. Mutta 20 virstan päässä Haapsalusta virolaiset sotilaat pidättivät auton ja selittivät matkan jatkamisen turhaksi.

Saksalaiset olivat saapuneet kaupunkiin jo 21 p:nä klo 8 ap. Haapsaluun sijoitetun 1:sen virolaisen rykmentin päällystön ja saapuneiden saksalaisten joukkojen komentajan välillä tehdyn sopimuksen mukaan virolainen rykmentti oli sitoutunut olemaan ryhtymättä sotatoimiin saksalaisia vastaan ja saanut luvan toistaiseksi pitää aseensa sekä huolehtia saksalaisten joukkojen kanssa yhdessä vartiopalveluksesta ja järjestyksen ylläpidosta. Toistaiseksi virolaisten ja saksalaisten välit Haapsalussa eivät olleet kärjistyneet. Mutta itsenäisyysmanifestin julkaiseminen ei niin ollen voinut siellä tapahtua. _Pätsin_ ja _Wilmsin_ täytyi palata tyhjin toimin takaisin Tallinnaan.

Sittenkuin oli myöskin käynyt mahdottomaksi matkustaa Tarttoon julkaisemaan manifestia junien lakattua kulkemasta ja autolla-ajon tultua kielletyksi, kävi selväksi, että se oli tehtävä Tallinnassa hinnalla millä hyvänsä. Silloin _Wilms_ esitti rohkean suunnitelman manifestin lukemiseksi »Estonia»-teatterissa vastapäätä punaisten päämajaa sunnuntaina, 24 p:nä. Sinä iltana siellä esitettävän näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen väliajalla teatterin ulko-ovet miehitettäisiin asestetuin vartioin ja puhelinjohdot katkaistaisiin. Samaan aikaan _Wilms_ rientäisi kenenkään siitä edeltäpäin tietämättä näyttämön kautta esiripun eteen ja lukisi itsenäisyysjulistuksen.

Tämä rohkea suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta. Tapausten huimaavan nopea kehitys teki sen toimeenpanon tarpeettomaksi.

Sinä sunnuntai-iltana ei kenelläkään Tallinnassa ollut aikaa ajatella teatteria.

Sunnuntaina kaupungin kadut olivat jo aamuvarhaisesta tulvillaan kansaa. Tavallinen sunnuntairauha oli tipo tiessään. Kiihtymys oli yleinen. Aavistettiin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa olevan tulossa.

Bolshevikivalta oli vielä sinä aamuna Tallinnassa täydessä voimassaan. Punakaartilaispatrulleja kulki pitkin katuja, kuten muinakin päivinä. Mutta yhä varmempia huhuja alkoi levitä kansanjoukkoihin bolshevikijohtajien siirtymisestä kalleimpine tavaroineen laivoihin. Pian saatiin jälleen nähdä suuria kuormia kuljetettavan tulisella kiireellä satamaa kohden. Pakokauhu sai yhä enemmän valtaa noiden vielä muutamaa tuntia aikaisemmin voitonvarmojen punaisten sotilaiden keskuudessa, jotka vasta nyt alkoivat uskoa, että tosi oli edessä. Kovia paukahduksia kuului sataman suunnalta: bolshevikit särkivät Naissaaren, Kakumäen ja Suuropin varustuksia. Niistä varastoista, joita ei ehditty tyhjentää satamaan kuljettaviin autoihin, bolshevikit jakoivat kaikille työläisiksi itseään sanoville kaikenlaista tavaraa, etenkin aseita ja ruokatarpeita.

Puolenpäivän ajoissa ensimmäiset salassa järjestetyt pelastustoimikunnan joukot ilmestyivät kaduille. (On muistettava, että Tallinnassa ei ollut ainoatakaan virolaista sotilasosastoa, johon pelastustoimikunta olisi voinut nojautua.) Paikoitellen, kuten Paksun Margareetan tornin ja Olavin kirkon y.m. luona, syntyi tulenvaihtoa vastapuolien patrullien välillä. Toiset kadut olivat punaisten, toiset pelastustoimikunnan joukkojen vallassa.

Itsenäisyysmiesten toimesta »Päewalehen» kirjapaino ympäröitiin asestetuilla vartijoilla, ja itsenäisyysjulistusta alettiin siellä painaa tilapäisvoimin, kun kirjapainon työmiehiä ei ehditty ensi kiireessä saada käsiin.

Suojelusjoukot aloittivat kaduilla hajanaisten punakaartilaisosastojen aseista riisumista. Tilanne oli kuitenkin niin sekava, että kansanjoukot klo 1:n ja 2:n välillä päivällä eivät tienneet, kenen käsissä valta kaupungissa varsinaisesti oli. Lopputulos näyttikin vielä aivan epävarmalta.

Käden käänteessä suojelusjoukot miehittivät Saksalaisen Luotonantoyhdistyksen ja Valtionpankin talot. Asestettuja bolshevikijoukkioita parveili kaikkialla ympärillä. Kun Luotonantoyhdistyksen talon eteen pysähtyneestä autosta avattiin konekiväärituli punaisia vastaan, hajautuivat he joka suunnalle huutaen: »Pirun valkokaarti on ulkona!» Ensimmäisten laukausten kajahdettua yhä uusia suojelusjoukkoja, reaalikoulujen oppilaita, ylioppilaita, näyttelijöitä y.m., riensi paikalle.

Pelastustoimikunta oli piiloitettu taistelun ajaksi erääseen syrjäiseen puutarhamajaan, jonka luo tilanteen hiukan selvittyä kolme konekiväärein asestettua autoa saapui noutamaan pelastustoimikuntaa Valtionpankin taloon johtamaan asioita.

Pelastustoimikunnan autoon asetettiin Viron sini-musta-valkea lippu, ja matka alkoi. Kulkue herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota katukäytävillä seisoskelevissa ihmisjoukoissa. Ei oltu selvillä, mitä nuo asestetut autot merkitsivät. Mutta nähdessään Viron kansalliset värit ihmiset alkoivat hurrata. Konekiväärinrätinä syrjäkaduilta sekautui eläköön-huutoihin. Valta oli silloin jo ratkaisevasti siirtymässä pelastustoimikunnan käsiin. Bolshevikit vetäytyivät pois kaupungista.

3. Viron lyhyt vapaudenaika 24—25. 2. 1918.

Ensimmäiset kappaleet itsenäisyysmanifestia ilmestyivät katujen varsille ilmoitusseiniin ja kauppojen näyteikkunoihin iltapäivällä vahvistaen jo aikaisemmin päivällä kansanjoukkoihin levinneitä itsepintaisia huhuja Viron julistamisesta itsenäiseksi tasavallaksi.

Suuret ihmisjoukot keräytyivät lukemaan julistuksia. Lähelle päässeet lukivat niitä ääneen taakse jääneille.

Maapäivien vanhintenneuvoston helmikuun 24 p:nä 1918 päiväämä »Manifesti kaikille Viron kansalaisille» alkaa julistamalla Viron sen historiallisissa ja maantieteellisissä rajoissa siitä päivästä lähtien itsenäiseksi, demokraattiseksi tasavallaksi, jossa vain maapäivien valitsema Viron pelastuskomitea oli toistaiseksi oikeutettu käyttämään korkeinta valtaa. Nuori tasavalta oli oleva poliittisesti täysin puolueeton, josta syystä naapurivaltioiden toivottiin kohtelevan sitä sellaisena. Sotaväki oli ensi tilassa vähennettävä siihen määrään, joka oli tarpeen sisäisen järjestyksen ylläpitoon. Venäjän armeijassa vielä palvelevat virolaiset sotilaat oli kutsuttava kotiin ja vapautettava sotapalveluksesta. Lisäksi taattiin 1:o kaikille tasavallan asukkaille uskontoon, kansallisuuteen ja poliittisiin mielipiteihin katsomatta tasa-arvo lain ja tuomioistuinten edessä, 2:o kansallisille vähemmistöille kansallis-sivistyksellinen autonomia ja 3:o sanan-, paino-, uskon-, kokoutumis-, yhdistys- ja lakkovapaus, samaten yksilön ja kotilieden koskemattomuus. Poliittiset vangit tultaisiin heti vapauttamaan, ja ensi tilassa ryhdyttäisiin ajanmukaista lainsäädäntötietä vakiinnuttamaan kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuutta. Maakuntien, sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään bolshevikien keskeyttämää toimintaansa jatkamaan. Niiden alainen kansanmiliisi ja kansalaisten itsepuolustusjärjestöt sekä kaupungeissa että maaseudulla oli heti perustettava yleisen järjestyksen ylläpitämiseksi. Päivän polttavien kysymysten, kuten maa- ja työläiskysymyksen sekä raha- ja elintarveasioiden, järjestämiseen ajanmukaisella tavalla ryhdyttäisiin heti, kun se suinkin kävisi mahdolliseksi.

Manifesti päättyy sanoihin:

»Viro! Seisot toivorikkaan tulevaisuuden edessä, jolloin voit vapaasti ja itsenäisesti määrätä ja johtaa kohtalosi! Ryhdy rakentamaan kotiasi, jossa järjestys ja oikeus vallitsevat, jotta voisit olla kelvollinen jäsen sivistyskansojen perheessä! Kaikki isänmaan pojat ja tyttäret, ryhtykäämme yhtenä miehenä kotimaan pyhään rakentamistyöhön! Esivanhempiemme hiki ja veri, jotka on vuodatettu tämän maan edestä, vaativat sitä, jälkeemme tulevat sukupolvet velvoittavat meitä siihen. Eläköön itsenäinen, demokraattinen Viron tasavalta! Eläköön kansojen rauha!»

Julistus herätti mitä erilaisimpia tunteita lukijoissa. Otettu askel tuntui virolaisista niin rohkealta, että sen onnistumiseen ei jaksettu uskoa. Satamasta päin kuului vielä bolshevikien kiväärien pauketta. Lännestä taas lähestyvien saksalaisten tykkien jyske kantautui kaupunkiin.