Part 11

Kerran talvella, maaliskuun alkupuolella, järjestettiin tällainen teeilta suurenmoisesti »Estonian» konserttisaliin. Taiteilija _Väinö Sola_ oli tällöin hyväntahtoisesti luvannut uhrautua meille koko illaksi, eikä silloin oma pieni salimme tietystikään voinut tulla kysymykseen.

En saata tässä yhteydessä olla puhumatta pojistamme, varsinkaan, mitä heidän käytökseensä tulee.

Kuten jokainen arvaa, on järjestyksen pito laitoksessa, jonka vakinaiset ja tilapäiset asukkaat kuuluvat vapaajoukkoon, sangen vaikeaa, eikä sitä kaikista ponnistuksista huolimatta voi saada mallikelpoiseksi. Ylipäänsä kodin varsinaiset, s.o. Tallinnan Etappiin kuuluvat, asukkaat käyttäytyivät kaikin puolin kunnollisesti. Mitä taas tilapäisesti matkan varrella sotilaskotiin majoittuneihin tulee, jotka viipyivät muutaman päivän tai viikonverran, niin heidän esiytymisensä jätti paljon toivomisen varaa. Joukossa oli tietysti paljon mallikelpoisesti käyttäytyviä, mutta, ikävä kyllä, toisenlaisiakin oli. Joukkohan oli niin suuri, ja seurakunnan sanotaan olevan sekalaista Yhteistä kaikille oli kuitenkin se, että he olivat urhoollisia poikia.

Olin tekevinäni sen havainnon, että rintamalta palaava joukko oli aina vallattomampi kuin sinne menevä. Tämä huomioni ei kuitenkaan kohdistu suinkaan kaikkiin, oli näet paljon sellaisiakin, jotka rintamalta tullessaan sanoivat: »On niin hauskaa taas päästä kodikkaaseen ympäristöön ja kodin rauhaan.» Todella näki, että he nauttivat siitä. Sellaiset pojat palasivat aina uudelleen, kun vain suinkin rintamalta pääsivät pariksi, kolmeksi päiväksi sotilaskotiin lepäämään.

Erittäin hauskana ilmiönä tahdon vielä mainita, että pojat heti kodin tultuaan huomasivat tuoreet kukat, joita aina oli verrattain runsaasti, ja kiittävin lausein ilmaisivat mielihyväänsä.

Kevään tullen sotilaita alkoi palata rintamalta yhä enemmän. Toiset menivät lomalle, toiset olivat kokonaan vapautuneet. Tätä kotimaahan siirtymistä kesti koko kevään, kunnes sitten kesän alussa suomalaisten koko toiminta loppui, ja mekin saimme hajoittaa kotimme, jota parhaimpamme mukaan olimme koettaneet pitää hyödyllisenä ja tarkoitustaan vastaavana.

10. Oikeudenhoito.

Suomen vapaaehtoisten joukkojen sotatuomariksi nimitetty varatuomari _K.H. Majantie_ kertoo oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa Virossa seuraavaan tapaan:

Kun Suomen vapaaehtoiset joukot lähtivät taistelemaan Viron kansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta kaiken yhteiskuntajärjestyksen vihollisia vastaan, oli luonnollisesti huolehdittava siitäkin, että joukkojen keskuudessa lain kunnioitus pysyisi vireillä, ja että mikäli oikeudenloukkauksia sattuisi, syylliset saisivat laillisen rangaistuksen.

Ei ollut kuitenkaan helposti ratkaistavissa kysymys, miten oikeudenhoito apuretkikunnan keskuudessa oli järjestettävä, koska asiaa arvosteltaessa yksistään lainopilliselta kannalta oli selvää, että Suomen laki ja oikeudenkäyntijärjestys ei voinut ilman muuta olla voimassa vieraalla maalla taistelevien vapaaehtoisten joukkojen keskuudessa. Toiselta puolen taas ei saattanut tulla kysymykseenkään, että joku retkikunnan osanottaja joutuisi rikoksesta tuomituksi Venäjän lakien ja venäläisen oikeusjärjestyksen mukaan, jotka olivat Virossa voimassa. Sen takia tehtiin retkikuntalaisten allekirjoittamiin välikirjoihin myöhemmin heidän suostumuksellaan sellainen lisäys, että he Virossa olonsa aikana olivat Suomen lakien alaisia. Viron hallituksella, joka oli pyytänyt suomalaisten avustusta, ei puolestaan ollut mitään muistutettavaa tällaista järjestelyä vastaan.

Retkikuntaa kiireen kaupalla koottaessa ja Viroon lähetettäessä ei kohta alussa oltu tilaisuudessa huolehtimaan oikeudenhoidosta sen keskuudessa. Vasta kun kenraali _Wetzer_ oli määrätty suomalaisten vapaajoukkojen ylipäälliköksi, ryhdyttiin tammikuun lopulla järjestämään sotaoikeutta hänen esikuntansa yhteyteen. Viron Avustamisen Päätoimikunta nimitti varatuomari _K.H. Majantien_ retkikunnan sotatuomariksi. Kenraali _Wetzer_ puolestaan valtuutti niinikään hänet siihen toimeen ja määräsi sotaoikeuden puheenjohtajaksi eversti _Lindbergin_ esikunnastaan ja muiksi jäseniksi kapteeni _Brandersin_ Ensimmäisestä Suomalaisesta Vapaajoukosta ja luutnantit _Jokioisen_ ja Parviaisen Pohjan Poikain rykmentistä sekä yleiseksi syyttäjäksi luutnantti _Sundmanin_ esikunnastaan.

Sotaoikeuden kokouduttua ensi kerran helmikuun 6 p:nä puheenjohtaja, eversti _Lindberg_ asetti sotatuomarin vastattavaksi kysymyksen, katsoiko hän, että sotaoikeuden kokoonpano oli Suomen lain mukaan laillinen ja, ellei niin olisi, minkälaisen pätevyyden hän katsoi oikeudella olevan, sekä voidaanko hänen mielestään sotaoikeudessa noudattaa Suomen lakia.

Kysymyksen johdosta sotatuomari lausui seuraavaan tapaan:

Sotilas, aseellinen tai aseeton, joka on Suomen vakinaiseen sotaväkeen otettu, on, heinäkuun 16 p:nä 1886 annetun Rikoslain Suomen sotaväkeä varten mukaan, mainitun lain alainen sotilasrikoksista, joita hän tekee siitä päivästä alkaen, jona hän on vakinaiseen palvelukseen astunut. Jokaisessa erillisessä pataljoonassa tulee olla sotaoikeus, johon joukon päällikkö valitsee puheenjohtajan ja sotilasjäsenet, kun taas senaatin oikeusosasto asettaa sotatuomarin. Jos sotaoikeus on asetettava sellaisessa osastossa, jossa ei ole sotatuomaria, saa päällikkö määrätä jonkun tuomarinvirkaan pätevän henkilön sotatuomariksi.

Rikoslakimme määrää, että Suomen alamainen tuomitaan suomalaisten lakien mukaan rikoksista, joita hän on tehnyt Suomessa tai sen ulkopuolella, jos rikos on tehty Suomen kansalaista vastaan ja hänet sittemmin tavataan kotimaassa.

Kuten tiettyä, eivät joukot, joiden sotaoikeutena tämän oikeuden on toimittava, kuulu Suomen vakinaiseen sotaväkeen. Siinä suhteessa puuttuu siis edellytys tämän oikeuden laillisuudelle ankarammassa merkityksessä. Mutta tässä maassa ovat voimassa vihollisemme laki ja oikeusjärjestys, eikä voi tulla kysymykseenkään, että suomalaisten joukkojen keskuudessa niitä noudatettaisiin. Retkikunnan kunkin osanottajan kanssa tehtyyn välikirjaan on myös nimenomaan lisätty, että hän on Suomen sotalakien alainen, niinkauankuin hän kuuluu retkikuntaan ja oleskelee Virossa. Tämän sopimuksen nojalla ja eräänlaisen pakkotilan vallitessa voidaan katsoa, että sotaoikeus on oikeutettu huolehtimaan oikeudenhoidosta suomalaisten joukkojen keskuudessa Virossa Suomen lakia noudattamalla.

Monenlaiset vaikeudet, lisäsi sotatuomari, tulevat kuitenkin kohtaamaan sotaoikeuden toimintaa, etenkin tuomioiden täytäntöönpanossa, sillä sitä ei voida tehdä kotimaassa, joten esim. vankeusrangaistukset on kärsittävä Virossa. Tuntien, miten paljon huonommat vankilat ovat Virossa kuin Suomessa, joten oleskelu virolaisissa on suhteellisesti raskaampaa, sotatuomari oli sitä mieltä, että vankeusrangaistukset oli määrättävä lyhyemmiksi kuin mitä samasta rikoksesta tuomittaisiin Suomessa.

Sotaoikeus omaksui ohjeekseen edellä esitetyn katsantokannan.

Samassa istunnossa käsiteltiin yhtä kuolemantuottamusta ja yhtä murhaa koskevaa juttua ja kahta varkausasiaa.

Seuraava istunto oli määrätty helmikuun 14 p:ksi, mutta sairaustapauksen takia se voitiin pitää vasta maaliskuun 3 p:nä. Tässä istunnossa olivat läsnä samat oikeudenjäsenet kuin edellisessäkin paitsi, että luutnantti _Jokioisen_ tilalle oli määrätty luutnantti _Kalervo_ Pohjan Poikain rykmentistä, ja että yleisenä syyttäjänä toimi vänrikki _Kettunen_.

Käsiteltävinä olivat edellisestä kokouksesta lykkäytyneet asiat sekä lisäksi viisi varkautta, kaksi ryöstöä, kuusi karkaamista, kaksi kavallusta, yksi juopumusta ja kaksi varomatonta ampuma-aseen käyttöä koskevaa juttua.

Tähän päättyivätkin sotaoikeuden istunnot. Kenraali _Wetzerin_ esikunta hajoitettiin, jolloin sotaoikeuskin lakkasi toimimasta.

Oikeudenhoito retkikunnan keskuudessa ei voinut lähipitäenkään vastata niitä vaatimuksia, joita sille järjestyneessä yhteiskunnassa asetetaan. Oikeudenloukkaukset, joiden tekijöitä ei voitu saattaa rangaistukseen, olivat sangen tavallisia.

Retkikunnan sotaoikeudella oli kuitenkin epäilemättä suuri merkitys ei ainoastaan sen kautta, mitä se suoranaisesti sai aikaan, vaan myöskin yksistään jo olemassaolonsa vuoksi, koskapa tietoisuus siitä varmaankin pidätti monta, jolla oli taipumuksia siihen suuntaan, ryhtymästä rikoksen tekoon.

Jo sotaoikeuden ensimmäisessä istunnossa huomautettiin, kuten edellä on mainittu, että vankilat Virossa olivat huonot, itse asiassa ne olivat perin kurjat, niinkuin harvoja poikkeuksia ehkä lukuunottamatta yleensä niissä maissa, joissa venäläinen oikeuslaitos oli voimassa. Kun vallankumouksen yhteydessä m.m. Tallinnassa oli hävitetty pari vankilaa, niin suuri ahtaus vallitsi vielä jäljellä olevissa. Ruo'an valitettiin olevan sangen huonoa, ja makuusijoista oli suuri puute, samaten astioista.

Niin ollen ei ole kummeksittavaa, että vapauden puolesta taistelemaan lähteneet suomalaiset, milloin he rikoksen tai hairahduksen takia joutuivat vankilaan, eivät siellä viihtyneet, vaan lähtivät tuon tuostakin karkuun. Virolaiset vanginvartijat näyttivät yleensä suosivan tätä avuksi tulleiden veljien vapaudenrakkautta tai ehkä heillä ei ollut halua asettua vastahankaan, kun pojat osoittivat aikeita siirtyä väljemmille tiloille. Sattuipa sellaistakin, että vangittu ilmoitti vartijalle haluavansa käväistä ravintolassa aterioimassa, eikä vartijalla ollut sitä vastaan mitään muistutettavaa. Vanki tuli takaisin, jos tuli, tai jäi tulematta. Yhteen koppiin sullotut 6--7 suomalaista lähti eräänä yönä Tallinnan päävartiosta pakomatkalle särjettyään ovet, ja vasta sitten, kun miehet olivat pitkän matkan päässä, ampui vartija »kunnialaukauksen» heidän jälkeensä.

Vankiloiden viranomaisille eivät tällaiset vieraat luonnollisesti olleet kovinkaan mieluisia, ja kun Tarton vankilasta vihdoin vietiin pois viimeisetkin kaksi suomalaista, jotka olivat olleet vielä tavallista rauhattomampia, ilmaisi vankilanjohtaja sen johdosta peittelemättä suuren tyytyväisyytensä ja lähetti heitä asemalle saattamaan viisi rotevaa, pitkillä aseilla varustettua virolaista. Nämä kummastelivat suuresti, kun yksi ainoa hentorakenteinen suomalainen sotilas, jolla ei ollut asetta näkyvissäkään otti vangit vastaan.

Se tunnustus on annettava Viron viranomaisille, että he kyllä koettivat puolestaan parantaa olosuhteita suomalaisille vankiloissa, varsinkin senjälkeen, kun asiassa oli käännytty oikeusministerin puoleen, mutta vaikeudet olivat monessa suhteessa voittamattomat maassa vallitsevan sotatilan ja vankilain puutteen takia.

Kun suomalaiset joukot palasivat kotimaahan, jäi Viron vankiloihin vielä muutamia osaksi Viron armeijan palveluksessa olleita, osaksi suomalaisiin joukkoihin kuuluneita sotilaita, jotka Viron viranomaiset olivat pidättäneet pienempien rikosten tai hairahdusten tähden Näytti mahdottomalta jättää näitä virumaan vieraan maan vankiloihin odottamaan kunnes viranomaiset mahdollisesti ottaisivat heidän asiansa käsiteltäväkseen. Kenraali _Wetzer_ määräsi senvuoksi vapaaehtoisten joukkojen entisen sotatuomarin toimimaan vangittujen vapauttamiseksi, ja hänen onnistuikin saada kotimaahan lähetetyiksi ne suomalaiset, joiden tiedettiin olevan pidätettyinä.

Sotatuomari sai tässä toimessaan nauttia suurta avuliaisuutta viranomaisten puolelta. Vangitut toimitettiin heti pyydettäessä hänen kuulusteltavikseen, eikä viranomaisilla ollut mitään muistuttamista pidätettyjen vapauttamista vastaan, milloin sotatuomari oli sitä mieltä, että heidän voitiin katsoa sovittaneen tekonsa, kun he olivat olleet jo jonkin aikaa pidätettyinä.

On mielihyvällä Viron viranomaisten kiitokseksi mainittava, että suhde heidän ja vapaaehtoisten joukkojen sotaoikeuden välillä oli mitä parhain. Jo se seikka sinänsä, että maassa löytyi Viron valtiosta riippumaton oikeudenhoito, olisi saattanut synnyttää erimielisyyttä ja hankauksia. Mutta mitään sellaista ei sattunut.

Vapaaehtoisten joukkojen sotatuomarin palattua kotimaahan Suomen hallituksen edustaja Virossa, senaattori Kairamo otti valvoakseen virolaisissa vankiloissa edelleen pidätettyinä olevien suomalaisten etuja.

11. Sairashoito.

Sairaalaolojen järjestäminen Virossa toimivia suomalaisia vapaaehtoisia joukkoja varten tuotti etenkin alussa suuria hankaluuksia, ja kauan kesti, ennenkuin ne saatiin edes tyydyttävään kuntoon.

Edellä on kerrottu, miten Suomen naiset omasta aloitteestaan päättivät auttaa veljeskansan hätää toimittamalla sen rintamajoukoille sidetarpeita ja suunnitellen suomalaisen ambulanssin lähettämistä Viroon. Kun sitten suomalainen apuretkikunta Viroa varten perustettiin, on luonnollista, että side- y.m. sairashoitotarpeiden valmistus ja lähetys Suomesta käsin suunnattiin tyydyttämään suomalaisten joukkojen tarpeita. Juuri haavoittuneiden ja sairaiden vapaaehtoisten tuskien lieventämisessä Suomen naiset suorittivat suurtyönsä Viron retken hyväksi.

Sairashoito oli Virossa vielä tähän aikaan kovin takapajulla. Huutava puute vallitsi rintama-ambulansseista ja sidetarpeista. Niinpä ensimmäiset suomalaiset haavoittuneet saivat itse sitoa haavansa nenäliinoillaan. Haavoittuneiden kärsimyksiä lisäsi vielä sekin seikka, että suomalais-virolaisten joukkojen nopeasti edetessä yhteys Tallinnan kanssa, jonne kaikki vähänkin pahemmin haavoittuneet oli kuljetettava saamaan lääkärinapua, kävi vaikeaksi ja epävarmaksi. Sama vaikeus oli myöhemminkin haittaamassa haavoittuneiden hoitoa. Pitkät matkat rintamalta lähimmälle rautatienasemalle huonoissa ajopeleissä tuottivat etenkin pahasti haavoittuneille suuria kärsimyksiä. Kuitenkin vain aniharvoin huolimatta vaikeista taipaleista talvipakkasessa kuultiin jonkun suomalaisen valittavan tuskiaan. Oli kuin vapaaehtoiset olisivat tehneet keskenään äänettömän sopimuksen kestää kaikki tuskansa päästämättä valituksen sanaa huuliltaan. Hammasta purren ja kärsimyksiään joskus hiljaisella kirouksella lieventäen haavoittuneet makasivat paareilla tai sellaisten puutteessa tikapuilla, sitten täyteen sullotussa reessä tai kurjilla vankkureilla ja lopuksi perin hitaasti eteenpäin matavan junan epämukavissa ja usein kylmissä saniteettivaunuissa. Monet haavoittuneista heittivät henkensä sairaalaan kuljetettaessa — silloinkin valittelematta.

Syy kaikkeen tähän kurjuuteen ei tietysti ollut se, että virolaisilta olisi puuttunut hyvää tahtoa. Tavaton puute vallitsi kaikista tarveaineista. Vapaussota oli vastikään mitä vaikeimmissa olosuhteissa aloitettu. Kaikkea puuttui: sairashoitohenkilökuntaa, siteitä, lääkkeitä, instrumentteja j.n.e. Ne, joita oli, jättivät paljon toivomisen varaa, etenkin puhtauteen nähden, johon suomalaiset olivat tottuneet kotimaan yksinkertaisimmissakin sairaaloissa. Virolaisista sideaineista kerrotaan tapauksia, jolloin niitä käytettäessä tavallinen haava alkoi märkiä, joten oli syytä epäillä niidenkin puhtautta. Niinpä suomalaisen hoidon hankkiminen suomalaisille haavoittuneille ja sairaille Viroon kävi erittäin toivottavaksi.

Kotimaassa oli alusta alkaen oltu kuumeisessa työssä avun antamiseksi sairashoito-olojen parantamiseksi. Kaikkia yllälueteltuja puutteita ei tosin voitu toivoakaan saada poistetuiksi, useathan niistä ovat sodan välttämättömiä seurauksia, joita vain vuosikausien järjestelytyö ja suurten rahasummien uhrausta vaativa valmistelu saattavat lieventää. Mutta joitakin helpotuksia voitiin sittenkin koettaa aikaansaada. Pohjan Poikain ambulanssi varustettiin alusta pitäen ajanmukaisesti. Sen henkilökuntaan tuli kuulumaan 3 lääkäriä, 7 sairaanhoitajatarta, 2 emännöitsijää ja 1 välskäri. Suomen Lääkintähallitus luovutti sille sellaiset ambulanssitarpeet, joita ei voitu muualta saada hankituiksi.

Helsingin naiset olivat ahkerassa työssä valmistaen suuria määriä erinomaisia sidetarpeita ja alusvaatteita haavoittuneita varten sekä hankkien lääkkeitä y.m.s. Siten he mitä suurimmassa määrässä helpottivat vaikeata tilannetta. He työskentelivät pääasiallisesti nykyisessä Presidentin linnassa, jossa suunnaton touhu vallitsi niihin aikoihin. Linnan suuri sali oli täpösen täynnä ahkeria työntekijättäriä. Siellä ommeltiin, kudottiin, parsittiin ja ennen kaikkea sidekangaspakkoja revittiin ja leikattiin sekä pyöritettiin siteitä noudattaen tarkoin puhtauden ehdotonta vaatimusta. Tarveaineet joko ostettiin tai saatiin lahjaksi. Valmiiden tavaroiden pakkauskin tuotti luonnollisesti paljon puuhaa. Mutta suurella innolla kaikki tehtiin, ja niinpä voitiin »Väinämöisellä,» tuon tuostakin lähettää suuret määrät eri tarveaineita Tallinnassa sijaitsevaan varastoon rintamajoukkoja ja sairaaloita varten.

Tämä helsinkiläisten naisten uhrautuva työ, joka tyydytti hyvin kipeän tarpeen, on sitäkin suurempiarvoista, kun kaikki suoritettiin vapaaehtoisilla työvoimilla, tavallisesti iltaisin, pitkän päivätyön jälkeen kodissa, virastossa tai konttorissa.

Näin valmistettujen sairashoitotarpeiden lopullisesta kohtalosta Tallinnan varaston hoitajatar, neiti _Sandra Laihia_ mainitsee:

»Kun kaikki oli valmista ja suomalaiset vapaaehtoiset joukot palasivat kotimaahan, luovutettiin jäljelle jääneet lääkeaineet ja sidetarpeet virolaisille, eivätkä ne, jotka niitä sittemmin tulivat käyttämään, voineet aavistaakaan, minkä suuren rakkaudentyön tuloksia ne olivat.»

Samalla kuin ensimmäinen side- ja lääketarvelähetys saapui Tallinnaan, ryhdyttiin siellä puuhaamaan sairassijoja suomalaisille. Aluksi saatiin Tallinnan diakonissalaitokselta, joka on muutaman kilometrin päässä kaupungista, pieni huoneisto suomalaisia vapaaehtoisia varten. Sinne saatettiin sijoittaa kuitenkin vain 15—20 sairasta, mikä sotaretken jatkuessa kävi ennenpitkää aivan riittämättömäksi. Kun ei liioin tahdottu jättää suomalaisia haavoittuneita kokonaan virolaisen sairashoidon varaan, jolla oli tarpeeksi tekemistä omissakin haavoittuneissaan ja sairaissaan, ryhdyttiin Tallinnassa suomalaista sairaalaa varten hankkimaan suurempaa ja lähempänä rautatienasemaa olevaa huoneistoa.

Jo tammikuun 17 p:nä sairashoitotoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Winter_ saattoi ilmoittaa Päätoimikunnalle, että apuretkikunnan tarpeihin oli Tallinnassa saatu oma sairaalahuoneisto. Talo, johon suomalainen sotilassairaala sijoitettiin, baltilaisen aatelisklubin oma, on Tallinnan kauneimpia rakennuksia. Se sijaitsee sitäpaitsi sangen edullisella paikalla, Leveänkadun alussa, kaupungin keskustassa ja lähellä rautatienasemaa.

Oli heti ryhdyttävä puhdistamaan huoneita, jotka sotilasmajoituksen jäljiltä olivat siivottomassa kunnossa. Suomen Lääkintähallitus luovutti sairaalalle tarpeellisen irtaimiston, kuten instrumentit, sängyt, sänkyvaatteet, pöydät ja tuolit. Helsingin naisten valmistamat sidetarpeet ja alusvaatteet sekä heidän hankkimansa lääkkeet tulivat nyt erittäin hyvään tarpeeseen. Apuretkikunnan pääintendentti taas huolehti siitä, että rintamalla vaatteensa menettäneet haavoittuneet saivat sairaalasta uudet puvut ja jalkineet.

Alkuvalmistukset suoritettiin suurella kiireellä, niin että sairaala, jonka ylilääkärinä toimi alkuaikoina tohtori _A. Troupp_ ja loppuviikkoina tohtori _af Heurlin_ sekä ylihoitajattarena neiti _Edit Koistinen_, saattoi alkaa toimintansa helmikuun 1 p:nä, jolloin sinne siirrettiin diakonissalaitokselta siellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat.

Haavoittuneille ja sairaille oli varattu suuri ja valoisa sali, johon mahtui 50 vuodetta. Veneerisiä tauteja sairastavia varten oli pienempi huone, jossa oli 30 sairassijaa. Leikkaussali, sidehuone, ruokahuone ja kylpyhuone olivat rakennuksen yläkerroksessa, keittiö ja sairaalan henkilökunnan asunnot taas alakerroksessa. Henkilökuntaan kuului ylilääkärin ja ylihoitajattaren lisäksi yksi lääkäri, neljä hoitajatarta, taloudenhoitaja, emännöitsijä, muutamia sanitäärejä, joista kuitenkin vain kaksi jäi pysyväisiksi, muutamia virolaisia naisia keittäjättärinä ja siivoojattarina, yksi renki ja autonkuljettajat käytettävinä olevia autoja varten.

Pian alkoi Rakveren, Tarton ja Valkin sairaaloista sekä rintamalta saapua haavoittuneita ja sairaita uuteen sairaalaan, jolla kaiken aikaa oli yllin kyllin työtä.

Erinomaisen hyvältä haavoittuneista ja sairaista sotilaista tuntui päästä Tallinnan valoisaan ja puhtaaseen suomalaiseen sotilassairaalaan, jossa hoito ja ruoka olivat erinomaisia. Sairaista koetettiin siellä kaikin puolin pitää mahdollisimman hyvää huolta. Potilaille hankittiin sanomalehtien avulla säännöllisesti tuoreita tietoja kotimaasta. Kaikenlaisia seurapelejä oli heidän saatavissaan. Tallinnalaiset muistivat suomalaisia auttajiaan makeis-, kukka- ja tupakkalähetyksillä. Silloin tällöin kaupunkilaiset kävivät heitä tervehtimässä ja ilahduttamassa soitolla ja laululla. Haavoittuneet ja sairaat saivat myöskin jonkin kerran kuulla suomalaista musiikkia, m.m. vapaajoukkojen soittokunta kävi Tallinnassa ollessaan soittelemassa heille.

Sairaalan suomalainen hoito ja kotoinen tunnelma lienevät kuitenkin olleet potilaille arvokkainta — tupakan ohella! Tallinnan suomalainen sotilassairaala oli tehtävänsä tasalla. Se sai sekä suomalaisilta että ulkomaalaisilta, jotka kävivät sitä tarkastamassa, osakseen yksimielistä kiitosta erinomaisen kuntonsa vuoksi.

Kun ottaa huomioon haavoittuneiden vapaaehtoisten erittäin suuren lukumäärän, niin on helppoa käsittää, että Tallinnan suomalainen sairaala ei yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon Rakveressa sijaitsevan ja Pohjan Poikain Valkissa olevan sairaalan kanssa, joihin mahtui yhteensä n. 35 potilasta, saattanut tyydyttää apuretkikunnan sairassijojen tarvetta haavoittuneita varten puhumattakaan eri tauteja sairastavista.

Tosin Tallinnan sairaalasta siirrettiin pahimmin ja lievimmin haavoittuneet »Väinämöisellä» Helsinkiin, jossa heidät sijoitettiin Tilkan ja Antinkadun sotilassairaaloihin. Mutta Helsingissäkin puute sairassijoista oli tuntuva, joten suurempia määriä Virossa haavoittuneita ei voitu siirtää Suomeen. Mahdollisesti on jotakin perää siinäkin Pohjan Poikain keskuudessa vallinneessa luulossa, että eräät Helsingin sairaalat olisivat mielenosoituksellisesti kieltäytyneet ottamasta vastaan Virossa haavoittuneita. Tosiasia on. että heille oli hyvin vaikeaa saada sijoja Helsingin sairaaloissa, eikä se kai aina voinut johtua tilanpuutteesta. Tämä häpeällinen asiantila herätti kaukana kotimaasta, mutta kuitenkin sen turvallisuuden ja kunnian puolesta taistelevissa sankareissa oikeutettua suuttumusta. Sittenkuin n.s. Koleraparakeista oli saatu muutamia kymmeniä sairassijoja vapaaehtoisia varten, parani tilanne Helsingissä hiukan. Vaikeuksia oli kuitenkin edelleen, vaikka sairashoitotoimikunta koetti tehdä parastaan.

Niin ollen oli hankittava haavoittuneille ja sairaille suomalaisille vapaaehtoisille hoitoa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa.

Narvan rintaman ensimmäisissä taisteluissa haavoittuneita suomalaisia sijoitettiin Tallinnan »Greifenhagen Klinik» nimiseen sairaalaan Pietarintorin äärellä. Myöhemmin suomalaisia ei enää viety sinne, vaan diakonissalaitokseen ja sittemmin suomalaiseen sotilassairaalaan.

Tartossa sijoitettiin pahemmin haavoittuneet, jotka tarvitsivat operatiivista käsittelyä, yliopiston haavaklinikkaan. Lievemmin haavoittuneita ja sisällisiä tauteja sairastavia taas hoidettiin yliopiston silmäklinikassa. Suomalaisia potilaita oli muissakin sikäläisissä sairaaloissa, esim. Reiherin sairaalassa. Kaikissa virolaisissa ja baltilaisissa sairaaloissa niiden oma henkilökunta hoiti suomalaisia, joita varten Tartossa kuitenkin oli suomalaisia sairaanhoitajattaria välittämässä suomalaisten potilaiden ja sairaalan henkilökunnan keskinäisiä suhteita.

Yleensä virolaiset ja baltilaiset lääkärit ja sairaanhoitajattaret koettivat tehdä parhaansa suomalaisten potilaiden hyväksi. Viron silloisissa sairaalaoloissa oli kuitenkin yhtä ja toista, jossa oli toivomisen varaa. Sitäpaitsi suomalaisten potilaiden oli vaikeaa tulla kielen puolesta toimeen hoitajiensa kanssa. Vieraat olosuhteet ja tavat sekä oudosti valmistettu ruoka olivat myöskin omiaan tuskastuttamaan suomalaisia, jotka sen vuoksi ikävöivät päästä kotimaahan tai edes Tallinnan suomalaiseen sairaalaan. Omista joukko-osastoista joku toveri tosin saapui silloin tällöin kertomaan uutisia ja tuomaan terveisiä, mutta kotimaan kaivattuja tietoja saapui näiden sairaaloiden suomalaisille perin harvoin, ja se oli valitettava laiminlyönti velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneitä sankareita kohtaan.

Suomalaisten haavoittuneiden olosta Viron sairaaloissa tulkoon tässä kerrotuksi muutamia piirteitä, jotka Ensimmäiseen Suomalaiseen Vapaajoukkoon kuulunut luutnantti _Emil Helle_ on pannut muistiin. Hän oli yksi niistä viidestä suomalaisesta haavoittuneesta, jotka sijoitettiin Tallinnan Greifenhagenin sairaalaan.

Me suomalaiset tuotimme sairaalan henkilökunnalle paljon vaivaa. Etenkin sisaret olivat pahemmassa kuin pulassa. Mitä heikompi potilas, sitä vaikeampaa oli tulla toimeen hänen kanssaan. Niinpä eräänkin kerran muudan sisar oli aivan tuskastunut erääseen pahasti haavoittuneeseen suomalaiseen. Vapaaehtoinen ei osannut sanaakaan saksaa ja oli kaiken lisäksi hyvin itsepäinen, kuten me suomalaiset ainakin. On ymmärrettävää, ettei heikolla sairaalla milloinkaan ole ruokahalua. Mutta hoitajatar koetti tyrkyttää haavoittuneelle hiukan liemiruokaa. Suomalainen teki kovaa vastarintaa ja karjaisi vihdoin.

— Kun suomalainen kerran sanoo: ei, niin se on myös ei!

Kun nuo sanat käännettiin saksaksi, kauhistui hoitajatar niin, että oli pyörtyä. Hän ei voinut muuta kuin ihmetellä sitä järkähtämättömyyttä, jota kuoleva mies osoitti noilla sanoillaan. Vielä samana päivänä ylilääkäri tuli kysymään minulta, ovatko kaikki suomalaiset noin »eigensinnig». Näytin hänelle sanomalehdestä kohtaa, jossa ilmoitettiin suomalaisten vapaaehtoisten jatkavan itsepäistä etenemistään. Herra tohtori ei osannut muuta kuin hymähtäen sanoa, ettei sairashuone sentään ole mikään rintama. ‒ ‒ ‒

Sairashuoneessa helposti tulee huomaamaan miehen sisun. Suomalainen kesti hammasta purren tuskansa, jotka usein olivat hyvinkin suuret. Mutta annahan olla, että sairashuoneessa oli vaikka vain yksi ainoa venäläinen, niin kamala mylvinä oli talossa. Eräskin venäläinen upseeri huusi jo leikkaussalin eteisessä kuin pikku lapsi. Ja voi sitä elämää, kun hän joutui leikkuupöydälle sidottavaksi. Sensijaan suomalaisten suusta ei päässyt ääntäkään. Erästä suomalaista täytyi kuolettamatta leikata, mutta hän ei valittanut. Suomalaisen p—leen hän kyllä kuiskasi, mutta siinä olikin kaikki. Minulla taas oli tapana puida nyrkkiä sitä enemmän mitä kipeämmältä tuntui. Ylilääkäri, tohtori _von Hesse_ tuumi kerran, ettei hän kunnialla selviydy minun nyrkistäni. Eräänä päivänä hän otti pihdit hyvin salaperäisen näköisenä. En itsekään tiedä, miten kaikki kävi, mutta korvapuustin tohtori sai ja hyvän saikin. En suinkaan tarkoittanut sitä tehdä, mutta se kävi kuin sähköllä. Perästäpäin hän kehui tahallaan ottaneensa hermolangan päästä kiinni saadakseen koettaa suomalaista sisua. ‒ ‒ ‒

Sekä virolaista että saksalaista kirjallisuutta oli tietysti potilaiden saatavissa. Monet vieraatkin toivat suuria pinkkoja kirjoja. Mieluisimpia vieraita olivat mielestäni baltilaiset neidit, jotka osasivat ilahduttaa sairasta. He toivat jos jonkinlaisia herkkuja ja makeisia. Kaiken lisäksi he osasivat puhua sellaisesta, josta potilaskin löysi virkistystä.

Muuten virolaisilla näytti olevan hyvin nurja käsitys meistä suomalaisista. Usein kuuli heidän purkavan kiukkuaan suomalaisten »saksalaismielisyyden» johdosta. Merkillisintä oli, että virolaiset alkoivat pitää kaikkia suomalaisia melkein saksalaisina. Tuo käsitys ilmeni sairashuoneen ulkopuolellakin. Ehkä se oli yhtenä syynä virolaisten kylmenemiseen suomalaisia kohtaan.

Haavoittuneille suomalaisille Viron sairaaloissa jutut suomalaisten sankariteoista rintamalla, jotka kulkeutuivat heidän korviinsa virolaisten sanomalehtien ja sotilaiden välityksellä, tuottivat suurta virkistystä ja tekivät tuskien ääneti kärsimisen helpommaksi. Kuuluivathan he samaan sankarijoukkoon, eikä heidän siis sopinut vaikeroida.

Kun sitten suomalainen apuretkikunta palasi kotimaahan, siirrettiin vielä jäljellä olevat suomalaiset haavoittuneet ja sairaat vähitellen ensin Tallinnan suomalaiseen sotilassairaalaan ja sitten Helsingin sairaaloihin. Sittenkuin virallisesti vahvistettiin tieto suomalaisen apuretkikunnan päättymisestä, lopetti Tallinnan suomalainen sotilassairaala toimintansa huhtikuun 17 p:nä. Sen koko toimintakautena oli siellä hoidettu ja sen kautta Suomeen lähetetty puolisentuhatta haavoittunutta ja sairasta.

Helsingin sairaaloissa, etupäässä sitä varten varatussa osassa Koleraparakkeja, hoidettiin haavoittuneita sitten siksi, kunnes he kykenivät jättämään sairaalan tai siirtyivät kotipaikoilleen lääkärinhoitoon. Varsinaisen retkikunnan jo päätyttyä sen intendenttuurin oli jatkettava toimintaansa maksaakseen palkat, ruokarahat ja sairaalalaskut lääkärinhoidossa vielä oleville ja välittääkseen kaatuneiden omaisten ja retkellä työkykynsä menettäneiden eläkeanomukset Viron valtiolle.

Puhuttaessa Viron vapaaehtoisen apuretkikunnan sairashoidosta ansaitsee sen yhteydessä toiminut Suomen Punaisen Tähden osasto tulla myös mainituksi. Sen toiminnasta neiti _Karin Hannula_ kertoo seuraavaa:

»Helmikuussa 1919 Suomen Punainen Tähti lähetti Viroon ambulanssin, johon kuului lääkäri ja 12 sairaanhoitajatarta, viimemainitut vastikään kurssinsa — muuten ensimmäisen laatuaan Suomessa — suorittaneita. Matkan päämääränä oli Tallinna, jonka hevossairaalassa meidän piti aloittaa työmme.

»Tallinnaan saavuttuamme ryhdyimme innokkaina työhön. Vaikka potilaita olikin paljon, tuntui monesta meistä, että työvoimia oli liikaa, etenkin, kun apunamme työskenteli muutamia virolaisia lääkäreitä ja välskäreitä. — Muistelen, että näihin aikoihin oli kovia pakkasia, jotka paljon vaikeuttivat työtämme, etenkin, kun osa hevosista täytyi lääkitä ulkona. Eläimetkin kärsivät pakkasesta, olivat kiukkuisia ja levottomia.

»Noin viikon oltuamme Tallinnassa kaksi joukostamme matkusti rintamalle liittyäkseen eversti _Ekströmin_ joukkoihin. Ja jälleen viikon perästä viisi meistä päättäväisinä pudisti Tallinnan tomut jaloistaan suunnaten kulkunsa Valkiin, jossa Pohjan Poikain rykmentti silloin sijaitsi. Eversti _Kalm_ oli Tallinnassa käymässä, ja kuultuaan, että virolaisilla oli kokonaista kymmenen Suomen Punaisen Tähden sisarta palveluksessaan, hän tiedusteli, emmekö olisi halukkaita seuraamaan häntä Valkiin ja työskentelemään siellä. Ensin näytti siltä kuin koko lauma olisi tahtonut jättää suin päin Tallinnan — sellainen innostus ja melu siitä nousi — mutta luonnollisestikaan kaikki eivät voineet päästä. Vaikeata oli meidän viidenkin pääsy — puolittain karkaamalla se lopuksi tapahtui.

»Muistan aina sen yön, jona lähdimme. Everstillä oli ylimääräinen juna, joten ei ollut ahdasta, kuten tavallisesti Viron rautateillä. Emme kuitenkaan nukkuneet, siksi paljon oli jokaisella puhumista. Olimme äärettömän tyytyväisiä — saisimmehan ensinnäkin työskennellä Pohjan Poikain kuuluisassa rykmentissä ja toiseksi vielä niin lähellä rintamaa, jonka oloihin meillä nyt olisi tilaisuus tutustua. Matkalla eversti antoi meille jokaiselle määräyksen, mihin osastoon tulisimme kuulumaan. Kaksi joutui patteriston hevosia hoitamaan, yksi ensimmäiseen pataljoonaan, yksi toiseen ja yksi rykmentin esikuntaan. Kun astuimme Valkin asemalla ulos junasta selkäreppuinemme, olimme siis jo täysin tietoisia siitä, missä kukin työnsä aloittaisi.

»Valkiin rykmentti oli rakennuttanut oman sairastallin, joka oli täynnä sairaita ja rintamalla haavoittuneita hevosparkoja. Työmme oli järjestetty siten, että aamuisin jokainen sisar kävi tarkastamassa hänelle kuuluvat tallit. Tuli ottaa selvää uusista sairaustapauksista, milloin sellaisia oli sattunut, ja ilmoittaa niistä lääkärille. Sitäpaitsi tuli tarkastaa, oliko hevoset huolellisesti puhdistettu ja ruokittu. Klo 9 ap. menimme sairastallille, jossa jokainen lääkitsi omaan osastoonsa kuuluvat hevoset. Kaksi eläinlääkäriä ja välskäri ohjasivat työtämme.

»Päivemmällä oli sairastaessa sairaiden hevosten vastaanotto. Päätauti raivosi yhteen aikaan hevosissa tuottaen erikoista huolta ja vaivaa. Samalla kuitenkin tunsi suurta tyydytystä, kun potilas, jota oli viikkomääriä hoitanut, vihdoin parani. Oli liikuttavaa nähdä sairaan eläimen kiitollisuutta hoitajaansa kohtaan. Eräskin, joka oli saanut kuulan vasempaan takareiteensä, sai 6—7 viikkoa kestää kovia tuskia, ennenkuin kuulanreikä meni umpeen. Kärsivällisenä ja hiljaisena se aina seisoi paikoillaan käsitellessäni haavaa ja kiitollisuutensa merkiksi nuoli kättäni, kun olin lopettanut työni.

»Valkissa olimme huhtikuun 8 p:ään, jolloin jäljelle jäänyt osa rykmentistä siirtyi Tarttoon. Tartossa Punainen Tähti työskenteli kesäkuun puoliväliin, jolloin rykmentti lopullisesti hajautui. Sinnekin järjestettiin tilava ja valoisa sairastalli. Voinpa sanoa, että Tartossa olomme aikana meillä oli suurin praktiikka, ja siellä opimme varmaankin jokainen paljon uutta ja intresanttia omaan alaamme kuuluvaa. Työtä riitti meille aamusta iltaan.

»Sairastalli sijaitsi keskellä virolaisten kasarmialuetta. Oli huvittavaa nähdä virolaisten sotamiesten hämmästyneitä naamoja, kun he kysymyksiinsä, keitä me oikeastaan olemme, saivat vastauksen, että olemme suomalaisia tyttöjä, jotka olemme tulleet tänne hoitamaan heidän sairaita hevosiaan. Sitä heidän oli vaikeata käsittää. Tulla nyt Suomesta asti tänne hevosia hoitamaan!

»Meidän esimerkkimme sai aikaan sen, että Tallinnaan ja Tarttoon perustettiin Sininen Tähti, joka toimii samassa tarkoituksessa kuin Punainen Tähti. Ja totisesti, kyllä se siellä onkin tarpeen!»

12. Retkikunnan viimeinen vaihe.

Päätoimikunnan ja Viron väliaikaisen hallituksen välillä joulukuun 23 p:nä 1918 tehdyn sopimuksen 2:sen kohdan mukaan suomalaiset joukot olivat velvolliset pysymään Virossa, »kunnes Viro on puhdistettu bolshevikeista». Kun siis Viron armeijan ylipäällikkö helmikuun 24 p:nä 1919 Viron itsenäisyyden vuosipäivän johdosta toimeenpantujen juhlallisuuksien aikana ilmoitti virallisesti, että Viron alue oli jo silloin kokonaan puhdistettu bolshevikeista, niin oli katsottava suomalaisten vapaajoukkojen omasta puolestaan täyttäneen sopimuksen ehdot.

Juhlallisuuksissa läsnä ollut Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja, tohtori _Louhivuori_ kääntyi siitä syystä vielä samana päivänä kenraali _Laidonerin_ ja pääministeri _Pätsin_ puoleen ilmoittaen, että jos virolaiset tahtoivat edelleen pitää suomalaisia joukkoja turvanaan Virossa, oli sekä Viron hallituksen ja Päätoimikunnan että Päätoimikunnan ja sen joukkoihin kuuluvien upseerien ja sotilaiden välillä tehtävä uudet sopimukset, koska suomalaisten puolelta kaikki aikaisemman sopimuksen ehdot oli jo täytetty. Molemmat puhutellut selittivät Viron yhä edelleen ehdottomasti tarvitsevan suomalaisia joukkoja avustamaan Viron armeijaa maan rajoille keskitettyjen venäläisten bolshevikijoukkojen hyökkäysten torjumiseksi ja lupasivat ottaa kysymyksen käsiteltäväksi hallituksen istunnossa.