Part 4

Tapaukset Saksassa kehittyivät sitten nopeasti. Marraskuun alkupuolella puhjennut vallankumous johti lopulliseen ratkaisuun. Keisari _Wilhelm II_ luopui marraskuun 9 p:nä kruunustaan, ja Saksa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi. Vallankumous teki pikaisen lopun Saksan jo horjumaan ruvenneesta sotilasmahdista ja puolustuskyvystä pakottaen siten valtakunnan taipumaan häpeälliseen aselepoon ja sittemmin samanlaiseen rauhaan. Aselepoehtojen mukaan saksalaisten joukkojen tuli jättää m.m. Itämeren maat, kuitenkin vasta sitten, kun kansalliset joukot olisi ehditty järjestää ja saattaa puolustuskykyisiksi.

Iltapäivällä marraskuun 9 p:nä Tallinnassa olevat saksalaiset joukko-osastot saivat tiedon vallankumouksen puhkeamisesta kotimaassa. Matruusit nostivat satamassa punaisen lipun. Heitä vastaan lähetettiin jalkaväkeä, mutta se liittyi vallankumouksellisiin. Seuraavana päivänä perustettiin Tallinnaan saksalaisten matruusien ja sotilaiden neuvosto, joka päätti vaatia miehitysjoukkojen pikaista kotimaahan vientiä. Muissakin miehitysjoukkojen majoituskaupungeissa perustettiin sotilasneuvostoja, jotka kuitenkin enimmäkseen työskentelivät hyvässä yhteisymmärryksessä joukko-osastojen komentajien ja esikuntien kanssa.

Jo hiukan ennen Saksan vallankumousta kansa Virossa oli alkanut kärjistyneen elintarviketilanteen vuoksi äänekkäästi vaatia maapäivien kokoon kutsumista. Vallanpitäjät eivät luonnollisestikaan aluksi tahtoneet tietää mitään maapäivien kokoutumisesta. Mutta kun nyt rauhattomuus levisi myöskin heidän omiin joukkoihinsa, eivät he enää kyenneet estämään Viron väliaikaista hallitusta ryhtymästä omin luvin hoitamaan hallitustehtäviä maassa.

6. Viron vapaussodan alku.

Marraskuun 11 p:nä Viron väliaikainen hallitus vankeudesta palanneen pääministeri _Pätsin_ johdolla ilmoitti julistuksella Viron kansalle ryhtyneensä hiukan muutetuin kokoonpanoin uudelleen hoitamaan tehtäviään ja kutsuvansa maapäivät lähiaikana koolle. Yleisillä vaaleilla valitut kunnalliset itsehallintoelimet määrättiin ryhtymään jälleen toimintaan. Samalla hallitus pyysi koko kansalta tukea, jota ilman sen olisi turhaa yrittääkään pelastaa isänmaata.

Se mielenlujuus, jota hallitus ja etupäässä pää- ja sotaministeri _Päts_ osoittivat tänä perin vaikeana ja vaarallisena hetkenä, herättää ihailua. Viron kansan ja nuoren valtion tilanne oli vaikea, melkeinpä epätoivoinen.

Tasavallan hallitus seisoi yksin ja puolustuskyvyttömänä — vielä täydellisemmin kuin bolshevikien jättäessä maan saksalaisten käsiin — aseellisten vihollisten välissä. Saksalaisten miehitysjoukkojen johto ei ollut antanut hallitukselle lupaa ryhtyä toimintaan, joskin se toistaiseksi tunsi joukkojensa sisäisen kuohunnan takia olevansa estetty ryhtymästä pakkokeinoihin virolaisia itsenäisyysmiehiä vastaan. Baltilaisten lisäksi, jotka koettivat kaikin tavoin kiihoittaa sotilasjohtoa väkivaltaan, oli hallituksella vielä muitakin vihollisia kotimaassa, niin, ne virolaiset bolshevikit, jotka eivät olleet paenneet venäläisten mukana, vaan olivat jääneet kotimaahan. Pihkovassa taas majaili venäläinen valkokaarti, n.s. luoteisarmeija, suunnitellen Venäjän ennalleen saattamista, siis Vironkin itsenäisyyden tuhoamista, ja valmistellen yhdessä baltilaisten kanssa Viron väliaikaisen hallituksen kukistamista. Rajojen takana Venäjän nälkäiset bolshevikilaumat odottivat vain sopivaa tilaisuutta hyökätäkseen Viroon, jonka muka suurista leipävaroista heille tarkoituksellisesti kerrottiin. Pietarissa Trotski julisti: »Meidän on tunkeuduttava kiilana saksalaisten kintereillä rajamaihin estääksemme siellä paikallisten hallitusten syntymisen! Tallinnan, Riian, Libaun täytyy tulla omiksemme!» Näiden lukuisten vihollisten keskellä puolustuskyvytön Viron hallitus teki pelottomana valmistuksia maan suojaamiseksi kaikilta näiltä vihamiehiltä, vaikka siltä samaan aikaan puuttui melkein täydellisesti kannatusta itse virolaistenkin keskuudessa.

Virolaiset olivat viime vuosina saaneet kokea niin kovia voimatta itse helpottaa raskasta tilaansa, että he harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat menettäneet luottamuksen omaan ja kansansa voimaan. Saksalainen miehitysaika ei ollut liioin suinkaan omiaan vahvistamaan virolaisissa uskoa parempaan tulevaisuuteen. Vastarintaa oli kyllä tehty, mutta sen näkyvä tulos oli vain se, että jo ennestään melkein sietämätön tilanne paheni entisestään. Lisäksi sanomat bolshevikien aikeista hyökätä Viroon heti saksalaisten lähdettyä sieltä ja tietoisuus oman kansan aseettomuudesta olivat omiaan tekemään pikaisen lopun siitä riemusta, jonka Saksan tappio maailmansodassa ensi hetkellä oli synnyttänyt. Oli luonnollista, että rahvaan mielessä näin ollen heräsi kysymys, kannattiko yleensä ryhtyä taisteluun bolshevikeja vastaan, joiden voitto näytti jo edeltäpäin varmalta. Vastarinta vain kiihdyttäisi saapuvia bolshevikeja väkivaltaisuuksiin turvatonta väestöä vastaan. Parasta oli siis luopua taistelusta ja alistua bolshevikien valtaan, sitenhän edes henki säästyisi. Täten on selitettävissä se välinpitämättömyys ja haluttomuus luovuttaa mitään virolaisille sotilaille, jota vastaan Viron hallituksen täytyi vapaussodan alussa yhtä mittaa taistella, ja joka herättää vieraassa tarkastelijassa hämmästystä.

Virolaisten sivistyneidenkin keskuudessa soimattiin katkerasti väliaikaista hallitusta, joka kaikesta huolimatta ryhtyi valmistamaan vastarintaa. Ajatus pienen, aseettoman Viron taistelusta suunnattoman suurta, yhä vielä voimakasta Venäjää vastaan tuntui mielettömältä ja koko yritys turhalta uhkapeliltä. Hyvin pieni oli niiden joukko, jotka alusta alkaen olivat valmiit kaikissa vaiheissa tukemaan rohkeaa hallitusta.

Baltilaiset, jotka näkivät Saksan tappion johdosta asemansa jälleen käyneen vaaranalaiseksi, koettivat pelastautua etuoikeuksineen muuttamalla nopeasti leiriä. Heidän etujaan valvomaan järjestettiin Tukholmaan _von Stryckin_ johtama lähetystö, jonka tarkoitus oli saada entente suosiolliseksi baltilaisia kohtaan. Se, millaisia aseita baltilaisten edustajat tällöin käyttivät, selviää m.m. siitä, että _von Stryck_ selitti nooteissaan länsivalloille virolaisten kukistaneen _Poskan_ hallituksen ja puolibolshevistisen _Pätsin_ hallituksen asettuneen tilalle ja alkaneen heti toimeenpanna bolshevistisia uudistuksia; entente saattoi niin ollen katsoa olevansa vapaa lupauksistaan Viron väliaikaisen hallituksen tunnustamisesta. Kaikesta huolimatta _von Stryckin_ toiminnan tulokset jäivät vähäisiksi. Liittolaisilla oli paremmat tiedot oloista Virossa kuin baltilaiset olettivat.

Tällä välin Viron väliaikainen hallitus jatkoi rohkeasti toimintaansa; niinpä julkaistiin määräys vapaaehtoisen mobilisatsioonin alkamisesta marraskuun 21 p:nä. Sillä laskettiin saatavan vapaustaistelua varten 25.000 miestä aseihin.

Mutta hallitus oli laskenut väärin. Vain jokunen mies saapui rykmenttien kokoutumispaikkoihin. Pääministeri _Päts_ lausui muutamia kuukausia myöhemmin tästä: »Harha-askel oli se, että kuulutettiin vapaaehtoisten mobilisatsiooni. Luultiin, että kaikki rientäisivät intomielin pelastamaan isänmaata, mutta häpeäksi täytyy tunnustaa, että ketään ei tullut.» Muita ei ilmoittautunut kuin ylioppilaita, koulupoikia ja upseereja sekä jokin määrä sellaisia, jotka saksalaismiehityksen aikana olivat joutuneet taloudelliseen ahdinkoon, ja joita nälkä ajoi sotapalvelukseen. Mutta viimemainittuja hallituskaan ei aluksi kyennyt auttamaan: muonaa ei ollut antaa sotaväelle. Tämä, samoinkuin tieto siitä, että hallituksella ei ollut rahaa, ei aseita, eikä sotatarpeita jakaa kokoon kutsumalleen armeijalle, vaikutti musertavasti miesten mielialaan ja sai useat ilmoittautumaan aikoneet kääntymään takaisin kotiin.

Kaiken lisäksi saksalaiset miehitysjoukot koettivat kaikin tavoin estää virolaisten joukkojen kokoamista. Saksan hallituksen edustajan _A. Winnigin_ kanssa oli pitkien neuvottelujen jälkeen Riiassa marraskuun 19 p:nä tosin saatu aikaan sopimus, jonka mukaan Viron hallitus tunnustettiin korkeimman vallan haltijaksi Viron kansatieteellisissä rajoissa ja saksalaisia sotavoimia kiellettiin sekautumasta maan hallitukseen ja hallinnollisiin asioihin. Mutta tämä sopimus, joka oli tosin pitkä edistysaskel saksalaisesta sotilasdiktatuurista vapautumiseen, jätti kuitenkin olot Virossa hyvin sekaviksi. Sähkölennätin, puhelinlaitos ja rautatiet jäivät toistaiseksi kokonaan sotilashallinnon alaisiksi. Tätä miehitysjoukot sitten käyttivät hyväkseen estäen virolaisten joukkojen kuljetuksen rautateitse rintamalle ja katkaisten virolaisen pääesikunnan sähkölennätin- ja puhelinyhteyden rintamajoukkojen kanssa.

Ne tykit, kiväärit ja ampumatarpeet, jotka saksalaiset olivat maahan tullessaan riistäneet virolaisilta rykmenteiltä, ja jotka heidän nyt olisi pitänyt luovuttaa takaisin, he tekivät käyttökelvottomiksi, möivät ne tai yksinkertaisesti kieltäytyivät luovuttamasta niitä. Heidän mainitaan rikkoneen ja hävittäneen m.m. 40.000 japanilaista ja venäläistä kivääriä. Riiassa taas kerrotaan myydyn virolaisten konekiväärejä polkuhinnasta, jolloin bolshevikien sanotaan olleen innokkaimpia ostajia. Tuntuu siltä kuin kaiken tämän takana olisi todellakin ollut, kuten virolaiset väittävät, halu osoittaa maailmalle, miten kykenemättömiä Itämeren kansat olivat itse puolustautumaan, kun saksalaisten joukkojen täytyi poistua maasta. Virolaiset joukot olisivat varmastikin aluksi jääneet aivan aseitta, ellei venäläisiltä joukoilta ja vallankumouspäiviltä olisi maahan jäänyt jokin määrä kiväärejä, joilla ensimmäiset, vähälukuiset komppaniat voitiin asestaa.

Aselepoehdoissa olevaa määräystä Itämeren maiden rajojen suojaamisesta saksalaiset sotilaat Virossa, niinkuin Lätissäkin, osoittautuivat haluttomiksi täyttämään. He pitivät itsepintaisesti kiinni sotilasneuvostojensa päätöksestä poistua maasta mahdollisimman pian. On täysin ymmärrettävää, että sotilaat, jotka uljaasti ja nurkumatta olivat neljän vuoden ajan olleet sodassa eri puolilla maailmaa, halusivat nyt vihdoinkin kotiin, kun sota joka tapauksessa oli menetetty. Mitä hyödytti taistella vieraan, vihamielisen kansan puolesta? Itsesäilytysvaistokin kai heräsi heissä vihdoin. Kun he olivat säilyneet kaikissa vaaroissa siihen saakka, niin he eivät luonnollisestikaan tahtoneet viime hetkessä menettää henkeään. Kotimaassa oli levottomuuksia, vallankumous. Koti ja perhe kutsuivat perheenisää suojakseen. Saksalaiset sotilasneuvostot antoivat julistuksia ilmoittaen, että vastoin tahtoaan Viroon tuodut sotilaat eivät halunneet muuta kuin jättää maan virolaisten haltuun mahdollisimman pian, ja kehoittaen kansaa rauhallisuuteen, jotta sotajoukot voisivat poistua maasta mahdollisimman nopeasti ja ilman yhteentörmäyksiä asujamiston kanssa.

Turhaan Viron baltilaiset piirit väliaikaisen hallituksen suostumuksella koettivat saada joukkoja taivutetuiksi lykkäämään lähtöänsä. Upseerit olisivat mahdollisesti suostuneet siihen, mutta sotilaat eivät millään ehdolla tahtoneet jäädä maahan kauemmaksi kuin se oli ehdottoman tarpeellista lähdön järjestämiseksi. Niinikään raukesi puuha saada Viron hallituksen varoilla pestattuja saksalaisia palkkajoukkoja jäämään maan turvaksi.

Aluksi väliaikainen hallitus voi lähettää rajoille siellä olevien saksalaisten joukkojen lisäksi vain hajanaisia suojelusjoukkoja, joiden taistelukunto oli sangen vähäinen. Samaan aikaan tehtiin kuitenkin työtä vakinaisen armeijan luomiseksi. Tarkoitus oli perustaa yksi kuusirykmenttinen divisioona. Sen komentajaksi nimitettiin kenraali _Tönisson_. Sittemmin näistä rykmenteistä muodostui kuitenkin kaksi divisioonaa, joista ensimmäinen kenraali _Tönissonin_ johdolla taisteli itäisellä ja toinen aluksi eversti _Limbergin_ ja sittemmin eversti _Puskarin_ johdolla eteläisellä rintamalla.

Rykmenttien komentajiksi ja kokoutumispaikoiksi määrättiin: 1:nen rykm. — kenraali _Pödder_, Tallinna; 2:nen rykm. — everstiluutnantti _Unt_, Tartto; 3:s rykm. — eversti _Kubbo_, Vöru; 4:s rykm. — everstiluutnantti _Selma_n, Narva; 5:s rykm. — everstiluutnantti _Reek_, Rakvere ja 6:s rykm. — everstiluutnantti _Puskar_, Pärnu.

Rykmenttien merkitys oli kuitenkin toistaiseksi mitätön. Vain 4:s rykmentti kykeni alusta alkaen ottamaan osaa sotatoimiin. Bolshevikien hyökkäyksen alkaessa oli siinä 82 upseeria ja 350 sotilasta.

Tilanteen äärimmäisen vakavuuden kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia tosiasioita, jotka on julkaistu Tarton »Postimeehen» N:o 277, marraskuun 2 p:nä 1920, kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»

»Kapteeni _Laretein_, joka oli nimitetty Narvan suojeluskunnan päälliköksi, oli ensimmäisinä päivinä onnistunut koota 120 suojeluskuntalaista, niistä 85% paikallisten keskikoulujen oppilaita. Tämä luku ei kasvanut sen suuremmaksi. Narvan yhteiskunta, niin paljon kuin sitä oli, jäi veltoksi ja sivulta katsojaksi, alkoivatpa asukkaat vielä pyrkiä tekemisiin Venäjän kanssa keinotellen, tehden kauppoja ja valmistaen bolshevikeille tietä Viroon.

»Narvan Joensuussa luutnantti _Rammel_ onnistui keräämään vain 18 miestä (niinikään melkein kaikki koulupoikia) — siellä oli tila niin ollen vielä huonompi.

»Kun viikkoa myöhemmin (marraskuun 21 p:nä) Narvassa ryhdyttiin muodostamaan 4:ttä jalkaväkirykmenttiä, niin Narvan yhteiskunta ei antanut rykmentille minkäänlaista tukea, kävi vain häiritsemässä rykmentin esikuntaa kysymyksillä: milloin on ryhdyttävä siirtymään Tallinnaan päin?!»

Viron baltilaisten edustajien pääministeri _Pätsin_ kanssa marraskuun 27 p:nä tekemän sopimuksen mukaan ryhdyttiin järjestämään baltilaisia, omien upseerien johtamia komppanioita virolaisen ylijohdon alla käytettäviksi yhteisessä taistelussa bolshevikeja vastaan. Tämä sovinto virolaisten ja baltilaisten välillä oli kuitenkin vain väliaikainen, eikä merkinnyt sitä, että viimemainitut olisivat tunnustaneet Viron väliaikaisen hallituksen. Maasta lähtevät saksalaiset joukot luovuttivat näille komppanioille, samoinkuin muillekin baltilaisten järjestöille, tarpeellisen määrän aseita ja ampumatarpeita, kun taas virolaisille joukoille ne eivät suostuneet antamaan mitään.

Bolshevikit valmistelivat hyökkäystä Viroon kaikella kiireellä. Saksalaisten miehittäessä Viron venäläisten mukana paenneet virolaiset bolshevikit, joilla ei siihen saakka ollut mitään varsinaista tehtävää ollut, järjestettiin nyt erikoisiksi virolaisiksi punarykmenteiksi. Niitä tuli olemaan neljä, mutta miesluvultaan ne eivät vastanneet tavallisia rykmenttejä. Sodan kestäessä niitä täydennettiin virolaisten puutteessa venäläisillä ja lättiläisillä, joten niillä lopulta oli tuskin muuta kuin nimitys virolainen. Vähälukuisten virolaisten lisäksi hyökkäävään armeijaan tuli kuulumaan suuri määrä venäläisiä, lättiläisiä, vieläpä kiinalakiakin joukko-osastoja. Virolaisten bolshevikien johtajat, jotka muodostivat n.s. Viron työkansan kommuunin hallituksen, olivat nimellisesti hyökkäyksen takana, mutta tosiasiallisesti Venäjän neuvostohallitus yksin johti taistelua Viroa vastaan.

Poliittisista syistä bolshevikit kuitenkin väittivät, että heidän hyökkäyksensä oli vain Viron proletariaatin taistelua maan porvaristoa vastaan. Vieraiden sotajoukkojen osanotto salattiin joko kokonaan tai selitettiin niiden ottavan osaa sotaan vain virolaisten työläisten avuksi kutsumina. Tiedot Venäjän neuvostohallituksen aikeista miehittää Viro venäläisillä, lättiläisillä ja kiinalaisilla joukoilla leimattiin »häpeämättömäksi provokatsooniksi» ja »pahansuovaksi valheeksi». Ulkomaille levitettiin nyt ja myöhemminkin lentolehtisiä ja sanomalehtiä, joissa valheellisella tavalla selitettiin neuvostohallituksen suhdetta Viron vapaussotaan. Mentiinpä sodan kestäessä niinkin pitkälle, että huhtikuussa 1919 väitettiin neuvostohallituksen, kun Viron bolshevikien taistelu oli epäonnistunut, muka välttäneen viemästä sotajoukkojaan heidän avukseen, jotta ei antaisi Suomelle sodanaihetta (!).

Tosiasia on, että Viron sodassa ei ollut kysymys Viron työläisten, vaan bolshevistisen Venäjän valtakunnan eduista — entisen Venäjän alueen kokoamisesta. Tämän ohjelmankohtansa avulla bolshevikit hankkivat itselleen kannatusta tsaarinaikuisen Venäjän upseeriston ja virkamiehistön joukossa, joista monet liittyivät bolshevikeihin pitäen heitä parhaina välikappaleina uneksimansa Venäjän ennalleen saattamisen saavuttamiseksi. Tähän Venäjän imperialistiseen pyrintöön liittyi vielä yksi syy, joka kehoitti hyökkäämään Itämeren maiden kimppuun. Moskovan »Isvjestia» kirjoittaa siitä joulukuun 25 p:nä 1918:

»Liettua, Lätti ja Viro ovat poikkipuolin tiellä, joka johtaa Venäjältä Länsi-Eurooppaan, ja ovat sen vuoksi vallankumouksellemme esteeksi, ne näet erottavat Neuvosto-Venäjän vallankumouksellisesta Saksasta. Tämä erottava muuri on kaadettava kumoon, Neuvosto-Venäjän joukkojen on miehitettävä Liettua, Lätti ja Viro, Venäjän punaisen proletariaatin on voitettava itselleen mahdollisuus vaikuttaa Saksan vallankumouksen kehitykseen... Baltianmeren takaisin valloittamisella Neuvosto-Venäjä saisi mahdollisuuden tehdä helpommin kiihoitustyötä Skandinaavian maissa sosialistisen vallankumouksen hyväksi. Täten Baltianmeren tehtävänä olisi muodostua sosialistisen vallankumouksen mereksi.»

Nämä olivat Neuvosto-Venäjän tarkoitukset, kun se hyökkäsi Viron ja muiden Itämeren maiden kimppuun.

Taistelu Viron kohdalla alkoi marraskuun 25 p:nä, jolloin bolshevikit karkoittivat Pihkovasta saksalaisen sotilasjohdon siellä järjestämän, n. 4.000-miehisen venäläisen luoteisarmeijan. Osa hajalle lyödyistä joukoista matkusti junalla suoraa päätä Riikaan, kun taas toinen osa tulvasi Petserin kautta Viron alueelle ja peräytyi ryöstäen ja hävittäen Vörua kohden. Tämän joukon liikehtiminen herätti Viron hallituspiireissä suurta levottomuutta, aluksi suurempaa kuin bolshevikien, tunnettiin näet siihen kuuluvien ainesten vihamielisyys Viron Itsenäisyyttä kohtaan. Kaikista epäilyksistään huolimatta hallituksen oli kohdeltava luoteisarmeijaa liittolaisena, koska sillä joka tapauksessa oli sama vihollinen. Vihollisuuksia ei syntynytkään virolaisten ja luoteisarmeijan välillä; viimemainittu alistui sittemmin toistaiseksi Viron sotilasjohdon ylipäällikkyyden alaiseksi.

Luoteisarmeijan ja poistuvien⁻ saksalaisten miehitysjoukkojen kintereillä seurasi pieniä bolshevikijoukkoja, aluksi kaiken kaikkiaan vain 1 pataljoona 49:nnestä venäläisestä tarkk'ampujarykmentistä 4 kevyen tykin kera.

Vakavampi vaara uhkasi kuitenkin Narvan puolelta. Bolshevikit olivat jo 22 p:nä yrittäneet vallata sitä sillä kertaa kuitenkaan onnistumatta. Sille rintamanosalle bolshevikit olivat sitten keskittäneet suurempia joukkoja, ja vain Narvan suunnalla taistelutoimintaa aluksi olikin. Bolshevikit eivät hyökkäykseen ryhtyessään antaneet minkäänlaista sodanjulistusta tai muuta sentapaista selitystä, vaan lähettivät joukkonsa ilman muuta tuleen. Varsinaiset sotatoimet alkoivat marraskuun 28 p:nä.

Kaksi päivää aikaisemmin Narvan sotilasneuvosto oli päättänyt jättää kaupungin mahdollisimman pian ja lähtiessään räjähdyttää Narovajoen ylitse johtavat sillat siinäkin tapauksessa, että virolaiset joukot yrittäisivät pysyä asemissaan joen itärannalla. Kaupungin kohtalo oli siis jo etukäteen ratkaistu. Saksalaiset joukot eivät kuitenkaan ehtineet lähteä kaupungista ennen bolshevikien hyökkäystä.

Bolshevikien n. 2.000-miehistä hyökkäysjoukkoa vastassa oli 4:nnen virolaisen rykmentin lisäksi, josta yksi komppania oli Narovan itäpuolisissa juoksuhaudoissa, 100 miestä 405:nnestä saksalaisesta rykmentistä joen itärannalla, 400 saksalaista Narvan Joensuussa (Hungerburgissa), Narvassa 405:nnen rykmentin muut osat, jotka valmistivat lähtöä kaupungista, ja joen länsirannalla saksalaista tykistöä.

Klo 5.30 ap. bolshevikit avasivat tulen pattereistaan juoksuhautoja ja kaupunkia vastaan, jolloin Ivangorodin esikaupunki syttyi tuleen. Saksalaiset patterit vastasivat ampuen vihollisen asemia. Tunnin kestäneen tykistövalmistuksen jälkeen bolshevikien ketjut alkoivat lähestyä virolaisten ja saksalaisten asemia Jamburg—Narva maantien molemmilla puolilla. Vastustajien murhaava konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät lopuksi puolentoista tunnin taistelun jälkeen vetäytymään takaisin.

Tilanne kävi kuitenkin pian jälleen arveluttavaksi. Yöllä kaikessa hiljaisuudessa Narovan ylitse tulleet bolshevikijoukot hyökkäsivät klo 9 tienoissa saksalaisten patterien kimppuun, joiden luona oli vain vähäisiä puolustusvoimia. Apujoukkoja saapui kuitenkin ratkaisevalla hetkellä kaupungista, ja kiivaan ottelun jälkeen ne pakottivat bolshevikit peräytymään siitä huolimatta, että paikalliset punaiset koettivat saattaa apujoukot hämmennyksiin alkamalla yhtäkkiä ampua niitä selän takaa konekivääreillä. Bolshevikien mieshukan mainitaan olleen varsin suuren, kerrotaanpa, että vain harvat heistä olisivat onnistuneet pakenemaan takaisin Narovan itäpuolelle.

Saksalaisten patterit lakkasivat ampumasta klo 11 ap. bolshevikien jatkaessa juoksuhautojen, siltojen ja kaupungin pommittamista. Viimeisetkin saksalaiset joukot jättivät Narovan itärannan ja valmistautuivat lähtemään myöskin kaupungista. Niiden puolesta ilmoitettiin virolaisille, että kaikki sillat räjähdytettäisiin klo 4 ip. Sen johdosta virolainenkin komppania sai käskyn peräytyä ennen sitä joen länsirannalle. Lupauksestaan huolimatta saksalaiset kuitenkin räjähdyttivät sillat puolta tuntia ennen määräaikaa, joten kaikki virolaiset sotilaat eivät ehtineet joen ylitse siltoja pitkin. Osa toiselle rannalle jääneistä pelastui soutamalla venheillä poikki joen. Mutta muutamia sotilaita kahden konekiväärin kera jäi bolshevikien saaliksi.

Tällä välin bolshevikit olivat ottaneet haltuunsa Narvan Joensuun. Ruotsin sotalipuilla varustetut kuljetuslaivat laskivat joukkoja maihin sotalaivojen suojaamina. Kaupungin asukkaat, kerrotaan, tervehtivät saapuvia sotilaita pelastajinaan luullen heitä aluksi ruotsalaisiksi apuretkeilijöiksi, joiden tulosta bolshevikit olivat tarkoituksellisesti jo ajoissa levittäneet huhuja voidakseen nousta maihin kaikessa rauhassa. Saksalaisten komppanioiden peräydyttyä taistelutta bolshevikit saattoivat esteettömästi edetä merenrantaa pitkin päämääränä Narvassa olevien saksalaisten ja virolaisten joukkojen peräytymistien katkaiseminen.

Kun tieto tästä saapui, täytyi virolaisten luopua aikeestaan yrittää vastarintaa Narovan länsirannalla ja lähteä peräytymään saksalaisten jäljessä. Heidän onnistuikin hajoittaa bolshevikien etujoukko, joka yritti sulkea peräytymistien länteen. Hetkisen senjälkeen, kun virolaiset joukot olivat poistuneet Narvasta, miehittivät bolshevikit kaupungin vastarintaa kohtaamatta.

Sitä, millaisessa kunnossa Narvaa puolustaneet virolaiset joukot olivat, kuvatkoot muutamat tosiasiat, jotka on julkaistu aikaisemmin mainitussa »Postimeehen» kirjoituksessa »Kuka voitti vapaussodan?»

»Marraskuun 27 p:nä aamulla oli rykmentissä (4:nnessä) n. 400 miestä, mutta yöllä, kun taistelu hyökkäävän vihollisen kanssa alkoi, jäi rykmenttiin vain 120 miestä — kaikki toiset olivat parin päivän kuluessa karanneet vieden mukanaan kiväärinsä ja ilmaisivat värinsä päivällä marraskuun 28 p:nä kokoutuen Kreenholmin ja Pæmurrun seutuville joukkioiksi, käyden velvollisuuksilleen uskollisiksi jääneiden sotilaiden ja suojeluskuntalaisten kimppuun ja ampuen heitä ikkunoista.

»Marraskuun 27 p:nä otti eversti _Reekin_ lähettämä suojeluskuntalaisjoukko vänrikki _Toomelin_ johdolla haltuunsa Narovajoen vasemman rannan Mustajoen kylästä Vasknarvaan saakka. Joukko oli 70-miehinen: 20 Jöhvistä, 50 Illukan kunnasta. Narovan rannalla joukko oli vartiopalveluksessa 5 päivää ilman, että sillä olisi ollut toisella puolen olevien punaisten kanssa kahakoita, vieläpä ilman laukaustenvaihtoakin. Mutta sitten Illukan miehet päättelivät nähneensä omalta kohdaltaan kyllin vaivaa isänmaan puolesta ja lähtivät (joulukuun 3 p:nä) omin luvin rintamalta.

»Petokset, joukkokarkaamiset, ampumiset selän takaa ja muut sellaiset ilmiöt toistuivat melkein joka päivä joulukuun kuluessa (myöskin myöhemmin, mutta vähemmässä määrässä), jolloin meidän sekä lukumäärältään että varustukseltaan, mutta myös moraalisesti heikot joukkomme askel askeleelta olivat pakotetut peräytymään.»

* * * * *

Bolshevikit olivat siten onnistuneet ensimmäisessä yrityksessään. Kysymys oli vain etenemisen jatkamisesta. On syytä, ennenkuin pitemmälle seurataan bolshevikien rynnistystä, tarkastaa hiukan, millaisin asein he aikoivat ihanneyhteiskuntaansa Virossa toteuttaa.

»Tööline» kirjoittaa siitä marraskuun 27 p:nä:

»Jo se tosiasia, että me lujasti pyrimme proletariaatin diktatuuriin, osoittaa, että meidän on kohdeltava vihollisiamme säälittä. ‒ ‒ ‒ Meidän on hävitettävä luokkavihoiksemme maan päältä, vasta senjälkeen Viron proletariaatti voi rauhallisesti ryhtyä luovaan työhönsä.»

Viron väliaikaisen vallankumouskomitean käsky N:o 1 mainitsee samasta asiasta:

»Porvarilliset ja muut neuvostoja vastustavat puolueet (radikaalit, menshevikit, Viron sosiaalidemokraattinen puolue, kaikenlaiset sosiaalivallankumoukselliset j.n.e.) julistetaan laittomiksi, niiden sanomalehdistö ja kaikenlainen toiminta kielletään, ja niiden johtohenkilöitä kohdellaan, samoinkuin vastavallankumouksellisia, kaikella vallankumouksellisella ankaruudella.»

Viron työkansan kommuunin hallituksen manifestissa taas sanotaan m.m.:

»Viron väliaikainen hallitus, kaikki sen agentit ja kannattajat, kaikki moisionomistajat ja papit, joiden kädet valuvat Viron työväen verta, ovat lain ulkopuolella ja suojattomia. Jokainen, joka vaatii Viron väliaikaisen hallituksen tai sen agenttien käskyjen täyttämistä, on heti paikalla ammuttava.»

Siihen, millainen se vapaus olisi ollut, jonka bolshevikit aikoivat Viron kansalle tuoda, _Anvelt_ viittaa kirjoittaessaan »Edasi» lehdessä maaliskuun 30 p:nä 1919:

»Se, että Viroon mentäessä neuvostot ja toimeenpanevat komiteat nimitettiin, eikä niitä annettu valita, tapahtui sen vuoksi, että vaaleilla, joiden ympäristöä emme vielä tunne, voi helposti meille vihamielinen aines, paronit ja heidän ystävänsä, päästä neuvostoihin, jotka vielä alkavat työskennellä meitä vastaan. Ja lopuksi periaatteena ei voikaan olla neuvostojen mahdin säilyttäminen hinnalla millä hyvänsä, vaan tarkoitusperämme on kommunistien hallitus.»

Yllä siteeratut bolshevikien omat lausunnot osoittavat, millaisin asein, ja mihin päämääriin he pyrkivät. Heidän joukkonsa — murhiin ja ryöstöihin halukas rosvolauma — olikin sopiva tällaisen ohjelman toteuttamiseen. Sitä, mitä näissä lausunnoissa vielä mainitaan proletariaatin luovasta työstä, on pidettävä viimeisenä, surkeana jätteenä vallankumouksellisten aatteilla ja suurilla sanoilla kyllästetyistä palopuheista. Nykyinen Venäjän kurjuus on kyllin kaunopuheinen esimerkki tämän proletariaatin »luovan työn» laadusta.

7. Bolshevikien suuri eteneminen.

Narvan menetyksen jälkeen virolaiset olivat pakotetut askel askeleelta peräytymään. Se tapahtui aluksi suuremmassa määrässä vain itäisellä rintamalla, kun taas taistelut etelässä alkoivat varsinaisesti vasta hiukan myöhemmin. Bolshevikien tarkoitus näyttää olleen tunkea tieltään vähäiset virolaiset joukot heikentäen samalla vastustusta vihollisen rintamantakaisella ja joukkojenkeskisellä bolshevistisella kiihoituksella ja siten edetä mahdollisimman nopeasti pääkaupunkiin saakka. Mainittavamman vastarinnan mahdollisuutta virolaisten joukkojen taholta he eivät näy ensinkään ottaneen laskuihinsa. Päinvastaisessa tapauksessa he olisivat varmastikin ryhtyneet paremmin järjestämään hyökkäystä, niin että sittemmin tapahtunut katastrofi ei olisi johtunut ainakaan huonosta etappilaitoksesta ja sotajoukkojen riittämättömyydestä pitkille rintamanosille.

Narvasta peräytyneen 4:nnen rykmentin oli aluksi määrä ryhtyä vastarintaan jo Repnikin kartanon luona, mutta yleisen masennuksen ja väsymyksen tähden se sai luvan peräytyä edelleen. Rykmentti sai lisäystä paikallisista suojeluskuntalaisista, mutta samaan aikaan se menetti vielä enemmän miehiä karkureina. Rykmentin tilanne oli erittäin tukala senkin vuoksi, että bolshevikit käyttivät hyväkseen virolaisten sotalaivain puutetta laskien mielin määrin laivoistaan maihin joukkoja virolaisten selkäpuolelle, jolloin muu ei auttanut kuin nopea peräytyminen, jos mieli pelastua saarroksiin joutumasta. Kummallakaan puolella ei voitu — eikä hyökkääjä erikoisemmin tahtonutkaan — muodostaa yhtenäistä rintamaa. Taisteltiin enimmäkseen teillä ja rautatien varsilla.

Marraskuun 29 p. on Viron sotahistoriassa huomattava siitä syystä, että panssarijuna Nro 1 valmistui silloin. Se oli suurella kiireellä kokoonpantu saksalaisten jättämistä vaununsirpaleista. Junassa oli yksi veturi, yksi vanhalla 3-tuuman tykillä varustettu vaunu ja seitsemän muuta, hiekkasäkeillä »panssaroitua» vaunua kivääri- ja konekiväärimiehiä varten. Miehistönä oli 70 vapaaehtoista. Uusia panssarijunia valmistui pian ensimmäisen jälkeen — sekä leveä - että kapearaiteisia. Ne ottivat osaa lukuisiin taisteluihin ja saavuttivat suuren maineen urhoollisuutensa ja hyvän onnensa perusteella.

Hallituksen oli pian luovuttava vapaaehtoisuusperiaatteesta sotaväen hankkimisessa. Niinpä pääministeri _Päts_ ilmoitti joulukuun 1 p:nä hallituksen julistaneen liikekannallepanon ja kutsuneen aluksi neljä ikäluokkaa lippujen alle. Samassa kuulutuksessa hallituksen ilmoitettiin saaneen ulkomailta aseita. Kunnallisten itsehallintoelimien käskettiin lähitulevaisuudessa hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät asiansa, joiden ohella niiden oli huolehdittava asevelvollisten ja sotavarustusten keräämisestä. Lopuksi ilmoitettiin hallituksen tulevan ryhtymään ankariin pakkokeinoihin niitä vastaan, jotka tavalla tai toisella jättäisivät täyttämättä annetut käskyt.

Virolaisten joukkojen lukumäärä oli joulukuun alussa seuraava: Vörussa — 3:s rykmentti: 20 upseeria ja 172 sotilasta aseitta ja varustuksitta; Tartossa — 2:nen rykmentti: n. 30 upseeria ja 100 sotilasta aseitta; Etelä-Virossa: 180 suojeluskuntalaista; Tallinnassa — 1:nen rykmentti: 51 upseeria ja 4 sotilasta; 1:nen ratsurykmentti: 150 sotilasta ja 8 hevosta; 1:nen tykistörykmentti: 18 upseeria ja 66 sotilasta; Rakveressa — 5:s rykmentti: n. 20 upseeria ja 166 sotilasta; Rakveren lähistöllä — panssarijuna N:o 1 n. 20 upseeria ja 60 sotilasta; Narvan rintamalla: 4:s rykmentti: 100 upseeria ja 466 sotilasta ja suojeluskuntalaista.

Pakkokutsuntainkin kautta rykmenttien miesluku kasvoi aluksi perin hitaasti. Kutsunnanalaiset piiloutuivat päästäkseen joutumasta rintamalle. Pääministeri _Päts_ eräässä puheessaan mainitsi sattuneen sellaistakin, että Pärnusta kutsunnan kautta otetut sotilaat, kun heidät oli viety Narvan rintamalle, hankkivat hevosia ja rekiä ja ajaa hurauttivat kotipuoleensa takaisin. Uhkaus sotaoikeuden eteen asettamisestakaan ei auttanut mainittavasti, kun hallituksella ei vielä ollut voimaa panna tuomioita täytäntöön. Tilanne oli melkein epätoivoinen.

Vasta sitten, kun pääministeri ylittäen valtuuksiaan kutsui aseihin isänmaan puolesta kaikki ylioppilaat ja koulupojat, joissa isänmaallinen henki oli voimakkain, sai hallitus kipeästi kaivatun perustan jalkojensa alle. Asevelvollisten kutsunnat alkoivat menestyä hyvin. Sotilaallisen tilanteen kärjistyneisyyttä helpotti sekin seikka, että rykmenteille voitiin joulukuun alkupäivistä lähtien ruveta jakamaan aseita ja varustuksia Tallinnasta. Hallitus oli saanut Suomesta aseita ja lainan lähimpiä tarpeitaan varten.

Mutta kaikki tämä ei luonnollisestikaan voinut heti parantaa Narvan rintaman tilannetta, joka huononemistaan huononi. Bolshevikeilla oli siellä suuri ylivoima (n. 4.000 miestä 6 tykin, 1 panssarijunan ja 2 panssariauton kera). Harjoittamattomina rintamille vietyjen miesten mieliala oli kovin painunut. Narvan rintaman komentaja, kenraali _Tönisson_ antoi joulukuun ensi päivinä käskyn vastahyökkäykseen ryhtymisestä nostaakseen sen kautta miehistön mielialaa. Mutta joulukuun 4 p:nä bolshevikit löivät hyökkäyksen takaisin koko rintamanosalla. Sen onnistumiseen alemmat päälliköt, jotka tunsivat joukkojensa mielialan ja olosuhteet, olivatkin alusta alkaen suhtautuneet epäilevästi. Yritys johti vallan päinvastaiseen tulokseen kuin oli toivottu: nopeaan peräytymiseen. Apujoukkoja ei ollut mistään saatavissa. Konekiväärejä oli vähän. Patruunavarastot olivat loppumaisillaan. Miesten mieliala kävi yhä väsyneemmäksi mitä kauemmin tappioin peräytymistä kesti.

Samaan aikaa saatiin paljastetuiksi Viron väliaikaisen vallankumouskomitean suunnitelmat maan puolustuskyvyn lamauttamiseksi ja tien tasoittamiseksi lähestyville bolshevikijoukoille. Tämän johdosta hallitus lakkautti Tallinnassa ilmestyvän »Kommunist» lehden, joka oli esiytynyt mainitun järjestön puoltajana, ja ilmoitti tulevansa kaikin keinoin taistelemaan kaikkia kumoussuunnitelmia vastaan. Kävi yhä ilmeisemmäksi, että jos maan puolustusvoimaa ei saatu ensi tilassa vahvistetuksi, niin ulkonaiset ja sisäiset vaarat tulisivat musertamaan Viron vastakoittaneen vapauden. Kuumeista työtä tehtiin hallituspiireissä ja sotilasjohdossa, mutta siitä huolimatta virolaisten peräytymistä kaikkialla jatkui.

Joulukuun 8 p:nä Vöru joutui saksalaisten ja bolshevikien keskenään tekemän sopimuksen mukaan viimemainituille, joiden voimia eteläiselläkin rintamalla tähän mennessä oli huomattavasti lisätty. Samana päivänä bolshevikit miehittivät Räpinän. Virolaisten yhtämittainen peräytyminen alkoi nyt etelässäkin. Kaikilta bolshevikien haltuun jääviltä alueilta otettiin hallituksen määräyksestä mukaan miehet 18 ja 45 ikävuosien väliltä ja elintarpeita, karjaa y.m.

Suhde poistuvien saksalaisten joukko-osastojen ja virolaisten sotilaiden välillä oli hyvin kireä. Saksalaiset kieltäytyivät järjestelmällisesti, kuten aikaisemmin jo on mainittu, luovuttamasta ja myymästä virolaisille aseita ja ampumatarpeita. Se herätti virolaisissa sitäkin suurempaa harmia ja suuttumusta, kun saksalaiset kuitenkin samaan aikaan möivät sotatarpeita bolshevikeille, kuten esim. joulukuun 12 p:nä panssarijunan Antslan asemalla.

Vörun joutuessa bolshevikeille 3:s virolainen rykmentti oli pakotettu lähtemään peräytymisretkelle. Kun se vihdoin kovia kokeneena saapui Pukan asemalle, oli siitä jäljellä vain pieni osa, joka ryösti taloista lämpimiä vaatteita ja ruokaa, joita talonpojat kieltäytyivät antamasta ryysyisille ja nälkiytyneille sotilaille. 3:s rykmentti, niinkuin muutkin etelärintaman virolaiset joukko-osastot, oli vielä aivan puolustuskyvytön, kurjasti varustettu ja vaatetettu. Yhtämittainen peräytyminen oli lamauttanut miesten mielialan: eihän kyetty edes ryhtymään vastarintaan. Sotilaallinen tilanne ei siis eteläisellä rintamalla ollut virolaisille edullisempi kuin itäiselläkään.

Tallinnassa baltilaiset suurtilalliset valmistautuivat perheineen jättämään maan yhdessä lähtevien saksalaisten joukkojen kera. Satamassa seisoi muutamia suuria kuljetuslaivoja, joihin kuumeisella kiireellä lastattiin paronien omaisuutta ja saksalaisten joukko-osastojen varustuksia. Yhtä mittaa satamaa kohden kulkevat tavarakuormat herättivät paikallisessa väestössä suurta kiihkoa, jota tietoisuus omasta voimattomuudesta vielä katkeroitti. Huhuttiin suurista ryöstöomaisuuksista, joita saksalaiset veivät muka mukanaan. Suurella vaivalla hallitus sai raivostuneen kansan ja sydämistyneiden virolaisten sotilaiden vihan lähteviä vastaan estetyksi purkautumasta ja verisen yhteenoton vältetyksi. Siten saksalaiset laivat saattoivat jättää Tallinnan sataman sen enemmittä selkkauksitta. Toinen osa saksalaisista miehitysjoukoista kulki samaan aikaan maitse Moisakylän kautta Riikaa kohden.