Part 31

Marienburgin retkellä palattaessa myös useat upseerit pyysivät ja saivat joko eron tai pitempiaikaisen loman rykmentistä. Komppanioiden päälliköt vaihtuivat.

Luutnantti _Kalervo_ siirrettiin 3:nnen komppanian päällikkyydestä rykmentin esikuntaan liikenneupseeriksi ja hänen entiselle paikalleen jääkäriluutnantti _Sainio_, joka kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua sai pyytämänsä pitemmän loman ja palasi Suomeen. 3:nnen komppanian päälliköksi nimitettiin silloin urhea luutnantti _Jokioinen_, 1:sen K.K.K:n päällikkö, luutnantti _Simola_ pyysi ja sai eron, hänen tilalleen määrättiin kyvykäs vänrikki _Riikonen_.

2:sen pataljoonan komentaja, jääkärikapteeni _Svinhufvud_ lähti maaliskuun 12 p:nä sairaslomalle Suomeen. Pataljoonan väliaikaiseksi komentajaksi nimitettiin vastikään Suomesta saapunut jääkärikapteeni _A.A. Salminen_. 6:s komppania sai jääkäriluutnantti _Sainion_ jälkeen päällikökseen jääkäriluutnantti _Mannisen_, joka kuitenkin palasi Suomeen jo maaliskuun 10 p:nä. Senjälkeen komppanian päällikkyys järjestettiin väliaikaisesti, kunnes muutaman päivän kuluttua luutnantti _Meriluoto_ nimitettiin tälle paikalle.

Myöskin joukko muita upseereja erosi tai lähti lomalle Suomeen enää palaamatta. Rykmentti sai toisaalta jonkinverran uusia upseereja poistuneiden tilalle.

Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo näistä ajoista m.m. seuraavaa:

»Mieliala ei enää ollut entisellään. Väsymystä ja haluttomuutta alkoi yhä enemmän ilmautua kaikkialla rykmentissä. Halu päästä Suomeen — ainakin lomalle — tuli yhä yleisemmäksi alipäällystön ja miehistön keskuudessa. Yleisenä mielipiteenä oli, että oli jo täytetty sitoumus, jossa luvattiin palvella, kunnes vihollinen oli karkotettu Viron rajojen taakse. Näin olikin jo tapahtunut, ja bolshevikit oli ajettu vielä paljon kauemmaksikin. Asemasotaan ja rajojen pitkäaikaiseen puolustamiseen sopimus ei sotilaiden mielestä velvoittanut, enkä omasta puolestanikaan katso sitä voitavan niin tulkita.

»Yleisesti kuuli kysyttävän, miksi enää harjoiteltiin, kun kuitenkin kohta lähdettäisiin Suomeen. Palvelusta ei kuitenkaan laiminlyöty, harjoituksissa käytiin tunnollisesti, vaikkakin haluttomasti. Ainoastaan yksi kuuliaisuusrikos tässä suhteessa tapahtui 3:nnen komppanian erään kerran kieltäytyessä lähtemästä harjoituksiin. Sotilaat esittivät syyksi rikkinäiset jalkineet. Totta olikin, että ne olivat mitä kurjimmassa kunnossa, jonka vuoksi täytyi ainakin puolet miehistöstä vapauttaa harjoituksista. Tapahtuman johdosta 3:nnen komppanian päällikkö ja joukkueenjohtajat jättivät erohakemuksensa, joihin ei kuitenkaan suostuttu.

»Kysymys rykmentin koko olemassaolosta oli tähän aikaan tärkein. Marienburgin retken aikana kypsyi eversti _Kalmissa_ päätös lopullisesti katkaista suhteet kenraali _Wetzerin_ esikuntaan. Sitä varten hän kutsui upseeriston koolle maaliskuun 1 p:nä ja esitti sille suunnitelman, että Pohjan Poikain rykmentti erotettaisiin kenraali _Wetzerin_ alaisuudesta ja alistettaisiin operatiivisessa suhteessa välittömästi Viron armeijan ylipäällikön alaiseksi jääden taloudellisessa suhteessa edelleen Viron Avustamisen Päätoimikunnan alaiseksi. Kokouksessa oli läsnä myös maisteri _Herman Stenberg_, joka vähän aikaisemmin oli astunut rykmentin palvelukseen. Samalla sekä eversti _Kalm_ että maisteri _Stenberg_ viittasivat siihen, että rykmentin toiminta tulevaisuudessa suuntautuisi Inkeriin sen vapauttamiseksi. Suunnitelman toteuttamiseksi eversti _Kalm_ matkusti seuraavana päivänä Tallinnaan.

»Tuloksena neuvotteluista oli, kuten Viron Avustamisen Päätoimikunta sähkösanomallaan ilmoitti, että suomalaiset joukot operatiivisessa suhteessa siitä lähtien tulivat olemaan suorastaan virolaisen ylipäällystön alaisina pitäen kuitenkin edelleen oman intendenttuurin, oman sairashoidon, etapin y.m.s.

»Kaikki näytti siis hyvältä. Mutta asiat eivät olleet vielä likimainkaan selvät. Päinvastoin ne alkoivat yhä enemmän sotkeutua. Kävi ilmi, että eversti _Kalmin_ ja Päätoimikunnan välillä, ilmiriita oli puhkeamassa. Ilma tuntui olevan intrigeillä ladattu. Oli tosiaan kummallista, ettei Päätoimikunnan jäsenistä tai edustajista kukaan koko sotaretken aikana vaivautunut käymään tervehtimässä Pohjan Poikia, ottamassa selvää heidän oloistaan ja tarpeistaan voidakseen niistä huolehtia. Se ainakin oli vähin vaatimus, joka heille voitiin asettaa tässä suhteessa, kun ottaa huomioon, että kaikki se juhliminen, joka heidän osakseen Tallinnassa y.m. tuli, todellisuudessa oli vain heijastusta siitä loistosta, jonka rintamalla annetut veriuhrit ja saavutetut voitot koko suomalaiselle avustukselle loivat. Ei risaisissa jalkineissa, joista useimmista paljas jalka paistoi, lumisohjussa kahlaava rintamasotilas koreiden juhlapuheiden lukemisesta paljonkaan hyötynyt.»

[Tohtori _Louhivuori_ huomauttaa tähän: Päätoimikunnan edustaja Tallinnassa oli määrätty pitämään huolta yhteydestä Pohjan Poikain ja Päätoimikunnan välillä. Se tapa, jolla eversti _Kalm_ alusta pitäen suhtautui Päätoimikuntaan, teki viimemainitun jäsenille mahdottomaksi mieskohtaisen käynnin rintamalla, joka tietysti oli kokonaan hänen määräysvaltansa alainen. Tiedot, jotka Päätoimikunta sai oloista Pohjan Poikain rykmentissä, olivat vaillinaisia. Ei edes vahvuusluetteloja toimitettu Päätoimikunnalle koko aikana. Tallinna ja ylipäällikön esikunta olivat niin ollen ainoat, joiden kautta Päätoimikunnan oli mahdollista vaikuttaa asioiden kulkuun. Rykmentinkomentajan luottamuksellinen suhtautuminen Päätoimikuntaan olisi epäilemättä helpottanut asioiden hoitamista ja säästänyt sotilaat monilta kärsimyksiltä. — Koko sodan aikana Päätoimikunnan jäseniä ei kertaakaan matkustanut Tallinnaan ottaakseen osaa juhlallisuuksiin, vaan joka kerta välttämättömissä asioissa. Se, että virolaiset järjestivät silloin heitäkin varten juhlallisuuksia, ei riippunut Päätoimikunnasta.]

»Eversti _Kalmin_ menettelyyn taas näyttävät vaikuttaneen liiaksi hänen loukattu ylpeytensä ja kunnianhimonsa, joita hän ei aina kyennyt tarpeeksi hillitsemään. Alkoi myös ilmetä, että eversti _Kalm_ aikoi katkaista välinsä Päätoimikuntaankin ja ryhtyä aivan itsenäisesti toimimaan. 1:sen pataljoonan upseeristossa nämä ilmiöt synnyttivät vakavia arveluja siitä, että rykmenttimme saattoi joutua kaikenlaisten intrigien ja pyyteiden leikkikaluksi, jotka syrjäyttäisivät retken alkuperäisen tarkoituksen ja saattaisivat joukkomme aivan epävarmaan asemaan, varsinkin, jos siteet Päätoimikuntaan ja kotimaasta tulevaan avustukseen kokonaan katkeaisivat.

»Toistaiseksi ei kuitenkaan ollut muuta tehtävää kuin jäädä odottavalle kannalle, ylläpitää kuria joukoissa ja saada mielet pysymään rauhallisina. Kuuliaisuusrikoksia ei edellämainittua yhtä tapausta lukuunottamatta sattunutkaan. Kuri oli yhä mallikelpoinen, ja pataljoonan miehistö käyttäytyi moitteettomasti.

»Mieliala oli kuitenkin levoton, ja kaikenlaisia juoruja ja huhuja, kuten tavallista tällaisissa olosuhteissa, oli liikkeellä, ilmeistä oli myöskin, että jotakin kiihoitusta sivultapäin harjoitettiin. Se tapahtui kuitenkin niin salassa ja huomaamatta, että sen lähdettä ei voitu keksiä. Kaiken lisäksi tuli se, että suuren osan pataljoonan alipäällystöä ja miehistöä — noin puolet silloisesta taisteluvahvuudesta — 1897 ja 1898 syntyneinä oli aivan kohta matkustettava kutsuntaan Suomeen.

»Rykmentin käskyssä maaliskuun 9 p:itä kohdassa 4 ilmoitettiin: 'Uudet sopimukset laaditaan kohdakkoin, ja kun ne on saatu, tulee rykmentti uudestaan muodostettavaksi ja ne sotilaat vapautetuiksi Suomeen, jotka uuden sopimuksen mukaan eivät enää halua edelleen palvella.' Mielialan rauhoittamiseksi kutsuin kokouksen, jossa olivat läsnä pataljoonan upseerit ja kunkin komppanian alipäällystön ja miehistön valitsemat edustajat. Siitä kävi ilmi, että alipäällystön ja miehistön keskuudessa yleisesti haluttiin takaisin Suomeen. Selostin tilannetta ja ilmoitin, että eversti _Kalm_ matkustaa heti Suomeen ja tuo ratkaisun tullessaan, jolloin jokaisella oli oleva vapaus valita. Siihen mennessä oli pysyttävä rauhallisina ja täytettävä edelleenkin velvollisuudet, minkä kaikki lupasivatkin.»

Pohjan Pojat eivät kuitenkaan vielä päässeet kotimaahan.

Punaiset olivat alkaneet helmi- ja maaliskuun vaihteessa voimakkaan rynnistyksen myöskin Petserin rintamalla, jossa virolaisten täytyi peräytyä. Maaliskuun 11 p:nä bolshevikit valtasivat Petserin kauppalan, jatkoivatpa senkin jälkeen etenemistään.

Tilanteen käydessä tällä suunnalla arveluttavaksi tarvittiin jälleen suomalaisten apua. Pohjan Poikain rykmentin täytyi jälleen lähteä taisteluun.

Eversti _Kalm_, joka rykmenttinsä koossa pysyttämistä koskevien neuvottelujensa vuoksi oli estetty itse ottamasta johtoa käsiinsä alkavalla taistelukaudella, julkaisi rykmentilleen seuraavat määräykset:

»Operationikäsky N:o 12.

Valkissa 11.3. 19.

1. Tilanteen pelastamiseksi Pihkovan rintamalla määrään Jääkärimajuri _Snellmanin_ suorittamaan sivusta-liikkeen Isborskin suunnassa ja tulee hän tässä tehtävässä saamaan direktivit suoraan Eversti _Puskarilta_ tai hänen esikuntapäälliköltään Kapteeni _Muttilta_.

2. P.P. II Patalj. Jääkärikapteeni _Salmisen_ johdolla tulee tässä tehtävässä olemaan jääkärimajuri _Snellmanin_ käskyn alaisena.

3. P.P. I Patalj. ottaa vastaan II Patalj. vahtipaikat klo 10:ksi 12.3.

4. Jääkärimajuri _Snellmanin_ käytettäväksi yhteyden pitoa varten tulee myös P.P. Ratsuosasto sekä kaksi moottoripyörää 2. Divisionalta.

5. Rykmentin lääkäri _Kalpa_ huolehtii siitä, että jääkärimajuri _Snellmanin_ joukkojen mukana on tarpeellinen saniteettihenkilökunta ja -tarpeet.

6. Tarpeelliset junat majuri _Snellmanille_ hankkii 2. Divisiona.

Hans _Kalm_. Eversti ja Pohjan Poikain Komentaja.»

Mutta rykmentti ei ollut enää sama kuin ennen. Upseeriston keskuudessa vallitsi riitaisuuksia, joihin tässä ei ole aihetta puuttua, mutta jotka tultuaan miehistön korviin kiihdyttivät yhä sotilaiden halua palata kotimaahan. Kevät teki myöskin tuloaan yllyttäen koti-ikävää. Varustukset olivat kuluneet kehnoiksi. Palkkarahat suoritettiin uusissa Viron valtion obligatsioneissa, joita siviiliväestö ei mielellään ottanut vastaan, ja joita oli vaikeaa käsitellä vaihtorahan puutteen vuoksi. Sotilailla oli siis yllin kyllin valittamisen syytä. Se yhdessä retken tuottamien monien pettymysten ja yleisen väsymyksen kanssa teki miehistön haluttomaksi uusille sotaretkille lähtemään.

On vielä otettava huomioon rykmentin Marienburgin retken jälkeen höllentynyt kuri. Upseerien auktoriteetti oli alkanut horjua. Kaikki tämä yhdessä aikaansai sen, että osa 4:nnen komppanian miehistöstä kieltäytyi enää lähtemästä rintamalle. 6:s komppania osoittautui myös aluksi haluttomaksi enää jatkamaan taistelua perustellen päätöstään sillä, ettei komppanialla ollut kokenutta päällystöä, senjälkeenkuin sen upseereista 1 oli kaatunut ja useampia haavoittunut. Upseerien, etenkin komppanioiden päällikköjen, vetoomus sotilaiden velvollisuuden- ja kunniantuntoon vaikutti kuitenkin sen, että suurin osa sotilaista suostui lähtemään muutamien harvojen pitäessä itsepäisesti kiinni päätöksestään olla lähtemättä »valloittelemaan vieraita maita Virolle», kuten he selittivät. 1:sessäkin pataljoonassa kuohui samaan aikaan. Se käy ilmi jääkärikapteeni _Hannulan_ maaliskuun 14 p:nä pataljoonalleen julkaisemasta, seuraavan-sisältöisestä kirjelmästä:

»I Pataljoonalle.

Viime päivinä on sattunut tapauksia, jotka pakottavat minut kääntymään kaikkien niiden puoleen, joille 1 Pataljoonan kunnia ja maine on rakas. Joistakin tuntemattomista pimeistä lähteistä on nimittäin levitetty ilkeämielisessä tarkoituksessa huhu, että I Pataljoona muka aikoisi väkivoimin estää II Pataljoonan lähdön rintamalle pelastamaan uhatun aseman Pihkovan suunnalla. Onpa myös kerrottu, että minä olisin tällaisten suunnitelmien takana. Kun mainittu huhu minulle ilmoitettiin, torjuin mitä jyrkimmin moisen valheellisen puheen, joka vain on omiaan tahraamaan I Pataljoonan kunniakasta nimeä. Huomautin, kuinka mahdoton ja naurettava moinen huhu on, sillä mainehikkaampaa tietä kuin se, minkä I Pataljoona on Viron vapaussodassa itselleen raivannut, tuskin mikään muu joukko on kulkenut. Kaikessa tapauksessa — pimeät voimat ovat liikkeessä tarkoituksella saada aikaan hajaannuksen Pohjan Poikien keskuudessa. Nämä voimat käyttävät juuri hyväkseen kaikenlaisia ulkonaisia hankaluuksia, puutteita y.m. tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Meidän on muistettava, että Suomessakin on meillä paljon vihamiehiä, jotka kateudesta y.m. alhaisista syistä toivovat Pohjan Poikain kunniakkaalle historialle häpeällistä loppua ja jotka paraillaan koettavat mustata meitä, himmentää meidän urotekojemme mainetta. Mutta tämä vihollinen ei kuitenkaan ole vaarallisin. Meidän on muistettava, että sillä vihollisella, jota vastaan olemme taistelleet, on mitä laajakantoisin ja taitavasti järjestetty vakoilu- ja kiihoitustoiminta käynnissä kaikkialla. Sen vihollisen sormet ulottuvat meidänkin joukkoomme. Olemme kohdanneet tämän vihollisen useita kertoja taistelukentällä ja aina voittaneet. Mutta vaarallisempi ja vaikeampi voittaa on tämä vihollinen taistelukentän ulkopuolella, sen takana. On saatu epäämättömiä todisteita, että vihollisemme paraikaa punoo juomaan keskuudessamme. On mahdollista, että sen kylvö joissakin heikoissa sieluissa lankee suotuisaan maaperään. Minä vetoan senvuoksi taistelukentillä, tulessa ja vaaroissa vahvistetun asetoveruutemme nimessä teidän kaikkien kunniantuntoonne, ettette antaudu mihinkään harkitsemattomiin tekoihin. Itse ette sillä mitään voita, vihollisillemme se merkitsee arvaamatonta menestystä. Siinä neuvottelussa, joka muutama päivä sitten pidettiin upseeriston, alipäällystön ja miehistön kesken, sovittiin yhteisestä menettelytavasta ja mitenkä nykyiseen tilanteeseen on suhtauduttava. Päätettiin, että on vältettävä ja vastustettava kaikkia ajattelemattomia tekoja ja odotettava rauhallisina asioiden piakkoin tapahtuvaa ratkaisua sekä edelleen horjumatta täytettävä velvollisuutemme. Tästä päätöksestä on pidettävä kiinni. Ratkaisu ei kauvaa viivy. Rykmenttimme komentaja on sitä varten matkustanut Suomeen ja tuo hän ratkaisun tullessaan. Silloin on jokaisella oikeus vapaasti valita. Teidän, jotka nurkumatta olette kestäneet kaikki sotaretken vaivat ja voittaneet vihollisen lukuisissa taisteluissa, on nyt voitettava oma itsenne, eikä antauduttava kärsimättömyyden ja kavalien huhujen valtaan. Meidän on muistettava; mikä kauvaksi kantava historiallinen merkitys meidän osanotollamme Viron vapaustaisteluun on ollut ja minkä suurtyön siinä olemme suorittaneet. Meidän on muistettava, kuinka arvaamattomassa määrässä työmme on kohottanut Suomen nimen kunniaa ja arvoa koko maailman silmissä. Katsokaamme myös, ettemme tätä kirkasta kiipeämme viime hetkessä tahraa. Kokonaisen kansakunnan kohtalo lepää tällä hetkellä pääasiallisesti meidän hartioillamme, kansakunnan, jonka puolesta lukuisat veljemme jo ovat henkensä ja verensä uhranneet. Älkäämme antako heidän uhrauksensa hedelmien itsekkäistä syistä hukkaan joutua. Heidän muistonsakin jo yksistään velvoittaa meitä.

Tietoisuus siitä, mikä merkitys tällä pienellä suomalaisjoukolla on ollut ja edelleenkin on Viron kansalle, minkä suurtyön se on suorittanut, se on omiaan täyttämään meidän jokaisen mielen ylpeydellä ja ilolla. Älkäämme antako tämän ylpeyden vaihtua häpeän tunteeseen. Meidän on jokaisen tiedettävä, että lukumäärämme ja aseemme eivät ole ainoa tekijä työmme tuloksissa, vaan vielä enemmän nimemme varjo, joka uhkaavana leviää rintaman eri osien yli, pelkkä olemassaolomme, joka antaa virolaisille velallemme uskallusta, tuottaa vihollisillemme kauhua. Jos tämä nimi osottautuu tehottomaksi, niin silloin kaikki luhistuu.

Asetoveruutemme nimessä, yhteisten kunniakkaitten muistojemme nimessä vetoan teihin kaikkiin — näyttäkää, että I Pataljoona loppuun saakka pysyy ensimmäisenä pataljoonana.

_Hannula_ Kapt. ja Patt. komentaja.»

2:sen pataljoonan komppaniat, jotka 1:sen patterin ja 1 jaoksen kera 2:sesta patterista uusien englantilaisten tykkien kanssa maaliskuun 12 p:nä klo 10 ip. lähtivät Valkista rautateitse Vörua kohden, eivät olleet vahvuudeltaan entisten veroisia. Ainoankaan miesluku ei noussut 100:aan. 4:nnessä komppaniassa esim. oli vain 12 aliupseeria ja 64 sotilasta jaettuina 2 joukkueeseen.

Jääkärimajuri _Snellman_ saapui joukkoineen Vörun asemalle 13 p:nä klo 5 ap. ja sai siellä brigadin komentajalta, eversti _Kubbolta_ tietää asemasta tällä suunnalla.

Virolaiset joukot olivat Petserin menetettyään parastaikaa peräytymässä Pimsajoen linjalle. Rautatien molemmin puolin toimi 2:nen virolainen jalkaväkirykmentti, jonka oikea siipi ulottui aina Vastseliinaan saakka. Siitä lounaiseen oli peninkulman levyinen kaistale melkein miehittämätöntä aluetta. Senjälkeen oli Koikylän rintamaa puolustamassa 3 heikonlaista suojeluspataljoonaa. Vastseliinan suunnalla oli vielä 1 eskadroona 2:sesta ratsurykmentistä. Eversti _Kubbon_ tietojen mukaan oli vastassa sangen huomattavia vihollisjoukkoja: 3 virolaista kommunistirykmenttiä, useampia venäläisiä rykmenttejä, joissa oli myös virolaisia ja lättiläisiä punakaartilaisia, 5 patteria ja vapaaehtoisia joukkoja.

Jääkärimajuri _Snellmanin_ ehdotuksesta eversti _Kubbo_ määräsi Pohjan Pojat matkaamaan Vastseliinaan, joka vielä tällöin oli tiettävästi virolaisten joukkojen hallussa, ja ottamaan sen alkavan toimintansa lähtökohdaksi. Sittenkuin kyytihevoset olivat saapuneet, lähtivät Pohjan Pojat marssimaan ja ajamaan Vastseliinaa kohden — kohti raskaita, verisiä taisteluja.

Pohjan Poikain uusi toiminta-alue on korkeakumpuista, viljeltyä ylätasankoa, siellä täällä syvässä laaksossa kulkevan joen halkomaa. Suurehkojen kumpujen ja mäenharjanteiden välissä on suuria, aukeita peltomaita. Se kuuluu tienooseen, jota kutsutaan Liivinmaan Sveitsiksi.

Pohjan Pojat olivat tietoisia vastustajan ylivoimaisuudesta ja hyvästä asestuksesta. Mutta he luulivat voivansa lyödä sen pakosalle yhdellä tai kahdella taistelulla ja senjälkeen edetä vastarintaa kohtaamatta Riika—Pihkova viertotiehen. He saivat kuitenkin pian huomata erehtyneensä. Vihollinen piti joka puolella sitkeästi puoliaan, sillä oli aina varaa lähettää tappiolle joutuneiden joukkojen tilalle uusia, vereksiä voimia, jotka joka taholla ahdistelivat yhä harvalukuisemmiksi käyviä suomalaisia.

Ryhdyttyään etenemään Pohjan Pojat saivat huomata, miten suuresti ne olivat erehtyneet, jotka väittivät tämän rintamakauden taistelujen tarkoittavan venäläisen alueen valtaamista virolaisille. Useimmat heidän valloittamansa kylät olivat puhtaasti virolaisia. Bolshevikit olivat tällä suunnalla viime hyökkäyksellään tunkeutuneet syvälle Kaakkois-Viroon. Asukkaat kohtelivat suomalaisia vapaaehtoisia paljon paremmin kuin Marienburgin retken aikana.

Virolaiset rykmentit olivat koettaneet puolustautua bolshevikeja vastaan, mutta suuren ylivoiman painamina niiden oli täytynyt vetäytyä askel askeleelta taaksepäin. Ne kärsivät tällöin varsin raskaita tappioita. Niinpä 2:sen rykmentin riveistä poistui maaliskuun 4 ja 11 p:n välisellä ajalla 300 miestä kaatuneina, haavoittuneina, kadonneina ja karkureina. Siis 1/6 koko miesluvusta yhden viikon ajalla! Komppanioiden miesluku väheni mitättömiin. Niinpä jo 7 p:nä oli 2:sen rykmentin l:sessä komppaniassa vain 37 miestä. Jäljelle jääneet sotilaat vetäytyivät taistellen taaksepäin yrittäen väliin tehdä lujaa vastarintaa. Mutta epätoivo pyrki yhä enemmän saamaan valtaa joukoissa.

Silloin, juuri parhaaseen aikaan, saapui tieto, että Pohjan Pojat olivat tulossa avuksi. Sen vaikutuksesta surkuteltavassa määrin harventuneihin virolaisiin joukkoihin viralliset asiapaperit puhuvat selvää kieltä. Entisen yhtämittaisen ja toivottoman peräytymisen sijasta jatkuva eteneminen alkoi nyt rinnan Pohjan Poikain kanssa.

Kun jääkärimajuri _Snellman_ saapui edeltä käsin autolla Vastseliinan kirkolle, tapasi hän siellä virolaisen eskadroonan, joka juuri oli peräytynyt Vastseliinan kartanosta. Bolshevikit olivat vallanneet sen klo 10 ap. ja pakottaneet virolaiset tällä suunnalla peräytymään linjalle Tallikese—Lukjanova—Borova—Ostrova —Kosakova —Gorushki—Kieva.

Suomalaiset joukot saapuivat kirkonkylään klo 3 ip. ja saivat käskyn majoittua siihen varmistaen ympäristön. Seuraavana päivänä päätettiin vallata Vastseliinan kartano. Pohjan Pojat varustettiin tämän rintaman valkoisten joukkojen yhteisellä taistelumerkillä, päähineessä kannettavalla havunoksalla.

14 p:nä klo 7 ap. ryhdyttiin sotatoimiin. 1/2 1:sestä patterista ja 2:sen patterin mukana oleva jaos lähtivät 2 konekiväärillä varustetun 5:nnen komppanian kera Vastseliinan kirkonkylä—Vastseliinan kartano maantietä pitkin suoraan viimemainittua kohden tehtävänään kääntää vihollisen huomio tälle suunnalle. Päävoima (4:s ja 6:s komppania, loput 2:sesta K.K.K:sta ja 1/2 1:sestä patterista) teki samaan aikaan Jedas—Illingen tietä myöten kiertoliikkeen hyökätäkseen vihollisen vasemman siiven kimppuun etelästä käsin.

Suoraan joen takana olevaa kartanoa kohden etenevä tykistö pysähtyi siitä n. kilometrin päähän, asettui asemiin ja avasi viipymättä tulen edessä olevaa punaisten ketjua, kartanoa ja sen takana toimivaa patteria vastaan. Sen tulen suojassa 5:s komppania levittäytyi ketjuun ja ryhtyi etenemään jokea kohden.

Samaan aikaan pääjoukon kärkijoukkue 4:nnestä komppaniasta vänrikki _Luostarisen_ johdolla saavuttuaan aukean niityn keskessä olevan Illingenin lähistölle joutui vihollisen tulen alaiseksi ja kehittäytyi nopeasti ketjuun. Jääkärikapteeni _Salminen_ antoi silloin heti 4:nnen komppanian pääosalle ja 2 konekiväärille käskyn tykistön tulen tukemana ryhtyä taisteluun talojen suojassa piileviä punaisia vastaan. Tykit tekivät erinomaisesti tehtävänsä, ammukset putoilivat keskelle vihollisen joukkoja.

Hetken kuluttua 4:nnen komppanian kohdalla bolshevikien tuli heikkeni ja lakkasi pian kokonaan. Pohjan Pojat ryhtyivät etenemään, ensin varovaisesti, mutta sitten rohkeammin. Vihollisen puolelta ei kuulunut laukaustakaan. Sitten äkkiä — ketjun päästyä verrattain lähelle — luotituisku ryöpsähti heitä vastaan. Vastustaja ei ollut vielä vetäytynyt takaisin. Taistelu jatkui.

6:s komppania, joka oli 2 konekiväärin kera lähetetty oikealle tekemään kiertoliikettä, suoritti tehtävänsä hyvin ja kävi yllättäen vihollisen kimppuun. Punaiset jättivät silloin, klo 11,30 ap., asemansa ja vetäytyivät Pohjan Poikain seuratessa kintereillä Vastseliinan kartanoon. Siellä he puolustautuivat vielä kahdelta puolen ryntääviä Pohjan Poikia vastaan varsin sitkeästi, kunnes klo 2 ip. kääntyivät pakoon kärsien suuria tappioita.

4:s komppania lähetettiin puhdistamaan lähimetsiä. 6:s komppania taas ryhtyi ajamaan takaa vihollista saapuen aina Meksin lähistölle. Mutta vastustaja ei ollut vielä luopunut taistelusta. Se veti tappiolle joutuneen Tarton kommunistirykmentin takaisin, mutta lähetti tuleen Viljandin kommunistirykmentin 1 panssariauton tukemana.

6:nnen komppanian oli kiireesti peräydyttävä menettäen tällöin vihollisen käsiin joutuneina 2 sotilasta, joiden ruumiit seuraavana päivänä löydettiin kentältä.

Bolshevikit kävivät rohkeasti Pohjan Poikia vastaan, jotka olivat luulleet taistelun jo tauonneen. Ensimmäisenä hyökkäsi suuri panssariauto ja sen takana punaisten 400—500-miehinen ketju. Syntyi sekasorto, jossa 6 Pohjan Poikaa loukkautui. Komppaniat peräytyivät epäjärjestyksessä asemiltaan. Vain 1 tykki ja 1 konekivääri jäivät paikoilleen avaten kiivaan tulen lähenevää panssariautoa vastaan, joka tunkeutui jo aivan likelle. Tilanne oli kriitillinen. Vihollisketjukin ehti yhä lähemmäksi. Mutta paikoillaan pysyneet tykki ja konekivääri pelastivat tilanteen. Panssariauto joutui niiden ristituleen. Kuljettaja haavoittui. Hän yritti kääntyä takaisin, mutta ajoikin ojaan, johon auto jäi pääsemättä enää paikoiltaan. Sittenkuin kauhua herättänyt panssariauto täten oli tehty vaarattomaksi, saatiin Pohjan Poikain rivit jälleen järjestetyiksi, jolloin punaisten ketjun täytyi vetäytyä takaisin. Pitkin päivää ja yötä vihollinen pommitti panssariautoa koettaen tuhota sitä, mutta onnistumatta. Se jäi Pohjan Poikain saaliiksi.

Yön turvissa suomalaiset lähenivät autoa ja koettivat saada sitä ojasta, mutta turhaan. Sen luo asetettiin pikakiväärillä varustettu vartiosto ja kaadettiin puita esteeksi vihollisen puolelle, jotta punaiset eivät missään tapauksessa saisi sitä viedyksi pois. Seuraavana päivänä auto saatiin hevosten avulla nostetuksi. Se oli sangen hyvässä kunnossa, varustettu yhdellä pikatykillä ja kahdella konekiväärillä. Se lähetettiin Tallinnaan korjattavaksi ja uudistettavaksi. Pohjan Poikain hihamerkillä varustettuna ja nimenään »Pohjan Poika» se sitten herätti huomiota Tallinnassa ja Valkissa. Myöhemmin se luovutettiin virolaisille muiden aseiden kera ja joutui sittemmin uudelleen bolshevikien käsiin.

Vihollisen tappiot olivat taistelun kuluessa suuret, mutta Pohjan Pojatkaan eivät päässeet siitä vaurioitta. 4;s komppania menetti 1 kaatuneen, sotilas _Anders Sihvon_, 4 haavoittunutta ja I loukkautuneen sotilaan, 5:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Otto Kauppisen_, 2 haavoittunutta upseeria, jääkärivänrikki _Einar Hällin_ ja joukkueenjohtajan, vääpeli _Yrjö Raition_, joista viimemainittu myöhemmin kuoli haavoihinsa, 5 haavoittunutta ja 5 loukkautunutta sotilasta, 6:s komppania 2 kaatunutta, sotilaat _Arvi Pesosen_ ja _Juho Vesan_, ja 3 haavoittunutta sotilasta, sekä 2:nen K.K.K. 1 kaatuneen, sotilas _Ernst Nybergin_, ja 3 haavoittunutta sotilasta.

Pohjan Pojat majoittuivat valloittamaansa kartanoon. 5:s komppania varmisti alueen Illingen—Meksi ja 4:s Meksi—Plessi, jonka 2:sen virolaisen rykmentin 1:nen pataljoona oli vallannut samana päivänä. Tykistö majoittui Plessiin, josta käsin 2:nen patteri ampui Megosinan kylän palamaan.

Jääkärimajuri _Snellman_ sai Vastseliinassa eversti _Kubbolta_ brigadin operatsionikäskyn, jossa Pohjan Poikain tehtäväksi määrättiin vallata Isborsk virolaisten joukkojen ottaessa haltuunsa Petserin. Siten saataisiin lyhyt ja helposti puolustettavissa oleva rintama Peipusjärven ja eteläisten suurten rämeiden välille.

Pohjan Pojat ryhtyivät seuraavana aamuna, 15.3., jälleen etenemään klo 8,30. 6:s komppania 3 konekiväärin kera lähti liikkeelle Vastseliinan eteläpuolisten metsämaiden kautta Meksin kylää kohden, kun taas 4:s komppania 2 konekiväärin kera eteni Vastseliinan itäpuolella olevia korkeita harjanteita Kuvshinovan kylään päin. 5:s komppania jäi reserviin kartanoon.

Komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin. Huolimatta vihollisen luotituiskusta kumpikin eteni omalla suunnallaan varmasti. Sekä Pohjan Poikain että vihollisen tykit ottivat osaa päivän otteluihin. 4:s komppania valtasi lyhyillä taisteluilla Kuvshinovan, Mjerovan, Sulpikovan, Vakasarin ja Kislovan kylät. Komppania yöpyi Vakasariin asettaen kenttävartion Kislovaan. 6:s komppania valtasi samanaikaisesti Meksin, Megosinan, Kulnitsovan ja Solovjevan kylät ja yöpyi sitten Meksiin pitäen kenttävartion Solovjevassa.

2:nen patteri siirrettiin taistelujen jälkeen Plessistä Kulnitsovaan, josta se avasi tarkan tykkitulen Voronkinan kylää kohden.

Päivän taisteluissa menetti 4:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Antti Jauhiaisen_, ja 1 haavoittuneen upseerin, komppanianpäällikön, kapteeni _Pekkasen_, joka tällöin luovutti päällikkyyden vänrikki _Luostariselle_. 6:nnesta komppaniasta haavoittui 3 sotilasta ja 2:sesta K.K.K:sta 1 upseeri, joukkueenjohtaja _Lauri Selänne_.

Patteriston taistelukertomus tältä ajalta mainitsee:

»Yliloikkarien kertomusten mukaan oli vihollisia ollut kaksi rykmenttiä, jotka epäjärjestyksessä olivat poistuneet rintamalta, ja tilalle oli tullut yksi venäläinen Jaroslavin rykmentti. Vihollinen oli kärsinyt suurta mieshukkaa, eikä ollut halukas enempää taistelemaan.»

Viimemainittu toivo osoittautui kuitenkin vääräksi. Pohjan Poikain vastassa olevat joukot kyllä menettivät usein taisteluhalunsa, mikä ilmeni m.m. »yliloikkarien» tulvassa. Punaiset karkurit, jotka säännöllisesti tulivat hyvin kohdelluiksi ja jätettiin virolaisten haltuun, kertoivat, että pakko-ottojen kautta puna-armeijaan joutuneita sotilaita karkaisi valkoisten puolelle paljon lukuisammin kaikista kommunistien uhkauksista huolimatta, ellei niin suuresti pelättäisi Pohjan Poikia. Mutta vihollisella oli varaa siirtää väsyneet ja epäluotettaviksi osoittautuneet joukot lepäämään ja tuoda vereksiä rykmenttejä tilalle, joten bolshevikien taisteluvoima pysyi aina suunnilleen samana.

2:sen virolaisen rykmentin rintamakaistalla Vastseliinasta koilliseen oli näinä päivinä lähellä viimemainittua kartanoa taisteluja, kauempana vain tiedustelutoimintaa. 15 p:n iltaan mennessä sen 1:sen pataljoonan oli onnistunut vallata linja Plessi-—Kalnatsheva—Pieni Rudikova—Suuri Rudikova—Vlaskova—Burmiakina—Kasi kova—Dubrovka.

Mutta Pohjan Poikain oikealla puolen tilanne ei ollut suinkaan rauhoittava. Vihollinen liikehti Telvan ja Petrusen suunnalla uhaten siten riistää kaikki idempänä saavutettujen voittojen hedelmät. Jääkärimajuri _Snellman_ ryhtyi senvuoksi toimenpiteihin, jotta Pohjan Poikain 1:nen pataljoona saataisiin rintamalle puhdistamaan seutuja Telvan ja Petrusen suunnalla. Vasta senjälkeen voitaisiin 2:sella pataljoonalla jatkaa etenemistä Isborskia kohden.

Seuraavana päivänä, 16.3., oli Pohjan Pojilla vain patrullikahakoita ja tulenvaihtoa vihollisen tykistön kanssa. Vänrikki _Luostarinen_ kertoo tästä päivästä:

»Aamulla klo 6 vapaaehtoisia tiedustelijoita on lähtenyt Voronkinaan. He palaavat pian ilmoittaen, että kylä on tyhjä vihollisesta. Yksi ryhmä lähtee klo 9 tienoissa oikealta kaartaen mainittuun kylään tykki- ja konekivääritulen suojaamana. Tällä välin vihollinen on kuitenkin palannut asemiinsa huomattuaan, ettei sitä ajeta takaa, ja pitkin aukeaa peltoa etenevä patrulli saa vastaansa kiivaan luotituiskun, jolloin sotilas _Artur Säteri_ kaatuu ja haavoittuu 2 sotilasta.

»Asemiemme taakse sijoitettu jaos tykistöä ampuu 10 laukausta Voronkinaan, jossa heti taloja syttyy palamaan. Vihollinen alkaa viipymättä tykistöllään vastata tuleen, ja pommitusta kestää sitten aina klo 5 ip. Punaiset ampuvat kahdella patterilla, joista toinen raskas. Granaatteja tulee. Shrapnelleja räiskyy. Jokin granaatti räjähtää erään navetan kohdalla, pirstoo katon ja haavoittaa surkeasti talon tytärtä. Toinen putoaa toiseen rakennukseen. Ilmassa ulvoo. Tykkitulen ohella konekiväärit tatattavat kenttävartijoitamme vastaan.

»Aion hyökätä, huomaan näet, että pojat käyvät hermostuneiksi asemillaan ollessaan. Mutta ilmoitettuani tuumastani pataljoonankomentajalle tulee kielto. Ei auta muu kuin odottaa vain. Tuli kiihtyy yhä. Taloissa ei voi oleskella. Miehistö käy yhä levottomammaksi odottaen ryntäystä vihollisen puolelta. Lohdutan heitä ilmoittaen, että huomenna hyökätään. Tuli taukoaa vihdoin illalla. Pojat pääsevät silloin tupiinsa levolle.

»Asetan tarkat etuvartiot, odotan näet hyökkäystä. Käyn niitä yöllä tarkastamassa. Kaikki on hiljaista. Pakkasyössä kuuluu vain susien ulvontaa kauempaa. Syvä hiljaisuus on muuten rikkomattoman juhlallinen.

»Puhuttelen vartiosotilasta kysyen, onko hänen kylmä. Hän valittaa hiukan jalkojaan paleltavan, kun kenkä on niin pieni, ettei sukkaa sopinut jalkaan. Ajatelkaahan: hiukan paleltaa — pakkasyössä — ei sukkia. Kunniaa sinulle, reilu Perä-Pohjolan poika!»

Seuraavana aamuna, 17. 3., vihollinen ryhtyi hyökkäämään Voronkinan ja Shirkovan suunnalta 4:ttä komppaniaa vastaan. Jo klo 6 ap. kenttävartio ilmoitti punaisten liikkeelle lähdöstä. 4:s komppania hätyytettiin ja riensi kenttävartion luo, jossa olivat erittäin hyvät puolustusasemat suuren aukean laidassa suojassa vihollisen tulelta.

Klo 8 ap. bolshevikien jalkaväki alkoi lähetä. 3-kertaisessa ketjussa vereksen 7:nnen Jaroslavin rykmentin 1:nen ja 2:nen pataljoona ryhtyivät hyökkäämään yli suuren aukeaman, kokonaan Pohjan Poikain tulen alaisina. Vihollisen tykistö oli myös toiminnassa, mutta kun punaiset luulivat Pohjan Poikain olevan taempana kohoavalla harjulla metsän reunassa, putoilivat ammukset pitkän aikaa verrattain kauaksi Pohjan Poikain taakse vahingoittamatta ketään.

Suomalaisten tarkka kiväärituli harvensi tasaisesti punaisten taajoja rivejä, ja läheisen ladon vinniltä konekiväärit tatattivat tehden hirveätä jälkeä aukeamalla. Mutta yhä vihollinen kuolemaa halveksien eteni pitkin peltoja. Se sai oikealle siivelle hinatuksi pari konekivääriä vain n. 400 m. päähän suomalaisista. Mutta niihin suunnattu tuli pakotti ne pian vaikenemaan.

Alkoi sataa lunta suojaten vihollista. Lisäksi punaisten tykkien ammukset räjähtelivät nyt lähempänä Pohjan Poikia, sytyttivätpä erään rakennuksen tuleen aivan ketjun takana. Mutta vapaaehtoiset pysyivät rauhallisina asemissaan pitäen yllä kiivasta tulta vihollista vastaan.

Jääkärikapteeni _Salminen_, jolle tilanteesta oli ilmoitettu, lähetti 4:nnen komppanian avuksi 1 joukkueen 5:nnestä komppaniasta jääkärivänrikki _Dahlmanin_ johdolla. Pohjan Poikain tykistökin yhtyi leikkiin. Kun lisäksi jonkin ajan kuluttua tähtäämistä haittaava lumisade lakkasi, täytyi vihollisen väistyä. Se alkoi sekasorrossa paeta Pohjan Poikain tulen tehdessä puhdasta jälkeä. Punaisia kaatui suuriin läjiin. 5 tuntia kestänyt kiivas taistelu oli lopussa. Vihollisen vastahyökkäys oli lyöty suurin tappioin takaisin. Sotasaaliina jäi Pohjan Poikain käsiin »Colt» konekivääri, joukko kiväärejä y.m.

Myöhemmin samana päivänä osa 6:tta komppaniaa miehitti pohjoislaidan Ruskij Borin kylästä.

Pohjan Poikain tappiot olivat päivän taisteluihin nähden pienet. 4:s komppania menetti 3 sotilasta haavoittuneina, 5:s komppania niinikään 3 sotilasta haavoittuneina, joista yksi, _Alexander Lindström_, kuoli myöhemmin haavoihinsa, ja 6:s komppania 1 kaatuneen, sotilas _Yrjö Nikkilän_.

* * * * *

Pohjan Poikain 1:nen pataljoona oli tällä välin saanut käskyn lähteä rintamalle.

Rykmentin väliaikainen komentaja, kapteeni _Rihtniemi_ sai 17 p:nä seuraavan sähkösanoman:

»Pohjan Poikain Rykmentin Komentajalle.

Antakaa viipymättä määräys, että Valkissa oleva pataljoona lähetetään tänään Vöruun. Juna, joka vie pataljoonan, lähtee Valkista tänään klo 6 ip. Vöruun tultua brigadin päällikkö, Eversti _Kubbo_ antaa heti määräyksiä.

Eteläisen rintaman päällikkö _Puskar_.»

Jääkärikapteeni _Hannula_ antoi senjälkeen pataljoonalleen käskyn ryhtyä viipymättä lastaamaan. Jääkärimajuri _Snellmanilta_ saapui puhelimitse määräys, että pataljoonan oli tultava suoraan Vastseliinan kartanoon.