Part 3

itsenäinen Viro! Vapaa Viron kansa! ne olivat ajatuksia, joiden toteutumista ei vuosisatojen kuluessa oltu uskallettu unelmoidakaan. Silloinen hetki tuntui siihen kaikkea muuta kuin sopivalta.

Nuoren tasavallan asema oli perin horjuva. Se seisoi huonosti varustettuna, vain pienen kantajoukon ympäröimänä, kahden hyvin varustetun, sille vihamielisen armeijan välissä. Tosin virolaisten rykmenttien edustajat olivat tammikuun 12 p:nä 2:sessa virolaisten sotilaiden kongressissa Tallinnassa asettuneet kaikista bolshevikien varoituksista ja uhkauksista huolimatta kannattamaan Viron julistamista itsenäiseksi. Mutta rykmentit olivat kaukana toisistaan, ilman lujaa yhtenäisyyttä ja keskellä bolshevikien suuria sotalaumoja. Sitäpaitsi oli tietämätöntä, kuinka suuri osa sotilaista enää, bolshevikien kiivaan agitatsionin jälkeen, oli valmis kannattamaan pelastustoimikuntaa.

Suurimmalle osalle omaa kansaa ajatus itsenäisyydestä oli vieras. Se ei ollut vielä päässyt tunkeutumaan kansan sydämeen. Vasta pitkät, katkerien opetusten kyllästämät väkivallan kuukaudet voivat tehdä vapauden ja itsenäisyyden Viron kansan enemmistölle elämän tärkeimmäksi kysymykseksi.

Itsenäisyysmiesten rohkea toiminta näyttää siis olleen todellista uhkapeliä. Mutta samalla se oli voimakkaan tulevaisuuden näkemyksen johtamaa työtä. Jos he eivät olisi tällöin epäröimättä ryhtyneet työhön — vetäen mukaansa vastahakoisetkin —, olisivat myöhemmät tapaukset tehneet Viron itsenäisyysaikeet tyhjiksi vuosikymmeniksi, ehkäpä ainiaaksi.

Itsenäisyysjulistuksen päivänä Tallinnassa harvat vain iloitsivat manifestia lukiessaan. Paljon enemmän oli niitä, jotka suoranaisella vihamielisyydellä suhtautuivat Viron itsenäisyysajatukseen. Ne olivat Viron venäläisiä, baltilaisia ja bolshevikeja, jotka pilkallisesti nauraen lukivat manifestia. Suurin osa kansasta ei tiennyt, mitä ajatella ja odottaa, ja odotti tylsällä uteliaisuudella tapahtumien kehittymistä edelleen.

Mutta pelastustoimikunta jatkoi kuumeisella kiireellä työtään. Oli päivänselvää, että jokainen minuutti oli kallis. Paljon saattoi riippua sen toiminnasta näinä muutamina tunteina. Päiväkäskyllään N:o 1 se kielsi itsenäisyysmanifestissa julistetun Viron puolueettomuuden säilyttämiseksi virolaisia sotilaita ottamasta osaa Saksan—Venäjän sotaan ja kehoitti kaikkia kansalaisia mahdollisuuksien mukaan estämään valtion omaisuuden maasta vientiä ja hävittämistä. Päiväkäskyllä N:o 2 seuraava päivä (25.2.) määrättiin kansalliseksi juhlapäiväksi, jona itsenäisyysmanifesti oli luettava kaikissa kirkoissa ja kouluissa. Päiväkäsky N:o 3 julisti tyhjiksi kaikki bolshevikien antamat käskyt yksityisomaisuuden takavarikoimisesta ja määräsi kaiken anastetun omaisuuden luovutettavaksi takaisin oikeille omistajille.

Väliaikaista hallitusta ryhdyttiin kiireesti panemaan kokoon. Pelastustoimikunnan päiväkäskyllä N:o 5 tämän Viron ensimmäisen hallituksen kokoonpano määrättiin seuraavaksi: 1. ministeristön esimies ja sisäministeri _Konstantin Päts_, 2. varaesimies ja oikeusministeri _Jüri Wilnis_, 3. ulkoasiainministeri _Jaan Poska_, 4. sotaministeri _Anders Larka_, 5. raha- ja valtiovarainministeri _Juliann Kukk_, 6. maanviljelys- ja elintarveministeri _Jaan Raamot_, 7. kulkulaitosministeri _Ferdinand Petterson_, 8. työ- ja huoltoministeri _Willem Maasik_, 9. sivistysministeri _Peeter Pöld_ ja 10. kauppa- ja teollisuusministerin salkkua hoiti aluksi _Konstantin Päts_, kunnes sittemmin tälle paikalle nimitettiin vakinaiseksi _August Hanko_.

Lähestyvien saksalaisten joukkojen komentajalle päätettiin ilmoittaa Viron julistautumisesta itsenäiseksi. Manifesti käännettiin saksaksi, ja sotaministeri ja tohtori _Konik_ lähetettiin Pääskylään jättämään sitä saksalaisille ja neuvottelemaan heidän päälliköittensä kanssa. He eivät saaneet kuitenkaan juuri mitään aikaan ja palasivat Tallinnaan ilmoittaen, että saksalaiset joukot marssivat seuraavana päivänä kaupunkiin.

Siitä huolimatta hallitus jatkoi juuri alkanutta toimintaansa. Kaduille järjestettiin lukuisat, asestetut patrullit, joista muutamilla oli konekiväärejäkin. Järjestys pysyi hyvänä. Mutta vain harvat tallinnalaiset saattoivat nukkua seuraavana yönä. Hurjia huhuja oli liikkeellä. Milloin kerrottiin bolshevikien aikovan yön kuluessa hyökätä kaupunkiin toimeenpanemaan verilöylyä. Milloin taas väitettiin varmalta taholta kuullun, että bolshevikien sotalaivat olivat saaneet käskyn ryhtyä yöllä pommittamaan kaupunkia. Suurten talojen asukkaat järjestivät kaiken varalta vartiomiehiä suojakseen. Pommituksen alkaessa oltiin valmiit piiloutumaan kellareihin.

Satamassa bolshevikit lastasivat myöhään yöhön saakka aluksiinsa kaikenlaista tavaraa: monenlaisia aseita, ampumatarpeita, kuljetusvälineitä, koneita, vaatteita, ruokatarpeita, kynttilöitä y.m.s. Kukin koetti ottaa mukaansa mahdollisimman paljon. Yleisen hämmingin vallitessa ei poiskuljetettavan tavaran valinnassa noudatettu pienintäkään johdonmukaisuutta. Yöksi punaiset vetäytyivät laivoihinsa, joilta he kuitenkin tekivät vielä aamupuolella hajanaisia yrityksiä rynnätä jälleen maihin. Suojelusjoukkojen konekivääri- ja kiväärituli pakotti heidät kuitenkin luopumaan sellaisista aikeista. Virolaisten puolelta laukaustenvaihdossa eräs koulupoika sai surmansa ja muutamia suojeluskuntalaisia haavoittui.

Bolshevikien alukset jäivät satamaan koko yöksi. Saksalaisten joukkojen saavuttua seuraavana päivänä kaupunkiin ne jättivät kiireesti sataman ja vetäytyivät kauemmaksi merelle.

Väliaikaisen hallituksen toimesta lähetettiin yön kuluessa upseereista kokoonpantu joukko-osasto Narvan maantielle, jota pitkin kerrottiin bolshevikeille saapuvan apujoukkoja. Yö kului kuitenkin täysin rauhallisesti. »Päewalehen» kirjapainossa väliaikaisen hallituksen ja muiden uusien valtioelinten päiväkäskyjen painattamista kesti koko yön.

Seuraavana aamuna kadut olivat jälleen jo varhain täynnä väkeä. Muutamat talot olivat liputetut, mutta useimmat niistäkin Saksan väreillä. Vain kolmen seurakunnan papit olivat totelleet määräystä kiitosjumalanpalveluksen toimittamisesta. Niiden kirkkojen kellot soivat juhlallisesti; muut vaikenivat synkkinä, suljetuin ovin.

Jo puolenpäivän aikaan 25 p:nä ensimmäiset saksalaiset joukot saapuivat kaupunkiin. Joskin väliaikainen hallitus sai vielä muutamia päiviä nimellisesti toimia, niin tosiasiallisesti Viron lyhyt vapaudenaika päättyi jo tällöin.

4. Saksalaisten joukkojen tulo.

Saksalaiset valtausjoukot olivat saaneet käskyn neljässä eri osastossa hyökätä Viroon ja valloittaa maan. Jo syksyllä 1917 Saarenmaalle saapunut Pohjoinen armeijaosasto valloittaisi Pohjois-Viron. 19:s nostoväkidivisioona kulkisi Riiasta meren rantaa pitkin pohjoiseen päin. 4:s ratsuväkidivisioona etenisi Moisakylän kautta Viljandia ja Paidea kohden. Kaakkois-Viron valtaus taas oli jätetty 6:nnen armeijan joukko-osastojen tehtäväksi.

Yksi eskadroona 6:nnesta armeijasta saapui Valkiin helmikuun 22 p:nä ja miehitti kaupungin. Se sai sotasaaliiksi m.m. 15 tykkiä ja vangiksi n. 2.000 sotilasta. Tarton baltilaisten pyynnöstä saksalaiset jatkoivat matkaansa pohjoista kohden jo 23 p:nä saapuen Tarttoon 24 p:nä klo 10,30 ap. lyötyään bolshevikit pienissä kahakoissa ja otettuaan heiltä suuren sotasaaliin 3.000 vangin kera.

Tarttoon ei ollut kylläkään saapunut tietoa siitä, että maapäivien vanhintenneuvosto oli julistanut Viron itsenäiseksi. Mutta kuitenkin bolshevikien poistuttua 22 p:nä Tartosta virolainen kaupunginhallitus oli ottanut vallan käsiinsä. Saksalaisten joukkojen saavuttua kaupunkiin Viron värit riistettiin sikäläisen raatihuoneen katolta, ja Saksan valtakunnan lippu nostettiin tilalle.

6:nnen armeijan joukko-osastot miehittivät verrattain helposti! Kaakkois-Viron. Vain Vörun luona sillä oli kiivas yhteenotto bolshevikien kanssa, joiden täytyi lopuksi kuitenkin paeta sekasorrossa. Saksalaisten joukkojen haltuun jäi suuri määrä vankeja ja varsin huomattava sotasaalis.

4:nnen ratsuväkidivisioonan etujoukot saapuivat Viljandiin jo 25 p:nä ja vielä samana päivänä Paideen, joista saatiin runsas sotasaalis, ja joissa aseet riisuttiin bolshevikien lisäksi myöskin 2:selta ja 4:nneltä virolaiselta rykmentiltä.

19:s nostoväkidivisioona kulki suurempaa vastarintaa kohtaamatta meren rantaa pitkin. Sen etujoukot yhtyivät 6:nnen armeijan ja Pohjoisen armeijaosaston etujoukkojen kanssa Pärnussa 25 p:nä. Siellä oleva 1.000-miehinen virolainen joukko-osasto sai aluksi pitää aseensa.

Pohjoinen armeijaosasto lähti 20 p:nä liikkeelle Saarenmaalta yli jään. 21 p:nä vallattiin, kuten aikaisemmin jo on mainittu, Haapsalu. Etenemistä jatkettiin sitten varmasti. Eteläpuolella Ristin asemaa ja Riisiperen aseman luona saksalaiset löivät vaivatta pakosalle bolshevikien hajanaiset laumat. 23 p:nä oli eräällä saksalaisosastolla kiivas taistelu Keilan luona Tallinnasta lähetettyjen työmiesten ja punakaartilaisten kanssa, jotka kuitenkin joutuivat lopuksi tappiolle ja menettivät paljon miehiä kaatuneina, haavoittuneina ja vangiksi joutuneina. Keilan taistelun jälkeen Pohjoinen armeijaosasto saattoi vastarinnatta edetä Tallinnan luo, johon päätettiin marssia 25 p:nä.

Ensimmäiset saksalaiset joukko-osastot saapuivat Tallinnaan puolenpäivän ajoissa tullen toinen Baltiskin, toinen Pärnun maantietä pitkin ja suunnaten kulkunsa suoraa päätä Tuomiovuorelle. Samaan aikaan saksalainen lentokone liiteli kaupungin yllä.

Tallinnan baltilaisten riemu oli, kuten hyvin voi ymmärtää, rajaton. He vastaanottivat saksalaiset joukot hurraten. »Deutschland, Deutschland, über alles!» huutoja kuului sieltä täältä saksalaisten joukkojen marssiessa ohitse. Baltilaiset naiset riensivät sotilaiden luokse ja koristivat heidät kukin.

Synkkinä ja äänettöminä virolaiset ja nimenomaan itsenäisyysaatteen puoltajat tuijottivat kaupunkiin marssivien saksalaisten joukkojen suoriin ja jäykkiin riveihin. Miksi he olisivatkaan hurranneet? Saksalaisista joukoista he pelkäsivät Viron vasta julistetulle itsenäisyydelle paljon suurempaa vaaraa kuin bolshevikeista, näyttihän Saksan sotilaallinen mahti paljon pysyvämmältä kuin Venäjän neuvostovallan.

Vielä sen päivän Viron lippu liehui raatihuoneen katolla ja Pitkän Hermannin tornissa. Mutta kaksinhallitus ei kestänyt sen kauempaa Tallinnassakaan. Saksalainen sotilasjohto otti senjälkeen kaiken vallan omiin käsiinsä.

Saksalaiset saivat Tallinnasta huomattavan sotasaaliin, josta mainittakoon kaupungin lukuisat tehtaat täydessä kunnossa suurine varastoineen, satamaan jääneet laivat, 24 lentokonetta, 38 autoa, 626 tykkiä, 25 konekivääriä, 10 miinanheittäjää, 38 veturia, 650 vaunua, 550 ajoneuvot y.m.

Tallinnasta ja Tartosta saksalaiset joukot jatkoivat etenemistään itää ja pohjoista kohden. Etujoukot valloittivat 26 p:nä Tapan kauppalan ja rautatienristeyksen.

Rakveresta mainitaan, että bolshevikien peräydyttyä 27 p:nä kaupungista luettiin siellä kansalaiskokouksessa manifesti Viron itsenäisyydestä suuren riemun vallitessa. Mutta jo seuraavana päivänä saksalainen joukko-osasto miehitti kaupungin. Kun saksalaisten päälliköltä tiedusteltiin, olivatko saksalaiset selvillä siitä, että Viro oli julistautunut itsenäiseksi, kerrotaan hänen myöntäneen sen, mutta selittäneen, että he eivät tunnusta sitä, ja lopettaneen: »Tällä hetkellä me tunnemme vain saksalaisen sotilasdiktatuurin.»

Etujoukot jatkoivat senjälkeen liikehtimistä Narvaa kohden. Mutta bolshevikit ryhtyivätkin kiivaaseen vastarintaan pakottaen vähälukuiset etujoukot peräytymään takaisin Rakveren luo odottamaan apujoukkoja. Päävoimien saavuttua eversti Johnin komennossa, joka oli saanut tehtäväkseen Narvan valloittamisen, eteneminen alkoi. Vihollinen yritti kyllä paikoitellen ryhtyä vastarintaan, mutta saksalaiset pakottivat sen aina suurin tappioin jatkamaan peräytymistään. Maaliskuun 4 p:nä klo 7 ap. saksalaiset valtasivat lyhyellä taistelulla Narvaa. Jo maaliskuun 5 p:nä koko Viro oli saksalaisten joukkojen hallussa.

Saksalaisten joukkojen saapuminen aloitti virolaisten historiassa aivan uuden ajanjakson, joten on syytä tarkata sen syitä sen lisäksi, mitä siitä on aikaisemmin mainittu, hiukan lähemmin.

On selvää, että Saksan hallituksella ottaessaan Viroa ja Liivinmaata koskevat määräykset Brestin rauhan ehtoihin ja miehittäessään nämä maat ei suinkaan päätarkoitus ollut, kuten valtakunnan silloinen valtakunnankansleri kreivi _von Hertling_ Tallinnan miehityksen jälkeisenä päivänä pidetyssä Saksan valtiopäivien istunnossa väitti: ihmisyyden nimessä miehittää nämä maat saksalaisella poliisivoimalla, jonka tuli »vain hankkia rauha ja järjestys rauhaa rakastavalle asujamistolle». Bolshevikien uhkaava käytös baltilaisia kohtaan tarjoaa kyllä tällekin väitteelle jonkinlaista tukea. Ei voitane pitää täysin rehellisenä kanslerin toistakaan lausuntoa samasta asiasta Brestin rauhansopimusta käsiteltäessä valtiopäivillä: »Me emme aio saada jalansijaa Virossa tai Liivinmaalla, vaan toivomme vain saavamme elää sodan jälkeen siellä syntyvien valtiomuodostusten kanssa hyvissä, ystävällisissä naapurisuhteissa.» Kuitenkin tämä selitys sisältää sangen kaksimielisen ajatuksen jättäen saksalaisille miehitysjoukoille vapaat kädet toimia kaikin keinoin sen päämäärän hyväksi, että Itämeren maissa saataisiin syntymään viime vuosikymmeninä arveluttavassa määrässä vaikutusvaltaansa menettäneen, verrattain harvalukuisen baltilaisen asujamiston ehdottoman ylivallan ja johdon alaisia Saksan vasallivaltioita.

Viron miehitysjoukkojen komentaja, kenraaliluutnantti vapaaherra _von Seckendorff_, puhui paljon suorempaa kieltä kuin valtakunnankansleri sotilasjohdon kokoon kutsuman n.k. Viron maaneuvoston juhlallisissa avajaisissa huhtikuun 9 p:nä. Hän sanoi silloin m.m.: »Saksalaiset joukot eivät tule jättämään Viroa, ne jäävät tänne pysyväiseksi suojaksi, ja niiden lukumäärää tullaan vielä lähipäivinä lisäämään.» Mutta saksalaisten teot miehityskuukausina osoittivat vielä paljon selvemmin, että »vain rauhan ja järjestyksen hankkiminen» ei suinkaan ollut kysymyksessä, mikä olisikin ollut perin uudenaikaista suurvaltapolitiikkaa: vuodattaa sotilaittensa verta pienen, vieraan kansan hyväksi.

Epäilemättä Saksan hallituksen aikomus oli liittää Itämeren maat tavalla tai toisella mahdollisimman likeisesti Saksan keisarikuntaan. Tämä ajatus ei sitäpaitsi ollut suinkaan uusi, joskin Saksan hallitusmiehet nyt ensi kertaa ryhtyivät sitä toteuttamaan. Jo aikoja ennen suurvaltain sodan syttymistä v. 1914 tunnetut saksalaiset historioitsijat ja filosoofit, niihin aikoihin tieteellisissä piireissä esiytyneen, pienten kansojen ja valtioiden pikaista katoamista ennustavan suunnan mukaisesti, koettivat osoittaa, että Itämeren maiden kansoille olisi onnellisinta liittyä saksalaisuuteen. Heidän mielestään niillä ei ollut juuri mitään mahdollisuuksia edes kansayksilön elämään. Parasta niille itselleen ja maailman kulttuurille olisi muka, että ne asettuisivat mahdollisimman hyvään suhteeseen keskuudessaan asuvaan saksalaiseen sivistyneistöön ja antautuisivat kokonaan sen johtoon.

Toisaalta on helppoa ymmärtää, että virolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan tällaisesta saksalaisiin sulautumisesta. Varmana saaneekin pitää, että Viron kansa kykenee saamaan aikaan paljon huomattavampia sivistyssaavutuksia itsenäisenä ja vapaana kuin Saksan pienenä, siihen keinotekoisesti sulatettuna osana. Maailmansota on sitäpaitsi johtanut aivan päinvastaiseen tulokseen kuin mainitut tieteelliset piirit odottivat. Se on synnyttänyt lukuisia, enemmän tai vähemmän elinvoimaisia uusia valtioita, joista ainakin muutamat jäänevät pysyväisiksi.

Mutta kiellettävissä ei ole sekään, että virolaiset kaikesta huolimatta ovat kiitollisuuden velassa Saksalle niistä sotajoukoista, joita se lähetti Viroon. Ilman niiden apua virolaiset eivät olisi onnistuneet karkoittamaan kotimaisia ja ulkolaisia bolshevikeja. Viron ainoa, paraikaa tällöin järjestettävänä ollut divisioona ei olisi kyennyt, vaikkapa se olisi pyrkinytkin siihen, ajamaan maasta suuria venäläisiä, lättiläisiä ja virolaisia kommunistisia sotalaumoja. Se, että virolaisilla rykmenteillä ja suojeluskunnilla ennen saksalaisten joukkojen tuloa oli omilla paikkakunnillaan valta käsissään, johtui vain saksalaisten joukkojen lähenemisestä, joiden edellä bolshevikit melkein aina peräytyivät kahden, kolmen päivän etumatkalla. Jos taas Viro olisi edelleen jäänyt bolshevikien haltuun, olisi sitä useampi suuresta horjuvien joukosta taipunut bolshevikien puolelle, mitä kauemmin bolshevikien valta olisi saanut jatkua maassa, ja vapautuminen heistä olisi käynyt yhä vaikeammaksi, lopulta ehkä mahdottomaksikin.

Virolaisten kiitollisuuden velka Saksan avusta on näin ollen eittämätön. Mutta yhtä varmaa on, että saksalaisten miehitysjoukkojen johdon olisi pitänyt menetellä toisin ja kohdella Viron väliaikaista hallitusta liittolaisenaan bolshevikeja vastaan. Sen kautta kansan luottamus olisi voitu voittaa saksalaisten puolelle.

Tällainen menettely ei olisi suinkaan merkinnyt voiton hedelmien hylkäämistä — sellaistahan ei voi vaatiakaan. Saksa olisi ainakin voinut hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja avunantonsa palkaksi ja samalla taata Viron baltilaiselle asujamistolle pysyväisesti lujan aseman maassa, joka sortoajan jälkeen oli saksalaisen suurvallan kukistuttua kohteleva sitä maankavaltajana.

Lyhytnäköisellä sortopolitiikalla saatettiin nyt kansan kiitollisuus muuttumaan yhä kiihtyväksi vihaksi. Viron kansa on tosin pieni, mutta jo maansa erinomaisen aseman vuoksi ainakin jossakin määrin merkityksellinen. Virolaisten luja ja kansan tajuntaan syvälle syöpynyt kiitollisuus olisi voinut olla tulevaisuuden Saksalle hyvinkin tärkeä. Samaan aikaan kuin kreivi _von der Goltz_ hillityllä käytöksellään hankki Suomen kansasta Saksalle uskollisen ystävän, teki vapaaherra _v. Seckendorff_ todellisen karhunpalveluksen maalleen vapauttaen Viron kansan kaikesta kiitollisuudesta Saksaa kohtaan.

Epäilemättä suurin syy tähän turmiolliseen tulokseen joutumisesta lankeaa Viron feodaalihenkiselle, baltilaiselle aatelistolle, joka antoi maan oloja tuntemattomalle saksalaiselle sotilasjohdolle tarkoituksellisesti vääristeltyjä tietoja ja kiihoitti sitä väkivaltaiseen menettelyyn virolaisia kohtaan. Baltilaisten menettely on siltä kannalta ymmärrettävissä, että he tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyä vallassa ja olivat jo vuosisatojen kuluessa tottuneet hylkimään virolaisten tahtoa ja toiveita. Mutta lyhytnäköistä se oli heidänkin kannaltaan katsoen. Se oli kokonaan rakennettu yhden korren varaan: jos Saksa voittaa maailmansodan. Missään tapauksessa se ei ole puolustettavissa. He pyrkivät kynsin hampain pitämään kiinni ylettömistä etuoikeuksistaan ja menettivät siten senkin aseman, jonka vapaa Viro olisi suonut heille kansan vanhana sivistyneistönä nuoremman, virolaisen rinnalla, jos saksalaisen miehitysajan surulliset tapaukset eivät olisi tulleet väliin tuhoten kaikki yhteistyön mahdollisuudet molempien kansallisuuksien väliltä.

Viron historialle vv. 1917—1919 antaa leiman kolmen sikäläisen, toisilleen vihamielisen ajatussuunnan epätoivon vimmalla käymä kamppailu vallasta: Viron isänmaallisen aineksen, baltilaisen aateliston ja bolshevikien kannattajien. Molemmat viimeksimainitut antoivat aivan yhtä vähän arvoa Viron kansan onnelle ja menestykselle pyrkiessään itsekkäihin tarkoitusperiinsä vieraiden pistimien avulla. Niille molemmille kelpasivat kaikki keinot, valhe ja petoskin, pelastamaan niille vähemmistöinä kuulumattoman ylivallan. Viron itsenäisyysmiehet seisoivat näiden kahden välissä aluksi aseettomina ja kykenemättä puolustautumaan kummaltakin puolelta uhkaavaa silmitöntä sortoa vastaan.

5. Saksalainen miehitysaika.

Saksalaisten sotilaiden ja virolaisen väestön välit eivät koko miehitysaikana muodostuneet kovin kireiksi. Maan väestöllä ei ollut mitään syytä vihata Saksan sotilaita, jotka taas puolestaan käyttäytyivät aina miehitysajan loppupuolelle saakka moitteettomasti. Mutta sitä vihamielisemmäksi virolaisten suhde kävi kiihkosaksalaisten baltilaisten aatelisten ja pappien tuhoisan vaikutuksen alaiseen miehitysjoukkojen johtoon.

Jo heti alussa sotilasjohto ryhtyi vihollisuuksiin. Ne virolaiset rykmentit, suojeluskunnat ja kansanmiliisi, jotka olivat miehitysjoukkojen saapuessa saaneet pitää aseensa, hajotettiin jo muutaman päivän kuluttua. Niiden aseet ja varustukset takavarikoitiin. Samalla lopetettiin siihen saakka vielä ainakin jossakin määrin työskennelleen Viron väliaikaisen hallituksen toiminta.

Seuraava askel oli se, että v. 1917 yleisillä vaaleilla valitut maakuntien sekä kaupunki- ja maalaiskuntien itsehallintoelimet lakkautettiin. Ennenkin vallankumousta valituista kaupunkien valtuustoista saivat vain ne aloittaa toimintansa, joissa — kuten Tartossa ja Viljandissa — oli baltilainen enemmistö. Siellä, missä — kuten Tallinnassa, Rakveressa, Vörussa ja Haapsalussa — virolaisilla oli enemmistö, nimitettiin kaupungin asioita johtavan saksalaisen upseerin rinnalle baltilainen pormestari ja enemmistöltään baltilainen »Beirat». Niihin nimitetyt virolaiset pysyttelivät enimmäkseen erossa kaikesta toiminnasta. Maaseudulla kunnallishallitus alistettiin baltilaisten kartanonomistajien johtoon. Ritariston kokous — Ritterschaft und Landschaft — julistettiin maan ainoaksi lailliseksi edustajaksi. Kuitenkin kutsuttiin virolaisiakin sotilasviranomaisten kokoon käskemiin tilapäisiin kokouksiin, joissa pohdittiin maan yleisiä asioita. Yliopiston, oppi- ja kansakoulujen, tuomioistuinten ja virastojen saksalaistaminen alkoi hiukan myöhemmin. M.m. vain ne koulut saivat aloittaa toimintansa, joissa saksa oli opetuskielenä, tai joissa sitä opetettiin erikoisen paljon. Kansakouluihin määrättiin saksankielen tunteja, useita tunteja viikossa alimmillekin luokille.

Saksalaisten miehitysjoukkojen johto puolusti häikäilemätöntä menettelyään sillä, että kun se saapui maahan, ei siellä ollut minkäänlaista järjestystä eikä sivistystoimintaa, jotka bolshevikit olivat hävittäneet. Sillä oli niin ollen oikeus toimia harkintansa mukaan, asettaa sellaisia tuomioistuimia ja hallintoelimiä kuin he hyväksi näkivät. Se tahtoi aikaansaada järjestyksen maassa ja oli siitä syystä oikeutettu käyttämään siihen tarpeellisiksi näkemiään keinoja.

Pahin sorto kohdistui luonnollisesti virolaiseen sanomalehdistöön. Heti valtauskauden alussa oli lakkautettu useimmat virolaiset sanomalehdet, jotka olivat bolshevikiajan päätyttyä ehtineet julkaista vasta muutamia numeroita. Virolaisista vain »Tallinna Teataja» ja Tarton »Postimees» saivat luvan toistaiseksi ilmestyä. Mutta kaiken aikaa niiden asema oli äärimmäisen tukala. Sensoreina toimi kiihkeimpiä virolaisvihaajia baltilaisten joukosta. Puhumattakaan siitä, että sananvapaus oli äärimmäisen rajoitettu, tahdottiin virolaisia lehtiä pakottaa julkaisemaan baltilaisten kirjoituksia m.m. Itämeren maiden kysymyksestä ja vihanilmauksia länsivaltoja vastaan — joilta yksin virolaiset enää saattoivat toivoa pelastusta, ja joita kohtaan he sen vuoksi tunsivat suurta myötätuntoa — omina mielipiteinään saamatta mainita kirjoitusten todellista alkuperää. »Tallinna Teatajan» toimitus kieltäytyi suostumasta tällaiseen ehtoon, ja lehti lakkasi ilmestymästä. »Postimees» julkaisi erään näistä kirjoituksista, jonka ensin baltilaiset ja sitten niiden mukaan Saksan sanomalehdet referoivat muka virolaisten omana ja yleisenä mielenilmauksena tulevaisuuden toiveistaan. Tallinnaa varten perustettiin »Tallinna Teatajan» lakattua lahjottujen virolaisten avulla toimitettu »Tallinna Päewaleht»,joka nöyrästi totteli saksalaisten ja baltilaisten käskyjä esiytyen samalla muka virolaisten äänenkannattajana. Kansa pysytteli kuitenkin siitä erillään ja antoi sille sattuvan lisänimen »Juudaksen lehti».

Baltilaiset paroonit tahtoivat saada Viron hinnalla millä hyvänsä liitetyksi Saksaan. He ryhtyivät siinä tarkoituksessa keräämään allekirjoituksia saksalaisten miehitysjoukkojen johdolle jätettävään adressiin, jossa pyydettiin Viron liittämistä Saksan keisarikuntaan. Nimikirjoituksia kerättiin sangen häikäilemättömästi. Mutta tulos jäi kuitenkin verrattain vähäiseksi: vain jotkut virolaiset olivat allekirjoittaneet adressin.

Adressissa lausutun toivomuksen johdosta saksalaisten miehitysjoukkojen komentaja päätti kutsua Tallinnaan koolle jonkinlaisen kansan edustajiston käsittelemään kysymystä maan kohtalosta. Tämä »Landesversammlung» kokoutui huhtikuun 9 p:nä, jolloin siihen kuului: 16 suurtilallista, 16 kunnanvanhinta, 5 pappia ja 10 kaupunkien edustajaa. Virolaisia oli vain kunnanvanhinten joukossa. Sittenkuin virolaisille edustajille oli selitetty, että kysymys oli vain Venäjästä irtautumisesta ja he olivat ilmoittaneet äänestävänsä yksityisinä henkilöinä ketään edustamatta, tehtiin seuraava päätös:

»Täten julkaistaan täydellinen, valtio-oikeudellinen päätös Viron julistautumisesta vapaaksi Venäjästä Venäjän hallituksen marraskuun 3 p:nä 1917 julistaman kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella ja vastaten Liivinmaan ja Viron ritariston edustajien tammikuun 28 p:nä 1918 Tukholmassa Venäjän lähettiläälle antamaa riippumattomuusjulistusta.»

Sittenkuin tähän oli päästy, saivat baltilaiset sotilasjohdon kutsumaan koolle n.s. Liivinmaan, Viron, Saarenmaan ja Riian kaupungin yhtyneen maaneuvoston Riikaan päättämään Itämeren maiden tulevaisuudesta. Jo tämän kokouksen kokoonpano osoittaa, mihin sillä pyrittiin. Siihen kuului virallisen ilmoituksen mukaan aatelisia 3 (baltilaisia), kartanonomistajia 13 (baltilaisia), kuntien edustajia 13 (9 virolaista ja 4 lättiläistä), kaupunkien edustajia 20 (13 baltilaista, 5 lättiläistä ja 2 virolaista), pappeja 7 (4 baltilaista, 2 virolaista ja 1 lättiläinen), Tarton yliopistosta 1 (baltilainen) ja Petserinmaalta 1 (lättiläinen). Siis 34 baltilaista, 13 virolaista ja 11 lättiläistä.

Maaneuvosto kokoutui Riiassa huhtikuun 12 p:nä. Virolaiset selittivät jyrkästi, että heillä ei ollut oikeutta päättää Viron kansan kohtalosta suuntaan eikä toiseen, koska kansa ei ollut valtuuttanut heitä siihen, vaan heidät olevain mahtikäskyllä määrätty saapumaan kokoukseen. Jos tahdottiin tietää Viron kansan mielipide sen tulevaisuutta koskevissa kysymyksissä, oli kutsuttava koolle Viron maapäivät, jotka olivat ainoa laillinen Viron kansan edustaja. Samalla he jättivät kirjallisen selityksen toimintansa perusteista. Turhaan baltilaiset koettivat pyynnöillä ja uhkauksilla saada heitä muuttamaan kantaansa. He jättivät kokouksen. Joskin maaneuvosto heidän lähdettyään päätti liittää Itämeren maat ja Viron saaret, jotka juhlallisesti ilmoitettiin irtautuneiksi Venäjästä, Baltian herttuakuntana, jolla oli oleva oma hallituksensa, ja joka personaaliunioonissa oli Preussin yhteydessä, Saksan valtakuntaan, niin se ei millään tavalla velvoittanut Viron kansaa.

Kärsittyään täten tappion baltilaiset paroonit keksivät uuden keinon päästäkseen päämääräänsä. He ryhtyivät keräämään nimiä Saksan keisarille lähetettävään adressiin, jossa kiitettiin saadusta avusta ja lausuttiin toivomus maan liittämisestä mahdollisimman läheisesti Saksaan. Erikoinen keskusvirasto perustettiin tätä varten lukuisine asiamiehineen kaikkialla maassa. Pääpyrintö oli saada mahdollisimman paljon allekirjoituksia. Kansaa koetettiin taivuttaa kehoituksin, lupauksin, vieläpä uhkauksinkin allekirjoittamaan adressia. Selitettiin m.m., että maaneuvosto oli jo lopullisesti ratkaissut kansan kohtalon, jota mikään mahti maailmassa ei muka enää voinut muuttaa. Kansan omassa vallassa oli vain adressin allekirjoittamisella lieventää saksalaista sotilasdiktatuuria, jota päinvastaisessa tapauksessa tultaisiin yhä tiukentamaan.

Suurta mieltenkuohua rahvaassa herätti se, että nimien kerääjille annettiin lupa kantaa ampuma-aseita, mikä oli kaikilta muilta kuoleman uhalla kielletty. Kun vielä lisäksi ottaa huomioon, että kartanonomistajat harjoittivat alustalaisiinsa nähden painostusta saadakseen heidät allekirjoittamaan adressin, niin selviää, että Viron kansan omana mielenilmauksena näillä adresseilla ei ole mitään merkitystä.

Kaikessa virolaiseen väestöön kohdistetussa väkivallassa ja sorrossa noudatettiin suurta järjestelmällisyyttä ja suunnitelmanmukaisuutta. Mainittakoon tässä vain edellä esitetyn lisäksi, että vähäpätöisistä syistä kymmenittäin virolaisia kansalaisia vangittiin ja kuljetettiin kaukaisiin vankileireihin. Verrattain pienistä rikkomuksista sotilasdiktatuuria vastaan uhattiin kuoleman- tai pitkäaikaisilla pakkotyö- ja vankilarangaistuksilla. Saksalaiset upseerit vaativat paikoitellen siviiliväestöä, koululaisia y.m., tervehtimään heitä vastaan tullessaan. Katujen nimiä muutettiin saksalaisiksi j.n.e.

Kaiken aikaa Viron väliaikainen hallitus toimi salassa suurista vaikeuksista huolimatta. Vaikka saksalaisilla olikin vakoojia melkein kaikkialla, ei ainoakaan heistä päässyt tunkeutumaan Viron itsenäisyysmiesten piiriin.

Työtä oli hallituksella yllin kyllin. Oli koetettava pitää kansassa yllä luottamusta tulevaisuuteen, valmistettava maaneuvostoon kutsuttuja kunnanvanhimpia ennen Riian kokousta, taisteltava nimikirjoitusten keruuta vastaan adresseihin, huolehdittava »Eesti Päewalehestä», jota Viron väliaikaisen hallituksen toimesta alettiin huhtikuun 28 p:nä julkaista Pietarissa, sen kuljettamisesta Narovajoen ylitse Viron puolelle ja levittämisestä oikeiden tietojen antamiseksi tilanteesta koti- ja ulkomailla ja virolaisen vastarinnan järjestämiseksi. »Eesti Päewaleht» lakkautettiin kuitenkin bolshevikien toimesta jo kesäkuun 27 p:nä »vastavallankumouksellisen kiihoitustyön johdosta». Senjälkeen oli tyydyttävä kaikenlaisiin lentolehtisiin.

Kaikki tämä vaati paljon työtä. Joka askeleella ilmitulo oli uhkaamassa, mutta kaikki onnistui sittenkin suurin piirtein katsoen hyvin. Ainoaakaan kavaltajaa ei esiytynyt itsenäisyysmiesten riveissä. M.m. virolaisten kunnanvanhinten Riian maaneuvostolle jättämä memorandumi oli pääministeri _Pätsin_ työtä, vaikkakin siitä epäiltiin aivan toista henkilöä, joka siitä syystä sai virua useita kuukausia vankilassa.

Oikeiden tietojen toimittaminen ulkomaille oli kaikkein vaikeinta. Viro oli aivan täydellisesti koetettu erottaa ulkomaailmasta. Saksankin alamaisia estettiin saamasta oikeaa käsitystä maan oloista. Kun saksalaisia sanomalehtimiehiä saapui Viroon tutustumaan tilanteeseen, erotettiin heidät mahdollisimman tarkasti virolaisten yhteydestä. Vielä suurempiin varokeinoihin ryhdyttiin Saksan valtiopäivien edustajien oleskellessa samassa tarkoituksessa Virossa. Heidät onnistuttiinkin saada vakuutetuiksi siitä, että olot maassa olivat juuri niin kuin niiden ollakin piti.

Ennen kaikkien kulkuteiden sulkemista olivat väliaikaisen hallituksen ja maapäivien vanhintenneuvoston valtuutetut _Marina, Menning, Piip, Pusta, Virgo_ ja _Kull_ päässeet maasta ja saapuneet maaliskuun alussa Tukholmaan sekä ryhtyneet antamaan tietoja tilanteesta Virossa länsivalloille. Virosta väliaikainen hallitus toimitti heille ilmoituksia tapahtumien kehittymisestä salateitse, useimmiten lahjottujen laivamiesten välityksellä. Lähettiläät jättivät Ranskan, Englannin ja Italian hallituksille Viron väliaikaisen hallituksen memorandumin, jossa niitä pyydettiin tunnustamaan Viron itsenäisyys ja maapäivien valitsema Viron väliaikainen hallitus ainoaksi lailliseksi mahdiksi Virossa ja takaamaan Virolle oikeus ottaa omien edustajien kautta osaa rauhankongressiin.

Oikeusministeri _Jüri Wilmsin_ piti myöhemmin liittyä tähän lähetyskuntaan. Mitään muuta tietä poistua maasta ei enää ollut tarjolla kuin Suursaaren kautta yli jäätyneen Suomenlahden. Huhtikuun alkupäivinä hän lähti parin urheilijan saattamana vaaralliselle matkalleen, eikä heistä senjälkeen kuultu enää mitään. Kaksi ja puoli vuotta luultiin yleisesti, että he ajomiehineen olisivat hukkuneet. Vasta joulukuussa 1920 tämä salaperäinen katoaminen sai osittaisen selityksensä, kun _Wilmsin_ ja hänen toveriensa ruumiit löydettiin Helsingin lähistöltä eräästä yhteishaudasta Huopalahdesta. Miten ne ovat sinne joutuneet, ei ole vielä toistaiseksi lopullisesti selvitetty.

Viron ulkomaan lähetystö jatkoi yhä tarmokkaasti toimintaansa. Heinäkuun 3 p:nä lähetyskunnan keskusjohto julkaisi Kööpenhaminassa Saksan keisarilliselle hallitukselle osoitetun vastalause-kirjelmän saksalaisten mielivallan johdosta Virossa. Lähettiläiden toiminta länsivalloissa oli kuitenkin tärkeämpää. Sen tuloksista lähetystön johto saattoi ilmoittaa Kööpenhaminasta lokakuun 2 p:nä:

»Sen kautta, että Englannin, Ranskan ja Italian hallitukset ovat tunnustaneet Viron kansan itsemääräämisoikeuden kaikkein varmimmassa muodossa ja Viron itsenäisyyden de facto, on kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä noussut kansainväliseksi kysymykseksi, jota mikään yksityinen valtio, kuten Venäjä tai Saksa, ei saa ratkaista omien toivomustansa mukaan vastoin Viron kansan tahtoa.

»Kysymys Viron valtiollisesta itsenäisyydestä tulee lopullisesti ratkaistavaksi yleisessä rauhankongressissa, jossa Viron kansan tahto otetaan tarkoin huomioon, minkä Englannin, Ranskan ja Italian hallitusten selitykset vahvistavat.»

Mutta tällä välin sorto kotimaassa oli vain kiihtymistään kiihtynyt. Tavaton taloudellinen painostus ja täydellinen riippuvaisuus Saksasta saattoivat kansan hyvin vaikeaan asemaan. Maasta, jossa elintarveasiat eivät ennestäänkään olleet hyvällä kannalla, kuljetettiin suuria määriä ruokatarpeita Saksaan. Henkilökohtainenkin vaino oli lisäytynyt. Etupäässä ahdistettiin väliaikaisen hallituksen jäseniä ja muita huomattavia kansalaisia, joiden tiedettiin olevan salaisen, sorron kera yhä kasvavan vastarinnan johtajia tai vain uskaltaneen moittia saksalaista väkivaltaa. Toiset heistä kuljetettiin Liettuan vankileireihin tai Riian vankiloihin, toiset teljettiin tyrmään Virossa. Kesäkuun 11 p:nä pääministeri _Päts_ vangittiin ja kuljetettiin Liettuaan. Niiden sijasta, joiden — kuten elintarveministeri _Raamotin_ — onnistui tavalla tai toisella välttää vangiksi joutuminen, ahdistettiin heidän omaisiaan.

Mutta kuta silmittömämmäksi sorto kävi, sitä sitkeämmäksi salainen vastarinta muodostui. Ristiriita eri katsantokantoja edustavien suuntien välillä kärjistyi yhä enemmän. Ratkaisusta länsirintamalla, jossa par'aikaa käytiin vimmattuja taisteluja, jäi riippumaan, kumman puolen Virossa täytyisi lopuksi antaa perään.

Kesän kuluessa jännitys yhä kohosi. Syksyllä huhuja rauhattomasta mielialasta Saksassa alkoi liikkua Virossakin. Kerrottiin tyytymättömien kiihoitustyön hallitusta ja ylintä sodanjohtoa vastaan yltymistään yltyvän ja hallituksen vastaisen mielialan leviävän rintamajoukkoihinkin. Huhuttiinpa jo Saksan aseiden menestyksen länsirintamalla päättyneen kokonaan.

Tietoja rauhattomuuksista ja saksalaisten joukkojen peräytymisestä koetettiin kaikin tavoin estää tulemasta tunnetuiksi Virossa, kuten kaikissa muissakin miehitetyissä maissa. Mutta kaikista varokeinoista huolimatta kertomukset niistä levisivät kulovalkean tavoin sorretun kansan keskuuteen. Ensimmäinen tunne, jonka ne virolaisissa herättivät, oli ilo. Siihen pyrki kuitenkin jo alusta alkaen sekoittumaan huolia tulevaisuudesta — uusista, entisen veroisista, ehkäpä suuremmistakin vaaroista.

Vallankumouksellisen hengen levitessä Saksassa yhä laajemmalle tapahtui hallituksen ja politiikan muutos. Syyskuun 30 p:nä keisari vapautti valtakunnankansleri _von Hertlingin_ virastaan ja nimitti uuden hallituksen etunenään Badenin prinssin, _Maxin_.

Hallituksenvaihto aiheutti muutoksen miehitettyjen maidenkin kohteluun. Niissä luovuttiin entisestä jyrkkyydestä. Kansalliset sanomalehdet pääsivät jälleen ilmestymään. Sensuuria lievennettiin. Monet valtiollisista syistä vangituista vapautettiin. Poliittiset puolueet saivat jälleen ryhtyä toimimaan.

Virossa baltilaiset, jotka huomasivat tilanteen kääntyvän heille epäedulliseksi, yrittivät saada aikaan sovintoa virolaisten kanssa. Mutta kun he pysyivät kielteisellä kannalla Viron täydelliseen itsenäisyyteen nähden, josta virolaisten puolueiden johtajat pitivät jyrkästi kiinni, niin neuvottelut katkesivat.