Part 30

»Kaksi sotilasta 2:sesta patterista, _Huugo Manninen_ ja _Evald Simanainen_, sekä sotilas _Torsten Silva_ 1:sestä komppaniasta lähtivät 25 p:nä hevosella hakemaan lähitaloista heiniä ja maitoa. He loittonivat vain noin kilometrin päähän asemalta.

»Saavuttuaan erääseen taloon he pyysivät saada heiniä, mutta heille ilmoitettiin, ettei talossa niitä ollut. Epäillen saamansa ilmoituksen totuutta Pohjan Pojat ryhtyivät tarkastamaan talon varastoja ja löysivät täysinäisen heinäladon, josta he ryhtyivät viipymättä tekemään kuormaa.

»He huomasivat kyllä erään talon naisista pujahtavan ulos tuvasta ja painautuvan läheistä metsää kohden, mutta eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota. Tämä leväperäisyys muodostui heille kohtalokkaaksi.

»Juuri kun he olivat saamaisillaan kuorman valmiiksi, ajaa karahdutti talon pihalle 20-miehinen bolshevikien ratsujoukko hurraten. Talon akka oli käynyt hätyyttämässä sen Pohjan Poikain niskaan. Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen.

»Vapaaehtoiset vetäytyivät kiireesti kivinavetan taa. Simanainen ja Silva, joilla oli mukanaan kiväärit, asettuivat asemiin päättäen myydä henkensä mahdollisimman kalliista. _Manninen_, jolla ei ollut minkäänlaista asetta, painautui läheisen lautapinon alle.

»Samassa alkoi laukaustenvaihto. Pohjan Poikain tilanne oli tukala, mutta he eivät kuitenkaan pitäneet sitä toivottomana. Talo oli siksi lähellä Hoppenhofia, että Pohjan Poikain etuvartijoiden täytyi kuulla laukaukset. Apua ei kuitenkaan tullut. Ammunta kyllä kuului Hoppenhofiin, mutta siellä ei kiinnitetty siihen mitään erikoista huomiota, joka puoleltahan kuului pauketta. Luultiin kysymyksessä olevan vain tavallisen etuvartiokahakan.

»_Manninen_ seurasi sykkivin sydämin piilopaikastaan taistelun kulkua. Väliin laukaustenvaihto heikkeni, väliin kiihtyi, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi. Piilossa oleva kohotti silloin päätään luullen, että apujoukot olivat saapuneet ja karkoittaneet vihollisen. Mutta samassa eräs ryssä tarrasi häntä niskaan vetäen hänet esille.

»Sotilaat _Evald Simanainen_ ja _Torsten Silva_ makasivat taistelukentällä verissään pistimillä raastettuina. Bolshevikit olivat saaneet voiton. _Mannisen_ yrittäessä karata iskettiin häntä miekalla ja heitettiin sitten heinäkuorman päälle. Seurue ajaa karahdutti senjälkeen matkoihinsa suuntautuen kulkemaan Riikaa kohden.

»Sotilas _Manniselle_ alkoi nyt kova aika. Hänen henkensä kyllä säästettiin, mutta hänet ryöstettiin puti puhtaaksi, häntä tutkittiin, piestiin ja raahattiin vankilasta toiseen. Riiassa hän joutui samaan koppiin 31 virolaisen sotavangin kanssa, joiden kera hänet kahden viikon perästä siirrettiin Pihkovaan. Siellä hän sai m.m. nähdä punaisten suuren paraatin. Senjälkeen kuljetettiin heitä jälleen vankilasta toiseen, piestiin ja kiusattiin nälällä ja kylmyydellä. Sotilas _Manninen_ lähetettiin sitten jälleen monien virolaisten vankien mukana Pihkovaan tällä kertaa ammuttavaksi.

»Asemasillan suuressa ihmistungoksessa hänen onnistui kuitenkin pujahtaa viime hetkessä kuolemaan tuomittujen jonosta kansanjoukkoon. Kun hän aivan yhtä ryysyisenä, likaisena ja nälkiytyneenä kuin muutkin kaupungin asukkaat ei kiinnittänyt punakaartilaisten huomiota, onnistui hänen välttää uudelleen vangiksi joutuminen. Monien seikkailujen jälkeen hän pääsi vihdoin erään suomalaisen konduktöörin ja hänen vaimonsa avulla huhtikuun puolivälissä Suomen rajalle ja onnistui läpäisemään bolshevikien rajavartijoiden kuulasateen juostessaan Rajajoen ylitse. Hän joutui sitten suomalaisten rajavartijoiden käsiin ja saatuaan todistetuksi, ettei hän ollut bolsheviki, sekä päästyään karanteenista hän vihdoin saapui kotiseudulleen, jossa häntä oli jo kauan pidetty kuolleena.»

* * * * *

25 p:nä oli 1:sen komppanian tiedustelijoilla tulinen kahakka viertotien varrella Mustjoen sillan luona, Malupin kohdalla, vihollisen etuvartijoiden kanssa, jotka tuhottiin.

Samana päivänä osa Ramnekissa olevaa joukkuetta joutui ankaraan otteluun punaisten kanssa. Aamulla oli näet saapunut Adselista eräs poika, joka ilmoitti bolshevikien jälleen mellastavan kartanossa, mutta ei tiennyt heidän lukumääräänsä. Vänrikki _Havas_ lähetti silloin 5-miehisen vapaaehtoisen patrullin ottamaan selvää vihollisen lukumäärästä. Siihen ilmoittautuivat seuraavat: korpraalit _Armas Hyvönen_ ja _Yrjö Laaksonen_ ja sotilaat _Frans Järvihaavisto, Matti Kuivamäki ja Viktor Virtanen_. Patrulli lähti liikkeelle klo 10 ap.

Eräs sen osanottajista kertoo:

»Tienristeyksen ja Adselin välistä tietä edettyämme pari virstaa hevosella lähetämme sen takaisin ja jatkamme matkaa jalan pitkin maantietä. Noin puolivälissä on suuri kylä, jonka asukkailta kyselemme, tietävätkö he mitään bolshevikeista. He ovat hyvin hätäytyneen näköisiä ja vastaavat kieltäen. Jatkamme matkaamme aina Adseliin asti tapaamatta ainoatakaan vihollista. Lähestymme varovaisesti puiston peitossa olevaa kartanoa ja menemme ensimmäiseen rakennukseen, joka on aivan tien vieressä. Se on suuri, tyhjä talli. Tuskin olemme päässeet sisälle, kun oven ohitse kulkee 4-miehinen punaisten patrulli. Tirkistelemme ovenraosta ja näemme bolshevikien liikuskelevan puistossa ja pihalla. Aivan tallin vieressä on pienempi palvelusväen rakennus. Me menemme sinne sisälle. Talonväki, joka on valkoista, pelästyy kovin meidät nähdessään luullen meidän olevan mennyttä miestä. Saamme kuulla, että punaisia on kartanossa ainakin 150 jalkamiestä ja 50 ratsua. Kiitämme tiedosta ja palaamme talliin.

»Hurjanrohkea _Laaksonen_ ehdottaa, että avaisimme tulen kartanoa kohden ja pelästyttäisimme siten polsuja hiukan. Mutta samassa eräs punainen ajaa hevosella ja reellä tallin oven ohitse suuntautuen Taivolaan päin. Vakoilija, ajattelemme ja lähdemme perään, mutta hevonen juoksee niin nopeasti, ettemme saa sitä kiinni.

»Pääsemme kaikessa rauhassa takaisin ennenmainittuun kylään puolimatkassa taivaltamme. Menemme erääseen torppaan pyytämään ruokaa. Saamme sitä, mutta syödessämme ihmettelemme torpanväen hätäytynyttä ja hermostunutta käytöstä. Lähdemme sitten hakemaan toisesta torpasta hevosta kyytiin. Kun paraillaan valjastamme, huomaa _Järvihaavisto_ kiikarillaan, että maantien toisella puolen, n. 300 m. päässä olevan talon nurkalla on punaisia, n. 30—40 miestä.

»Jätämme hevoset siihen ja painumme maantielle. Yht'äkkiä pamahtaa yhteislaukaus talon nurkalta, ja kuulat vinkuvat korvissamme. Alamme juosta, mutta samalla kuulia rupeaa tulemaan myöskin takanamme olevista taloista, joista juuri äsken lähdimme. Kuulat vingahtelevat niin, että maantiellä olo käy epävarmaksi. Sentähden alamme juosta peltoa pitkin maantien vasemmalla puolen olevaa torppaa kohden aina väliin pysähtyen ja antaen tulta milloin taakse, milloin sivulle. Pääsemme juuri torpan luo, kun yht'äkkiä n. 10 m. päässä edessämme olevasta maailmansodanaikaisesta juoksuhaudasta saamme kuularyöpyn vastaamme. Olemme siis piirityksissä kolmelta taholta, ja neljännellä sivulla on aava jäätikköpelto, jossa olisimme varmasti kuoleman omat.

»Epätasaista tulitaistelua kestää neljännestunnin, jolloin juoksuhaudassa olevista punaisista kaatuu ainakin 6 miestä, mutta meihin ei, ihme kyllä, osu kehenkään, vaikka ammumme seisaaltamme ilman mitään suojaa. Sitten joku meistä heittää käsipommin juoksuhautaan, ja toiset seuraavat heti esimerkkiä. Niillä on bolshevikeihin kamala vaikutus. He pakenevat asemistaan. Siinä heitä kaatuu vielä 3 tai 4.

»Viipymättä loikkaamme juoksuhaudan poikki. Siinä _Laaksonen_ ampuu vielä yhden juoksuhaudassa olevan miehen, jolla on yllään tavattoman hienot turkit, ja joka muutenkin on komea ja upseerin näköinen. Hän sieppaa kaatuneen vyöltä siinä riippuvan nagaanin ja povitaskusta lompakon. Menemme jälleen maantielle, joka sillä kohdalla on metsän peitossa. Luulemme kahakan jo loppuneen. Mutta punaiset koettavat vielä oikealta sivustalta kiertoliikettä siinä kuitenkaan onnistumatta.

»Samassa tulee vastaamme bolsheviki, joka pääsi käsistämme Adselissa. Huudamme hänelle, että hän antautuisi, mutta hän kääntää hevosensa ja koettaa paeta. Ammumme muutamia laukauksia, mutta hevonen ei pysähdy. Arvelemme jo, ettemme pitkän matkan ja häikäisevän auringonpaisteen takia osuneet, mutta vähän matkan päässä näemme maantien vieressä olevassa metsäaukeamassa hevosen seisovan paikoillaan; polsu makaa reessä suullaan monen kuulan lävistämänä. Vieritämme ruumiin pois reestä ja lähdemme ajamaan eteenpäin. Saavuttuamme joukkueemme luo jätämme vänrikki _Havaalle_ raportin retkestämme.

»Tutkiessamme _Laaksosen_ anastamaa lompakkoa löydämme sieltä passin ja valokuvan, jotka osoittavat, että bolsheviki on ollut saksalainen upseeri L. Valkin asukkailta saamme myöhemmin kuulla, että L. on ollut punaisten etelärintaman ylimpiä päälliköitä, ja että m.m. Valkissa ennen sen valloitusta murhatut ja kidutetut valkoiset oli juuri hänen käskystään teilattu.»

* * * * *

2:nen ja 3:s komppania sekä 1:nen K.K.K. saapuivat junalla enemmittä seikkailuitta Valkiin 24 ja 25 p:nä, samoin 2:nen pataljoona, tykistö, tiedonanto-osasto ja ratsue maanteitse Hoppenhofin kautta. Pääjoukkojen jatkaessa niihin Hoppenhofissa liittyneiden 1:sen komppanian ja 2:sen patterin kera matkaansa Alakylää kohden jätettiin Hoppenhofiin 2 ryhmää 6:nnesta komppaniasta jääkärivänrikki _Dahlmanin_ johdolla aseman komendantin, alikapteeni _Soalsin_ käytettäviksi. Niiden tuli virolaisen panssariauton tukemana estää bolshevikeja räjähdyttämästä Mustjoen rautatiesiltaa, jota he jo uhkasivat. Ryhmät suorittivatkin tehtävänsä erittäin hyvin ajaen vihollisen pakoon ja ottaen pari vankia. 2 ryhmää 4:nnestä komppaniasta oli niinikään jäänyt vartioimaan Mustjoen maantiesiltaa, kunnes virolaiset asettuivat heidän tilalleen, jolloin ryhmät saattoivat kiiruhtaa muiden perässä Valkiin, jonne pääjoukot olivat saapuneet 26 p:nä klo 11 ap.

Pohjan Poikain vetäytyessä Marienburgista Valkia kohden sattui kuitenkin vielä yksi onnettomuus. 3:nnen patterin kuormasto lähdettyään Marienburgista 25 p:nä kulki harhaan lähtien Seltinghofiin päin. 3 km. sen pohjoispuolella kuormasto joutui saarroksiin. Sen onnistui vasta kiivaalla taistelulla raivata itselleen tie vapaaksi. Se menetti tällöin kaatuneina 2 sotilasta, _Knut Haaranojan_ ja _Matti Salosen_, joiden ruumiit jäivät vihollisen haltuun. Punaisten käsiin joutui lisäksi saaliina 26 hevosta, 3 parivaljakon ja 8 yksivaljakon ajorekeä valjaineen, 14 satulaa ja osa kansliapapereita.

Koko Pohjan Poikain rykmentti oli jälleen koolla Valkissa 26 p:nä tavattoman raskaan ja pitkän, joskin myös erikoisen kunniakkaan taistelukauden jälkeen.

Urhoollisuudesta Marienburgin taisteluissa koroitettiin »Viron Armeijan Ylipäällikön käskyssä Tasavallan sotajoukoille N:o 15» maaliskuun 13 p:ltä seuraavat Pohjan Pojat:

Jääkärivänrikki _Johannes Tamminen_ jääkäriluutnantiksi, vääpelit _Erkki Estola, Toivo Lehtonen, Väinö Aug. Miettinen_ ja _Theodor Paavilainen_, varavääpelit _Eero Rekola, Yrjö Riikonen_ ja Veli Ruuth sekä aliupseeri Leo Teikari vänrikeiksi.

6. Pohjan Poikain rykmentin viimeinen vaihe.

(Lepoaika Valkissa, viides taistelukausi (Petserin rintamalla) ja rykmentin hajautuminen.)

Palattuaan Valkiin Pohjan Poikain rykmentti asettui entisiin majapaikkoihinsa. Jälleen aloitettiin taistelukautta aina seuraava uusi järjestely ja joukko-osastojen täydentäminen ja ryhdyttiin jokapäiväisiin harjoituksiin ja vartiopalvelukseen. Elämä rykmentin keskuudessa koetettiin palauttaa ennalleen.

Mutta siinä ei onnistuttu. Sotilaat kävivät kyllä harjoituksissa, suorittivat vartiopalvelusta säännöllisesti, viettivät vapaita iltojaan valkuaisten tuttaviensa luona, sotilaskodissa, juhlissa tai »elävissäkuvissa». Ulkonaisesti kaikki oli siis ennallaan. Mutta sittenkin — jotakin aivan oleellista puuttui. Se oli innostus.

Koikylän ja Marienburgin rintamakaudet oli kyllä kaikkine yliluonnollisille rasituksineen oikealla suomalaisella sisulla kestetty, mutta kun ne nyt olivat ohi, herpautui ote. Kun taistelut olivat tauonneet, huomattiin, miten hiljaiseksi oli käynyt ympärillä. Komppanioiden rivit olivat harventuneet, perin monet ystävät ja toverit olivat poissa, toiset olivat kaatuneet, toiset makasivat haavoittuneina Tarton, Tallinnan tai Helsingin sairaaloissa kamppaillen kuoleman kanssa. Sotilaille oli ennen Marienburgin taistelukautta vihjailtu, että se olisi viimeinen voimainponnistus, jonka jälkeen heidät päästettäisiin kotimaahan. Kun nyt vapautusta ei tullutkaan, tuntui se pettymykseltä.

Kaiken lisäksi saapui maaliskuun 1 p:nä sanoma Marienburgin menetyksestä. Se sai kaikkien Pohjan Poikain mielet kuohumaan.

Eversti _Kalm_ tiedusteli kaksi kertaa kenraali _Wetzeriltä_ syytä kauppalan jättämiseen. 4 p:nä hän sai seuraavan ilmoituksen:

»Marienburgin luovuttamisen aiheutti Tarton pataljoona, joka ilman syytä jätti asemansa Marienburgin edellä.»

Vastaus ei ollut suinkaan omiaan rauhoittamaan katkeroittuneita mieliä. Marienburg menetetty! Marienburg, jonka vuoksi niin moni Pohjan Poika oli uhrannut kukoistavan elämänsä ja vielä useammat terveytensä! Se oli liikaa.

Mutta ei siinä kyllin. Ensimmäistä tappion sanomaa seurasi uusia. Asema toisensa jälkeen joutui jälleen viholliselle, kunnes tykkien jyske taas kantautui läheltä Valkin kaupunkiin. Maaliskuun puolivälissä virolaiset jättivät bolshevikeille Koikylänkin. Jääkärikapteeni _Hannula_ mainitsee rintaman maaliskuun alkupuolella olleen Valkista enää vain 6 km. päässä ja tavanneensa tällöin eräällä ratsastusmatkallaan virolaisen patterin Vinagin talon luona, n. 3 km. päässä Valkista lounaiseen, pommittamassa Tulbea ja Saulekin asemaa, jotka taas olivat vihollisen hallussa.

Nämä sanomat katkeroittivat yhä enemmän Pohjan Poikain väsyneitä mieliä. He alkoivat halveksia virolaisia joukkoja arvellen, etteivät ne pystyneet mihinkään. Tällöin syntyi myös tuo sittemmin Pohjan Poikain keskuudessa verrattain yleinen, seurauksiltaan erittäin vahingollinen mielipide, että heitä oli aikomus käyttää aina korvaamaan virolaisten joukkojen tappioita, kunnes koko Pohjan Poikain rykmentti olisi huvennut olemattomiin. Siihen he eivät tahtoneet alistua. Sotilaat arvelivat, ettei kannattanut taistella virolaisten puolesta, kun he itse eivät kuitenkaan muka kykenisi vapauttaan säilyttämään. Vapaaehtoiset eivät tulleet ajatelleeksi, miten vaikeassa tilanteessa virolaiset siihen aikaan olivat bolshevikien rynnistäessä suurin voimin pitkille rintamanosille riittämättömiä virolaisia joukkoja vastaan. Marienburgin säilyttäminen olisi vaatinut suuria voimia itse kauppalan ja koko rataosan Valk—Marienburg suojaamiseksi. Niitä ei ollut mistään saatavissa, eivätkä ne heikot pataljoonat, jotka voitiin lähettää kauppalan suojaksi, lähimainkaan olleet tehtävänsä tasalla. Vasta myöhemmin, sittenkuin Viron armeija oli kasvanut ja lujittunut, saatettiin Marienburgin miehitys toteuttaa.

Marienburgin menetyksen johdosta halu päästä kotimaahan kasvoi kasvamistaan. Työ oli sitäpaitsi tehty. Pohjan Pojat olivat täyttäneet velvollisuutensa, vapauttaneet Etelä-Viron, vieläpä vallanneet suuren kaistaleen lättiläistäkin aluetta. Elleivät virolaiset pystyneet käyttämään hyväkseen suomalaisten voittoja ja säilyttämään heidän valtaamiaan alueita, niin se ei kuulunut heihin, arvelivat Pohjan Pojat. He tahtoivat kotiin. Kun upseerit selittivät, ettei rykmentti vielä voisi kokonaisuudessaan palata kotimaahan, pyysivät yhä useammat yksityiset sotilaat vapautusta rykmentistä tai ainakin lomaa ilmoittaen syyksi, että he olivat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Eversti _Kalm_ myöntyikin useimmiten anomuksiin.

Pohjan Poikain rykmentin eri osastojen vahvuus helmikuun 28 p:nä oli seuraava:

1:nen pataljoona:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 18. —. 2. 2. 14. Alipääll. 89. 2. 13. 2. 72. Miehistöä 632. —. 109. 13. 510. Yhteensä 739. 2. 124. 17. 596.

2:nen pataljoona:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 10. —. 1. 1. 8. Alipääll 85. —. 4. 6. 65. Miehistöä 704. 2. 45. 46. 611. Yhteensä 799. 2. 50. 63. 684.

Patteristo:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 15. — — 3. 12. Alipääll. 52. —. 1. 1. 50. Miehistöä 248. 1. 19. 2. 226. Yhteensä 315. 1. 20. 6 288.

Ratsue:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja. 1. —. —. —. 1. Alipääll. 10. 1. —. 1. 8. Miehistöä 50. 1. 6. 9. 34. Yhteensä 61. 2. 6. 10. 43.

Tiedonanto-osasto:

Yhteensä Lomalla Sairaana Komennettuna Paikalla Upseereja 1. —. —. —. 1. Alipääll. 11. —. -. 1. 10. Miehistöä 82. —. 2. 11. 69. Yhteensä 94. —. 2. 12. 80.

Mielialan ollessa rykmentissä varsin painunut eversti _Kalm_ sai vastaanottaa ja julkaisi sotilaittensa tiedoksi seuraavat kaksi kirjelmää:

Valkin kaupungin valtuustolta:

»Itsensä uhraavien ja rohkeiden Pohjan Poikain urhoollisella työllä on vihollinen karkoitettu kauaksi Viron rajojen ulkopuolelle. Yhä enemmän ja enemmän vapautuu yhteiskunta bolshevikien painavasta väkivallasta alkaen uudelleen isänmaan rakentamisen pyhää työtä.

Käsittäen tämän lausuu Valkin kaupungin Hallinto kaikkien Valkin asukkaiden puolesta Teille ja Teidän johdollanne taisteleville sotureille syvimmän kiitoksensa ja sydämellisen toivonsa, että edelleenkin taistelisitte Valkin kaupungin ja koko vapaan Viron toivorikkaan tulevaisuuden edestä siksi, kunnes isänmaamme rajat tulevat täydellisesti vahvistetuiksi verenhimoisten vihollisten hyökkäyksiltä.

Kaupungin esimies J. Kerg.

Kaupungin valtuusmiehet: J. Kusin, H. Groos, J. Soo, W. Rikane, W. Kattoin. Sihteeri O. Edenberg.»

ja Viron Avustamisen Päätoimikunnalta:

»Syvällä myötätunnolla on isänmaa seurannut Teidän taisteluanne Viron veljeskansan vapauden ja itsenäisyyden puolesta vaaran torjumiseksi eteläiseltä rajaltamme ja koko sivistysmaailmaa uhkaavaa tuhoa vastaan. Ihastuksella ja sydämellisellä kiitollisuudella on vastaanotettu tiedot Teidän loistavista voitoistanne ja syvällä surulla saatettu kalmiston rauhaan suuren asian puolesta kaatuneet toverinne. Teidän taistelunne kautta on Viro saanut tilaisuuden muodostaa oman armeijan, ja kiitollisena tulee Viron kansa aina muistelemaan Teidän osuuttanne vihollisen karkoittamisessa maan rajojen ulkopuolelle. Suomen arvo on maailman silmissä noussut sen kautta, että Suomi on Teidän kauttanne osoittanut olevansa ainoa maa, joka tällä hetkellä pystyy tehokkain asevoimin muitakin auttamaan vihollisen bolshevismin kukistamisessa. Kun nyt ensimmäinen jakso Teidän työssänne on päättynyt ja alkaa asemien raskas ja kestävyyttä vaativa puolustus, pyydämme me lausua Teille, niin päällystölle kuin alipäällystölle ja miehistölle kiitokset vaikeissa oloissa ja kunniakkaasti suoritetusta työstä, joka tulee muodostamaan loistavimpia lehtiä Suomen tähänastisessa historiassa. Koittakoon pian se aika, jolloin isänmaa saa lausua velvollisuutensa täyttäneet poikansa vieraalta maalta tervetulleiksi totiin.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta:

Puheenjohtaja _Louhivuori_. Kansliapäällikkö _Peltonen_.»

Mutta nämä päiväkäskyissä julkaistut kirjelmät eivät luonnollisestikaan pysyväisesti voineet vaikuttaa miehistön mielialaan parempaan päin. Alakuloisuus ja haluttomuus jatkuivat yhä. Päästäkseen irti niistä ja kuluttaakseen aikaa Pohjan Pojat heittäytyivät huvittelemaan, pääasiallisesti käymään kaupunkilaisten järjestämissä tanssiaisissa. Niiden ohessa sattui vapaaehtoisille useita seikkailuja, joista tässä yhteydessä tulkoon kerrotuksi vain yksi.

Marienburgista palattuaan Pohjan Pojat taas kerran pistäytyivät muutamaan iltamaan ja lyöttäytyivät virolaisten ja lättiläisten neitojen pariin tanssien heidän kanssaan. Muiden mukana oli vääpeli E., joka juhlan päätyttyä lähti saattamaan neitoaan kotiin.

Matkaa oli kaupungista tytön kotiin 5—6 virstaa. Perille vihdoin saavuttuaan vääpeli E. aikoi jättää heti jäähyväiset, mutta tyttö pyysi häntä käymään sisään teelle selittäen, että hänen äitinsä mielellään salli sen. Pohjan Poika oli nälissään ja otti vastaan tarjouksen.

Neitonen alkoi valmistaa teetä, jota odottaessaan vääpeli E. popsi hyvällä ruokahalulla erinomaisia juusto- ja mätivoileipiä. Mutta hetken kuluttua hän kuuli ulkoa epäilyttävää melua. Samassa riuhtaistiin ulko-ovi väkivalloin auki, ja komentava ääni käski avaamaan tuvan oven.

Pohjan Poika arvasi, että piru oli merrassa — bolshevikit olivat oven takana. Hetkeäkään arvelematta hän syöksyi suu leipää täynnä läpi kaksinkertaisten ikkunalasien. Tuskin hän oli päässyt ulos, kun kuulia jo alkoi vinkua molemmin puolin päätä. Vääpeli E. suuntasi kulkunsa suoraan kohti kaupunkia; hetken juostuaan hän pysähtyi ja ampui pistolinsa makasiinin tyhjäksi päästäkseen irti vainoojistaan. Turhaan. Luoteja tuiskusi yhä taajemmin. Hänen täytyi lähteä jatkamaan pakoaan. Mutta suuret saappaat haittasivat juoksua. Hän kuuli lätinkielisiä huutoja ja huomasi takaa-ajajien tulevan yhä lähemmäksi. Silloin hän sieppasi nopeasti saappaat käteensä ja jatkoi matkaansa yli lumisten peltojen sukkasillaan. Vainoojat jäivät nyt kauas jälkeen, mutta huudoista päättäen he seurasivat pakenevaa aivan kaupungin lähistölle saakka. Hukka olisi varmaan vääpeli E:n perinyt, ellei pimeys olisi ollut hänen suojanaan estäen bolshevikeja tähtäämästä tarkkaan.

Heti päivän valjetessa muutamia Pohjan Poikia lähti vääpeli E:n opastamina tapahtumapaikalle. Tytön ilo oli suuri, kun hän vielä kerran näki öisen kavaljeerinsa hengissä. Pojat ryhtyivät heti tutkimaan, olisiko kepponen ollut talonväen järjestämä, mutta huomasivat pian, ettei asianlaita ollut niin.

Bolshevikeja oli ollut 6 miestä, jotka olivat väijyneet tienvieressä tapansa mukaan valvoen Pohjan Poikain joka askelta ja lähteneet seuraamaan vääpeli E:tä ottaakseen hänet elävänä vangikseen. Kiroten he olivat palanneet takaa-ajosta ja uhkailleet panna maahan koko talon kostoksi. He eivät kuitenkaan olleet ehtineet tehdä mitään mainittavampaa pahaa, he kun pelkäsivät, että Pohjan Pojat saapuisivat pian suuremmin voimin.

Isäntäväki tarjosi sitten kaikille saapuvilla oleville Pohjan Pojille teetä voileipien kera samassa huoneessa, josta talon tyttären kavaljeeri oli niin oudosti edellisenä yönä poistunut.

Tämä tapaus ei suinkaan ollut ainoa laatuaan. Lättiläisiä punakaartilaisia ja heidän kätyreitään liikuskeli itse kaupungissakin ja ammuskeli, kerrotaan, Pohjan Poikia syrjäkaduilla piilopaikoistaan onnistumatta kuitenkaan ketään heistä surmaamaan.

* * * * *

Kaiken tämän keskellä tehtiin myöskin vakavaa työtä Pohjan Poikain henkiseksi virkistykseksi. Siitä kertoo Pohjan Poikain kenttäpappi, pastori _af Björksten_ seuraavaa:

»Jos yleensä sotilaiden parissa suoritettu työ on epäsäännöllistä, on asianlaita niin varsinkin taistelevan joukon keskuudessa. Rauhallinen kasarmielämä voi yht'äkkiä muuttua vaaralliseksi rintamapalvelukseksi. Näin ollen on mahdotonta tehdä tarkkaa ohjelmaa kenttäpapin työtä varten tällaisessa joukko-osastossa. Hänen täytyy toimia, silloinkuin siihen on tilaisuutta. Työ voi sentähden saada hyvinkin hajanaisen leiman. Kun vielä otamme huomioon niinkin lyhyen ajan kuin parisen kuukautta, ymmärrämme, että sen työn hedelmiä on vaikeaa löytää. Voin niin ollen kertoa vain muutamia omakohtaisia muistoja, kokemuksia ja hajanaisia piirteitä siitä työstä, jonka Pohjan Poikain kenttäpappina olin tilaisuudessa suorittamaan.

»Vaarat ovat vieraalle maalle taistelemaan lähteneille joukoille hyvin suuret. En tarkoita vain niitä, joille sotilaat ovat alttiita rintamalla ollessaan vihollisen tulen alaisina, vaan myös niitä viettelyksiä, siveettömyyden ja alkoholin, jotka ovat mitä vaarallisinta myrkkyä nuorelle miehelle hänen ollessaan ensimmäistä kertaa vieraalla maalla, kaukana kodin suojelevasta piiristä.

»Ensimmäiseksi tehtäväkseni niin ollen tuli järjestää tilaisuus, jossa voisin lausua sotilaillemme toverillisen, varoittavan sanan. Järjestimme sen rykmenttimme lääkärin kanssa jo heti Tallinnaan saavuttuamme. Lääkäri esitti lankeemuksen vaaroja terveydelliseltä kannalta, minä puhuin puhtaan miehuuselämän siunauksesta.

Mutta vain esitelmät ja puheet eivät yksin auta. Vapaa-aikansa sotilaan on vietettävä jollakin tavalla. Veltto kasarmilla vetelehtiminen ei häntä voi miellyttää. Ellei hänellä ole tilaisuutta hyvään toveriseuraan, antautuu hän huonoon katuelämään. Onpa vielä sekin tietoisuus, että hän vieraana ja tuntemattomana on kaukana kotoisilta mailta, omiaan häntä viettelemään tuota kuiskausta kuulemaan: nauti, sillä huomenna kuolet!

Sotilaskodin järjestäminen tuli niin ollen ensimmäiseksi velvollisuudekseni, kodin, joka tarjoten vapaaehtoisillemme tilaisuutta yhteiseen, toverilliseen seurusteluun voisi edes jossakin määrin korvata heille sen, mitä he vieraaseen maahan lähtiessään ovat menettäneet. Enkä ollut tässä suhteessa velvollinen ajattelemaan vain tovereitani, vaan myöskin heidän omaisiaan kotona, jotka tuska sydämessä heitä usein muistelivat. Niinpä eräs äiti kirjoitti minulle Suomesta:

»Minulla on siellä poika, esikoiseni, äsken täyttänyt 17 v., ja sydämeni värisee joka hetki hänen puolestaan, hänen sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta. Pelkään, jos poikani siellä kaatuu, mutta melkein enemmänkin pelkään sotaelämän siveellisiä vaaroja. Hän — monien rukousteni lapsi, olisi hirveätä, jos hänen puhdas lapsensielunsa siellä saastuisi.»

Eikä hän suinkaan ollut ainoa. Monet muut äidit vapisivat samojen vaarojen vuoksi, tunsivat samaa tuskaa ajatellessaan nuorta poikaansa.

Valkin kaupungissa sain suuren lättiläisen teatteritalon järjestettäväksi sotilaskodiksi suomalaisille. Kaupungin ystävälliset ja uhrautuvaiset naiset auttoivat, joten saimme kotimme ennen pitkää jonkinlaiseen kuntoon. Paljon siinä kuitenkin vielä oli toivomisen varaa, jos sitä varsinaisena kotina arvostelemme. Paremminkin voisimme kutsua sitä lukutuvaksi, jossa sotilaille tarjoutui tilaisuus käyttää mukanamme olevaa aivan pientä ja vaatimatonta kirjastoa, lukea kotimaasta saapuneita sanomalehtiä ja huolehtia usein hyvinkin laajasta kirjeenvaihdostaan. Jotta kotimme olisi tarjonnut jotakin vaihtelua yksitoikkoiseen sotilaselämään, järjestimme päivittäin yleisen ilmaisen kahvitarjoilun määrätunteina sotilaille. Pitkät jonot siinä seisoi harmaapukuista joukkoa odottaen vuoroaan nuorten naisten auliisti palvellessa.

Kotimme oli ennen pitkää ahkerassa käytännössä aamusta varhain aina iltamyöhään. Useat kerrat siellä kahvit juotiin, sotakokemukset kertoiltiin puhumattakaan niistä lukemattomista sen suojissa syntyneistä kirjeistä, joissa muistot ja ajatukset kaukaisille Suomen saloille riensivät rakkaimpien luo.

Meillä oli myöskin avara juhlasali käytettävänämme. Siellä pantiin silloin tällöin toimeen pieniä sotilasiltoja. Ohjelma ei niissä ollut juuri monipuolinen. Soitosta huolehti rykmentin oivallinen soittokunta innokkaan kapellimestari _Liljeströmin_ johdolla, siihen lisäksi jokin puhe tai esitelmä, mahdollisesti myöskin runo, joka juolahti muistiin, suuria runokokoelmia kun ei ollut mukana, ja niin ohjelma oli valmis. Kiitollisuudella voin puheiden ja esitelmien pitämisessä apuaan antaneista mainita varsinkin opettaja _Pihkalan_ ja insinööri _F. G. Emeleuksen_.

Tarjottiinpa meille kerran oloihimme nähden erinomaisen arvokas tilaisuus, kun laulaja Väinö Sola keskuudessamme vieraili. Kiitollisia olemme hänen sotilaille maaliskuun 10 p:nä järjestämästään lauluillasta, jossa hän reippaiden laulujen lomassa toi meille innostavan, miehekkään tervehdyksen Suomesta. Vähän myöhemmin saimme lausua keskuuteemme tervetulleeksi toimittaja _Zidbäckin_, joka sanomalehtimiehenä oli tullut tutustumaan elämäämme. Sotilaskodissa järjestimme silloin tavanmukaisen iltamme, jossa hän teroitti mieliin retkemme merkitystä heimoustunteen kohottamiseksi.

Mutta toimintani ei suinkaan saanut vain tähän rajoittua. Minun oli muistettava antaa Pohjan Pojille myöskin jotakin iäistä retkellä, jossa kuolema aina vaani lähellä. En voi olla mainitsematta muudatta sotilaan lausuntoa jo ensimmäisellä matkallamme Tallinnaa kohden. Laivalla aloin heti tehdä tuttavuutta näiden nuorten miesten kanssa, joiden parissa minun oli pappina toimittava seuraavien kuukausien kuluessa. Silloin eräs rehti soturi lausui minulle: »Tuonen tuville kun matka käy, on hyvä, että pappi on matkassa.» Toinen kuvasi niitä tunteita, joita karkeankin soturin povessa liikkuu syvimmällä: »Kun on yksin vaaran hetkenä, tulee väkisinkin tekemään tiliä omantuntonsa kanssa.»

Nämä ja monet muut lausunnot olivat minulle jo ensimmäisestä hetkestä terveellisenä muistutuksena sen tehtävän vakavuudesta, joka minun pappina varsinaisesti oli suoritettava. Jumalanpalvelusten järjestäminen, mikäli niihin tilaisuutta liikkeellä olevassa sotajoukossa on, ja haavoittuneiden parissa liikkuminen tulivat toiseksi ja ehkä tärkeimmäksi tehtäväkseni.

Ensimmäinen jumalanpalvelus oli meillä Tallinnan ruotsalaisessa kirkossa tammikuun 23 p:nä. Siellä huomasin ensi kerran puutteen, joka meillä sitten jatkui pitkin matkaa. Meillä ei ollut yhtään virsikirjaa, joita ilman koko jumalanpalvelus on puolinaista. Tämän puutteen voimme jossakin määrin poistaa painattamalla jokaista jumalanpalvelusta varten pienen lehtisen, jossa oli pari virttä. Ilomme oli suuri, kun eräänä päivänä joltakin tuntemattomalta siskolta sain vastaanottaa laulukirjalähetyksen seuraavin tervehdyksin:

»Jumalan kunniaksi ja ylistykseksi ja sankariveljien kuolemattomien sielujen virvoitukseksi tulkoon se laulu, joka näiden laulukirjojen kautta ylös kohoaa siellä kaukana Suomi-kodista!»

»Seuraavat jumalanpalvelukset olimme tilaisuudessa pitämään vasta muutamien viikkojen kuluttua Valkin kaupungin kirkossa, koska joukot olivat olleet yhtämittaa liikekannalla. Täällä tulikin olomme pitempiaikaiseksi, joten voimme jumalanpalveluksia pitää useimpina sunnuntaina. Ilahduttavaa oli todeta, miten sotilaat lukuisin joukoin saapuivat kirkkoon silloinkin, kun siihen ei oltu annettu mitään varsinaista komennusta. Toivatko jumalanpalvelukset, joissa tunnetut lapsuusajan virret kaikuivat, kotoisen tuulahduksen, vai oliko tarvis lähestyä Häntä, joka apunsa antaa vaaran hetkellä, on kysymys, johon itsekukin vain voi antaa vastauksen. Tulipa yksi ja toinen saarnan päätyttyä yksityisesti kanssani keskustelemaan. Nuo hetket avasivat nuoren miehen sydämen, jossa löytyi paljon hyvää ja kaunista monasti niin karunkin pinnan alta. Kotiin silloin usein ajatukset lensivät, mutta myöskin Taivaallisen Isän luo.

»Vielä saakoon sijansa muutama kuvaus käynneistä haavoittuneiden parissa, jolloin syvä vakavuus täyttää äsken niin rajun, taistelunhaluisen soturirinnan. Sodan äänet ovat vaimentuneet. Illan tyyni rauha levittää pehmeän vaippansa yli myrskyävän taistelukentän. Tulin pieneen, matalaan majaan, jossa suomalaisia haavoittuneita virui oljilla kovalla lattialla. Ensimmäisenä löysin nuoren, kirkassilmäisen soturin, entisen koulutoverini. Hänen tuskansa oli suuri, vatsa oli ammuttu läpi. Kun häneltä tätä kysyin, lausui hän hillitysti, hammasta purren: — Kyllä Pohjan Poika kärsii! Kuulin hänen hiljaa kuiskaavan sanat, jotka paljastivat sielun syvyydet: — Sieluni tyyneys, rauha ja onni lieventävät ruumiillisia kärsimyksiäni. Yhteisen, suuren Jumalamme avulla paranen jälleen.

»Toisenkin tapauksen muistan. Kenttäsairaalassa minut herätettiin keskiyöllä. Nuori mies, kuoleva sankari tahtoi Herran Pyhää Ehtoollista nauttia. Sukeutui keskustelu tuhlaajapojasta, jolle vieraalla maalla avautui tie Isän kotiin. Samanlaiseksi hänkin itsensä nyt tunsi. Ehtoollista nauttiessaan yön yksinäisinä, hiljaisina hetkinä hän löysi lapsuutensa Jumalan jälleen.

»Voisin mainita lukuisia samanlaisia tapauksia, jotka todistavat, miten iäisyyskaipuu elää nuorenkin povessa. Varsinaisten jumalanpalvelusten järjestäminen haavoittuneille kävi mahdottomaksi, koska suuressa salissa heitä oli vain muutamia kymmenten virolaisten joukossa. Mutta sitä enemmän koetin yksityisesti heidän kanssaan puhella.

»Tuolla eräs saneli kirjettä, jonka hän pyysi minun kirjoittamaan kotiväelleen: Jumala on antanut retkillemme menestystä. Jääkää, rakas kotiväki. Luojan haltuun. Tuolla toinen tyynenä lausui syvän vakaumuksensa: Me sotilaat olemme siinä onnellisessa asemassa, että olemme lähempänä Jumalaa kuin muut. Meillä on kuolema aina silmiemme edessä, ja me ajattelemme: tapahtukoon Jumalan tahto — silloin rientää tyynin mielin taisteluun. Tuolla taas kuoleva sotilas kuiskaten tahtoi nauttia Ehtoollista. Muistot olivat kaukana kotisaloilla, sen äidin luona, joka opetti ensimmäiset rukoukset. Lapsuuden Jumala, jonka nuorukainen oli unohtanut, löytyi täällä jälleen.

»Nämä käynnit antoivat myöskin raskaita velvollisuuksia suoritettaviksi, kuolevan sankarin viimeisten terveisten kotiin viemisen, isän, äidin ehkä morsiamen kuultaviksi. Suru ja tuska sydämessä sellaista kirjettä kirjoitti. Kunpa voisi jotakin iäisyystoivoa lohdutukseksi antaa! Mutta suru oli vastaanottajalle kaksin verroin suurempi. Eräs morsian kirjoitti minulle:

»Kuolemaan en olisi häntä antanut, mutta kuolema riisti rakkaimpani. Olin varmaan niin kovia kokemuksia vailla. Niin lämpöinen, herttainen, tyyni, rauhallinen hän oli. Jään nyt yksin odottamaan, kunnes Jumalan käsky kerran minullekin tulee. ‒ ‒ ‒ Muistiko viimeisinä hetkinä kotijoukkoa — morsianta? Muistiko ennen kaikkea Jumalaa? Hänen elämänsä osoitti aina, että Jumalaa muisti!»

* * * * *