Part 8

»Tuho uhkaa Viron valtiota. Venäläiset bolshevikit ovat valloittaneet eteläisen ja itäisen osan maata ja murhaten ja ryöstäen tunkeutuneet lähelle pääkaupunkia. Suomessa, jonka armeija tarvitaan suojaamaan omaa maata, kerätään kiireesti vapaaehtoisia joukkoja tukemaan Viron hallitusta, jonka yleisellä ja yhtäläisellä vaalioikeudella valittu kansaneduskunta on asettanut. Näinä päivinä lähetetään ensimmäiset joukko-osastot Viroon. Taistelu suurta ylivaltaa vastaan käy ajan pitkään raskaaksi, joskin Englannin sotalaivat suojelevat pääkaupunkia hyökkäyksiltä meren puolelta. Kiireisin apu länsivaltojen puolelta maihinnousujoukkojen ja ampumatarpeiden muodossa on välttämättä tarpeen, jotta voitaisiin pelastaa Viro täydelliseltä hävitykseltä ja estää bolshevikeja ottamasta haltuunsa Itämeren koko itärantaa. Vaikkapa vain lyhytaikaisestikin onnistuneena tämä suunnitelma tukisi bolshevistista liikettä näissä maissa siveellisesti ja aineellisesti.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta puheenjohtaja tri _Louhivuori_.»

Samansuuntainen sähkösanoma lähetettiin myöskin Skandinaavian maihin: suurkäräjien presidentti _Mowinckellille_ Kristianiaan, professori _Höffdingille_ Kööpenhaminaan ja johtaja _Palmelle_ Tukholmaan. Siinä tiedusteltiin lopussa mahdollisuuksia saada näistä maista kiireellistä apua Virolle, asia kun oli koko Pohjolalle yhteinen ja tärkeä.

Johtaja _Palme_ vastasi vuoden viimeisenä päivänä selittäen Ruotsin lakien rankaisevan värväyksestä ja ilmoitti sisäpoliittisen tilanteen maassa tekevän huomattavamman avunannon mahdottomaksi. Norjasta ei tullut mitään vastausta. Vain Tanskassa ryhdyttiin puuhaamaan suomalaisen Päätoimikunnan alaista retkikuntaa, jonka vaiheista myöhemmin mainitaan hiukan lähemmin.

Täten siis suomalaiset olivat Viron avustamisessa jääneet melkein ilman tukea muiden maiden puolelta, ellei ota lukuun Englannin laivastoa ja aselähetyksiä. Tosin Virossa jo tähän aikaan oleili pieni ruotsalaisjoukko, jota nimitettiin »Rootsi korpukseksi», mutta sen merkitys oli mitätön ja osuus Viron vapaussotaan vieläkin mitättömämpi. Koko pitkän olemassaolonsa aikana se oli rintamalla käymässä vain muutaman kerran.

Päätoimikunnan kokouksessa joulukuun 31 p:nä puheenjohtaja ilmoitti ensimmäisen suomalaiskomppanian edellisenä päivänä lähteneen Viroon. Viron baltilaisen aateliston edustaja oli käynyt puheenjohtajan luona kertoen n. 700 baltilaisen ottavan osaa taisteluun bolshevikeja vastaan, mutta epäilevän virolaisen päällystön kykyä. Hän oli pitänyt toivottavana, että suomalaiset asettaisivat ylipäällikön tai ainakin ylipäällikölle suomalaisen yleisesikuntapäällikön. Kertoja oli edelleen maininnut yleisestä sotilaallisesta asemasta, että virolaisia oli rintamalla vain n. 300 luotettavaa miestä ja Tallinnassa tuhatkunta kunnollista ratsumiestä, ja että virolaiset suojeluskunnat olivat osoittautuneet kelvottomiksi.

Päätoimikunnan nimessä oli julkaistu sanomalehdissä kehoituksia tukea kaikin tavoin Viron avustamista. Sisäasiainministerin suostuttua yleisen rahankeräyksen toimeenpanoanomukseen oli sen järjestämiseen ryhdytty. Rahainkeruu tuotti hyviä tuloksia. Tammikuun 17 p:nä, jolloin vasta pieni osa keräyslistoja oli palautettu, neiti _Paula af Heurlin_ varainkeruutoimikunnan puolesta ilmoitti kertyneen jo n. 110.000 markkaa, joista toiminimi Kontro & Kuosmanen yksinään oli lahjoittanut Smk. 25.000:—.

Kaiken kaikkiaan saatiin Suomessa kerätyksi apuretkikuntaa varten keräyslistoilla Smk. 383.758:—, yleisinä lahjoituksina Smk. 234.840:—, iltamilla Smk. 118.442:— ja kehysmerkkien myynnillä Smk. 8.050:—, siis yhteensä Smk. 745.090:—.

Ulkoasiainministeri taas oli arvellut mahdolliseksi, että Suomen hallitus voisi antaa käyttövaroja, jos vapaaehtoisia lähetettäisiin Viroon yli sovitun määrän, joten tämänkin vaikean kysymyksen ratkaisu myönteiseen suuntaan kävi mahdolliseksi. Kuten tunnettua, nousi retkikunnan osanottajien lukumäärä myöhemmin 3.500 henkeen. Viron hallitus kustansi lopullisesti, lupauksensa mukaan, kaikkien retkikuntalaisten varustamisen ja palkkauksen, samoinkuin yleensä muutkin varsinaisesta avustustoiminnasta koituneet menot.

Päätoimikunnan kahdessa seuraavassa kokouksessa, tammikuun 3 ja 7 p:nä 1919, käsiteltiin kysymystä ylipäällikön asettamisesta suomalaisille joukoille, minkä Suomen valtionhoitaja, kenraali _Mannerheim_ oli katsonut välttämättömäksi, etenkin, jos joukkoja lähetettäisiin enemmän kuin 2.000 miestä ja niille toivottaisiin hallituksen kannatusta. Valtionhoitaja oli suositellut kolmea suomalaista kenraalia pitäen omasta puolestaan kenraalimajuri _Martin Wetzeriä_ sopivimpana. Tosin valtionhoitaja oli ilmoittanut esittävänsä ylipäällikön asettamista vain omana käsityksenään, eikä tahtovansa millään tavoin sitoa Päätoimikunnan toimintavapautta tässä suhteessa. Mutta oli ilmeistä, että Suomen hallituksen kannatus tulisi oleellisesti riippumaan siitä, missä määrin mainittu ehdotus otettaisiin huomioon.

Päätoimikunnan keskuudessa vallitsi kuitenkin jonkinlaista epäröintiä. Apuretkikunta oli jo valmiiksi järjestetty ja sitä koskevat sopimukset Viron väliaikaisen hallituksen kanssa tehty. Vapaaehtoisten joukkojen lähettämisestä oli neuvoteltu Viron hallituksen kanssa sillä pohjalla, että joukot, joskin muodostaen kaksi eri kokonaisuutta (rykmenttiä), olisivat Viron sotavoimien ylikomennon alaiset, ilman omaa ylipäällikköä. Baltilaiselta taholta tulleet esitykset suomalaisesta ylipäälliköstä, jonka alaisena m.m. baltilaiset pataljoonat taistelisivat, Viron Avustamisen Päätoimikunnan puheenjohtaja oli torjunut ilmoittaen, että vasta jos Viron hallitus sellaista esittäisi, voitaisiin ottaa harkittavaksi, olisiko suomalaiselta taholta ryhdyttävä sensuuntaisiin toimenpiteihin. Ottaen kuitenkin huomioon valtionhoitajan kannan Päätoimikunta katsoi retkikunnan menestykselle parhaaksi valita kenraali _Wetzerin_ vapaajoukkojen ylipäälliköksi. Hänen ja Päätoimikunnan välillä tehtiin allaolevan sisältöinen

»VÄLIKIRJA.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan ja kenraalimajuri _Wetzerin_ välillä tehdään seuraava sopimus:

I. Kenraalimajuri _Wetzer_ ottaa käsiinsä niiden suomalaisten vapaajoukkojen ylipäällikkyyden, jotka Viron hallituksen ja Päätoimikunnan välisen 23 p. joulu k. 1918 tehdyn sopimuksen mukaisesti on muodostettu Viron avustamiseksi sen itsenäisyystaistelussa, sekä myös myöhemmin muodostettavien osastojen päällikkyyden.

II. Kenraalimajuri _Wetzerillä_ on oikeus toimikunnasta riippumatta järjestää vapaajoukkojen sotilaallinen organismi sekä johtaa niiden taistelutoimintaa, kuitenkin huomioon ottaen vapaaehtoisten sotilaiden oikeuden liittyä joko _Ekströmin_ tai _Kalmin_ osastoon tai mahdollisesti myöhemmin muodostettavaan osastoon.

III. Kenraalimajuri _Wetzer_ on oikeutettu 4.000 Smk:n kuukausipalkkioon sekä 100.000 Smk:n henkivakuutukseen siltä ajalta, jona hän toimii vapaajoukkojen päällikkönä.

IV. Kenraalimajuri _Wetzer_ sitoutuu noudattamaan Viron hallituksen ja Viron Avustamisen Päätoimikunnan välistä sopimusta sekä siihen mahdollisesti tehtäviä muutoksia ja lisäyksiä alistuen Viron hallituksen alaiseksi.

V. Toimikunta on oikeutettu saamaan kenraalimajuri _Wetzeriltä_ säännöllisiä tietoja suomalaisten vapaajoukkojen toiminnasta, vaiheista ja tilasta, samoinkuin voimasuhde- ja nimiluettelot.

VI. Toimikunnan ja kenraalimajuri _Wetzerin_ väliset asiat välittää toimikunnan Virossa oleva asiamies, joka on oikeutettu seuraamaan kenraalimajuri _Wetzerin_ esikuntaa.

VII. Toimikunta on oikeutettu antamaan lausunnon vapaajoukon upseerien kansalaiskunnosta, jos sellaiseen syytä ilmenee, mutta kenraalimajuri _Wetzer_ yksinään lopullisesti ratkaisee nimitykset.

Helsingissä tammikuun 9 p:nä 1919.

Viron Avustamisen Päätoimikunnan puolesta _O.W. Louhivuori. Alexander Frey._

_Martin Wetzer_, kenraalimajuri.»

Samalla Päätoimikunta päätti ilmoittaa kenraali _Wetzerille_, että hänen esikuntapäällikökseen oli saatava suomenkielentaitoinen suomalainen upseeri, eikä ruotsalaista tai tanskalaista, jollaisia oli tarjolla, kun taas valtionhoitaja oli ollut haluton antamaan siihen toimeen Suomen armeijan upseereja.

Asia saatiin lopuksi tyydyttävästi järjestetyksi, ja jo tammikuun 17 p:nä tohtori _Louhivuori_ voi ilmoittaa Päätoimikunnalle kenraali _Wetzerin_ samana päivänä matkustaneen esikuntineen Viroon. Samoihin aikoihin lopetettiin vapaaehtoisten värväys, joka oli tuottanut niin hyviä tuloksia, että uusienkin joukkojen muodostaminen olisi tarpeen tullen ollut mahdollista.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta päätti jättää sairashoitotoimikunnan huoleksi vapaaehtoisten joukkojen rokottamisen tyfuksen ja rokon varalta ja sota-asiaintoimikunnan tehtäväksi järjestää kanttiineja vapaaehtoisia varten Viroon, koska oli havaittu, että heille annetut ruoka-annokset eivät ainakaan rasvaan nähden olleet riittäviä. Valitettavaa on, että kanttiineja ei kuitenkaan saatu aikaan.

Retkikunnan pääintendentiksi Päätoimikunta valitsi tammikuun 3 p:nä tohtori _Hjalmar Göösin_, joka samalla oikeutettiin hankkimaan tarpeellinen määrä apulaisia ja valtuutettiin ryhtymään toimiin Pääintendenttuurin järjestämiseksi.

Tammikuun puolivälissä, samaan aikaan kuin kaikkialla maassamme vietettiin »Viron viikon» suuria juhlia apuretkikunnan tukemiseksi, Päätoimikunta ja koko avustusliike joutuivat sangen kiusalliseen asemaan n.s. _Rein_ skandaalin takia. Ministeri _Rein_ kirjoitus, jonka »Suomen Sosialidemokraatti» juuri tähän aikaan julkaisi, herätti kaikkialla maassamme hyvin kiusallista huomiota ja vahingoitti hyvin suuressa määrässä Viron asiaa Suomessa tehden melkein lopun kaikesta innostuksesta juuri »Viron viikon» juhlien aikana. Jos tämä Viron väliaikaisen hallituksen jäsenen varomaton esiytyminen olisi tullut maassamme tunnetuksi vapaaehtoisten värväyksen aikana, niin on sangen epäiltävää, olisiko Viroa varten saatu kokoon kahta suomalaista rykmenttiä.

Asian johdosta Päätoimikunnan puheenjohtaja matkusti Tallinnaan pää- ja sotaministerin puheille ja ilmoitti jyrkässä muodossa, että ellei Viron taholta osoitettaisi, etteivät sen hallitus ja kansa olleet ministeri _Rein_ lausumien mielipiteiden takana, kävisi Päätoimikunnan työ mahdottomaksi ja suomalaisten avunanto keskeytyisi. Pääministeri _Päts_ ilmoitti, että Viron hallitus kovin valitti tapahtumaa, ja että ministeri _Rei_ itse hyvin ymmärsi, mitä seurauksia se tulisi tuottamaan koko maalle. Hän toivoi asian päättyvän niin, että suomalaisten taholta ei olisi syytä enempiin toimenpiteihin. Juttu loppui siten, että ministeri _Rei_ katsoi parhaaksi viipymättä erota hallituksesta ja astui vapaaehtoisena Viron armeijaan.

Virolaiset eivät vielä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon saavuttuakaan pitäneet asemaansa kyllin lujana, vaan pyysivät uusia apujoukkoja Suomesta. Niinpä maisteri _Kaukoranta_ ilmoitti Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä, että Viron hallitus oli valtuuttanut sotilasedustajansa Helsingissä, ministeri _Hankon_ pyytämään suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen lisäämistä, koska Narvan ja Valkin suunnalla apu oli tarpeen. Päätoimikunta päätti anomuksen johdosta ryhtyä suullisiin neuvotteluihin Viron väliaikaisen hallituksen kanssa.

Halukkaita retkelle olisi epäilemättä vieläkin ollut, vaikka ei niin runsaasti kuin aikaisemmin. Mutta kuitenkaan ei Viroon Pohjan Poikain 1:sen pataljoonan tammikuun 12:ntena ja 2:sen pataljoonan 23:ntena saavuttua Tallinnaan enää lähetetty suurempia suomalaisjoukkoja. Kapteeni _Emil Hiukan_ johdolla matkusti kuitenkin n. 60-miehinen kenttätykistöpatteri vielä virolaisten avuksi, sittenkuin valtionhoitaja oli helmikuun alussa antanut siihen luvan. Mutta tämä joukko-osasto ei ottanut osaa mihinkään taisteluun. Se palasi kotimaahan yhdessä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon kera.

Päätoimikunta asettui helmikuun 4 p:nä kannattamaan kapteeni _Eskolan_ anomusta saada värvätä komppaniansa lisäykseksi 100 miestä ja helmikuun 27 p:nä kenraali _Welzerin_ ehdotusta, että eversti _Ekström_, jonka rykmentin miesluku ei milloinkaan ollut noussut tuhanteenkaan ja oli viime aikoina vielä huomattavasti vähentynyt, saisi hankkia lisämiehistöä Suomesta. Mutta kumpikaan aie ei kuitenkaan ennättänyt toteutua. Sen sijaan Suomen Punainen Tähti lähetti Päätoimikunnan suostumuksella Viroon eläinlääkärin ja 12 sisarta sairaiden ja haavoittuneiden hevosten hoitoa varten.

Vapaajoukkoja varten saatiin vielä kapellimestari _A. Liljeströmin_ johtama soittokunta, joka katusoitolla Suomessa kerättyään varoja torvien ostoon matkusti Tallinnaan tammikuun 27 p:nä. Sieltä se sai käskyn siirtyä helmikuun 2 p:nä Rakvereen, Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon silloiseen majapaikkaan, josta se muutaman päivän kuluttua matkusti Pohjan Poikain rykmentin luo Valkiin. Siellä soittokunta jaettiin kahteen osaan. Pohjan Poikain rykmentille tuli johtaja ja 19 soittajaa, Ensimmäinen Suomalainen Vapaajoukko taas sai johtajan ja 15 soittajaa. Soittokunnan ylikapellimestari _Liljeström_ merkittiin päivämäärällä 2.2.19 retkikunnan upseeriluetteloon majurina, ja varakapellimestari _Kaartotie_ sai soittovänrikin arvon.

Kokouksessaan tammikuun 17 p:nä Päätoimikunta päätti lähettää pari henkilöä Viroon edustajikseen. Toisen niistä piti asettua kenraali _Wetzerin_ esikuntaan, toisen jäädä Tallinnaan valvomaan apuretkikunnan etuja. Toiseksi hyväksyttiin tohtori _Kettunen_, toiseksi tohtori _Harri Holma_, joka kuitenkin helmikuun 1 p:nä valittiin Päätoimikunnan kansliapäälliköksi. Täten tohtori _Kettunen_ apuretkikunnan emissaarina Tallinnassa jäi Päätoimikunnan ainoaksi edustajaksi Virossa.

Suomalaisten apujoukkojen saavuttua sotaonni oli kääntynyt ratkaisevasti virolaisten puolelle. Virolaiset joukot valtasivat tammikuun 14 p:nä Tarton. Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon 1:nen komppania tunkeutui neljä päivää myöhemmin Narvaan. Virolaiset saavuttivat kaikkialla maansa itäisen rajan, ja senjälkeen taistelujen pääpaino siirtyi eteläiselle rintamalle, jossa Pohjan Poikain rykmentti muutamien virolaisten joukkojen tukemana helmikuun 1 p:nä valloitti Valkin kaupungin. Loistava, joskin verinen Luhde Grosshofin voitto, joka ratkaisi Valkin kohtalon, kohotti innostuksen Suomessa ja Virossa korkeimmilleen. Eversti _Kalm_, kenraali _Wetzer_ ja Päätoimikunta saivat vastaanottaa onnittelusähkösanomia ja kirjelmiä sekä Suomesta että Virosta loistavien voittojen johdosta. Niistä mainittakoon tässä vain Suomen valtionhoitajan sähkösanoma kenraali _Wetzerille_: »Olen ottanut ilolla vastaan tiedon tärkeästä Valkin valloituksesta, jonka kautta Suomen pojat ovat tuottaneet kunniaa maallemme ja kansallemme. _Mannerheim_.» Myöskin Viron sotaväen ylipäällikkö, kenraalimajuri _Laidoner_ sai vastaanottaa lukuisia onnitteluja Valkin ja samaan aikaan tapahtuneen Vörun kaupungin takaisin valloittamisen johdosta.

Tuskin pari viikkoa levättyään Pohjain Poikain rykmentti riensi jälleen tuleen, tällä kertaa Marienburgin suuntaan. Helmikuun 21 p:nä Marienburg joutui kiivaan taistelun jälkeen Pohjan Poikain haltuun. Tämän pelottoman ja vaarallisen sotaliikkeen kautta Pohjan Poikain maine yhä lujittui ja kasvoi, ja Marienburgin valtaus, vaikkakaan se ei jäänyt pysyväiseksi, huojensi huomattavasti raskasta painetta virolaisten eteläisellä rintamalla.

Tohtori _Louhivuori_, joka oli Tallinnassa läsnä siellä helmikuun 24 p:nä suurenmoisesti vietetyissä Viron itsenäisyyden vuosipäivän juhlallisuuksissa, esitti Viron hallitukselle ja kohta senjälkeen suuressa paraatissa Pietarintorilla Suomen hallituksen tervehdyksen. Se oli hänen kehoituksestaan päätetty lähettää veljeskansan hallitukselle siitä huolimatta, että Suomi ei vielä ollut tunnustanut Viron itsenäisyyttä, eikä hallituksemme ollut lähettänyt edustajaansa Tallinnaan. Tervehdys kuului:

»Suomen hallitus on valtuuttanut minut esittämään Viron hallitukselle ja armeijalle kunnioittavat onnentoivotuksensa Viron vapautuksen vuosipäivänä. Yhteiset ovat olleet Viron ja Suomen kansoille ne vaikeudet, joita vastaan ne ovat saaneet kansallista olemassaoloansa puolustaa. Taistelulla samaa, koko sivistynyttä maailmaa uhkaavaa vihollista vastaan molemmat kansat ovat saavuttaneet vapautensa. Yhteiset ovat ne vaarat, jotka molempien kansojen verellään ostamaa itsenäisyyttä vastaisuudessa näyttävät uhkaavan. Mutta monet ovat myöskin muut siteet, jotka kansojamme yhdistävät. Yhteinen alkukoti on Viron ja Suomen heimoilla ollut, ja muisto tästä ei ole koskaan kadonnut kansojemme tajunnasta. Rajanaapuruutemme tulee tuottamaan yhteisiä pyrkimyksiä vastaisuudessakin niin hyvin sivistyksellisessä kuin taloudellisessakin suhteessa, jonka ohella maittemme läheisyys muutenkin velvoittaa kehittämään ystävällisiä suhteita valtioittemme välillä. Tänä Virolle suurimerkityksisenä päivänä Suomen hallitus tietäen, että Suomen kansa, joka on ollut valmis uhraamaan parhaita poikiaan Viron vapauden puolesta, myöskin kaikkein läheisimpänä ja lämpimimmällä myötätunnolla seuraa Viron kansan kohtalojen kehitystä, pyytää lausua julki sen hartaan toivomuksen, että Viron hallituksen ja kansan yhteiset pyrkimykset Viron vapauttamiseksi pian johtaisivat lopulliseen ja Viron etujen mukaiseen tulokseen ja Viro vapaana ja itsenäisenä pääsisi rauhan toimissa kehittämään kansallista elämäänsä.»

4. Uusia suunnitelmia ja tarjouksia.

Oli selvää, että muutkin Suomen heimokansat, tällä kertaa inkeriläiset ja Aunuksen karjalaiset, tulisivat kääntämään katseensa apua pyytäen Suomeen. Toive parempiin olosuhteihin pääsemisestä oli syntynyt heidänkin keskuudessaan vanhan sortajan, Venäjän, heikkouden hetkellä. Suomi oli sekä maantieteellisesti että kansallisesti heille lähin tuki tässä heidän pyrinnössään. Tosin suomalaisten vapaaehtoisten tukema Vienan Karjalan vapaustaistelu v. 1918 oli kukistettu. Mutta suomalaisten joukkojen voitot Suomenlahden eteläpuolella herättivät sen sijaan suuria toiveita ja luottamusta suomalaiseen sotilaskuntoon.

Inkeriläiset pakolaiset olivat jo asettaneet toimikunnan ajamaan maansa asiaa Suomessa. Aunuksessakin tehtiin suunnitelmia kansannousua varten.

Ei ole kummeksittavaa, että inkeriläiset kääntyivät Viron Avustamisen Päätoimikunnan puoleen pyytäen sitä huolehtimaan virolaisten lisäksi muidenkin rajantakaisten heimokansojen eduista ja ensi aluksi ryhtymään välittäjäksi Suomen hallituksen ja Inkerin hoitokomitean välillä. Se johtui epäilemättä siitä, että Päätoimikunta oli valmis, verrattain hyvin järjestetty liikkeellepaneva voima, joka nojautui Suomen valtiopäivien enemmistön kannatukseen ja nautti hallituksen silmissä arvonantoa.

Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 1 p:nä esitettiin Inkerin hoitokomitean kirjelmä, jonka ehdotuksia sota-asiaintoimikunta lausunnossaan puolsi. Viimemainittu katsoi toiminta-ajan Inkerissä sillä hetkellä parhaaksi, kun bolshevikeilla oli yllin kyllin tekemistä monissa sodissaan, ja kun heidän päähuomionsa oli kohdistettu Saksassa aikaansaatavaan bolshevistiseen vallankumoukseen; suurvalloilla taas oli täysi työ rauhanneuvotteluissa joten vakavampia esteitä Inkerin vapauttamiselle ei ollut odotettavissa.

Päätoimikunnan jäsenet asettuivat periaatteessa kannattamaan Inkerin auttamista, mutta pitivät kysymystä poliittisesti erittäin vaikeasti ratkaistavana Pietarin välittömän läheisyyden vuoksi. Sitäpaitsi Päätoimikunta oli sitä mieltä, että jos avustustyötä saatettaisiin laajentaa, olisi tärkeämpää ryhtyä suomalaiselta taholta ensin toimimaan Aunuksessa, jossa menestymismahdollisuuksia voitiin pitää suurempina kuin Inkerissä. Hoitokunnan suunnitelmaa, että parituhatta suomalaista yhtyisi inkeriläisiin joukkoihin joko hyökättyään suoraan Karjalan kannaksen kautta tai kierrettyään Laatokan, pidettiin epäonnistuneena. Katsottiin, että Inkerin avustaminen suomalaisilla joukoilla pitäisi joka tapauksessa rajoittaa bolshevikien karkoitukseen, ellei hetki osoittautuisi suotuisaksi Suur-Suomen aikaansaamiseksi. Päätoimikunta päätti senvuoksi toistaiseksi pysyä entisen toimintansa puitteissa. Kuitenkin valtuutettiin sota-asiaintoimikunta edelleen neuvottelemaan inkeriläisten kanssa.

Yhteistoimintaa Päätoimikunnan ja inkeriläisten välillä jatkui sittemmin. Niinpä Päätoimikunnan kokouksessa helmikuun 4 p:nä esitettiin hoitokomitean kirjelmä, jossa se pyysi Päätoimikuntaa myötävaikuttamaan siihen suuntaan, että 1:o asekuntoisia inkeriläisiä saataisiin koota Suomessa määrättyyn paikkaan, 2:o tarkoitusta varten hankittaisiin varoja ja 3:o inkeriläisten matkustuslupiin nähden myönnettäisiin helpotuksia. Tämän anomuksen johdosta Päätoimikunta valtuutti puheenjohtajansa käymään henkilökohtaisesti hallituksen jäsenien luona esittämässä inkeriläisten toivomuksia.

Inkerin asia edistyi seuraavina kuukausina siinä määrin, että maaliskuun alkupuolella ensimmäinen, kylläkin harvalukuinen joukko inkeriläisiä sotilaita matkusti yli Suomenlahden jäänmurtaja »Väinämöisellä» Tallinnaan.

Päätoimikunnan kokouksessa kesäkuun 16 p:nä Inkerin kysymys tuli vielä kerran esille. Puheenjohtajana toimiva tohtori _Holma_ ilmoitti hänelle esitetyn toivomuksia, että inkeriläiset saisivat Suomesta värvätä pienemmän määrän alipäällystöä ja upseereita niiden suomalaisten lisäksi, jotka jo olivat Inkerissä. Hallitus puolestaan oli ilmoittanut olevansa suostuvainen siihen siinä tapauksessa, että tähän aikaan suunnittelunalaisesta uudesta Viron retkestä ei tulisi mitään, ja että inkeriläiset toimisivat vapaasti virolaisen ylikomennon alaisina, eivätkä venäläisten yhteydessä.

Tällöin aie uudesta retkikunnasta Viroon oli juuri rauennut. Inkerin hoitokomitea taas oli selittänyt inkeriläisten joukkojen olevan riippumattomia venäläisistä. Sen johdosta Suomen hallitus oli päättänyt, että Inkeriin sai värvätä upseereja ja aliupseereja, mikäli he eivät olleet Suomen armeijan vakinaisessa palveluksessa.

Katsoen Inkerin kysymyksen tärkeyteen Suomelle Päätoimikunta päätti vastedeskin avustaa Inkerin hoitokomiteaa antamalla sen toivomuksille moraalista kannatustaan ja esittämällä niitä hyväksyttäviksi, mikäli hoitokomitea tarvitsisi Päätoimikunnan apua tässä suhteessa.

Inkerin vapaajoukkojen lukumäärä kasvoi sitten huomattavasti. Inkerin rykmentti alistettiin virolaisen ylikomennon alaiseksi ja otti lukuisten suomalaisten vapaaehtoisten tukemana ja suomalaisten upseerien johtamana kunniakkaasti osaa virolais-venäläisten joukkojen rynnistykseen Pietaria vastaan. Inkerin rykmentti taisteli voitokkaasti Inkerinmaalla ollen mukana m.m. Krasnaja-Gorkan valloituksessa.

Mutta venäläisten joukkojen ylimmän päällystön ja Inkerin rykmentin välillä syntyneiden jyrkkien erimielisyyksien johdosta venäläiset väkivaltaisesti riisuivat Inkerin rykmentin aseista. Samalla he kuitenkin tekivät lopun menestyksestään. Yhtä nopeasti kuin valkoiset joukot olivat siihen saakka rynnistäneet eteenpäin, täytyi venäläisten nyt peräytyä menettäen lopuksi kaikki valloittamansa alueet ja täydelleen sekä sotilaallisen että poliittisen merkityksensä. Virolaiset joukot, jotka olivat edenneet meren rantaa pitkin samanaikaisesti Inkerin rykmentin ja venäläisten joukkojen hyökkäyksen kanssa, peräytyivät niiden keralla entisille asemilleen.

Hajoittavaa erimielisyyttä syntyi inkeriläisten keskuudessa onnettoman käänteen johdosta. Toiset tahtoivat hyökättäväksi Karjalan kannaksen kautta Pohjois-Inkeriin, toiset pysyttäväksi entisen suunnitelman kannalla. Perustettiin erikoinen Pohjois-Inkerin vapaaehtoinen armeija, johon myöskin suomalaisia upseereja ja sotilaita liittyi vapaaehtoisina, ja joka taisteli vaihtelevalla onnella saamatta kuitenkaan mitään erikoista aikaan. Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä tehdyn rauhansopimuksen mukaan tämän Inkerin viimeisen sotilasosaston täytyi jättää Pohjois-Inkerin kylät ja siirtyä Suomen puolelle, jossa se hajotettiin syystalvella 1920. Inkerin kansan onnetonta tilaa ei oltu onnistuttu helpottamaan.

* * * * *

Tässä yhteydessä on syytä selvittää Suomen virallisten piirien ja Päätoimikunnan suhdetta niihin maassamme oleskelleihin venäläisiin pakolaisiin, jotka Ranskan vallankumouksen aikana naapurimaihin paenneiden emigranttien tapaan tekivät suunnitelman toisensa jälkeen isänmaansa olojen saattamiseksi ennalleen.

Venäjältä oli tulvaillut rajan ylitse Suomeen huomattavia määriä venäläisiä pakolaisia, joiden tiedettiin suurimmaksi osaksi olevan Venäjän entisen järjestelmän miehiä ja Suomen itsenäisyyden vihollisia. Heitä tuli siinä määrin, että se herätti yleistä huolestumista maassamme, aiheuttipa eduskunnassa tammikuun 10 p:nä maalaisliiton puolelta välikysymyksenkin.

Pääministeri _Ingman_ vastasi välikysymykseen viikkoa myöhemmin tehden selkoa hallituksen toimenpiteistä venäläistulvan ehkäisemiseksi ja selostaen syitä, joiden vuoksi hallitus oli katsonut mahdottomaksi kokonaan estää venäläisten pakolaisten tulon yli rajan ja asettumisen Suomeen. Keskustelun aikana, jonka jälkeen eduskunta hyväksyi yksinkertaisen päiväjärjestyksen siirtymisen, annetuista lausunnoista lainaamme osan kansanedustaja _Alkion_ puheesta, joka epäilemättä kuvastaa kansamme laajojen piirien silloin verrattain yleistä mielipidettä kysymyksenalaisesta asiasta. Hän lausui m.m.:

»Meidän päämääränämme täytyy olla, että se Venäjä, joka nousee tämän jälkeen, ei ole sama Venäjä, joka tähän saakka on ollut, ja joka on Suomea ja muita kansoja sortanut. Meidän valtiollisena päämääränämme täytyy olla, että Venäjä rajoitetaan omien rajojensa sisälle, ja että Pietarin kaupungin valtiollinen merkitys sen kautta hävitetään, että se lakkaa olemasta Venäjän pääkaupunki. ‒ ‒ ‒

Meillä on siis venäläisten kanssa paljon ratkaistavaa, ennenkuin Suomi on itsenäinen, eikä Suomi ole se paikka, jossa siis venäläistä sotaväkeä vastaiseksi kasvatetaan, enempää bolshevistista kuin porvarillistakaan sotaväkeä. Suomi täytyy siis puhdistaa venäläisistä, ja Suomen täytyy antaa venäläisten ymmärtää, että minkäänlaiset sotilaalliset suhteet Suomen ja Venäjän välillä vastaisuudessa eivät tule kysymykseen. ‒ ‒ ‒ Suomen tulevaisuutta ei rakenneta Venäjän aseiden apuun, vaan se täytyy rakentaa täydellisen riippumattomuuden ja puolueettomuuden pohjalle kaikkiin ulkovaltoihin nähden. Siltä kannalta katsoen meillä siis ei ole venäläisten kanssa suunniteltavana minkäänlaista yhteistoimintaa sotilaallisessa tarkoituksessa. Mutta senjälkeen kun Venäjä uudestansa muodostuu omana itsenänsä, rasittamatta ja sortamatta muita kansallisuuksia, tietysti syntyvät aivan uudet suhteet. Mutta venäläisten nähtävästi täytyy vielä jotakin oppia, ennenkuin he osaavat asettua näihin uusiin oloihin.»

Aluksi näillä maahamme paenneilla venäläisillä upseereilla ja entisen Venäjän luottamusmiehillä ei näy olleen aikomustakaan siirtyä Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan. Niinpä eräs venäläinen pakolainen vastasi »Karjala» lehden edustajan kysymykseen, miksi Suomeen paenneet venäläiset eivät lähde Viroon taistelemaan bolshevikeja vastaan, seuraavaan tapaan:

»Kun nykyinen Viron tasavalta syntyi, tapahtui se vastoin laillisen Venäjän tahtoa. Vaikkakaan virolaisilla silloin ei ollut mitään esteitä itsenäisyyden julistukselleen ja Venäjä oli voimattomana syvässä rappiotilassa, niin virolaisten piti sittenkin tietää, ettei heidän itsenäisyytensä rauhallisten olojen palattua voi tulla kysymykseen muuta kuin Venäjän suostumuksella, maan, jonka osa se on. Viro on siis omin lupinsa tehnyt itsestään itsenäisen.

Kun nyt bolshevikit muutama viikko sitten aloittivat hyökkäyksensä Viroon laajentaakseen neuvostohallituksen valtaa Venäjän entisiin rajoihin saakka, antoi Viron tasavalta julistuksen, jossa se kutsui venäläisiä Viron armeijan riveihin taisteluun bolshevismia vastaan. Ottamalla kutsun vastaan ja liittymällä Viron hallituksen joukkoihin venäläiset tunnustaisivat siis Viron tasavallan itsenäisyyden. Sellainen venäläinen, joka liittyisi virolaisiin joukkoihin ja taistelun loputtua esittäisi virolaisille omat venäläiset mielipiteensä tulisi menetelleeksi epärehellisesti.»

Nämäkin syyt ovat jossakin määrin voineet olla vaikuttamassa muutamien venäläisten emigranttien suhteeseen Viron taistelukutsuun. Mutta pääsyy heidän kielteiseen kantaansa oli epäilemättä se, että virolaisilla aseilla ei siihen mennessä ollut vielä ollut menestystä. Tätä olettamusta tukee sekin, että sittenkuin suomalaisten vapaaehtoisten ja virolaisten voimakas eteneminen tammikuun alkupäivinä alkoi, heräsi venäläisissä halu ottaa osaa tähän taisteluun, jonka he toivoivat tekevän mahdolliseksi Venäjän ennalleen saattamisen.

Heidän suunnitelmansa oli muodostaa Suomessa enimmäkseen upseereista kokoonpantu vapaaehtoinen armeija, joka sitten siirrettäisiin Viroon. Niinkauankuin se taistelisi Viron kansallisten rajojen sisällä, alistuisi se virolaiseen ylikomentoon, mutta Venäjälle tultuaan asettaisi oman ylipäällikkönsä. Viron itsenäisyyden tunnustamisesta ei ollut puhettakaan. Suunnilleen samanlainen toimintaohjelma oli Virossa muodostetuilla venäläisillä joukoilla.

Jo tammikuun alkupuolella venäläinen kenraali _Arsenjeff_ kääntyi vastanimitetyn suomalaisten vapaaehtoisten joukkojen ylipäällikön puoleen pyytäen hänen myötävaikutustaan siihen, että Suomessa oleskeleville venäläisille upseereille myönnettäisiin oikeus järjestäytyä Suomessa ja sitten päästä Viroon taistelemaan hänen komentonsa alaisuudessa yhdessä suomalaisten joukkojen kanssa. Kenraali _Wetzer_ omasta puolestaan oli suostuvainen ehdotukseen. Hän katsoi kuitenkin välttämättömäksi tiedustella myöskin Päätoimikunnan mielipidettä asiassa.

Kokouksessaan tammikuun 7 p:nä Päätoimikunta käsitteli kenraali _Arsenjeffin_ pyyntöä ja päätti yksimielisesti suhtautua kielteisesti ehdotukseen, että puheenaoleva venäläisjoukko asetettaisiin kenraali _Wetzerin_ komentoon. Ei liioin pidetty suotavana, että mainittu joukko muodostettaisiin Suomessa. Jos sen sijaan venäläiset järjestäytyisivät Virossa ja virolainen sotilasjohto päättäisi liittää heidät kenraali _Wetzerin_ komentoon, katsottiin sen olevan yksin Viron hallituksen ja sotilasjohdon ratkaisupiiriin kuuluvan kysymyksen.

Päätoimikunnan kokouksessa tammikuun 17 p:nä asia tuli kuitenkin uudelleen esille niiden kahnausten ja vihamielisyyksien johdosta, joita Tallinnassa ja muuallakin Virossa oli syntynyt suomalaisten vapaaehtoisten ja venäläisten upseerien välillä. Katsottiin tarpeelliseksi tarkistaa ennen tehty päätös. Pidettiin tärkeänä, että Suomen hallitus ei ensinkään ryhtyisi siirtämään venäläisiä Viroon, eikä sallisi heidän asestamistaan Suomessa, koska heidän taistelunsa tarkoitus oli saattaa Pietarin valtiollinen merkitys ennalleen, ja Suomen etuja silmällä pitäen oli koetettava vähentää se mahdollisimman pieneksi. Päätoimikunta päätti saattaa kylmän, kielteisen kantansa venäläisten puuhiin nähden sekä Suomen että Viron hallituksen tietoon.

Suomen hallitus päättikin olla sallimatta venäläisten asestautumista Suomessa ja siirtämistä täältä Viroon. Sen sijaan katsottiin mahdolliseksi antaa Suomessa oleville venäläisille pakolaisille lupa siirtyä Latvian tasavallan alueelle, jonka hallitus oli tammikuun 11 p:nä valtuutettunsa kautta pyytänyt Suomen hallitukselta lupaa värvätä avukseen venäläisiä vapaaehtoisia Suomesta. Suomen etujen mukaista katsottiin olevan, että maassamme oleskelevat venäläiset saataisiin, mikäli mahdollista, siirtymään täältä sellaisiin maihin, joissa he eivät voisi vahingoittaa Suomen asiaa.

Hallitus suostui siihen, että Latvian tasavallan avuksi koottaisiin Suomessa venäläisiä seuraavilla ehdoilla:

I:o että kokoutuminen tapahtuu Tammisaaren alueella Uudenmaan läänin maaherran kanssa tehdyn lähemmän sopimuksen mukaisesti;

2:o että samalla kertaa koolla olevien vapaaehtoisten lukumäärä ei saa nousta yli 250 miehen; ja

3:o että vapaaehtoisten poiskuljetus määräpaikalleen järjestetään siten, ettei sanottu lukumäärä, 250, milloinkaan yhtäjaksoisesti tule olemaan koolla yhtä viikkoa kauemmin.

Asia aiheutti kuitenkin eduskunnassa välikysymyksen maalaisliiton puolelta. Tässä, kansanedustaja _Mikko Luopajärven_ helmikuun 13 p:nä 1919 päiväämässä tiedustelussa mainitaan myös, että useat venäläisten pakolaisten johtomiehistä tunnustivat _Koltshakin_ ohjelman, jossa lausutaan m.m.: »uusi valta saa tehtäväkseen ‒ ‒ ‒ Venäjästä irtautuneiden osien palauttamisen yhden ainoan yleisvenäläisen vallan alle.» Kuultuaan pääministerin selityksen eduskunta hyväksyi kuitenkin tälläkin kerralla yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen. Asia ei senjälkeen aiheuttanut enempää julkista keskustelua.

Mutta luonnollista on, että vallitsevissa oloissa sekä virallisella että epävirallisella taholla Suomessa seurattiin mahdollisimman tarkasti tilanteen kehittymistä Venäjällä. Jokaiselle oli selvää, että itäisen naapurimaan tapahtumilla saattoi olla ratkaiseva merkitys Suomellekin, jonka asemaa pidettiin Pietarin läheisyyden vuoksi jatkuvasti vaaranalaisena, ellei uuden Venäjän keskipistettä saataisi siirtymään jonnekin muualle. Kysymys Pietarin kohtalosta muodostui siten Suur-Suomi-aatteen rinnalla päivän polttavaksi.

Vaikkakaan Päätoimikunta ei ollut katsonut voivansa ottaa Inkerin asiaa haltuunsa, niin monen toimikunnan jäsenen mielestä ei saatu rajoittua vain Viron auttamiseen. Silloinen hetki näytti otolliselta Suomen arvon kohottamiseksi ja sen elinkysymysten ratkaisemiseksi suomalaisten toivomusten mukaisesti.

Suomi oli silloin Pohjois-Euroopan valtioista ainoa, jolla oli kykyä ja halua positiiviseen toimintaan. Venäjä, joka oli jatkuvasti oleva Suomen itsenäisyyden uhkana, jos se palautuisi ennalleen, näytti olevan häviönsä partaalla ja melkein puolustuskyvytön. Sisällinen, bolshevikien ja heidän vastustajiensa sovittamattoman ristiriidan synnyttämä sota jäyti Venäjän valtakuntaa, jota lukuisat ulkonaiset viholliset samanaikaisesti ahdistivat. Suur-Suomen luominen ei niin ollen näyttänyt mahdottomalta. Virossa Suomi-Viro-unionilla oli lukuisia, vaikutusvaltaisia kannattajia. Inkeriläiset, aunukselaiset ja vienankarjalaiset taas valmistautuivat kukin tahollaan nousemaan venäläisiä vastaan ja olivat halukkaita liittymään suomalaisiin. Kysymys Pietarista näytti kaikkein vaikeimmin ratkaistavalta.

Aktiivisen toiminnan suunnitelmista ja niistä vaikuttimista, jotka ohjasivat sitä kannattavien henkilöiden toimintaa tohtori _Louhivuori_ mainitsi eräässä Päätoimikunnan kokouksessa suunnilleen seuraavaa: Täytyy vastata kieltävästi kysymykseen, olemmeko kyllin voimakkaita, jos bolshevikit, sittenkuin he ryhtyvät kokoamaan joukkojaan, saavat kerätyksi esim. satatuhatta miestä. Viro ei pysty itsenäisyyttään yksin puolustamaan. Ainoa mahdollisuus olisi hyökätä Pietariin yhtaikaa Suomesta ja Virosta käsin. ‒ ‒ ‒ Jos taas Viro rupeaa joutumaan bolshevikien haltuun, on luultavaa, että Englanti pakottaa Skandinaavian valtakunnat Viron avuksi. Mutta silloin me joudumme syrjään tapausten kulusta. Ellei näinkään käy, vaan Viro joutuu bolshevikien valtaan, on se, jos porvarillinen Venäjä ententen avulla syntyy, menetetty sille.

Näitä ajatuksia tohtori _Louhivuori_ oli ollut tilaisuudessa jo aikaisemmin esittämään Suomen hallituksen jäsenille. Tästä hän kertoo yksityisessä kirjeessään helmikuun 5 p:ltä 1919 kenraali _Wetzerille_ seuraavaa:

»Otan vapauden Viron kysymyksen poliittisesta puolesta ilmoittaa, että mikäli olen keskusteluissa ulkoministerin kanssa saanut tietää, ei hallituksella liene mitään seuraavaa suunnitelmaa vastaan, joka minulla oli heti palattuani Tallinnasta kunnia esittää myöskin valtionhoitajalle: