Part 34
Pohjan Poikain rykmentti oli kokonaisuudessaan jälleen Valkissa 29 p:nä klo 9 ap.
Tällä rintamakaudella Pohjan Pojat olivat saaneet vankeja: 1:nen pataljoona 56 ja 2:nen pataljoona 41. Sotasaaliina oli niiden käsiin jäänyt 1 panssariauto, 4 konekivääriä, 47 kivääriä, 40.000 kiväärinpanosta, 4 hevosta, 2 satulaa ja 1 reki. Pohjan Poikain tykistön ammusmenekki koko taistelukaudella oli 2.361 shrapnellia ja 2.413 granaattia.
Osa Pohjan Pojista vetäytyi siis omavaltaisesti asemistaan etulinjoilla. Tätä valitettavaa tekoa arvosteltaessa on kuitenkin otettava huomioon ne suuret tappiot, lukemattomat rasitukset ja komppanioiden toivoton asema, jotka vaikuttivat sotilaiden mielialaan. He kestivät kaiken tämän todellisella suomalaisella sitkeydellä. Vasta kiihoittuneina siitä, että virolaiset joukot eivät tulleet määräaikana vapauttamaan heitä, Pohjan Pojat osittain jättivät paikkansa. Siitä ei kuitenkaan koitunut mitään pahempia seurauksia.
Huolimatta heidän viimeisestä, vähemmän kunniakkaasta teostaan kuuluu Pohjan Pojille Petserin rintamalla suoritetuista taisteluista nimitys: sankarit. He kestivät sinä aikana niin paljon kuin ihminen suinkin voi, vieläpä enemmänkin.
* * * * *
Eversti _Kalm_ kirjoitti päiväkäskyssään N:o 56 maaliskuun 31 p:ltä:
»Lausun rykmenttini upseeristolle, alipäällystölle ja miehistölle kiitokseni viime taistelukauden voitosta Petschoryn rintamalla 14—-29.3.19. välisenä aikana, sekä Valkin puolustuksesta kolmannen patterin miehistölle.»
Joukkojen palattua Valkiin eversti _Kalm_ tarjosi heti upseereille, aliupseereille ja sotilaille allekirjoitettaviksi uusia välikirjoja, joiden mukaan Pohjan Poikain rykmentti jatkaisi taistelua bolshevikeja vastaan, tällä kertaa Inkerin vapauttamiseksi. Mutta vain suuri osa upseeristoa, joukko aliupseereja ja pieni määrä sotilaita suostui jäämään. Lopen uupuneina viime viikkojen tavattomista rasituksista tahdottiin yleisesti kotiin.
Jääkärikapteeni _Hannula_ kertoo rykmentin hajautumisesta:
»30 p:nä luutnantti _Kalervo_ sähkötti minulle sairaalaan: 'Upseeriston uudet välikirjat kirjoitettava tänään. Pataljoonasi upseeristo jättänyt eroilmoituksen. Miehistö lähtee kokonaisuudessaan. _Silventoinen_ tulee iltajunalla, häneltä tarkemmin.'
»Päätin silloin jättää sairaalan ja lähteä Valkiin. Adjutanttini, luutnantti _Silventoinen_ saapui samana iltana ja kertoi lähemmin tapahtumista. Viimeinen sotaretki oli ollut äärimmäisen raskas ja käynyt Pohjan Pojille miltei ylivoimaiseksi. Palattuaan Valkiin oli eversti _Kalm_ 29 p:nä kutsunut kokoon rykmentin upseeriston ja esittänyt sille suunnitelmansa ja uuden välikirjan.
»Tulin Valkiin huhtikuun 1 p:nä. 1:sen pataljoonan upseeristo, alipäällystö ja miehistö oli kokonaisuudessaan jättänyt eroilmoituksen. Upseereista jäivät edelleen eversti _Kalmin_ palvelukseen vänrikit _Miettinen_ ja _Riikonen_, talouspäällikkö _Viljo Riikonen_ ja jääkärivänrikki _Frohne_, aliupseereista 2 ja sotilaista kymmenkunta.
»Seuraavat päivät käytettiin loppuselvityksiin, luetteloiden y.m. laatimiseen. 1 p:nä pataljoona jätti aseensa. 3 p:nä luovutin arkistot, kuormaston y.m. omaisuuden ja 1:sen pataljoonan leimat jääkärikapteeni _Påhlsonille_.
»Pataljoona lähti Valkista huhtikuun 3 p:n iltana. Asemalla oli saattamassa eversti _Kalm_ y.m. upseereja. Eversti _Kalm_ piti puheen kiittäen 1:stä pataljoonaa sen suorittamasta työstä. Pataljoona kohotti eläköön-huudon Pohjan Poikain urhealle komentajalle.
»Tallinnaan saavuttiin aamulla. Laiva lähti kuitenkin vasta seuraavana päivänä, jonka vuoksi pataljoona majoitettiin Liivakasarmeihin.
»Aamulla huhtikuun 5 p:nä lähdimme »Väinämöisellä» Tallinnan satamasta. Samalla kerralla tuotiin laivaan tanskalaisten vapaaehtoisten saattamana kolme Petserin rintamalla kaatunutta sotilastamme.
»Helsingissä pataljoona majoitettiin rautatienasemalle. Loppusaatavien maksu seurasi.
»7 p:nä jätin pataljoonalle hyvästi. Ero tuntui raskaalta, mutta sen synnyttämään haikeaan mielialaan liittyi ihailu ja kunnioitus joukkoa kohtaan, joka vähälukuisuudestaan huolimatta oli kyennyt suorittamaan sellaisia urotöitä. Yhdessä kestetyt sotaretket vaaroineen, rasituksineen, kärsimyksineen ja voittoineen sekä kaatuneiden toverien muisto — kaikki se yhdisti pataljoonan jäsenet toisiinsa katkeamattomilla aseveljeyden siteillä. Hyvä suhde päällystön ja miehistön välillä pysyi sellaisenaan loppuun saakka. Se on aina oleva kauneimpia muistojani Viron retkeltä, ja myöhemminkin olen saanut siitä monta osoitusta. Vuosien puhdistamina kaikesta kuonasta Viron retken muistot ovat aina kirkkaina ja lämpiminä säilyvät 1:sen pataljoonan päällystön ja miehistön mielissä.
»Siitä toveripiiristä, joka talvi-iltoina rintamalle lähtöä odotellessa kokoutui Tapan kylän pienoiseen majataloon suunnittelemaan tulevaa Suur-Suomea ja suomalaisten heimojen valtioliittoa, on moni iäksi poistunut, ja unelmat ovat yhä toteuttamatta. Niistä 1:sen pataljoonan jalkaväkikomppanioiden päälliköistä, jotka tammikuun 31 p:nä Luhde Grosshofin luona ensimmäisen kerran astuivat taisteluun Viron vapauden puolesta, ovat kaikki kaatuneet — viimeksi jääkäriluutnantti _Koivisto_, joka jääkäriaatteelle uskollisena uhrasi henkensä tulevan, suuremman Suomen puolesta kaukana Pohjan perillä, Petsamossa. Monen aliupseerin ja sotilaan kohtaloksi tuli vapausaatteelle uskollisena, mutta taitamattoman johdon käsissä kaatua seuraavana keväänä ja kesänä Aunuksen sodassa. Jotkut taistelivat syksyllä 1919 Kaprion luona Inkerin vapauden puolesta ja seuraavan talven kuluessa Pohjois-Inkerin vapaajoukoissa Kirsalon rintamalla, jotkut ajoi levoton verensä Puolan ja Latvian sotiin, ja viimeksi muutamien nimi liittyy Karjalan heikkoihin ponnistuksiin vapautensa puolesta Uhtualla.»
Huhtikuun 8 p:nä 2:sen pataljoonan, patteriston ja ratsuosaston eroava alipäällystö ja miehistö lähtivät luutnantti _Kallion_ johdolla Tallinnan kautta Suomeen, jonne saavuttiin 10 p:nä.
Neiti _Pohjala_ kirjoittaa Pohjan Poikain lähdöstä Tallinnasta:
»Aamu on sumuinen, sataa taukoamatta. Miksi näyttääkin tänään kaikki niin alakuloiselta, miksi taivas itkee? Tallinnan kaduilla on hiljaista, kukin toimittaa vain välttämättömimpiä tehtäviään. Siellä täällä vilahtaa harmaapukuisia sotilaita.
»Suuri osa Pohjan Poikia palaa tänään kotimaahan, joku ehkä tulee takaisin, useimmat jättävät ainaiseksi Viron mantereen. He ovat tehneet työnsä, tyytyväisinä he palaavat.
»'Väinämöinen' seisoo jälleen lähtövalmiina, kuten niin monasti ennen. Se on tuonut suomalaiset joukot veljeskansan avuksi. Osan se on jo saanut kuljettaa kilven päällä kotimaahan takaisin, osa palaa nyt kolmikuukautisen raskaan päivätyön päätettyään, ja viimeinen joukko jää toistaiseksi Viroon.
»Virolaiset patrullit ovat tarkastaneet passit ja tavarat. Pohjan Pojat seisovat laivan kannella. Haavoittuneita kuljetetaan paareilla laivaan. Kaikilla on kiihkeä halu palata takaisin isänmaahan.
»Mutta miksi on niin hiljaista satamassa? Ei yhtään virolaisia ole saattamassa suomalaisia joukkoja. Kun tulimme tänne, paistoi kirkas aurinko, torvisoittokunta soitti 'Porilaisten marssia' ja virolainen vartiosto teki kunniaa. Nyt on Vironmaa vapaa, nyt ei enää tarvita suomalaisia joukkoja, nyt sataa ja on hiljaista.
»Hiljaa poistuu 'Väinämöinen' rannasta, ei kuulu ääntäkään: Vihdoin kun laiva on etäällä satamasta, kajahtaa kaukainen laulu: 'Hurraa nyt komppania kotiamme kohti...' Siellä on painostus jo lakannut, laulu kaikuu pontevana ja kirkkaana, mutta meistä rannalla olijoista tuntuu niin kumman oudolta. Käsittääkö oma isänmaa sen raskaan päivätyön merkityksen, minkä tuo suomalainen joukko on tehnyt?
»Ei se suomalainen joukko, joka tammikuussa Viroon lähti, laskenut kustannuksia. Ei kuoleman edessä yleensä kustannuksia lasketa. Tie oli selvänä edessä, elämää oli uhrattava vapauden puolesta. Oikeutta, totuutta oli poljettu, vääryyden täytyi saada palkkansa.»
Pohjan Poikain komentajasta kirjoittaa eräs rykmentin upseereista:
»Eversti _Hans Kalm_!
»Metallilta nuo sanat kalskahtavat. Niissä on jotakin vielä enempääkin: murtumatonta terästä, joka uhmaa sekä ihmisiä että kohtaloa.
»Eversti _Kalmin_ virolainen syntyperä, hänen toimintansa Suomen Vapaussodassa, hänen luonteensa, hänen kimmoisa sotilaallisuutensa — ne ovat kaikille hyvin tunnettuja.
»Ennenkuin Pohjan Pojat lähtivät Viron retkelle, oli 'Suomen Kuvalehdessä' eversti _Kalmia_ koskeva haastattelu, josta jäivät mieleeni everstin viimeiset, jotenkin seuraavaan tapaan kuuluneet sanat:
»'En ole kynämies, vielä vähemmin puhuja. Olen sotilas.'
»Nuo kaksi viimeistä sanaa ovat eversti _Kalmille_ niin luonteenomaisia, että huolellisimminkaan valettu linssi ei kykenisi niiden veroista kuvaa levylle kiinnittämään.
»Pohjan Pojat, joilla eversti _Kalm_ oli rykmentinkomentajana, tuntevat Herra Everstin kasvojen piirteet, otsaan uurtuneet kärsimyksen ja syvän ajattelun paljon puhuvat vaot, mutta ennen kaikkea he muistavat silmissä välähtelevän siniharmaan liekin, joka ei tietänyt hyvää ryssille, niissä kajastavan lempeän väikkeen, joka on isällisenä valvonut Pohjan Poikain etuja vieraalla maalla. Niitä me emme milloinkaan unohda!
»Eversti _Kalm_ oli ei ainoastaan urhoollinen, vaan myöskin uhkarohkea. Sellaisena hän tuli tunnetuksi jo Suomen Vapaussodassa, sellaisena hän Virossa suunnitteli yltiöpäisimmän sotaretken, mistä pohjoismaiden historia vuosisatoihin tietää kertoa: Marienburgin voittomarssin.
»Mutta eversti _Kalm_ ei ollut uhkarohkea ainoastaan suurin piirtein katsottuna, vaan myöskin henkilökohtaisesti. Useammin kuin kerran hän Viron retken aikana syöksyi samaan kuolonleikkiin, mihin huimapäisin sotilaskin.
»Ne ovat harvat ja valitut, jotka siten voivat, ja joilla on oikeus niin menetellä. Mutta niitä, joille se on suotu, jumalat varjelevat. — Eversti _Kalmia_ on monasti tämän vuoksi ankarasti arvosteltu, mutta emme olisi Pohjan Poikia, ellemme häntä siitä kiittäisi. Hän luotti tuohon rehtiin, Kaarle XII:n aikana ja jo ennen esiytyneeseen suomalaiseen soturityyppiin ja, Jumalan kiitos, sellaisia hän saikin moniaita lähimmiksi miehikseen.
»Jos kukaan, niin ainakin eversti _Kalm_ luotti rajattomasti jääkäreihin. Jääkäri — kas siinä se taikasana, joka oli lyövä ja löikin auki kierteisimmänkin solmun. Jääkäriupseerit olivat pataljoonien komentajina ja suureksi osaksi myös komppanioiden päällikköinä, ja kun sellainen oli täyttänyt loppuun saakka velvollisuutensa, saattoi arvossa alempi jääkäri sivuuttaa jonkun muun upseerin ja astua komppanian johtoon eversti _Kalmin_ määräyksestä ja yhä uudelleen johtaa harvenevat rivit kunniakkaaseen voittoon. — —
»Jälleen kaikuvat korvissani sanat: olen sotilas. Vuosien takaa ne iskevät tajuntaan kuin kehoitus, kuin esimiehen jyrkkä käsky; sotilas puhuu vähän, töistään hänet tunnettakoon.
»Kunniaa aina eversti _Hans Kalmille_ Pohjan Poikain rykmentin luojana ja komentajana!»
Viroon vielä jäänyt Pohjan Poikain rykmentin jäännös siirtyi Tarttoon, jossa sen esikunta toimi kesäkuun alkuun saakka yrittäen koota uutta rykmenttiä, mutta turhaan. Kuitenkin osa Pohjan Poikia joutui vielä kerran tuleen. 2:nen patteri sai näet huhtikuun 20 p:nä käskyn lähteä Tartosta Valkin kautta Mustjoen rintamalle auttamaan virolaisia. Patteri taisteli huhtikuun 22 ja toukokuun 4 p:n välisen ajan Mustjoen ympäristössä joutuen usein sangen vaikeaan tilanteeseen ja vihollisen välittömään läheisyyteen. Miehistö ei saanut päivin eikä öin lepoa. Liiallinen valvominen, ruo'an puute sekä vaatteiden ja jalkineiden huonous lisäsivät rintamakauden rasituksia. Patteri täytti kuitenkin kunnialla tehtävänsä loppuun. Toukokuun 4 p:nä se luovutti kaiken varustuksensa, saapuneen käskyn mukaan, virolaisille ja palasi Tarttoon menetettyään taisteluissa 3 miestä haavoittuneina.
Pohjan Poikain rykmentin toiminta päättyi toukokuun lopussa lukuunottamatta intendenttuuria ja esikuntaa, joiden täytyi suorittaa monimutkainen loppuselvitys.
Toukokuun 29 p:nä julkaisemassaan päiväkäskyssä N:o 79 eversti _Kalm_ kirjoittaa m.m.:
»5. Pataljoonat, patteristo ja ratsuosasto luovuttavat kaikki varustuksen, asestuksen, ajokalut, valjaat, satulat ja kaikki varastot (kaksinkertaisten luetteloiden mukaan) rykm. intendentille tai hänen määräämälleen laitokselle 10 p:ksi kesäk.
»7. Alipäällystö ja miehistö vapautetaan sitä mukaa kuin katson sen mahdolliseksi.»
* * * * *
Pohjan Poikain kunniakas historia oli päättynyt. Rykmentti palasi Suomeen jättäen virolaiset jatkamaan taistelua bolshevikeja vastaan.
Se aika, jona suomalaiset vapaaehtoiset ottivat osaa Viron vapaussotaan, oli vain lyhyt ajanjakso pitkästä taistelusta, mutta samalla se oli kaikkein tärkein ja virolaisille vaikein. Taistelut kiihtyivät sittemmin paljon suuremmiksi ja raivoisammiksi. Sota jatkui vaatien yhä lisää uhrauksia. Virolaiset puolustivat isänmaansa rajoja suurella, uljuudella osoittaen, että suomalaiset vapaaehtoiset eivät suinkaan olleet turhaan vuodattaneet vertaan sukulaiskansamme vapauden ja itsenäisyyden puolesta. He valtasivat sodan aikana Venäjän rajaseutuja ja -kaupunkeja, vieläpä auttoivat eteläisiä naapureitaan, lättiläisiä, itsenäisen Latvian rakentamisessa miekka kädessä. Pitkinä sotakuukausina, aina helmikuun 2 p:ään 1920 asti, jolloin Viron ja Neuvosto-Venäjän valtuutetut allekirjoittivat Virolle kunniakkaan rauhan Tartossa, virolaiset sotilaat osoittivat, että he olivat oppineet pohjoisten aseveljiensä veroisiksi urhoollisuudessa ja sitkeydessä.
Pohjan Poikain palatessa kotiseuduilleen tervehtivät sanomalehdet heitä lämpimin sanoin. Niinpä »Vaasa» kirjoittaa huhtikuun 11 p:nä m.m.:
»‒ ‒ ‒ Mutta mikä oli tarkoitus? Se on aina muistettava: ryssä pois maasta, Viro itsenäiseksi!
»Sen olette Te, uhkarohkeat nuoret Viron sankarit, tehneet. Sitä suurtyötä tekemään rohkesi ja mahtoi vain Teidän kaltainen huimapäinen ja suunnattomia vaivoja kestävä nuorukaisjoukko.
»Vain teidänlaisenne intomieliset huimapäät saattoivat kestää sen nopean pikamarssin, kilpajuoksun, joksi taistelunne 'polsuja' vastaan muodostui. ‒ ‒ Vain Te, nuoret miehet, olisittekin kestäneet ilman lepoa ja unta niitä yön päivän taisteluita, joissa alinomaa riehuitte, kun viikkokausia kävi yhtämittainen kahakka ja taistelu. Ja vain Teidän kaltaisenne saattoivat hyökätä riemuhuudoin satakertaista vihollisjoukkoa päin — ja lyödä sen!
»Paljon on vajavaista matkalla ollut. Paljon olette saaneet kärsiä kaikenlaista puutetta. Olettepa saaneet ymmärtämättömyyttä ja moitettakin osaksenne, mutta tietäkööt moittijanne, että Te, juuri Te olette tehneet suurtyön, jonka merkitys ja historiallinen arvo paljastuu koko suuruudessaan vasta tuonnempana.
»Te ja Teidän kauttanne koko Suomen kansa on tehnyt ihmiskunnalle sen suurtyön, johon Euroopan mahtavat ja suuret kansat eivät uskaltaneet käsiksi käydä. Silloinkuin kaikkinielevä bolshevismi haki pääsyä länteen, Vironmaan kautta, ja kun se oli sen jo melkein saavuttanut, eikä hätäänsä huutava Viro saanut keneltäkään maailman mahtajalta apua, silloin ilmestyitte Te, nuorukaiset, virmapäisenä pienenä joukkona. Te iskitte kohta ensi otteilla kuin vihainen raivomyrsky. Isku seurasi toistansa, ja yhä suuremman kauhun sai ryssä ja 'polsu'. Ei kestänyt kuin jokunen viikko, ja Viro oli vihollisesta vapaa.
»Te nuoret miehet, olette nostaneet uuden valtakunnan Eurooppaan. Te olette verellänne ja kärsimyksillänne kohottaneet veljeskansamme, virolaiset, kansaksi kansakuntien joukkoon. Te olette nostaneet itsenäisyyteen, kansalliseen vapauteen kansan, joka tuhat vuotta on sorron yössä vaeltanut. Sen olette Te, pieni suomalainen vapaaehtoinen nuorukaisjoukko, tehnyt!
»Tieto siitä on oleva Teille suurin palkinto. Teidän tekonne elää iankaiken ihmiskunnan historiassa. Teidän tekonne vetää vertoja muinaisajan sankareille.
»Terve Teille, Viron sankarit!»
Viron Avustamisen Päätoimikunnan hajautuminen.
Varsinaisen avunannon päätyttyä Päätoimikunta ei vielä saattanut hajautua, vaan sen oli pidettävä huolta retkikunnan loppuselvityksestä.
Varsinkin tilitystyö ja invalidikysymyksen järjestäminen vaativat paljon enemmän aikaa kuin etukäteen oli saatettu aavistaakaan. Päätoimikunnan intendenttuuri huolehti niistä aluksi tohtori _Göösin_, sittemmin ent. kansliapäällikön _Arvid Ponnen_ ja lopuksi liikemies _Hannes Hildenin_ johdolla. Työ oli monimutkaista ja vaikeaa, kun tilejä ja tilittäjiä oli monta. Toimintaa vaikeutti myös se seikka, että intendenttuurilta puuttui usein varoja maksujen suorittamiseen, kun rahalähetykset Virosta viivästyivät. Haavoittuneiden vapaaehtoisten ja kaatuneiden omaisten eläkeanomukset tuottivat myös paljon puuhaa. Lääkärikomissioni työskenteli ahkerasti kokoutuen usein käsittelemään invalidiasioita. Mutta ratkaisua viivytti se, että useiden haavoittuneiden invaliditeettiastetta ei voitu määritellä, ennenkuin pitkäaikaisen sairashoidon jälkeen. Lääkärikomissioni saattoi antaa lopullisen lausuntonsa vasta syyskuussa 1921, jolloin invalideja koskevat viimeiset eläkeanomukset lähetettiin Viron hallitukselle. — Kaatuneiden omaisista ja heidän oikeuksistaan oli myös eräissä tapauksissa vaikeaa saada selvää. Päätoimikunnan sotatuomari _A.E. Väänänen_ huolehti näiden kysymysten järjestämisestä.
Päätoimikunnan, joka likvidatsionin kestäessä kokoutui kertaa vuodessa, käsiteltävänä oli edellämainittujen ja monien muiden samantapaisten asioiden lisäksi kysymys eri puolilla maata olevien sankarihautojen kuntoonpanosta ja hoidosta. M.m. Helsingissä vapaaehtoisia on haudattu kolmeen eri paikkaan: Vanhankirkon veljeshautaan, jolle Viron hallitus on ryhtynyt puuhaamaan muistopatsasta, Uudelle hautuumaalle, jonne Päätoimikunnan toimesta on pystytetty hautakivi, ja Malmin hautuumaalle. Päätoimikunnan kokousten väliaikoina kanslia yhdessä puheenjohtajan, tohtori _Ivalon_ kanssa hoiti laajin valtuuksin asioita.
Kesällä 1920 retkikunnan tilit olivat niin valmiit, että saatettiin pyytää Viron hallitusta lähettämään valtuutettunsa tarkastamaan niitä. He saapuivat vuoden lopulla ja tarkastivat kirjanpidon ja eri tilit suorittamatta kuitenkaan työtä loppuun. He lausuivat tileistä, että ne olivat erittäin hyvässä kunnossa. Keväällä 1921 tarkastustyön lopettivat virolaiset kontrollöörit, joiden antaman lausunnon perustuksella Viron hallitus toukokuussa 1921 suoritti Päätoimikunnalle sen saatavien loppuerän. Silloin saatettiin ryhtyä maksamaan retkikunnan loppuvelkoja, joista melkoinen erä oli m.m. Suomen sotaministeriölle.
Päätoimikunnan työ lähestyi loppuaan. Sen arkisto, tilit ja verifikaatit siirrettiin, tehdyn päätöksen mukaan, Suomen sotamuseoon talletettaviksi. Irtain omaisuus myytiin huutokaupalla.
Vihdoin lokakuun 26 p:nä 1921 Päätoimikunta saattoi pitää viimeisen kokouksensa. Eri joukko-osastojen, Pääintendenttuurin ja eri kanslioiden tilit, jotka yhteensä nousevat n. 16 miljoonan markan loppusummaan, oli siihen mennessä Päätoimikunnankin puolesta tarkastettu ja huomattu olevan asianmukaisessa kunnossa. Suomessa retkikuntaa varten kerätyistä varoista oli jäljellä n. 670.000 markkaa, jotka päätettiin tallettaa käytettäviksi invalidien takuurahastona. Sen korkoja ja poikkeustapauksissa pääomaakin voidaan käyttää Virossa haavoittuneiden suomalaisten avustamiseen. Senjälkeenkuin rahastoa ei enää tarvita tähän, päättää säätiön 3-miehinen hoitokunta yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran valitseman edustajan kanssa jäljelle jääneiden varojen käyttämisestä johonkin Suomen ja Viron kulttuuriyhteyttä edistävään tarkoitukseen. Hoitokunnan jäseniksi valittiin tohtorit _Louhivuori_ ja _Ivalo_ sekä ylioppilas _Lepistö_.
Joulukuun 1 p:nä olivat Uudella Ylioppilastalolla Päätoimikunnan lopettajaisiksi järjestämät kahvikutsut, joihin oli keräytynyt Päätoimikunnan ja sen alaosastojen jäseniä ja avustajia, yhteensä n. 70 henkeä. Puheissa, joita pitivät tohtorit _Ivalo_ ja _Louhivuori_, kansanedustaja Kokko, ministeri _Kallas_ ja kansanedustaja _Alkio_, muistutettiin mieliin avustustyön pysyvää historiallista arvoa.
* * * * *
Sankarivainajat.
KAATUNEIDEN MUISTOLLE.
Vironkielestä mukaillut _Karin Hannula_.
Syysyön hämärä, utuinen häivä, himmeni maa, jo katosi päivä, kuoleman puistossa puhuupi tuulet, kumpuja näet, ääniä kuulet.
Vilkkuvat usvasta ristien ryhmät, kumpujen kukkaset kaikki jo kylmät, oksilla pisarat tippuvat hiljaa multahan — lähelle kuoleman viljaa.
Nukkuvat tuolla kuoleman unta, putoili kummuille valkeaa lunta. Hämärä hellästi kumpuja peittää, tumman vaippansa syysyö heittää.
Lux perpetua luceat [Ikuinen valo loistakoon] — helkkyy kappelin laulu, kynttilät välkkyy. Humisee, huokaa kuoleman puisto, henkien yö, vainajain muisto.
Reippaina, intoa uhkuen he olivat rientäneet hätään joutuneiden avuksi. Kuvaamattomalla sitkeydellä ja ihailtavalla uljuudella he olivat taistelleet Viron sotatantereilla ihmisyyden, veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, sankareina eläneet ja taistelleet laskematta vaivojaan ja uhrauksensa suuruutta ja sankareina kaatuneet.
Mykkä tuska sydämessä jäljelle jääneet soturit olivat lähettäneet kylmenneet toverinsa yksinkertaisissa arkuissa kotimatkalle. Ihailevalla kiitollisuudella ja liikutuksella virolaiset olivat tuhatlukuisina soitoin ja lauluin, kukin ja siunauksin saattaneet heidän puolestaan kukoistavan elämänsä uhranneiden vapaustaistelijoiden koristetut arkut läpi juhla-asuun laittautuneen pääkaupunkina satamassa odottavaan laivaan, jonka oli määrä kuljettaa velvollisuutensa suurenmoisella tavalla täyttäneiden soturien kylmenneet ruumiit kotimaahan. Surren, mutta uljaista pojistaan ylpeänä isänmaa otti vastaan vainajansa ja kätki heidät kotimaan multaan, kymmeniin sankarihautoihin joka puolella maata.
Niiltä Viron suomalaisilta vapaustaistelijoilta, jotka terveinä palasivat kotimaahan, voidaan riistää sankariseppele, jos niin välttämättä tahdotaan, sillä heidän uhrauksensa ei ole ollut mittaamaton. Heihin saatetaan kohdistaa syytökset retken lukuisista vajavaisuuksista ja erheistä. Mutta taistelutantereella henkensä uhranneihin vainajiin ja sieltä raajarikkoisina palanneihin mitkään moitteet eivät saata ulottua. He ovat antaneet kaikkensa, nuoren elämänsä ja loistavat tulevaisuuden toiveensa veljeskansan vapauden ja isänmaamme kunnian alttarille. He ovat uhranneet itsensä niiden ihanteiden puolesta, jotka väikkyivät avustustoiminnan alkuunpanijoiden silmissä, kun he ryhtyivät Suomesta puuhaamaan apua Virolle. He ja heidän hautakumpunsa jäävät kaiken sen symboleiksi, mitä Viron apuretkikunnassa on ollut puhdasta, suurta, jaloa — pysyväistä.
* * * * *
Aikana, jolloin itsenäiseen elämään nousseet Itämeren suomalaiset kansat etsivät sivistyksellisiä ja valtiollisia yhtymäkohtia keskinäisille suhteilleen, ja jolloin kuulee silloin tällöin puhuttavan »Suomen sillasta», ansaitsee kiinnittää huomiota Helsingin Vanhankirkon puiston veljeshautaan ja lukuisiin muihin vironretkeläisten hautakumpuihin maamme kalmistoissa. Ne sitovat Suomen ja Viron kansat toisiinsa sittenkin paljon lujemmin kuin yhteinen alkukoti ja samansukuinen kieli.
Nämä sankarihaudat tulevat varmaan vastaisuudessa entistä suuremmassa määrässä kaikkien maassamme käyvien virolaisten pyhiinvaelluspaikoiksi, kummuiksi, jotka muistuttavat mieliin niitä aikoja eteläisen veljeskansamme elämässä, jolloin sen ollessa kuolemanhädässä intoa hehkuva soturiparvi riensi tappioita kärsineen armeijan avuksi ja pelasti maan. Virolaisilla ei ole mitään syytä väheksiä näiden kumpujen alla lepäävien sankarien jaloa uhrausta ja suurta merkitystä itsenäiselle Virolle, onhan heidän vapaussodassaan silti yllin kyllin suurtekoja, joista kunnia jää heidän omalle urhoolliselle armeijalleen.
Mutta sankarihaudat eivät velvoita yksin Viroa, vaan myöskin omaa isänmaatamme. Se suuri uhri, jonka niihin kätketyt nuorukaiset ovat antaneet erillään olevien suomensukuisten kansojen yhteyden alttarille, vaatii kansaamme polvesta polveen vaalimaan heidän jättämäänsä perintöä, kunnes heidän suuri unelmansa kokonaisuudessaan on toteutettu.
Taaksepäin avustustyöhön katsottaessa täytyy tunnustaa, että yksityiskohdissa on ollut runsaasti puutteita, erehdyksiä ja virheitä ja niistä voidaan Suomenlahden molemmin puolin olla eri mieltä. Mutta kokonaisuutta silmällä pitäen nämä pikku varjot väistyvät, samaten katoavat kaikki — loppujen lopuksi aivan arvottomat — vastakohdat, riitaisuudet ja tyytymättömyyden ilmaisut. Kaiken tämän epäoleellisen, vähäpätöisen väistyttyä jää jäljelle historiallinen teko, jonka seuraukset tuntuvat, niinkauankuin Suomen ja Viron kansat ovat olemassa.
Se työ, jonka hyväksi Viron suomalainen apuretkikunta taisteli, kärsi vilua ja nälkää, jonka hyväksi haavoittuneet menettivät terveytensä, ja jonka hyväksi monet kymmenet maamme parhaista pojista uhrasivat henkensä, on se vankkumaton kallioperusta, jolle Suomen ja Viron tuleva yhdyselämä pohjautuu.