I.

Meillä oli kaikkea, mitä sydän halajaa. Meillä oli naisia yllinkyllin, meillä oli juomatavaroita, meillä oli myrskyjä, jotka viuhuivat kahdeksankymmenen meripeninkulman nopeudella eteenpäin. Me emme tarvinneet mitään, _merci_, mene tiehesi —

Saarellamme ei ollut puuta eikä pensasta. Se oli raunioiksi murskautuneen vuoren näköinen, ja sen ympärillä huohottivat kallionlohkareet aallokon tyrskyssä. Mutta kuuntelehan, kuinka siellä yötä päivää jymisi! Se oli meri. Ilma suhisi, tuuli vinkui lakkaamatta, ja ihminen, joka kulki ahon poikki, lepatti kuin repaleinen lippu. Joka hetki, öin ja päivin, kirkuivat lokit, sillä heidän omansa oli saari ja meri. Monta kertaa saari kirjaimellisesti upposi niiden maaperää tärisyttävään, vihlovaan kirkunaan. Kun uin kallioiden joukossa, niin ne levottomina kurottivat valkeita päitään, niitä oli kolme, viisi, kymmenen, mutta heti kun tulin lähemmäksi, oli niitä satoja, tuhansia. Kirkuen ne ympäröivät minut kuten ukkospilvi, ja minut valtasi salaperäinen pelko, sillä niitä oli niin paljon. Yhä vieläkin ne usein unissani huutavat.

_En route!_ Isopurje kumajaa, ja me kiidämme eespäin. Jäntereemme ovat kovat ja sydämemme kuin kalskuvaa terästä — —

Mutta milloin katseeni ensi kertaa sattui Rosseherreen, sitä en enää voi sanoa. Tiedän vain, että oli keväinen postipäivä. Rosseherre oli saaren ainoa vaaleaverinen tyttö, ja on mahdollista, että hän juuri senvuoksi teki minuun vaikutuksen. Oikeastaan hän ei ollut vaalea, vaan keltainen, jos niin saa sanoa. Kaikki muut sitävastoin olivat mustia, ja minä tunsin heidät jokaisen.

Toisinaan teimme pienen retkeilyn, Yann, 'pikku kapteeni', Poupoul, koirani, ja minä, ja näillä löytöretkillä minä tulin heidän tuttavakseen. Saarella oli kolmea vertaa enemmän naisia kuin miehiä, sillä miehet palvelivat laivoissa, Herra ties missä he olivat. Niin kauan kuin naiset olivat nuoria, olivat he kauniita, ja vanhojen tieltä me väistyimme. Auringon ruskeiksi paahtamia he olivat, ja veri hehkui heidän poskillaan ja silmissään, niinkuin olisivat he tulleet suoraan tulisesta pätsistä. Heillä oli valkeat, vahvat hampaat ja pikimusta tukka, joka valtoimena liehui alas hartioille asti. He olivat suoramielisiä reippaita ja kovaäänisiä, eivätkä he kauaa aprikoineet, sillä heillä ei ollut aikaa eikä valinnan varaa.

Yann ja minä rohkaisimme mieltämme jossakin pikkukrouvissa, sitten Yann katsoi minuun kastanjankiiltävillä silmillään ja työkkäsi minua: "Hehe!"

"Hyvä!" sanoin minä. Yann ja minä ymmärsimme toisiamme milteipä salaperäisellä tavalla.

"Mutta vielä tilkkanen! He, isäntä, vielä tilkka, sivaan!"

Me lähdimme. Heti otimme niin nopean vauhdin kuin olisi ollut kysymys elämästä tai kuolemasta. Meidän ei sopinut päästää hukkaan hetkistäkään.

"Mutta ei mitään pitkiä siekailuita, kuuletko?" sanoi Yann. "He odottavat vain —"

"_Tiens!_" sanoin minä, harmistuneena Yannin alinomaisesta holhouksesta. "Olenko minä milloinkaan siekaillut? Tuhat tulimmaista" —

"_Allons, allons!_" Yann nauroi.

Oli yö, kaikki unen vallassa. Valonheittäjät etsivät meitä kuten jättiläissuuruiset salalyhdyt, ja me hiivimme kuin varkaat mökkien välitse. Usein meidän täytyi kumartua jonkun matalan muurin taakse, jottei meitä nähtäisi. "Alas!" komensi Yann. Sitten Yann koputti johonkin ikkunaan: "Avaa, avaahan toki!" Kärsivällisesti hän koputteli tunnin verran ja kuiski: "Avaa, se olen minä, Yann!" Vihdoin salpa nousi ja Yann puikahti sisään. Minä odotin. Mustat pilvet vyöryilivät taivaalla, tuuli piiskoi vaatteitani, minua palelti. Vihdoin Yann tuli takaisin; kylläiseltä ja palavissaan olevalta hän näytti.

"Tänään ei hänestä ole mihinkään."

"Eikö?"

"Ei, me olemme valinneet onnettoman päivän."

"Oh, Yann!" Ja me ohjasimme kulkumme toiseen suuntaan. "Avaa, avaahan toki, se olen minä, Yann." Me kuuntelimme, Poupoul murisi. "Avaa, avaahan toki!" Kalastajamajoissa oli voimakas ja imelä tuoksu kuin navetassa.

"Sylelle häntä, eteenpäin!" käski Yann. "Hän on minun ystäväni — Napoleon — etkö ole koskaan kuullut hänestä?"

Sitten me ohjasimme pari piirtoa lännemmäksi ja koputimme hereille erään syrjäisen krouvin isäntäväen, saadaksemme hiukan vahvistusta. Isännän yölepo kyllä häiriytyi, mutta kun laskumme nousi mahtavan viiden frangin summaan ja kun suoritimme sen käteisellä, niin olimme tervetulleita vieraita.

"Nyt me menemme Stiffiin", sanoi Yann, "sinne on puolen tunnin matka, siellä asuu Jeanne, mutta meidän täytyy olla varuillamme, hänen pitää tulla ulos". — Kyllästymätön oli Yann.

"Tuleeko hän ulos, Yann?"

Yann pysähtyi ja painoi lakin niskalleen. "Kun minä koputan? Häh?"

Tällä tavoin minä tein saaren kaunotarten tuttavuutta. Enkä tahdo väittää, että meillä olisi ollut heistä puutetta. Se olisi Riittämättömyyttä, ei muuta.

Mutta Rosseherreä en ollut vielä nähnyt.

Muuanna keskiviikkona menin silloin satamaan nähdäkseni, pääsisikö "Toimitsija" vahingoittumattomana rantaan. Meri kuohui.

Kalastajat seisoivat kallioilla, jotka tornin korkuisina kohosivat lahdelman rannoilla, ja katsoivat liikkumattomina "Toimitsijaa"; toisinaan he vain sylkäisivät, mutta hievahtamatta. He näyttivät pahoinpidellyiltä ja mukiloiduilta, auringon kuivattamilta; silmät olivat tuulten vetistämät. Monet tuntuivat tulleen suoraan vedestä, ohuet hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin, puserot riippuivat rentoina heidän olkapäillään.

Heidän vieressään seisoi Noel, kauppias ja "saaren kuningas", puettuna mustaan nahkajakkuun, kaukoputki silmien edessä. Hän uhkui hyvinvointia, hänen kasvonsa olivat punaiset kuin kirjelakka, ja hänen musta täysipartansa kipinöi terveyttä. "O, lala!" huusi hän ja pudisti huolestuneena päätään, sillä "Toimitsija" oli hänen omansa. Pari riepua mastoissa kahlasi kutteri etäällä kohisevassa aallokossa, hyökyaaltojen peittämänä. Usein se vajosi aina mastonhuippuihin saakka — jää hyvästi! — mutta sitten se sukelsi jälleen esille. Vinosti sen takaa tuli mustanharmaa sade. Äkkiä kaikki kalastajat pidättivät henkeään — jos nyt vain joku köysi katkeisi tai tuuli herpoisi hetkeksikään — he sylkäisivät taas, vaara oli ohitse.

Kallion koloihin oli ahtautunut kalastajain vaimoja pieniin ryhmiin, niinkuin kanat, jotka tuuli on puhaltanut johonkin nurkkaan. Kaikki liehui heidän ympärillään, musta, valtoimenaan oleva tukka, valkoiset myssynnauhat, hameet. Musta Jeanette istui heidän joukossaan ja katsoi hymyillen minuun. Minä seisoin kalastajain vieressä, liikahtamatta kuin hekin, ja vain jonkun kerran otin piipun suustani ja sylkäisin amerikalaiseen tapaan hampaitten lomitse; siinä suhteessa olin saavuttanut täydellisyyden.

"Toimitsija" laski purjeensa ja heitti kuluneen ankkurin rätisten mereen. Vähäinen ruostepilvi kohosi, ja minä tunsin hajun sinne saakka missä seisoin. Heti tuli, kuten tavallista, satamasta pieni vene, joka kääntelehti kuin simppu, sillä sitä soudettiin perästä vain yhdellä airolla. Puolitusinaa liehuvia kääröjä (ihmisiä), paaleja, joukko pikku porsaita, kaikki tuo heitettiin veneeseen niin nopeasti kuin merimiehet sen tekevät, kun he kerran ovat työssä. Tuossa tuokiossa oli vene niin täysi, että se olisi saattanut upota.

Porsaat vinkuivat kamalasti, ja kallionkoloissa olevat naiset vääntelehtivät naurusta. Mutta äkkiä he rupesivat huutamaan. He heiluttivat käsivarsiaan ja kirkuivat: "Rosseherre! Rosseherre!"

Pienen kiemurtelevan veneen kokassa oli tyttö, jonka messinginkeltaiset hiukset liehuivat tuulessa.

En ollut nähnyt häntä vielä koskaan ennen. Keltainen tukka hänellä oli! Ja hän seisoi niin rauhallisena.

Vikisevät porsaat viskattiin maalle, niin myös paalit, postisäkki sekä kokonainen vuori suuria leipiä joissa oli likaisenharmaa kuori. Porsaat hyökkäsivät leipien kimppuun, keltainen aalto koetti nuolaista niitä ja teki tummiksi muutamia, ennenkuin Noel ehti korjata ne pois.

"Käy kiinni, käy kiinni!" huusi hän, ja kylän ryysymekko repaleisissa housuissaan, Noelin suojatti, hyppäsi keskelle leipävuorta.

Rosseherre astui kahden aallon välillä taitavasti veneestä ja kulkea kalisti puukengissään polkua pitkin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä keltaisemmaksi kävi hänen tukkansa. Hän oli pieni ja hintelä, kuudentoistavuotias tyttönen; hänellä oli valkoinen päähine, huivi olkapäillään ja musta puku kuten kaikilla saaren naisilla.

Me käännyimme häneen päin. Kalastajat tekivät sen jalkojaan liikuttamatta, heidän puukenkänsä olivat naulautuneet kallioon. Kedril otti tupakkamällin suustaan ja pani sen lakkinsa alle, pään päälle. "Kas, siinähän Rosseherre taas on!" sanoi hän. Toiset eivät virkkaneet mitään. He roiskauttivat tupakkasyljen lapsellisen riemukkaasti hampaittensa välitse ja nyökäyttivät päätään. Näkihän sen, että hän siinä oli.

Samassa silmänräpäyksessä Rosseherre katsoi meihin. Keltainen tukka liehui tuulessa hänen pienten lapsenkasvojensa ympärillä, ja hän sukaisi sitä syrjään kädellään. Naiset huusivat hänelle nauraen jotakin, ja hän tarkasti minua katseellaan uteliaasti kiireestä kantapäähän. Otin piipun hampaistani, mutta en väräyttänytkään kasvojani. Silloin Rosseherren katse vielä kerran kääntyi minuun ja kiintyi käteeni, jossa oli sormus, vaikkei sitä näkynyt. Sitten hän katsoi minua nopeasti silmiin. Millainen katse se olikaan!

Naiset imuroivat ääneen, puhua porisivat ja menivät pois Rosseherren kanssa. Tuossa tuokiossa oli tuuli vienyt hänet nurkkauksen toiselle puolelle. Mutta ennenkuin Rosseherre katosi näkyvistä, katsoi hän vielä kerran taaksensa.

Alhaalla lahdelmassa keinui "Toimitsija" hyljättynä; punapaitainen matruusi kiipesi kannelle. Kirjeenkantaja ja postipäällikkö meni työhön. Hampaisiin saakka asestettuna hän syöksyi tuleen. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja kädessään hän heilutti naurettavan pientä koria, jossa kirjeet olivat. Hänen toimensa oli tappava. Mihin ikinä hän tulikaan, täytyi hänen tyhjentää pikari. Mutta illalla hän kuitenkin aina palasi voittajana, huohottaen kuin virtahepo, hiessään kylpien, luuhistuakseen Chikelin krouvissa sen äärettömän taakan alle, jonka muodostivat vastuunalaisuus, teennäinen mahtipontisuus ja helvetillinen toimi, jota varten hän oli koonnut voimia kokonaista kahdeksan päivää.

Kimon vetämät rattaat saapuivat viemään pois säkkejä ja paaleja. Tämä kimo kulki jollakin tavoin koukkupolvisena, silmien ja sierainten ympärillä sillä oli punaiset renkaat, ja se oli miltei aivan karvaton. Hetikohta se nukkui, ja kylän rääsymekko kutitti tuloksettomasti oljenkorrella sen sieraimia.

Rattaat vierivät pois — ja nyt oli jälleen koko viikon aika rauhallista ja hiljaista saarella.

Kylästä ostin kalaa kahdella soulla ja kävelin takaisin "Myrskylään".

"Huomasitko, että hän katsoi sormustasi?" sanoin itselleni. "He ovat sentään kaikkialla samallaisia. Sellainen keltainen tukka kuin hänellä on, oho, lie tuskin enää luvallinen, vai miten, Poupoul!"

Äkkiä johtui jälleen mieleeni hänen katseensa. Merkillistä. Se oli — miten sanoisinkaan? — se oli sellainen katse, jollainen mielipuolilla on.