III.

Heti seuraavana aamuna lähdin tiedustelumatkalle, etsimään Rosseherreä. Mutta minä en löytänyt häntä. No, olkoonpa hän Herran nimessä missä tahansa, minä en ollut hänestä riippuvainen. Ja kun vielä oli kulunut päivä, olin hänet unhottanut.

Lokit rääkyivät, ja myrskypääskyset lensivät pois kulkutuksin ja kirkunoin. Tuuli vinkui, hyökylaineet vyöryivät kumahdellen. Lähdimme kalaan. Menimme pyydystämään hummereita ja langusteja, venheemme oli mertoja täynnä. Kedril, luotsi numero yksi, sai pikasanoman, ja me kiidimme halki mustien, nopeiden aaltojen kuin aavelaiva. Me ulvoimme kuin pahat henget, saadaksemme äänemme kuulumaan yli meren pauhun. Komentosanoja ja komentosanojen toistelua.

Minä hoitelin keulapurjetta ja koetin päästä tuulen herraksi. Ponnistin jaloillani veneenkaaria vastaan ja olin usein vaakasuorassa asennossa pingoittaakseni purjetta. Käteni olivat hankautuneet haavoille, suolavesi ja tuuli polttivat silmiäni, tukka takertui kiinni kasvoihini. Me luovimme kahdeksan tuntia syvärien välitse, ennenkuin höyrylaivamme himmeät valot kiiluivat pimeydestä, ja kahdeksana pitkänä tuntina soitteli tuuli korvissamme pikkolohuilua.

Luotsi kapusi ylös pitkin mustaa rautaseinää ja katusi, ja vasta kun hän oli päässyt laivan kannelle, tulivat hänen punertavat kasvonsa turvonneille poskineen — hän säilytti niissä tupakkaa — jälleen lyhtyjen valopiiriin. Jää hyvästi, luotsi! Me, renki ja minä, työnsimme kaikin voimin kekseillämme höyrylaivasta, jotta venheemme ei murskautuisi, ja tuo musta rautahirviö liukui pois. Sitten me kiidimme halki yön takaisin nuo monet peninkulmat. Hyökyaallot iskivät mäjähdellen öljyttyihin pukuihimme. Silmämme tuijottivat edessämme olevaan mustaan tiehen ja tähystivät, näkyisikö vaahtopyörteitä. Sillä missä vaahtopyörteitä oli, siinä oli kallioita. Mutta jos ilma oli sumuinen, niin me kurottauduimme veneenlaidan ylitse ja imimme, nenäämme rypistäen, sieraimiimme tynnyreittäin ilmaa, saadaksemme _haistamalla_ selvän kareista.

Me joimme. Oh, kuinka kamalan paljon me joimmekaan! Pullo kädessä me hoipuimme seinien varassa eteenpäin ja joimme, sillä meidän oli jano. Alas soljui kaikki suolakin juoman mukana. Kalastajat kiljuivat meille, pistäen päänsä ulos ikkunoista. Meri oli tehnyt heidän sydämensä hurjiksi, ja minkäpä he sille? "Ulvo sinäkin!" huusi Yann, ja minäkin ulvoin ikkunastani. Se huvitti meitä. —

Päivät pitkät me kuitenkin olimme yksin lokkien ja tuulen kanssa, Poupoul ja minä.

Taloni edessä oli kivi, suuri ja laakea kuin pöytä. Päivänpaisteessa se oli harmaa, mutta pilvisellä säällä se värittyi tummaksi. Tällä kivellä minä istuin ja katselin merelle.

Pilvet kulkivat taivaalla ja niiden varjot kuvastuivat mereen tummien saarien kaltaisina. Lakkaamatta puhalsi tuuli terävänä maitomaiseen viheriään veteen, ja meri oli kuin terävien aaltojen armeija, taivaanranta sauhusi. Tuuli ulvoi ja kirkui, ja meri muuttui tiikerintaljaksi, jossa oli leveitä, kiukkuisia vaahtojuovia, jotka kiitivät pitkin pintaa, tuli ja leimaus.

Saapui hetki, jolloin meri oli toisenlainen.

Sen avaruus häikäisi minut. Minä nousin seisomaan, niinkuin tahtoen sanoa jotakin. Kielelläni pyöri mahtavia sanoja, sanakallioita, mutta niiden merkitys oli minulle tuntematon, enkä minä sanonut mitään. Istuuduin jälleen. Tuuli puhalsi ja sytytti sydämeeni liekin, niin että hehkui sielläkin, missä kaikki jo oli aivan vanhaa. Ja minä istuin siinä keskellä avaruutta ja tyhjyyttä, kaiken sen tuntemattoman joukossa, jota ilmassa on. Niin minä istuin aamusta iltaan, ja nyt ymmärsin, mitä sydämeni tahtoi sanoa. Niin! Loin silmäni korkeuteen. Jumala oli matkustanut pois, hän oli jättänyt toistaiseksi yksinään maan, joka jo oli kuluttanut lapsenkenkänsä, mutta vanhat jumalat elivät vielä, ne, joille suitsutin kulkiessani vuoren ylitse kivikirves olkapäällä. Kuulitko, kuinka siellä ylhäällä kumisi? Vanhat jumalat siellä olivat liikkeellä.

Tuhannen neliöpeninkulmaa vettä, tuhannen kuutiometriä ilmaa, kaikki oli minun omaani. Ei, ne siellä ylhäällä älkööt ruvetkokaan luulemaan, että olivat tekemisissä kiittämättömän, halveksittavan poikanulikan kanssa. Varastin puolet erään puutarhan aitaa ja tein tulen kallioiden väliin. Tuleen viskasin omin käsin pyydystämiäni kaloja, silmineen ja sisälmyksineen heitin ne liekkeihin, ja savu nokesi kasvoni. Senpä ne näkisivät siellä ylhäällä vaeltaessaan.

Ja päivästä päivään minä istuin kivellä taloni edessä.

Kaukana kulkivat höyrylaivat ohitse...

Erotin pienimmätkin savupyörylät riippuvien pilvien alla: eipä mastokaan, joka hienona kuin neula liikkui taivaanrannalla, voinut välttää huomiotani. Savupilvi kasvoi, harmaa, paksu torni yleni taivaanrannalla. Torni kaareutui, sai mastot, savupiipun, kannen. Lokit, kohosivat kallioilta ja viskautuivat kirkuen lentoon. Ja höyrylaiva pyrki kamppaillen lähemmäksi. Sen keula painui ja katosi, hiljalleen, niinkuin se olisi uponnut. Sitten keula kohosi ja perä painui. Ja jälleen laskeutui keula.

Niin se kulki eteenpäin. Kokassa nousivat vaahtopylväät luotisuorasti ilmaan, ja hyökylaineet huuhtelivat kantta. Kun oli sumuista, saattoi sattua, että kadotin höyrylaivan näkyvistäni ja että minun täytyi minuuttimääriä etsiä ennenkuin sen taas löysin. Myrskyssä ne muistuttivat meren kanssa kamppailevia epätoivoisia aaveita. Ne näyttivät niin paljailta, kuin tuulen ja ilman kaljuiksi ajelemilta. Ne tarpoivat ylös ja alas, tuprusivat, kääntelehtivät sinne ja tänne, vaipuivat alaspäin, ja usein kesti tunnin ennenkuin ne olivat suoriutuneet suuresta merenvirrasta.

Ne kulkivat etelään ja kaakkoon. Kiveltäni näin Aasian kuumien kaupunkien vilinään, Etelä-Afrikaan, Meksikoon ja Etelä-Amerikaan, ja toisinaan aina sinne saakka, missä Palmusaaret uinuvat sametinsinisessä meressä ja missä apinat kiipesivät pitkin laivantouvejamme heti kun laskimme maihin.

Tähystin. Tuuli tuiverteli hiuksiani, kipunat kohosivat piipustani ja lensivät vaakasuoraan yli ahon. Eräällä kalliolla istui lokki, sulat pörröllään, ja tähysti etäisyyttä kuten minäkin.

Poupoul istui kyyryksissään vieressäni ja nyrpisti nenäänsä meren tuoksuille. Se oli eläkkeen saanut laivanvahti, pörröinen musta villakoira, suuri, ja älykäs kuin piru, ja se oli matkannut kaikki meret. Olin sen mantereen rannikolla vaihtanut pullolliseen _eau de vie'tä_. Toisinaan se kävi pienellä löytöretkellä ja etsi, nenä maassa, multaan mahdollisesti kätkettyjä siankorvia. Se tallusteli edestakaisin ja juoksi alas meren rannalle. Sen se teki kolmella jalalla: tottapa se sillä tavoin oli hauskempaa. Se hyppi eteen- ja taaksepäin, piti kuonoansa maassa ja haukkaili aaltoja. Sitten se tuli takaisin ja istuutui jälleen viereeni.

Kolmimasto oli merellä. Poupoulin keltaiset silmät katsoivat kiiluen minua kohti harmaantuneen turkin poimuista.

"Kyllä, Poupoul, kyllä minä sen näen."

Mutta Poupoul tahtoi tietää oliko se hänen laivansa.

"On, sinun se on."

Silloin Poupoul haukahti, lyhyesti ja käheästi. Minä taputin sen selkää. "Tule!" Me menimme. Etsimme lokinsulkaa piippuani varten ja kuljimme kallioiden lomitse. "Jumala suokoon, Poupoul, että löydämme sopivan sulan." Laine löi rantaan. Katsoin sitä ja sanoin: "Ja mitä sinä tahdot?" Toisinaan haastelin ahon yli vierivien hiekkajyvästen kanssa; sillä minä en voinut puhua aina vain Poupoulin kanssa. Puhuin myöskin mustien oinasten kanssa, joita oli köydessä siellä täällä, odottamassa, että joku ruohonkorsi nousisi kasvamaan. Tervehdin niitä ja tein niille selväksi katsantokantani.

"Luvallanne sanoen", lausuin, "ei ollut mikään häpeä, että isänne olivat oinaita. Ei, siihen nähden voimme hyvin sietää toisiamme. Mutta etteivät jälkeläisenne vielä miljooniinkaan vuosiin tule olemaan muuta kuin oinaita, se tekee teidät halveksittaviksi. Te olette joutuneet umpikujaan, tilanne herättää minussa sääliä. Anteeksi, hyvät herrat!" Kumarsin ja poistuin. Oinaat katsoivat jälkeeni palellen ja väristen.

Olimme löytäneet sulan ja kuljimme takaisin kotiin. Kuule! Ympärillämme kuului kuin tuhanten vesiputousten kohina — suuret keuhkot hengittivät. Lokki oli lennossa, myrskypääsky antoi äänensä kuulua.

Trii! — Trii! —

Döi! Döi! Gullugullugullu — döi!

Tuuli vinkui ja minun täytyi pidellä kiinni ahon kivistä.

Mutta kun päivä paistoi ja minä olin hyvällä tuulella, näin istuuduin kallioiden keskeen ja otin pienen huiluni taskustani. Olin ostanut sen Noelilta, lyhentääkseni sillä aikaani; se maksoi kymmenen souta mutta siinä olikin ihmeellinen ääni. Älkää pelätkö en minä teille soittanut, minä soitin pienelle jaloissani hyppelehtivälle aallolle, meren kaloille kaukaisuudessa kulkeville höyrylaivoille, Poupoulille ja itselleni.

Niin, se soi ihanasti! Ihmeellisen kirkkaana kaikui huilun ääni kallioista, Poupoul heristi korviaan ja katsoi minuun ihmetellen ja ihaillen.