V.

Meidän oli kuljettava kokonaista viisi askelta, mutta Yann käytteli pientä ruokokeppiään, niinkuin hän olisi ollut huvikävelyllä Bois de Boulognessa.

Grandhotelissa oli jo remuisaa elämää. Kalastajat heiluttivat laseja kankeissa käsissään, puhuivat niin että vaahto suussa, töykkivät toisiaan hyväntahtoisesti nyrkeillään ja purskauttivat kokonaisia ryyppysuihkuja toistensa kasvoihin, purskahtaessaan nauruun. Kaikki oli liikkeessä, vain Chikel, tuo koiransieluinen, ei liikkunut. Hän oli saanut päähänsä olla ottamatta osaa. Kääreissä oleva jalka tuolilla hän istui eräässä nurkassa ja pelasi lautaa näkymättömän vastapelaajan kanssa. Hänen päänsä oli siteissä, ja vain pieni silmä liikkui siteen takana kuin pieni kiiltävä eläin pimeässä häkissä.

"Hoi, Chikel, hiljakkoin oli käsivartesi siteissä ja tänään olet kääreissä koko mies?"

Mutta Yann ei sanonut mitään, hän asettui Chikelin eteen ja nauroi hävyttömästi.

"Se on seuraus huonosta käyttäytymisestäni", vastasi Chikel arasti olkapäitään kohauttaen ja siirsi pienellä likaisella kädellään pelinappuloita. Mutta rouva Chikel huusi etempää huoneesta, että hänen mies-lurjukselleen ei pidä antaa soutakaan käteen.

Viime yönä oli tuo ilkiö sahannut poikki hänen sänkynsä pohjalaudat, niin että hän kolisten putosi lattialle. "Sellainen kurja kutale!"

Tällöin Chikel vingahti häijystä mieltymyksestä kuin hiiri, mutta silmänräpäyksessä hän taas vaikeni, kun hänen vaimonsa teki muutaman liikkeen.

Piiritanssi oli lopussa ja hääjoukko täytti pienen ravintolahuoneen. Varsinainen juhla alkoi. _Eau de vie_ alkoi virrata. Miehet ja naiset huusivat ja joivat itsensä juovuksiin. Säkkipilli soi ja tanssittiin. Se oli jonkunlaista jenkkaa, mutta pääasiana siinä oli, että puukenkiä poljettiin kovasti lattiaan. Grandhotel kumisi kuin suuri rumpu, kun sitä hurjasti hakataan. Kokonaisia tomupilviä kohosi lattiapalkeilta.

Rosseherre tuli lähelleni ja minä astuin hänen luoksensa ja pyysin tanssimaan.

Hänen kasvoillaan oli kummallinen puna, niinkuin ne olisi puuteroitu tiilijauhoilla. Hän hymyili minulle. Hänen hampaansa välkkyivät. Hän ei sanonut mitään.

"No, Rosseherre? Etkö tahdo?"

Rosseherre pudisti päätään ja nauroi jälleen. Hän oli hämillään.

"Hyvä on." Minä käännyin poispäin ja palasin takaisin Yannin luokse, odottaakseni sopivampaa lähestymishetkeä.

Yannilla oli hyvin hauskaa. Hän istui eräässä nurkassa, potkaista sivahutti silloin tällöin tanssijoita polventaipeeseen ja nipisteli naisia. Ho! Ho! Ho! Ja kuinka hän silloin nauroi! Vihdoin hän pisti kätensä verille rusettineulaan, jolloin hän heti kiskaisi irti sekä rusetin että kauluksen ja polki raivoissaan jalkoihinsa nämä sivistyksen keksinnöt. Nyt hän tunsi itsensä jälleen ihmiseksi, ja, ihme kyllä, hän joi kahta vertaa nopeammin.

Silloin sattui pieni välikohtaus. Jean Louis, jota sanottiin "Merenkuninkaaksi", pieni valkotukkainen vanhus, lyyhähti sanaa sanomatta lattialle. Hänet kannettiin ulos ja laskettiin talon edustalle.

Rosseherre astui Yannin luokse. "Isoisä makaa oven ulkopuolella", sanoi hän hiukan levottomana.

Yann nauroi. "No, entä sitten?" kysyi hän. "Luuletko, että joku varastaa hänet sieltä?"

Rosseherre hymyili. Ei, nyt hän oli rauhoittunut.

Yann ojensi hänelle anteliaasti lasinsa.

"Tämä tässä on minun ystäväni!" huusi hän ja viittasi minuun. "Syleile häntä, eteenpäin!"

Se tuntui Rosseherrestä hyvin naurettavalta.

"Me tunnemme jo toisemme", sanoin minä ojentaen hänelle käteni ja katsoen häntä silmiin, "mutta Rosseherre ei tahdo olla missään tekemisissä kanssani, hän on liian ylpeä".

"Ylpeäkö? Oi, minä en ole ensinkään ylpeä!" huusi Rosseherre laulavin äänin ja tempoi hämillään myssyään.

"Mutta kuitenkaan sinä et tahdo tanssia kanssani, Rosseherre!"

Hän nauroi.

"Tanssi hänen kanssansa, tanssi heti hänen kanssansa, hän on minun ystäväni", huusi Yann. "Tanssi hänen kanssaan!" Sitä hän toisti sata kertaa, kunnes Rosseherre suostui.

Minä poljin piirissä kuten muutkin, Rosseherre rinnallani. Hän oli kevyt ja hento ja hänen hiuksensa valuivat pehmeinä kädelleni.

"Olet kai ollut mannermaalla, Rosseherre?"

Ah, ei, hän ei ollut käynyt suurella maalla, hän oli ollut vain Molenin saarella.

"Tänään näytit somalta kirkossa, Rosseherre. Pieneltä jumalanäidiltä. Totisesti, sinä miellytit minua!" sanoin minä ja vedin häntä puoleeni.

Rosseherre ei vastustellut: hän hymyili ja katsoi pikaisesti ylös minuun.

Hänen kasvoillaan oli useita kesakoita, erittäinkin silmien alla. Hänen suunsa oli verevä ja pehmeä, suu, joka suudellessa antaa itsensä kokonaan. Hänellä ei ollut melkein laisinkaan kulmakarvoja. Lapselliset ja kehittymättömät olivat hänen kasvonsa, huolimatta ihmeellisistä, vanhoista silmistä. Hänen matalalla, itsepäisellä otsallaan oli monien ryppyjen jälkiä, niinkuin oli kaikilla saaren tytöillä, yksinpä lapsillakin. Sillä avaran taivaan hirveässä valossa saattoi katsoa vain kulmakarvat rypyssä.

Hitaasti jouduimme piirin pyörteeseen. Aina kun menimme Yannin ohitse, tyrkkäsi hän meitä pienellä ruokokepillään. Sitten tanssi loppui.

Rosseherre oli palavissaan ja pyyhki otsaansa hihallaan. Minä otin pienen, sinisen liinan taskustani ja ojensin sen hänelle.

"Kaunis silkkiliina!" huudahti hän.

Yann tarkasti ammattimiehen tavoin kudontaa.

"Ensiluokkainen!" sanoi hän.

Käärin liinan kokoon ja panin sen Rosseherren pieneen ruskeaan käteen.

"Mitä nyt?"

"Pidä se, jos tahdot, Rosseherre. Minä en tarvitse sitä."

Rosseherre katsoi minua epäillen.

"No, otahan toki, Rosseherre!" huusi Yann. "Hän on minun ystäväni."

Rosseherre katsoi minuun kiitollisesti. "_Merci!_" sanoi hän hiljaa ja hymyili. Hän katsoi liinaa vielä kerran kaikilta puolilta. "Mistä olet sen ostanut? — Pariisistako?" Sitä Rosseherre tuskin saattoi käsittää.

Sitten hän kumartui katsomaan kädessäni olevia sormuksia. "Kuinka kauniita ne ovatkaan, Yann, katsohan!" Minä otin ne sormistani ja hän koetteli niitä omiinsa. Hän piti niitä valoa vasten, jotta ne kimaltaisivat, ja hänen silmistään loisti mieltynyt halu.

Mutta nyt täytyi Yannin antaa lausuntonsa. Hän otti suuren puukon takataskustaan, pyyhki sen varovasti ja painoi sen terää kiviin. Vihdoin hän sylkäisi niihin hiukan ja kiillotti ne sitten hihallaan.

"Väärentämättömiä!" sanoi hän.

Rosseherren oli jano ja hän tahtoi omenaviiniä. "Omenaviiniä siis, emäntä! Piru vieköön, nopeasti, kuusi pulloa!"

Tämä maisteli sitä. Hän haistoi, nuolaisi, vei kielellään pienen siemauksen kitalakea vastaan, ja mitä pitemmälle tutkiminen edistyi, sen loistavammaksi kävi hänen kasvonilmeensä. Se vasta oli omenaviiniä...! Myöskin Rosseherren ja minun täytyi maistaa sitä, Yann vilkutti silmiään merkitsevästi, mutta linkosi seuraavassa silmänräpäyksessä rouva Chikelia vastaan mitä kiivaimpia soimauksia siitä, että tämä saattoi tarjota meille sellaista omenaviiniä sellaisella hinnalla. Rouva Chikelin oli pakko, tahtoipa hän tai ei, alentaa hintaa yksi sou pullolta. Nyt oli Yann onnellinen.

"Niin minä aina teen", sanoi hän, "nämä saarelaisethan ovat kaikki pelkkiä varkaita. Papitkin täällä ovat varkaita." Sitten hän näytti minulle, miten omenaviiniä on juotava. "Ei kulauttaa, Herran tähden ei kulauttaa — vaan näin — antaa vain juosta alas. Kulauttaminen vie omenaviinistä sen hienouden, sen sielun. Mutta juotua pitää painaa kieli kitalakea vastaan, se pistää niin suloisesti. Kas noin!"

Äkkiä työnsi Yann jalkansa nopeasti pöydän alle. "Tahdoin vain nähdä, tokko te — haha!"

Meidän oli hyvin hauska. Myöskin Poupoulin. Näytti siltä kuin sen mieleen olisivat johtuneet sen parhaitten aikojen muistot. Se hymyili. Muutaman kerran se hyvin taitavasti käytti rotanpyydystemppuaan, joka oli sellainen, että se iski hampaansa luun ympärille ja piti kiinni purematta.

Musta Jeanette seisoi hymysuin vieressämme ja katsoi halukkain silmin meidän herkutteluamme.

"Hae lasi itsellesi, Jeanette!" huusin hänelle.

Mutta silloin Rosseherre kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Yann sanoi: "Hän on Rosseherren kanssa vihoin."

"Niinkö!"

Siinä Jeanette jo seisoi lasi kädessään. Yann katsoi häneen ja hymyili halveksuen.

"Oletko hakenut lasin itsellesi?" kysyi hän pilkallisesti. "No, vie se taas koreasti takaisin. Ho! Ho! Ho!"

Ja Jeanette aukaisi hämmästyneenä suunsa, nauroi ääneen ja vei lasin takaisin.

Hän lohduttautui pian. Pieni merimies, jolla oli niskaa kuin härällä, oli pannut käsivartensa hänen ympärilleen ja hän meni hänen kanssaan ulos. Ovella hän katsoi meihin hymyillen ja näytti hampaitaan.

"Näetkö", sanoi Yann, "tuolla se menee ulos, se ei ollenkaan häpeä."

Kapakka kumisi. Siellä olisi voinut antaa höyryvasaran hakata, kukaan ei olisi sitä kuullut. Ha! Ha! Ha! Hoo! Melu synnytti ulvovia ilmapyörteitä, ja toisinaan näytti siltä kuin Grandhotel olisi lentänyt ilmaan. Nämä yksinäiset hiljaiset ihmiset, jotka tekivät työtä aaltojen yksinäisyydessä meren kohistessa, pitivät tänään ääntä koko vuoden varalta. Nurkassa seisoi muuan, pää seinää vasten, silmät suonenvedontapaisesti suljettuina, suu auki, huutaen järjettömästi.

Päät höyrysivät, käsivarret liikkuivat yhtenä vilinänä. Tulipunaisissa kasvoissa kiilsivät silmät kuin sulatettu lyijy. Naiset huusivat ja kirkuivat. Siellä oli sellaista juopumusta, joka aikoja sitten on Europasta loppunut. Vain Chikel istui nurkassaan ja pelasi lautaa.

Minun täytyy myöntää, että tunsin olevani kuin kotonani. Minä en pidä säädyllisistä seuroista. Toisinaan ilma keuhkoissani käy tukehduttavaksi, ja silloin minua huvittaa karjua. Jäljelläoleva voima tempoo lihaksiani ja ne käyvät äkkiä koviksi kuin kivi, ja silloin on hauskaa lyödä lautanen palasiksi. Näetkös! Jos joku tyhmyri ikävystyttää minua hyvässä seurassa, niin minun täytyy vain hymyillä hänelle, mutta täällä minä saatan heti sanoa hänelle, että menköön helvettiin. Niin, niin! Täällä sai myöskin juoda ilman että heti pidettiin paviaanina ja ilman että joutui sentähden tuhansien penikulmain päähän ympäristöstään.

Ha! Ha! Ha! Hooo!

Kedrilillä on täysi syy olla tyytyväinen häihinsä. Ja tyytyväinen hän olikin. Viinahöyryjen ympäröimänä, silmät kuin aaveella, hän kulki ympäri huonetta pullo kädessä kuin kastelukone. Ja sen lisäksi tämä mies puhui aivan uutta kieltä! Oliko luolaihmisen henki mennyt häneen?

"Mitä pirun kieltä hän puhuu?"

Yann tiesi sen. "Kuun kieltä", sanoi hän ja alkoi keskustella tällä kielellä Kedrilin kanssa. Mutta minä olin ulkomaalainen, Kedril älysi sen.

"Missä vaimosi on, Kedril?"

"Vaimoni? Vaimoni? Vaimoni?" Kedril pyöri pullo kädessään. Oh, hän oli aivan unhottanut —

"Pappi puhui niin kauniisti tänään, eikös puhunutkin?" jatkoi hän. "Ei sinun pidä juoman itseäsi juovuksiin, hahaha, niin kauniisti, niin liikuttavasi! hän puhui. Huomen-illalla menee '_Lady of Ireland_' tästä ohitse, huomen-illalla, tuletko mukaan? Pieni huvimatka. Niin, minä sanoin, pikku haikalani —" Hän kertoi sekavasti haikalastaan, jonka oli pyydystänyt edellisenä kesänä. "Pikku haikalani, minä näen sen, tuolla se kulkee, tule tänne, pienokaiseni, sievine hampainesi — älä pelkää, tee minulle se kunnia." Näytti siltä kuin hän olisi kädellään ottanut sen kiinni ja vetänyt sen hampaista maalle — inhottavaa!

"Oi Kedril, luotsi numero yksi, haikalanpyydystäjä, minä sanon sinulle, veljeni, tämä haikala, joka teki sinut kuuluisaksi, oli sinun turmiosi. Sinä olit saaren kunnollisin mies, nyt luisut alaspäin. Olet mennyt naimisiin, siität lapsia, juot veneesi, ja vaimosi hakkaa sinut pehmeäksi kuin vaha. Paluu on enää mahdoton."

Kedril oli liikutettu puheestani. Hän syleili minua ja suuteli minua. "Kiitos ystäväni, sinä tarkotat parastani!"

Painoin salaa viiden frangin rahan hänen käteensä.

"Sinun häissäsi pitää olla hauskaa, luotsi."

Kedril koetti rahaa kankeilla sormillaan ja painoi pulloa kädessään pitäen selkäänsä kapakan seinää vastaan.

Uusi vaihe alkoi juhlassa. Luonteenomaista sille oli, että kaikissa nurkissa helisi ja että syntyi lyhytaikaisia riitaisuuksia. Ne upotettiin meltomielisyyden virtaan. Molemmat papukaijat, jotka oli tuotu sisään, hyppelivät puolapuillaan ja kirkuivat riemuissaan.

"Ja nyt soita!" huusi Yann. "Kai sinulla on huilusi mukanasi?"

"Onpa kyllä!"

"Soita sitten meille jotakin."

Otin huilun taskustani, kostutin huuliani ja annoin sormieni tanssia äänirei'illä. Ja huiluni lauloi:

Sa nauti, kun tulta sun lampussas on, — Kukat poimi, ne kuihtuvat pian — —

Hoho! Hyvä! Bis — bis!

Ja taas lauloi pikku huiluni:

Sa nauti, kun...

Säkkipilli vinkui ja puukengät kolisivat.

Tuossa oli musta Jeanette taas. Hän seisoi erään nuoren kalastajan kanssa ja katsoi meitä.

"Tuossa hän taas on!" sanoi Yann halveksuen. Tosiaankaan hän ei hävennyt vähääkään.

Minä tanssin yhä edelleen Rosseherren kanssa.

"Tanssikaa vain, tanssikaa vain!" huusi Yann. No, me tanssimme. Meitä tuupittiin ja jaloillemme poljettiin, mutta hauskaa se oli. Rosseherren pieni rinta huokui kovasti. Hänen kasvonsa olivat punaiset omenaviinistä. Aina kun vedin häntä puoleeni, katsoi hän minuun ja hymyili. Martina vetäisi minua käsivarresta ja sanoi: "Hoi!" Mutta minä en välittänyt hänestä ensinkään. Siellä oli muutamia tyttöjä, jotka osottivat minulle suurta myötämielisyyttä, mutta mitä he olivat Rosseherreen verrattuina? Heillä oli kaikilla pönkövatsa niinkuin olisivat odottaneet perheenlisää, mutta Rosseherrellä sitävastoin, ha!

"Kenties annan sinulle kerran yhden sormuksistani, Rosseherre", kuiskasin hänen korvaansa. Kuinka soma hänen valkoinen pikku myssynsä olikaan, ja hänen liivinsä oli pistetty kiinni puolella sadalla värillisellä nuppineulalla.

Mutta äkkiä tuli jotain lentäen ilman halki, tuli ja lensi keskelle otsaani. Viinilasi. Sain ihoon pienen naarmun, josta tuli verta. Minä suoristauduin. Jos saarella on tapana heitellä toisiaan laseilla, niin en aikonut seurata sitä tapaa, en, _merci!_

"Kuka heitti?" huusin. Rosseherre nykäisi käsivarrestani, ja minä ymmärsin.

Se oli Yann. Hän nauroi, ja minä näin juuri viimeisen vihansäkenen sammuvan hänen kirkkaansinisistä silmistään.

Viime hetkesi on tullut, pikku kapteeni. Eivät edes almanakan monet pyhimykset voi sinua pelastaa.

"Hehe!" nauroi Yann ja kääntyi. "Et kai aikone? Hehehe, teidän pitää viimeinkin lakata tanssimasta."

"Hänestähän vuotaa verta", sanoi Rosseherre ja ojensi minulle pienen liinan, jonka olin hänelle antanut.

Se rauhoitti minut heti. Yanniin nähden oli olemassa lieventäviä asianhaaroja, saakoon hän vielä kerran lahjaksi elämänsä. Iloinen mielialani palasi, sillä eikö ollut liikuttavaa, että Rosseherre seisoi tuossa liina kädessään! Sieluni, jota hirmumyrsky äsken oli tuivertanut, oli jälleen peilityyni. Minä nauroin. Niin, sinunkaltaisellesi naudalle täytyy nauraa, Yann! Minä hiukan surkuttelinkin häntä. Hän oli tehnyt kaksi tavattoman suurta strateegista virhettä. Ensiksikin hän oli liian aikaisella ammuksellaan ilmaissut minulle asemansa, ja toiseksi hän oli Rosseherrelle osottanut olevansa mustasukkainen. Ja se oli pahempi virhe.

Yann nousi seisomaan ja pani kätensä juhlallisesti sydämelleen. Hänen uskolliset lapsensilmänsä olivat täynnä kyyneleitä. "Minähän aioin vain hiukkasen heittää, hiukkasen, ystäväni."

Ojensin hänelle käteni. Minunkin silmissäni oli kyyneleitä. Me syleilimme ja suutelimme toisiamme kuten kuuluu asiaan, ja sillä se oli lopussa.

Mutta Rosseherre seisoi äänetönnä, ja hänen matala otsansa oli tuhansissa pikku rypyissä kuin meri, kun rupeaa tuulemaan.

Pesin haavan omenaviinillä ja tilasin muuta viiniä. "Me pidämme höyryn nousemisesta huolen. Rosseherre, naura!"

Rosseherre hymyili.

Nyt oli kaikki järjestyksessä.

Minusta tuntui vain oikealta ja kohtuulliselta, että kuittasin Kedrililtä saamani hääkutsun toimittamalla juhlan ylennykseksi jotain erinomaista. Siitä syystä esitin cakewalkin. Korkojani lattiaan iskien tein työtäni — _hang it all_ —

Da was no ha'r on de top of his haid, De place wher de ha'r ought to grow! And he had no teef fo' to eat de hoe-cake So he had to let de hoe-cake go! Hang up de fiddle and de bo-oo-ow —

[Hänellä ei ollut ainoatakaan hiuskarvaa päälaellaan, jossa tukkaa pitäisi kasvaa. Eikä hänellä ollut hampaita purrakseen maissikaakkua, joten hänen oli oltava ilman maissikaakkua. Ripusta naulaan viulu ja käyrä.]

O-oo-ooh! Haha! Sepä vasta menestyksen saavutti Poupoul hyppeli haukuskellen ympärilläni, se pelkäsi järkeni menneen.

Take down de shovel and de hoe —

[Ota esiin lapio ja kuokka.]

Kedril kiitti minua liikutettuna. Sitten hän sopersi, ettei rouva Chikel anna mitään velaksi, ja minä etsin frangini esiin. Ei kestä kiittää, Kedril, liikkeen lopettamisen vuoksi myydään varasto polkuhinnasta.

Uusi, loistavampi vaihe juhlaa alkoi. Mutta Rosseherre ei tanssinut enää minun kanssani.