XXVI.

Muutamaa päivää myöhemmin istuin kivellä majani edessä. Painoin kättäni siihen, ja kas, se tuli yhä vielä valkoiseksi: suurten myrskyjen tuomain pärskeiden suolaa. Istuin ja paistatin päivää, ja sydämeni oli täynnä levollisia ajatuksia.

Silloin tuli tyttö ahon ylitse. Näytti siltä kuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän pysähtyi, sitten hän tuli suoraapäätä minun luokseni. Onko se —? Ei, tällä oli vaalea tukka.

"Sinähän se olet, Rosseherre!" sanoin minä ja nousin. Olin niin kylmä sydämeltäni ja katseenikin oli kylmä. Myrsky on tullut ja puhaltanut minut etäiseen seutuun, Rosseherre, en minä enää asu täällä. Poupoul sitävastoin käyttäytyi iloissaan aivan narrimaisesti ja hyppäsi nuolemaan Rosseherren kasvoja.

Rosseherre ei sanonut mitään. Hän torjui Poupoulin luotaan ja katsoi minuun.

"Missä olet ollut niin kauan, Rosseherre?" kysyin hymyillen.

Rosseherre katsoi minuun. "Aika ei kai ole tuntunut sinusta pitkältä —", änkytti hän. Veri kihosi hänen kasvoihinsa ja hänen katseensa kävi tummaksi ja kovaksi. Sitten hän hymähti pilkallisesti ja hänen silmänsä leimahtivat. Hän veti jotakin esiin liivinsä alta ja heitti molemmat sormukseni jalkoihini.

"Minä en tarvitse sinun sormuksiasi!" sanoi hän nopeasti ja kalpeni. "Anna ne Yvonnelle! Rahasikin tuon sinulle —"

Minun täytyi nauraa. Rosseherre oli mustasukkainen, nähkääs sitä! Rosseherre, Rosseherre, mitä mieleesi johtuukaan? Ajattelitko, että minä asettuisin ainaiseksi ankkuriin sinun sydämesi eteen? Etkö tiedä, että minä harhailen elämän suurilla metsästysmailla, tänään täällä ja huomenna tuolla, ja nukun aina kevyessä teltassa tähtien alla? Oh, Rosseherre, minä rakennan itselleni pysyvän asunnon vasta sitten kun en leinipahkuroilta voi seistä, ja kun ikävä pakottaa minut sanelemaan muistelmiani.

Katsoin Rosseherreen ja pudistin päätäni.

"Älä nyt ole hupsu, Rosseherre", sanoin minä, "sormukset ovat sinun omasi, en minä ota niitä maasta. Älä myöskään puhu niistä parista frangista, jotka olen lainannut sinulle. Miten merkillinen sinä sentään olet!"

Mutta Rosseherre vapisi vihasta. Hän huusi kovalla äänellä ja raivoisasti, mutta minä en ymmärtänyt sanaakaan, sillä hän puhui bretanjan kieltä. Poupoul haukkui ja murisi ja valmistautui puolustamaan minua.

"Lopeta jo viimeinkin, mitä sinä siinä niin huudat, Rosseherre!" sanoin jyrkästi, ja kun puhuin kuten saarella puhutaan, tuli Rosseherre heti järkiinsä.

"Minä en sano enää mitään", jatkoi hän ranskaksi, "voit huoleti lahjoittaa hänelle ketjuja ja mitä haluat — hänelle — hohoho — kaikkien matruusien kanssa hän —"

"Yvonne?"

"Niin. Yvonne!"

Minä nauroin. "Yvonne! Haha! Oh, ei, ei hän kaikkien matruusien kanssa —"

Rosseherren silmät säihkyivät. Hänen huulensa kävivät lumivalkeiksi. "Tarkotatko sillä, että minä olen hyvää pataa kaikkien matruusien kanssa?"

"Sanoinko sanaakaan —?"

"Ja vaikkapa olet sen sanonutkin, niin voin Jumalan äidin edessä vannoa, etten ole koskaan kuulunut kenellekään muulle kuin Yannille. Ja Yann nai minut. Mutta Yvonne — ei, juokse huoleti hänen perässään — jokainen ihminen tällä saarella voi sanoa sinulle, että hän on kuudentoista vuoden vanhana saanut kuolleenasyntyneen lapsen — hän ei ole muuta kuin lokaa!"

Jumala varjelkoon! Minä nauroin. "Rosseherre, mitä sinä sanotkaan — Yvonne — hahaha?"

"Niin on asia kuin minä sanoin — sen saat pian kylläkin tietää — koiria te olette, te miehet, koiria! — odotahan vain, kunnes hän varastaa sinulta — ja miksi sinä minua sanoitkaan — valehtelijaksi, valehtelijaksi!"

"Kuule, Rosseherre", sanoin minä ja kosketin hänen käsivarttaan, rauhoittaakseni häntä, "sinullahan on Yann, eikö totta, se on parempi!"

Rosseherre vetäytyi taaksepäin. "Niin, minulla on Yann", vastasi hän, "ja vaikka hän onkin vain yksinkertainen merimies, on hän minulle, tuhansin verroin rakkaampi kuin sinä."

"Sen uskon mielelläni."

"Tuhansin verroin!" toisti Rosseherre ja katsoi minuun vihaa uhoten. Hänen silmänsä olivat päivänpaisteessa keltaiset kuin kissan silmät. "Voit huoleti mennä Yvonnen luokse, sinä olet yhtä huono kuin hän — hoho — ja sinä luulet ehkä, että minä olen mustasukkainen — oh, ei —" Hän löi kätensä kasvoilleen ja meni.

"Rosseherre!" huusin.

Mutta hän rupesi juoksemaan. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja purskahti kaikuvaan nauruun: "Sinähän olet narri — hahaha! — narri!" Ja taas hän juoksi.

Katsoin hänen jälkeensä. Miten nopeasti hän juoksi, miten hän liehui! Hänen vartalonsa katosi, ja minä näin vain hänen valkoisen myssynsä liukuvan ahon ylitse — niin nopeasti.

No niin, toisinaan minä sain noin juosta, nyt oli hänen vuoronsa, ajat ovat muuttuneet.

Kuinka raivoissaan hän oli, mikä viha kätkeytyikään tähän keltaiseen virvatuleen! Jumala paratkoon, hän oli pidellyt minua kovin pahoin, ei vähintäkään hyvän merkkiä hän ollut minuun jättänyt.

Menin ahon yli, Creachiin.

"Poupoul, puhu!" sanoin Poupoulille, joka oli taas unhottanut kaikki. "Sano totuus, sinun, eläimen, on helpompi olla oikeudenmukainen kuin ihmisen: emmekö ole usein nähneet, miten pieni valkoinen myssy yössä souti 'Työmieheen', ja olemmeko koskaan sanoneet sanaakaan? Ja hän — heh, Poupoul, sano totuus!"

Ja jälleen minun täytyi nauraa: miten nopeasti hän juoksi, vaikkei kukaan seurannutkaan häntä!