XXX.

"Hyvää päivää, Mathieu! Hyvää päivää, _L'honneur_, Petitjean! Hyvää päivää, kaikkityyni!"

"Olemme tulleet tänne kalastamaan, tahdoimme nähdä, miten sinä voit."

He eivät olleet unohtaneet minua! Niin, olivatpa he kävelleet aina Myrskylään asti.

"No, tehän ette tarvitse laseja, niin hienoja te ette ole — ah, kaikkien paholaisten nimessä, Petitjean, sinähän imet tyhjäksi koko pullon! Olemmeko valmiit? Kertokaa jotain uutta! Te koirat, nyt johtuu mieleeni, että te sieppasitte käsistämme ne kolme venäläistä, te junkkarit! Kedril ja minä, me olimme vähältä joutua tuhon omiksi merellä."

Aamu oli raikas ja kirkas. Yhden ainoan, moitteettoman puhtaan kristallimöhkäleen kaltaisena oli ilma meren yllä. Meri loisti teräksensinisenä ja hohti väkevää valoa, välkkyvää kirkkautta, voimakasten värähdysten vavahduttelemana, niin että sydän tuli kevyeksi ja iloiseksi. Taivaanrannalla näkyi merensininen tumma juova. Sitä ei saattanut ihmettelemättä katsoa. Märät riutat kimaltelivat päivänpaisteessa. Alhaalla satamassa seisoivat kalastajat kovaäänisinä ja iloisina, ja odottivat tuulta. Heidän vastapestyt kasvonsa kumottivat punaisilta auringossa. Hyvää huomenta! Hyvää huomenta kaikille tahoille.

Soudimme Kirkontorniin. Lahdella oli pieni kiiltävä purje; se oli Jean Louis. Aina oli Merenkuningas ensimäinen.

Näytti siltä kuin ulompana olisi ollut kourallinen tuulta, ja me pingoitimme isonpurjeen. L'honneur, Petitjean ja minä. Ho-hupp, hitaasti nousi raskas kangas korkeuteen, ja me makasimme selällämme kannella. Sitten L'honneur ja Petitjean valjastivat itsensä hinaajiksi pieneen veneeseen "Kirkontornin" edelle, minä nojauduin selälläni mastoa vastaan ja hoitelin viiden metrin pituista airoa — köysi pingottui, käsivarteni kävivät raudankoviksi — ja "Kirkontorni" ryömi hitaasti eteenpäin. Isopurje riippui veltosti kuin hirtetty ja sätkyttelihe toisinaan hiukan, siinä kaikki. Tuulta ei.

Lahti oli sileä kuin öljy. Missä muutoin kuohut ryöppysivät, siinä meri poimuttui ja kaartui vain hiukkasen. Kalliot kukoistivat kuin kirsikkapuut päivänpaisteessa ja etäällä merellä ne kimmelsivät kuin helmiäiset. Maitomaisia, auringonsäteiden läpitunkemia sumuharsoja leijui hitaasti yli saaren, yksi toisensa jälkeen. Pieni lastihöyrylaiva vinkaisi kaukana, ja silloin tällöin päästi myöskin Creach ulvonnan.

Lahti oli takanamme ja me olimme merellä. Matruusit nousivat kannelle ja työ alkoi. Panimme merrat kuntoon. Ne olivat suurten kärpäslasien muotoisia pajukoreja. Niihin oli vain ylhäältä sisäänkäytävä. Keskelle kiinnitettiin kala, puoleksi mädännyt, veretön kala, jonka silmät olivat jo harmaat, pohjaan oli sidottu kiviä. Korit olivat painavia, ja veri takoi ohimoissani, kun heitin niitä kannelta mereen yhdessä L'honneurin kanssa. Helmeilevä vaahtokruunu pärskähti ilmaan siltä kohden, mihin ne putosivat, sitten ne painuivat pohjaan. Niissä oli pitkät köydet, joissa oli korkkikohoja, jotta ne voisi vetää taas esiin.

Työ oli tehty, ja meillä oli hyvästi kuusi tuntia aikaa.

Mousse oli sillävälin keittänyt kahvia, ja me istuimme piirissä kannella ja joimme sitä läkkiastiasta, johon oli muodostunut vuosirenkaat liasta, viinistä, kahvista ja konjakista. Ojentauduin pitkälleni päivänpaisteeseen ja tarjosin auringon käsiteltäviksi käsivarteni ja kasvoni ja paijaat jalkani. Ja minä tunsin nousevani kuumuudessa niinkuin leipä nousee uunissa. Meri oli sileä ja läpinäkyvä kuin jää; siellä täällä syvyydessä oli vaalean viheriä railo. Toisinaan se kävi poimuihin kuin iho, ja ylähangan puolelta lipui ohitsemme välkähtelevä ura, kuten myriaadeja pieniä, nopeita kaloja. Lokit kirkuivat ja myrskypääskysparvia lensi ylitsemme.

Triii — triii —

Döi — döi — gullugullu gullu — döi.

Kolmikulmainen evä pisti vedestä esiin ja jokin hengitti aivan kuten sähköraitiotien ilmajarru, sekä kiiti kiireesti pois, hyvästi neljän metrin pitkänä. Se oli "_souffleur_". Se ui nopeasti, hengitti vielä kaksi kertaa, kolme kertaa, ja oli kadonnut.

Saari oli etäällä, kuten harmaa, suomupanssarin peittämä eläin, kauhea suu vaanien puolittain veden alla, tutkain kuonossa. Se näytti asumattomalta, ja kenenkähän mieleen olisi pitänytkään juolahtaa asua tuossa epäystävällisessä kiviröykkiössä?

Sumupilvi lähestyi Creachia, peitti sen, ja Creach ulvoi, auringon paistaessa täällä kirkkainnaan. Sumupilvi ryömi lähemmäksi ja kietoi sisälleen "Kirkontornin". Sumuseittejä kulki ohitse ja takertui vaatteisiin ja hiuksiin, niin että kaikki näyttivät siltä kuin haihtuisivat savuna ilmaan. Joku höyrylaiva huusi, mahtavasti ja levollisesti, niinkuin huutaa vain postihöyry, joka ei mitään pelkää ja joka pyytää vain vapaata pääsyä. Se tuli lähemmäksi, ja me tartuimme airoihin, sillä ei voinut tietää mistä se tuli. Sitten se näyttäytyi jättiläismäisenä aaveena sumussa kaikkine mastoineen, raakapuineen, savupiippuineen, kansineen. Se oli P. & O.-höyrylaiva. Tällä hetkellä sumu hälveni ja laiva kulki valoisana ja loistavana ohitse ihan likeltämme.

Kannella seisoi ryhmissä tyttöjä, joiden harsot liehuivat. Heti alkoi L'honneur soittaa huuliharppua. He huusivat ja nauroivat ja heidän valkoiset nenäliinansa lepattivat. Hiili! Tahdotteko kalaa? L'honneur nosti kalan ilmaan ja heitti sen höyrylaivaa kohti. Hiii! huusivat tytöt. Sitten L'honneur, kaikenmaailmanmies, soitti: _God save the queen_. Hi — hi — hii! huusivat he. "Kirkontorni" rupesi keinumaan.

"L'honneur!" sanoi L'honneur. "Kunpa meillä olisi heidät täällä! Ah! Jokaisella yksi ja minulla kaksi nuorta leskeä!" Ja hän katsoi poistuvaa höyrylaivaa kirkkain, hurjin silmin. Sitten hän teki vaistomaisen, uskomattoman koomillisen liikkeen, ja me olimme kuolla nauruun.

Muuan _oil-tank_ lähestyi. Tämä höyrylaiva näytti lystilliseltä, kun sen savupiippu oli perässä. Siinä oli epäystävällisiä ihmisiä, mustina kuin murjaanit he katsoivat meitä ja irvistelivät vain hiukkasen. L'honneur tarjoutui lyömään heitä heidän puisille kuonoilleen.

Lyhyen ajan oli hiljaista — siellä täällä näkyi höyrylaivoja, ne katosivat sumupilviin, huusivat, näyttäytyivät uudelleen — sitten tuli eriskummallinen höyrylaiva esiin. Hyvä Jumala! Se oli pieni ja varmaankin peräisin joltakin toiselta vuosisadalta. Siinä oli kaksi mastoa, yksi oikea masto ja sen takana pätkä. Parras oli kahden kämmenenleveyden korkuinen, ja merkilliset miehet käyttelivät pitkiä airoja. Se oli vene, jossa tuskin saattoi matkata järven ylitse, merestä puhumattakaan.

"Heh, kuinka monta solmuväliä kuljette tunnissa?" Kukaan ei vastannut.

L'honneur pisti sormet suuhunsa ja vihelsi uhittelevasti. Tulemmeko laivaan ja hakkaamme teidät palasiksi?

"Mistä matka?"

"Espanjasta."

Mutta tässä vilkastui Petitjean. Hänen nykerönenänsä tuhisi ja hänen pienet silmänsä syytivät kipinöitä.

"Mihin menette?" kysyi hän. He olivat nyt ihan lähellä.

"Le Havreen."

"Menette siis Englantiin?" sanoi Petitjean ja nauroi. "Mitä teillä on lastina?"

"Viiniä."

Petitjean tunsi tämän lajin. Olihan hän itse toiminut samalla alalla. "Ne ovat salakuljettajia", sanoi hän minulle, "katsohan niiden alusta! Tietysti ne eivät mene ikinä Le Havreen. Hahaha, antakaa meille hiukan viiniä, me annamme teille kalaa."

Mutta tuon kummallisen laivan miehet eivät yht'äkkiä ymmärtäneet enää sanaakaan ranskaa, he sättivät meitä espanjaksi.

L'honneur tarjoutui murskaamaan heidän kallonsa. Mutta Petitjean seurasi heitä loistavin, kaihoisin katsein. "Ah, he ovat pinteessä, hehän soutavat. He ovat ajautuneet oikealta suunnaltaan, eikä heillä ole tuulta." Hän katsoi heitä säälien ja maiskutti kielellään.

Petitjean oli tyhmältä ja vilpittömältä näyttävä mies, sen näköinen kuin ne, jotka äkkiä tuomitaan kuolemaan. He ovat tehneet jotain, Jumala paratkoon, he tuskin tietävät mitä, he ovat hämmästyksissään. Hän oli palvellut viisi vuotta laivuria, jonka erikoisalana oli laivojen menettäminen. Usko hänen haltuunsa loppuunpalvellut alus, jonka yhtiöt enää vain haluttomasti vakuuttavat, sinun ei tarvitse sanoa hänelle kerrassaan mitään: yhtiöt eivät enää ole yksimielisiä tai muuta sellaista, se riittää. Laiva ei tule takaisin! Se tekee haaksirikon, uppoo, yksi on varmaa, se ei tule takaisin. Siihen on esimerkiksi porattu reikä, se on uppoamaisillaan, torpeedoveneitä tulee, tahtoen hinata sitä, se ei antaudu, kuolee.

Petitjean oli ollut mukana useammassa haaksirikossa kuin kukaan muu. Palkka oli erinomainen. Mutta sitten, juuri kuin Petitjeanin täytyi mennä sotapalvelukseen, hukkui hänen laivurinsa koko miehistöineen. Hän oli tehnyt tällä kertaa pienen virheen, oli ajanut karille ennenkuin tahtoikaan.

Päiväkausia saattoi Petitjean kertoa. Kolme sanaa, kolme liikettä, mutta ne ilmaisivat kaikki. Hän oli liian tyhmä valehtelemaan.

L'honneur sitävastoin oli vilkas poika, jolla oli vilkkaat silmät ja kehittyneet piirteet. Hän valehteli. Kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita. Hän oli alati puuhassa. Hän hakkasi nauloja riukuun, sitoi nuoraa, paikkasi purjetta, aina hän löysi jotain tehtävää. Hän oli paljain jaloin, päällään hänellä oli lyhyet housut ja naurettavan lyhyt paita — millainen paita se olikaan! Se ulottui vain hiukan olkapäitten alapuolelle, jätti koko hänen ruskean selkänsä, käsivartensa ja rintansa paljaiksi, ja kuitenkin se oli paita, vieläpä sen lisäksi San Franciscosta kotoisin oleva paita. Hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu purjelaiva ja Napoleon, jonka ympärille paksu käärme kietoutui, hänen rintaansa tasavallan jättiläiskuva, ja kun hänen housunsa soljahti alas, niin hänen istuinlihaksissaan näkyi pyöreä ilkeäkatseinen kala, jossa oli pelottavia piikkejä. L'honneur oli ruskea ja puolialaston, ja näkyi, että hän epäilemättä oli miehistä sukupuolta.

L'honneur asetti touvin kahdeksikon muotoiseksi kannelle ja tanssi, soittaen samalla; hän teki työnsä taitavasti eikä kertaakaan koskettanut touvia jaloillaan.

Tietysti osasin minäkin tuon tehdä. "L'honneur, soita!" Mutta, katsohan, se ei ollutkaan niin helppoa kuin miltä se näytti.

Sitten me laskimme pyydykset ja olimme aivan ääneti. Monta tuntia kului. Ne kalat, joita pyysimme, olivat, _lieu_, kiiltävä kuin teräs, kuono terävä kuin hauella, hopeanhohtoinen _pironneau_, jonka selässä oli lohikäärmeensiipi, julma _sarthe_, jolla oli kidassa terävät hampaat, ahnas, leveä nielu, kaarevat kissansilmät, juovikas ruumis, tiilenpunainen pää ja punakeltaiset evät, pieni soma _coquette_, joka tulee turkinpunaiseksi ilman vaikutuksen alaiseksi joutuessaan, korvasienen kaltainen _vieille_, paksu ja kömpelö, jolla oli himokkaat neekerinhuulet, _rouget, merland, congre_. Siinä ne makasivat loukossa, haukkoivat ilmaa, kuolivat. Huomenna me syöksymme mereen ja haukomme ilmaa. _Sarthe_ tulee kuin vedenalainen vene ja repii silmät päästämme, ja paksu _vieille_ napertaa paksuilla neekerinhuulillaan nenämme pois.

Aurinko nousi keskitaivaalle ja minä loioin pitkää pituuttani kannella ja kurkistelin sitä. Se liekehti, häikäisi ja liehutti kauan tulisia lippuja kasvoillani. Suljin silmäni ja nukuin. Mutta silloin vetäistiin sormeni ympärillä olevasta nuorasta: siellä alhaalla oli joku kala, joka tahtoi puhua kanssani jostakin tärkeästä asiasta.

Saaren kellot kilisivät kaukana, ja laivapoika toi päivällistä. Se oli suuri pata, joka oli täynnä lientä, perunoita, kaalia, kalanpalasia, ihanaa. Istuimme padan ympärillä ja pistelimme siihen lusikoitamme. L'honneur otti niin huimaavan vauhdin, ettei kukaan jaksanut seurata häntä. Mousse sai nuolla padan.

Nyt oli aika nostaa merrat. Touvi oli jo leikannut uria veneenlaitaan, ja vene surisi ja pärisi kuin bassoviulu. Täytyi kietoa kangaspala kätensä ympärille, sillä märät köydet, joiden toisessa päässä oli painoa, repivät rikki nahan. Vene oli likomärkä, ja merrat, joissa oli ruokoa ja ruohoa, toivat voimakkaan, hedelmällisen tuoksun merenpohjasta.

Ensimäiset merrat olivat tyhjiä, pari raakkua ja meritähteä, vain yksi suuri merirapu oli niissä. L'honneur otti ne vastaan hyvin epäystävällisesti. Kun ne eivät tahtoneet tulla vapaaehtoisesti pois merrasta, niin hän repi ensin niistä irti muutamia jalkoja, niin, nyt se kävi. Merta toisensa jälkeen nousi esiin ja me katsoimme kaikki jännittyneinä veteen, josta merran täytyi tulla näkyviin. Jos näimme kalpean kalanruumiin kimaltavan, niin ei ollut suurta toivoa. Liike kukoisti, me emme olleet tyytymättömiä.

Hehe! Ulos sieltä!

L'honneur kävi niihin taitavasti käsiksi, puristi ne polviensa väliin ja leikkasi poikki kynsijänteet. Langustit pärisivät, burr! burr! kiiruhtivat taaksepäin, ne pelkäsivät L'honneurin puukkoa ja tuijottivat sitä pitkillä sienisilmillään. Se ei auttanut niitä ensinkään.

Oli merkillistä, että ne istuivat enimmäkseen parittain koreissa. Varmaankin ne olivat jonkunlaisia häämatkalla olijoita, jotka äkkiä olivat vaeltaessaan tavanneet meren pohjalla tämän ihanan, kalaa täynnä olevan huvilan ja asettuneet siihen kodikkaasti asumaan. Tähän tahdomme jäädä, te rakkaat — mutta silloin alkoi huvila kulkea. Niillä oli kuparipanssarit ja niskassa rustokilvet; pari hummeriakin oli joukossa, kiiltävissä teräshaarniskoissa. Ne hakkasivat hurjasti pyrstöillään, ja L'honneur sai iskun käteensä. Veri pirskahti esiin. "_Sacre nom de bleu cochon_!!" Varovaisuutta, L'honneur! Hummeri puristaa helposti sormen poikki.

Olimme panneet korit taas kuntoon ja laskeneet ne mereen, kun pieni vene lähestyi. Terotimme katsettamme, kuka kumma — se oli Yann.

Siinä hän tuli soutaen neljän peninkulman päästä, käydäkseen meitä tervehtimässä.

"Ah, pikku kapteeni! Te ette ole tänään työssä?"

"Emme, kone on rikki!" Yann puhui kovalla äänellä ja välinpitämättömästi, hän tahtoi vain nähdä mitä me puuhasimme — mutta tunsin heti, että Yannin käynnillä oli jokin määrätty tarkoitus. Se koski minua.

Yannin silmät verestivät, ja minä tiesin, mitä se merkitsi. Hänellä oli kautensa. Silloin hän joi hirveästi, hän joi päivät pitkät, eivätkä "Työmiehen" matruusit uskaltaneet puhuakaan. Kamalan raivon pullistamin niskoin hän kulki kuin tiikeri edestakaisin ja etsi kannelta ruostepilkkuja. Hän kaivoi, raapi, tutki jokaisen naulan, helisytti ankkuriketjuja ja vinttureita, muristen, sanaakaan sanomatta. Maalaustöissä olevan matruusin kädestä hän mitään virkkamatta sieppasi siveltimen ja rupesi itse maalaamaan. Mutta matruusi varoi tarkasti ääntämästä tavuakaan: sillä silloin tämä tulivuori suitsi tulta, ja kallionlohkareet lentelivät. Ja yhä kauheammin joi Yann, voimattomana raivosta, sillä hän ei tiennyt miksi.

Tässä mielentilassa Yann tuli "Kirkontorniin".