XXXVI.

"Jää hyvästi, Kedril, luotsi numero yksi! Missä on Jean Louis? Hyvästi, hyvästi kaikki!"

Kalastajat ympäröivät minut ja hieroivat karkeita poskiaan kasvoihini. Suutelimme toisiamme. "Ettäs niin pian lähdet luotamme —!" sanoivat he ja pudistivat päitään. Heidän kätensä olivat kovat kuin puu. Mutta heidän silmänsä olivat uskolliset ja sydämelliset. Kedril tahtoi ehdottomasti soutaa minut "Toimitsijaan". Lahjoitin hänelle piipun muistoksi.

Matruusit nostivat ankkurin.

Silloin tuli "Työmiehestä" vene, ja Yann kiipesi "Toimitsijaan". Seisoin laivan reunalla ja näin hänen tulevan. Tunsin, miten veri poistui kasvoiltani, päällystakin taskussa olevat käteni puristautuivat nyrkkiin. Aloin hitaasti kasvaa —! Mutta kun Yann katsoi minuun, valtasi minut kumma voipumus. Yannin siniset lapsensilmät näet hehkuivat täynnä rakkautta. Ne olivat Yannin entiset silmät, sellaiset kuin ne olivat olleet aikaisemmin, ja ne tekivät minut heti aseettomaksi. Yann astui luokseni. Hän näytti likaiselta, otsallaan hänellä oli kauhea verinen naarmu ja hänen silmäinsä valkuaiset olivat yhä verestävät.

"Sinä lähdet!" sanoi hän hymyillen ja osotti katseellaan pientä myttyä, joka oli kainalossani.

En vastannut mitään. Katsoin häntä.

Yann odotti hetkisen ja katsoi minua tutkivasti silmiin, sitten hän alkoi uudestaan: "Ajattelet ehkä, että minä tapoin Poupoulin? Ei, en se minä ollut. Rosseherre sen teki."

Avasin suuni. "Rosseherre —?"

"Niin. Minä sanoin hänelle: Poupoul paljasti aikeeni, se haukkui. Siihen hän sanoi: vai niin, koira siis esti tekosi. Mitään muuta hän ei sanonut. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän sanoi minulle: nyt ei Poupoul voi enää estää sinua, Yann."

Katsoin Yanniin ja halveksiva hymyily tuli huulilleni. Nauroin itseäni. Hän on lapsi, tämä Rosseherre. Oh, niin, niin, hyvät herrasväet, tässä näette ensi luokan ihmistuntijan edessänne! Lähdenpä kiertueelle ja panen renkaan nenääni ja otan seipään käteeni ja näyttelen itseäni rahasta!

Mutta Yannille minä sanoin soimaavin katsein:

"Yann, minä odotin joka yö Pouponin kuilulla. Miksi sinä et tullut?"

Yann katsoi minuun hämmästyneenä. "Eihän täältä lähtenyt yhtään laivaa", vastasi hän, "kuinka sinä siis olisit voinut matkustaa?"

Nauroin ääneen. Nauroin itselleni. Siis aivan suotta syyttä olivat hiukseni nousseet pystyyni — Yann ei ollut ajatellutkaan tulla luokseni. Riittää! Pois!

"Viime päivät olivat helvettiä!" jatkoi Yann ja hänen tulehtuneet silmänsä sinkosivat säkeniä, hänen kaulasuonensa paisuivat. "Tuo nainen teki minut hulluksi. Kuuletko? Hulluksi! Minä luulen, että hän on pirun riivaama ja että hän noitui minut. Niin minä luulen! Hiljakkoin, yöllä — en voinut tehdä sitä. Sinä vihelsit, kuljit niin huolettomana. Senvuoksi. No, sinä matkustat, se on hyvä. En tiennyt enää, mitä minun piti tehdä. Ja mehän olemme kuitenkin ystäviä, vai? Jos hän olikin sinun luonasi, niin mitäpä, siitä! Jää hyvästi, _mon très cher ami_!"

Yann ojensi minulle kätensä, ja hänen silmänsä kiilsivät kosteasti. Tartuin ojennettuun käteen, ja me katsoimme kauan toisiamme silmiin. Olimme kiusanneet toisiamme, ei mitään muuta, niinkuin täytyy tehdä ihmisten, jotka tulevat lähelle toinen toistansa.

Sitten Yann pisti kätensä taskuun ja veti sieltä, esiin umpikuorisen kultakellonsa.

"Lasi sinun täytyy panettaa siihen", sanoi hän, "otahan toki! No, ota jo!"

Minä hymyilin. Ei, milloinkaan minä en opi ymmärtämään näitä ihmisiä. Mutta kelloa minä en ottanut.

"Minä en tahdo omistaa mitään, joka maksaa enemmän kuin kymmenen frangia, ymmärrätkös, Yann?" sanoin minä. "Jotain muuta kenties?"

Yann etsi taskuistaan ja antoi minulle vankan puukkonsa.

"Niin, sitä minä voin käyttää, kiitos!" Työnsin käteni taskuuni ja vedin esiin pienen huiluni. Annoin sen Yannille.

"_Merci_!" sanoi hän. "Miten monta ihanaa hetkeä — no, jää hyvästi! Älä unohda minua!"

Pudistin päätäni ja puristin vielä kerran Yannin kättä.

Purje kohosi.

"Toimitsija" laukkasi lahdelman ylitse. Tuulta oli enemmän kuin tarvitsimmekaan. "Kameelin" ympärillä leikitteli pieniä mustia sorsia, sukeltaen, pyöriskellen. Lokit istuivat kallioilla ja niiden päät kiilsivät niin valkeilta kuin vastikään öljyvärillä maalatut napit. Riuttojen luona meri imi ja hengitti.

Kuljimme virran poikki ja "Toimitsija" kallistui toiselle kyljelleen.

Sitten purjehdimme, sen veden peitossa olevan riuttarivin ohitse, jonka lähellä niin usein olin kalastanut Merenkuninkaan kanssa. Meri jymisi ja vaahtohunnut pärskyivät korkeuteen. Silloin näin pienen valkoisen purjeen, joka heilui kovassa aallokossa. Se tuli meitä kohti. "Jean Louis!"

Mutta veneessä ei istunutkaan pieni Merenkuningas. Valkoinen myssy näkyä purjeen alta.

"Rosseherre — ho! ho!" huusivat matruusit.

Vene purjehti aivan läheltä ohitsemme. Rosseherre istui köyryssä selin peräsimessä, katse eteenpäin suunnattuna, matala otsa sadoissa pienissä rypyissä. Hän ei katsonut ylös.

Aalto nosti veneen korkealle ja vei sen pois. Tuossa tuokiossa oli pieni keinuva purje kadonnut näkyvistämme.

"Se pahalainen! Katsokaas vain!" huusivat matruusit ja nauroivat.

Miksi? Miksi sinä tulit tänne, merelle? —

Korkean, sinivihreän, kaksitornisen kalliolinnan kaltaisena on saari meressä. Lokit kiertelevät ympärillämme, ja kaukaisilta kallioilta tunkeutuu korviimme hento viheltävä ääni.

Korkea kalliolinna muuttuu siniseksi ja katoaa mereen. Nyt ei ole enää mitään nähtävissä, vain Creachin paksu pää ui taivaanrannalla.

Silloin tunsin iskun sydämessäni. Yvonne! Jumala minua auttakoon, en ollut kaikkina näinä päivinä enää ajatellut häntä, olin tykkänään unohtanut hänet.

Ihminen on ihmeellinen.

No, Yvonne löytää pian toisen lemmityn.

* * * * *

Mantereen rannikolla tapasin Mathieun, L'honneurin ja Petitjeanin. Jumalan kiitos, he olivat siellä. Luulen, että silmäni kyyneltyivät. kun näin heidät.

"Tässä minä olen."

"Ah, sinä olet täällä!"

Ryypiskelimme myöhään yöhön. Sitten sanoimme jäähyväiset. Haa, mitä se on? Meri oli musta, ja musta oli taivaskin. Mutta taivaanrannalla hengitti välkkyloisto, valkoista, valkoista, punaista, ja valotuulimylly heitti siipiään korkeuteen. Ne olivat Stiff ja Creach.

"Hyvästi, toverit? Ja kun pääsette takaisin _Osaan_, niin sanokaa minulta terveisiä Amorikille ja hänen tyttärelleen, Yannille ja Jean Louisille! Älkääkä unohtako tervehtiä Rosseherreä! Sanokaa terveisiä kaikille, kaikille!"

Kaksi päivää myöhemmin astuin Cherbourgissa suureen kahdenkymmenentuhannen tonnin höyrylaivaan. Sumusireeni huusi, kappeli soitti kävelykannella, _en route_!

Olin surkeassa mielentilassa. Heti alussa sattui minulle se onnettomuus, että loukkasin äänelläni laivan ylitarjoilijaa. Niin, uskokaa, kunnioitettavin herra, että juon ensin kolme raakaa munaa, ennenkuin uskallan lähestyä niin ylhäistä henkilöä! Otin miehen katsastettavakseni. Miten oli minun meneteltävä, pyytääkseni tältä lähetystönpäälliköltä hauskaa hyttiä? Hän seisoi edessäni kulttuurin kielen siloiseksi nuolemana. Hän tuntui minusta hirveän tutulta. Tarkastin hänen pääkalloaan. Niin, minä olin hänet jo nähnyt. Tuhannen kertaa ja kaikkialla. Ne olivat _europalaiset_ kasvot! Eivät mitään muuta.

En puhunut enää sanaakaan. Otin viiden frangin rahan ja annoin sen liukua hänen europalaiseen käteensä. Hän ymmärsi heti ja kumarsi: herra voi vast'edes huoleti äänellään häiritä tämän höyrykarusellin pyhää rauhaa —

Hytissä koettelin mattoa sormillani, ja myöskin portaiden peitettä tutkin salaa: kumia! Yann, missä me olemme? Sähkövaloa, lämmityslaitos, kukkalaatikolta, kirjapaino, _hotel à la Riz_, heh, olin jo joutunut sivistyksen ulkolaidoilta suoraan kiehuvaan keskukseen. Höyrylaiva oli hiljainen kuin kirkko, vain silloin tällöin kuuli pelottavaa, ulvovaa yskää: se olin minä.

Nousin kävelykannelle ja hymyilin halveksivasti: sen pienin pelastusvene oli suurempi kuin suurin vene, mitä meillä oli saarella. Tuuli. Suunta pohjois-luoteinen, voima kahdeksan, kova aallokko. Mutta jättiläinen ei heilahtanutkaan. Se kulki kahdeksantoista solmuväliä tunnissa, ja kuitenkin se näytti olevan ihan liikkumatta ja vain kapeat käytävät kulkivat. Meri oli syvällä allamme, näkymättömänä ja mitättömänä. Me olimme kauttakulkijoita, emme mitään muuta. Tuli ilta, ja Kanavan valot välkähtelivät ja värähtelivät. Kurja kalastaja-alus liukui ohitsemme. Se kiemurteli ja pieksi aaltoja ja nousi pystyyn.

"Hoi!" huusin minä ja heilutin lakkiani.

Mutta he eivät kiinnittäneet minuun huomiota.

Ja nyt valtasi minut tietoisuus, alaston, kamala tietoisuus: _en kuulunut enää sinne_! Aallot, tuuli, koko suuri meri — _en kuulunut enää sinne_ —

Menin tupakkahyttiin, istuin nojatuoliin, tilasin whiskyä lasin ja toisenkin. Sitten ostin kokonaisen pullon. Kaksi tähtisikermäämme loisti nyt kuohuvassa meressä olevan mustan saaren ylitse —

Miksi? Miksi sinä tulit ulos merelle?

Silloin kuuntelin: kuuletko koneiden pumppuavan? Kautta kaikkien värähtelyjen, lävitse kaikkien kerrosten ja käytäväin kuuletko suuren terässydämen lyönnit? Se oli Europan sydän, Europan, johon tulin! Ja äkkiä siirtyi allani laulavien koneiden levollinen voima minuun ja täytti minut väkevyydellä sekä äärettömällä varmuudella. Kaadoin lasini täyteen ja hyräilin laulua.

"Ole levollinen, sydämeni", sanoin sydämelleni, "elämän metsästysmaat ovat suuret. Sinä löydät heidät kaikki uudestaan, Yannin, Yvonnen, Rosseherren ja Jean Louisin, kaikki! Ja myöskin Poupoulin sinä vielä tapaat, mikään ei ole korvaamatonta!"

Mutta yöllä heräsin äkkiä. Höyrylaiva natisi kuten nahka natisee. Kuuntelin. Siellä ulkona oli tuuli, meri, sieltä kuului ääniä, sieltä ulkoa, ja minä ymmärsin ne. Sydämeni puristui kokoon.

"Hyvästi, te rakkaat", sanoin, "hyvästi, minä tulen takaisin!"