XXVIII.

Meri veti minua puoleensa. Katselin sitä, ja se viittoili minulle tuhansilla käsillään. Tulin sydämeltäni sairaaksi, kun kaukana aallokossa näin höyrylaivan — sillä minä en ollut laivassa. Ulos!

Päivästä toiseen tein työtä ulkona merellä. Kalastimme näihin aikoihin metrinpituista, ankeriaankaltaista kalaa, _congre_, joka oleskeli hyvin syvällä. Siimat olivat oikeita köysiä ja niin pitkiä, että ne täyttivät koko veneen. Mutta kala oli pirujen riivaama, ja se oli heti tapettava.

Aurinko teki minut ruosteenväriseksi. Kasvoni, niskani ja rintani, käsivarteni ja käteni kävivät kuparinpunertaviksi ja monista kohdin nokimustiksi, ja nahka irtautui suurina palasina. Hiukseni vanuttuivat ja irtautuivat, silmäni tulehtuivat suolasta, ääneni kävi karkeaksi ja käheäksi kuin kalastajien ääni. Puhuin samaa ulvovaa bretanjalaisten ranskaa, jota itse ranskalaistenkin on vaikea ymmärtää. Ja, piru vieköön, minä olin oppinut kiroamaan ja puimaan nyrkkiä. Kun oli paha ilma, niin tein sopimuksen Jean Louisin kanssa. Pullollisesta _eau de vie'tä_ lähtee Merenkuningas milloin tahdot. Aivan yksin me lähdimme pienessä veneessämme, suurten langustiveneiden kiskoessa ketjujaan. Meillä oli aina hyvä onni.

Meri lauloi ja riemuitsi. Usein se kohisi öisin viettelevästi asuntoni edessä, ja minä heräsin. Sade ruoski ikkunaa ja tuuli huusi.

"Hohoi! Luotsi! Kedril! Hohoi!"

"Mikä hätänä?"

"Tahtoisin lähteä, luotsi!"

"Lähteä? Mihin? Nyt?"

Minä nauroin. "Niin, merelle! Pienelle pärskyretkelle. Eihän sinun tarvitse sitä ilmaiseksi tehdä!"

Kedril pisti päänsä tähystysluukustaan. "Kuuletko meren ääntä? Emme pääse sadankaan metrin päähän."

"Tarjoan sinulle kaksikymmentä frangia. Kaksi meripeninkulmaa ulos lahdelle!"

Kedril tuli puoleksi puettuna ulos ja kulkea kalisti merenrantaan. Hän kohotti käsivarsiaan kömpelin liikkein.

"Tarjoan sinulle viisikymmentä frangia tunnilta!" Kedril katsoi minuun ja meni sisälle asuntoonsa.

"Hoi! Luotsi!"

Mutta Kedril ei vastannut enää. Ja minä katsoin kuumin, kuivin silmin meren ylitse.

Näinä päivinä näin kerran Rosseherrenkin.

Eräänä iltana tulin Jean Louisin kanssa takaisin, ja kun laskimme maihin, seisoi Rosseherre rantalaiturilla.

"Katkorappoja!" Hän nauroi. Hän ei katsonut minuun, mutta äkkiä hän tuli tummanpunaiseksi, sillä hän tunsi katseeni.

"Hihi!" nauroi Jean Louis ja astui maihin.

Silloin Rosseherre käänsi katseensa minuun ja sanoi hymyillen sekä hiukan arasti: "Tahdotteko katkorappoja, _monsieur_?"

"Ei, kiitos", sanoin kylmästi.

Silloin Rosseherren silmät leimahtivat, ja hän heitti katkorappokorin veteen ja juoksi pois.

"Hihi, mikäs hänen oikeastaan on?" nauroi Jean Louis kömpelösti.

Seuraavina päivinä tapahtui muutamia seikkoja joihin en kiinnittänyt paljon huomiota ja jotka vasta myöhemmin ymmärsin.

Kerran tulin kotiin ja näin hämmästyksekseni jonkun seisovan ovellani. Se oli Noel, kauppias. Tulin lähemmäksi, ja kas, Noelin vieressä oli kylänvanhin, määri. Molemmat olivat noloina.

"Mistä on kysymys?" sanoin.

Noel katsoi määriä ja määri katsoi Noelia.

"Olemme murtautuneet asuntoonne", sanoi Noel hymyillen.

Suoristauduin. "Näette, että se hämmästyttää minua, hyvät herrat!" sanoin.

Taas katsoivat nuo kunnon miehet toisiinsa.

"Totta puhuakseni", alkoi määri, "on sinusta tehty ilmianto. Väitetään, että sinä olet urkkija, joka lähetät tietoja saarelta."

Nauroin ääneen. "Maksan teille paikalla tuhannen frangia", sanoin, "jos löydätte luotani yhdenkään piirroksen tai yhdenkään kirjoitetun rivin!"

"No niin, me teimme velvollisuutemme!" Ja kuin uitetut koirat he menivät.

Pari päivää senjälkeen huomasin, ettei tynnyrissä ollut ensinkään vettä. Öisin oli rankasti satanut, mutta astiassa ei ollut vedenpisaraakaan. Tutkin tynnyrin, niin, se vuoti. Yksi alalaidan kimpi oli vioittunut. Poupoul haisteli kiveä, joka oli tynnyrin vieressä. Mutta se johtui vasta myöhemmin mieleeni.

En ajatellut mitään.

Tuli surullisia ja lohduttomia päiviä. Ne olivat kuin epätoivoisten ihmisten kasvot, epätoivoisten, jotka kuljeskelevat ilman päämäärää, ja jotka toisinaan pysähtyvät, muistellakseen jotakin sellaista, minkä heidän sairas päänsä on jo kauan sitten unhottanut.

Meri heittelehti voihkien edestakaisin. Kaikki harhailevat aallot — ne olivat ihmisiä, tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, jotka kulkevat täällä ja kulkevat siellä ja menehtyvät, eikä kukaan ole nähnyt missä ja milloin. Ei niin! Tulkoon myrsky, valtava, sillä ihanata on hurja kuolema. —

Kalastajat eivät lähteneet merelle. Ei Jean Louiskaan. Minä sain kalisuttaa taskussani kovia taalareitani, Merenkuningas pysyi vain kuurona.

"Minä pelkään!" ulvoi hän.

"Jos sinä jo pelkäät, Merenkuningas —!"

Kuljin saaren poikki otsa rypyssä ja kuuntelin meren kohinaa. Aivan kuin olisin ollut keskellä vesiputousta, sellaiselta kuului. Taivas oli likainen ja lokainen ja synkkiä pilvenriepaleita riippui siitä luotisuoraan alas, laahaten pitkin saarta. Otsani rypyt syvenivät. En mennyt Creachiin. En. Yvonne — minulla ei ollut sydämessäni mitään hupsua ajatusta. Niin tulin Stiffiin, Marconi-asemalle.

Päivät pitkät tein täällä työtä, niin innokkaasti, kuin olisi minun pian pitänyt suorittaa ratkaiseva tutkinto. Me puhuimme viheriällä tulella ja otsonilla näkymättömille, aivan kuten henget keskustelevat. Kuinka siellä haisi! Kuten kotimaani metsissä sadekuurojen jälkeen.

Herra Boucher hoiteli näppäintä, ja viheriät salamat hyppivät kiiltävien sähköjohdattajien välillä ja räiskyivät ja surisivat. Toisinaan oli höyrylaiva, jonka kanssa puhuimme, aivan lähellä, ja me saatoimme nähdä sen savulipun taivaanrannalla. Mutta usein ne olivat kaukana. "Olkaa hyvä, ilmoittakaa meille pisteenne!" Trr — trr — tak — tak — trr se oli sen piste. Herra varjelkoon meitä, missä se oli? Se oli vielä Azorien länsipuolella.

Teimme työtä kärsivällisesti ja rauhallisesti. Usein meidän täytyi toistaa joku kysymys kymmenkunnan kertaa, ennenkuin se ymmärrettiin. Kaksi päivää koetimme päästä yhteisymmärrykseen erään höyrylaivan kanssa, jossa Mr. William Finch matkusti. "Matkalaukkunne tulee seuraavassa laivassa." Trr — trr — "Matkalaukkunne tulee —" Aina, kun herra Boucherilla oli neljännestunti vapautta, linkosi hän tämän tiedonannon ilmaan. Toisinaan yhteys katkesi Herra tietköön miksi ja vasta tuntikausia myöhemmin kuultiin tietomme jälleen. Kylläpä niitä pikku sanoja lensi halki ilman! Joka päivä lähetimme kokonaisen säkillisen suudelmia meren ylitse. Olimme niitä, jotka saatoimme tuhansien penikulmien päässä olevan herra Schmidtin, Edgar Schmidtin, riemuihinsa, kun ilmoitimme hänelle, että hänen rouvansa Anna lapsien kanssa odotti häntä Cherbourgissa, _Hôtel de Commercessa_. Hän istuu tupakoimishytissä, ainainen "Fliegende Blätterien" rikki luettu numero kädessään, ja katsoo ikävystyneenä pienestä ikkunasta, miten laivanparras hiljalleen nousee ja laskee, meren juova käy kapeaksi, leveäksi, jo viikkokausia tämä juova nyt on kutistunut ja kasvanut: herra Schmidt, herra Schmidt! Näetkös, miten se häneen vaikuttaa? Vie sun saakeli, hattuni! Trr — tak — tak — kuinka nopea hän olikaan ollut!

"Olen terve ja voin hyvin." Mitään muuta ei kiireessä johtunut hänen mieleensä.

Sitten herra Boucher asetti päälaelleen rautavanteen, jossa oli kuulotorvet, ja kuunteli tikutusta ja kirjoitti sanat muistiin. Saatoimme kuulla kaikki, mitä Lizard sähkötti suurille Amerikan höyryille, jotka joka päivä painattavat sanomalehtensä. Tällä tavoin saimme tiedon kaikista maailman tapahtumista, saimmepa uutiset aikaisemmin kuin itse sanomalehtien lukijat ne saivatkaan. Kuninkaat siellä kaukana yskähtelivät ruostuneissa varustuksissaan, ja me kuulimme sen. Me kuulimme sen suuren tulipalon kohinan, joka raivosi Etelä-Venäjän metsissä. Me kuulimme pörssien melun, paperien hinnat laskivat, oh, hyi helvetti!

Herra Boucher kirjoitti ja minä käänsin — sillä minä toimin täällä kielenkääntäjänä. Herra Boucher luki tosin sujuvasti suurten kielten klassikkoja, mutta seurustelukielestä hän ei ymmärtänyt sanaakaan.

Meillä oli hyvin hiljaista. Vastaanottomastomme langat heiluivat ja narisivat, ja tuuli viuhui yli aution ahon. Kolme asemalla oleskelevista pienistä rotistamme (niitä oli seitsemäntoista) leikki oven edessä. Mutta meri lotisi. Heti kun hämärtyi, kävi aho kalpeaksi kuin kuutamossa, kaksi kertaa, sitten se leimahti yht'äkkiä punaiseksi kuin hehkuva sammal. Se oli Stiffin valo. Kun herra Boucher meni ulos hengittämään raitista ilmaa, niin hän näytti kaksi kertaa kalkinvalkealta aaveelta ja muuttui sitten punaiseksi paholaiseksi.

Trr — trr — tak — tak — herra Boucher istui ja kirjoitteli sanoja paperille. Se, mikä tuli kuuluviimme, oli heikkoa kaikua Europan suuresta rummunpärinästä.

Loppu. Lizardilla ei ollut mitään sanottavaa enää.

Myöhään yöllä tulin kotiin. Vielä unessakin lähetin sähkösanomia. _Children all well. Much love. Grace_. Säkenet rätisivät. Ja vastaanottaja nakutti: 21. 36° 12' 44° 8' 10" kaksi jäävuorta näkyvissä. Pensylvania. Silloin Poupoul rupesi haukkumaan. "Vaiti!" sanoin minä. Poupoul nuoli kättäni ja vikisi. Sitten kuulin sen nuuskielevan oven luona. Nukuin uudelleen. Heti senjälkeen Poupoul herätti minut toistamiseen. Se haukahti kovaäänisesti ja vihaisesti.

Kuuntelin.

Ulkona rätisi ja ritisi. Minusta tuntui siltä kuin olisin hengittänyt sisääni savua. Samassa silmänräpäyksessä ukkonen jylähti ja sade valui virtana maahan.

"Sehän on vain sadetta, Poupoul!" sanoin minä. "Nuku, vanha ruotsalainen!"

Mutta seuraavana aamuna näin, että oveni edessä oleva puupino oli puoleksi poltettu. Rakennuksen seinä oli savun mustentama. Jollei ukkossade olisi sattunut tulemaan oikeaan aikaan, ei kai Myrskylää enää olisi.

Pudistin päätäni. "Sellaisia ihmisiä täällä on, eivät suo toiselle edes halkoja!" sanoin ja sylkäisin.